onko uusperheellisenä pakko rakastaa miehen lapsia?itsellä ei ole lapsia,mutta se ei tarkoita sitä että en tunne lapsia kohtaan mitään.minun nais ystävällä in 2 lasta joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja olen lasten kanssa viettänyt kahdestaan aikaa ja kivaa on ollut!mutta mieheni lapset ovat minua vastaan.olemme oleet 4v.yhdessä ja heidän käyttäytymisensä on arjen terrorisointia.rajoista ja säännöistä ei välitetä.jopa 24.00-01.00aletaan pesemään pyykkiä!ja ravataan trapuissa niiin että kaikki herää.minun pinna on kireällä mutta en ole kertaakaan räjähtänyt.mies on yrittanyt puhua ja me yhdessä mutta mikää ei toimi.tilanne vaan pahenee.poika pitää taloa hotellina ja menee ja tulee miten itse haluaa.mies ei mahda mitään.vaikeus on se että ex asuu liian lähellä ja lapset luulee että se mitä hän sanoo pätee myös meillä.lapset olevat niinkö minua ei olisi.heillä ei ole minulle mitään asiaa.kun yritän puhua niin saan vastaukseksi murahduksia ja pikaisen poistumisen.sitten kun heillä on asiaa niin he menevät huoneeseen tai ulos mieheni kanssa puhumaan ja minulle ei kukaan puhu mitään.tämä sattuu ja olen siitä sanonut mutta asia vaan jatkuu.välistä tuntuu että olen vaan yleiskone.siivooja ja ruuan laittaja.ei minua tarvitse noteerata.välistä vihani nousee sisällä niin voimakkaasti että minun on vaikea pidätellä itseäni.silloin lähden pois.mökille tai kävelylle,mutta tämä ei lujita mun suhdetta mieheen,kuilu vaan kasvaa,tunteet himmenee.olemme yrittäneet perheterapiaa,tyttö ei tullut kun ex sanoi et ei tämä ongelma koske häntä.joten tyttö muutti ex.n luo.nyt elokuulle on varattu aika minulle,miehelle ja pojalle.pojalle ei ole vielä kerrottu asiasta.yritämme koko ajan rauhallisesti puhua ja selittää-tuloksetta.ja enemmän minä vihaan poikaa.arki on sietämätöntä.onko kellään samoja uusperhe ongelmia?
Tähän ei ole kukaan vastannut. Mahdatkohan vielä lukea??😐
Itse menin 'pahaa aavistamatta' naimisiin nykyisen mieheni kanssa reilut neljä vuotta sitten ja kotiimme kuuluu myös mieheni murrosikäinen poika. Hänen myötään on ollut todella vaikeaa, välillä ihan sietämätöntä😠. En ole pitkään aikaan edes yrittänyt mitenkään 'olla hänelle' vaan elämme mahdollisimman näkemättä toisiamme. Ihan kaikki tähän poikaan liittyvä tuntuu olevan 'toisin kuin toivoisin' ja täysin eri lailla kuin oman samanikäisen poikani kohdalla. Suurelta osin pojan isä -eli mieheni- sallii pojalle ihan kaiken, mitä tämä haluaa enkä enää sanokaan mistään mitään. Aiemmin vielä yritin, mutta kesällä se, että poika sai olla kodissamme tyttöystävän kanssa yön samassa huoneessa/sängyssä vastoin minun mielipidettäni, oli viimeinen pisara. Nyt vain hiljaa kärsin mielessäni kaikesta pojan sotkemisesta, mutta en ota enää mitään poikaan liittyvää edes puheeksi.
Mieheni ei ole halunnut nähdä, että tupakanpoltto, huonot tavat, minkään vaatimattomuus, kaiken salliminen, menopelien hajottaminen, kaiken vapaa-ajan viettäminen 'keskustassa',... ei ole hyväksi pojalle (jolla edelleen kesällä on ollut kasteluongelma ja joka on jo ollut humala-ajamisen takia tekemisissä poliisin kanssa). Kuitenkin, minä olen pahan alku ja juuri. En oikeasti ole, joten tehkööt, mitä tykkäävät.
Etäisyydestä huolimatta on raskasta, kun omassa kodissani oleva lapsi on 'saanut' toimia niin väärin ja ilman todellista välittämistä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään keinoja vaikuttaa, joten on yritettävä unohtaa.😟
on helpottavaa tietää että en ole tämän kanssa yksin.että jollakin muulla on samoja kokemuksia.nyt isäin päivänä mies pahoitti mielensä kun kumpikaan lapsista ei toivottanut onnea.siitä parin päivän päästä meillä oli nuoriso terapia johon poika tulee-kumma kyllä!ja sanoin että mielestäni lasten tulisi hävetä käyttäytymistään.poika pyöritteli silmiään eikä sanonut mitään.minun sisällä kiehui.koska aina tämmösien juttujen takia minä joudun kantaan miehen pahan olon.sitten tulimme kotiin ja juttelin miehen kans asiasta niin se kääntyi niin että POJALLA OLI PAHA OLLA ja siksi ei voinut miestä onnitella.minun mielestä pojalla oli kaikkea muuta kuin paha olla.hän kertoi omia juttuja,söi ja joi.ja sitten se meni niin pitkälle että minun vika oli kun tytär ei voinut onnitella isäänsä.hän joutuu oleen äitinsä luona kun arki ei täällä toimi tätäkään vähää HUH HUH!NEITI ON 19V ja järjestelee tän talon asiat.siis-mun sisällä kiehuu niin että en ole pystynyt pojalle puhumaan mitään olen niinkö häntä ei olisi.en tee ruokaa-hän voi mennä äitinsä luo syömään sieltä on oppikin haettu.en pese pyykkiä,enkä muutenkaan huolehdi hänen jutuista.on raskasta meille kummallekkin koska hän on henkisesti raskas ihminen.kun minä ja mies pääsemme joskus täältä pois niin nukumme koko ajan kuin tiskirätit-olemme niin loppu.tämä arki syö meidät elävältä eikä kellään ole hyvä olla.mies ei saa kuria,eikä sääntöjä ylle.eikä terapiasta pojalle ole hyötyä.hän käy siellä vaan pyörittämässä silmiään ja kaikki on niikö ennenkin.toivomme vaan että tulee aika kun he muuttavat pois silloin miehenkin sydämmenrytmihäiriöt varmaan tasaantuu.
Hei Raiko!🙂🌻
Kiva kun oot kirjoittanut. Tätä asiaa on vaikea käsitellä yhtään missään, joten mukavaa jos täällä voi.
Meillä tosiaan mieheni ei vaadi pojaltaan yhtään mitään eikä pojalla ole oikein mitään käytöstapoja. Hän on (onneksi) pääasiassa poissa kotoa. Nytkin isänpäivää edeltävän yön oli jonkun kaverinsa luona ja tuli mukaan isoisää onnittelemaan tuoksahtaen viinalta. Hänen juomisensa tuntuu miehestäni (jolla on ollut alkoholiongelmaa) olevan 'normaalia'. Minä en ole saanut puuttua mihinkään, joten nykyään olen minäkin hiljaa kaikesta. En jaksa riitoja, joita syntyisi😟.
Minkä ikäinen miehesi ppika on?
Voimia elämääsi! Koeta keskittyä itseesi ja parisuhteeseesi niin, etteivät nuoret hallitse ajatusmaailmaasi. Minä ainakin toimin niin. Nykyään se jo onnistuukin aika hyvin. Minulla tosin varmaan auttaa se, että minulla itsellänikin on lapset; toinen jo muuttanut pois, mutta soittelee ja käy aina välillä. Toinen asuu pääasiassa meillä, mutta on myös aika paljon isänsa luona. Minulla on lapsiini oikein hyvät ja läheiset välit. He osaavat jotenkin ihmeesti olla kohteliaita kaikkiin nähden, mistä olen kiitollinen😀.
hei marina7!
olisi hienoa jos minäkin voisin olla niin että en enään välitä.olisin niinkö ei häntä olisi.miehen poika on 16v.ja minulla itsellä ei ole lapsia.joten tää kolmen hengen sirkus pyörii aika tiiviisti.
nyt poika tekee sitä että syötyään jättää astiat pöydälle tai tiskipöydälle vaikka hän on ennemmin saanut astiat koneeseen.minä annan ne olla vaikka minua ärsyttää.jos hän ei laita niitä koneeseen niin ne on siinä vielä kuukauden päästä.😝en ole hänen äitinsä joka siivoo hänen jälkiään ja minulla on tunne että tossa iässä täytyisi olla jo sisäsiisti.näitä pieniä asioita on tosi paljon.
suurin osa on kommunikaatio ongelma.kun olemme kahden ja poika menee suihkuun,hän ennemmin kuivaa itsensä wc.paperiin kuin huikkais mulle et toisitko pyyheliinan.toisaalta ei väliä-mutta se wc.n siivo!koko lattia on märkä ja paperia täys!välillä uskon että poika tekee tätä kaikkea koska tietää miten sisällä kiehuu.joskus itseäni hirvittää et koska tulee se päivä jolloin mun mitta on täys ja räjähdän!!??
olisi kiva olla välittämättä mut piiri on niin pieni ja viimmeisenä se kaikki p...a tulee miehen kautta mulle.kun olemme kaikki paikalla niin ilma on todella PAKSUA.se hiertää kaikki hengiltä.kun poika on poissa on miehellä ja mulla helpompaa.
miehen mielestä minun täytyisi puhua enemmän pojalle.en tee sitä koska saan murahduksia vastaukseksi ja se on vaan mun yksin puhelua.miksi siis haaskaisin voimia?
tuntuu että olen tässä enemmänkin kuin se paha äitipuoli😟
minustakin tuntuu hyvältä kun täällä saa purata näitä tuntemuksia.