Joopa joo nyt kun aloin kirjottaa en edes tiedä mistä alottaa ja ruikutanko vaan turhaan. Muutama vuosi sitten koin henkistä ja fyysistä väkivaltaa mieheni suunnalta. Onneksi kuningasalkoholi on poistunut meidän avoliiton keskeltä. Mutta nyt onkin uudenlaiset murheet.(tai sitten vaan teen kärpäsestä härkäsen)
Nimittäin pääsiäisenä olimme mieheni vanhempin luona käymmäsä ja valitettavasti appiukko oli niin loppuunpalanut että jouduin viemään hänet osastolle hieman huilaamaan. Muu perhe ei halunnut nähdä asiaa saati myöntää että toinen ei ole kunnossa. No Mieheni on nyt siitä asti ollut kotonaan apuna äidillee ja isälle joo tämänkin vielä ymmärrän mutta kun heitä lapsia on perheessä 5 joista yksi täysi-ikäinen asuu vielä kotona ja 2 muuta tulevat joka vkl käymään. Me asumme 350km päässä ja meillä on 10v 7v ja 4v lapset jotka joka ilta kysyvät koska isi tulee taas kotiin. Tätä olemme myös häneltä itseltään kysyneet niin minä kuin lapsetkin. Vastaus on että kyllä minun pitäisi tässä tulla käymään kotna välillä.
Oma pikku mieleni on alkanut tehdä tepposia tai jotain kun olen jo muutaman päivän pohtinut miksi hän ei tule jo kotiin välillä (isäkin jo voi paremmin ja tosiaan sitä apua tulee muiltakin) tässäkö tää 11vuoden yhdessäolo nyt sitten oli? eikö oöe enään mitään tunteita minua tai lapsia kohtaan. Ja toinen asia miksi välillä huomaan jo itkeväniki ja olevani ärtyinen on että yksin ei aina tahdo jaksaa. Tiedän että on paljon yhäitejä ja isiä mutta ylensä heillä on sovittu toisen osapuolen kanssa jonkinlaiset järjestelyt esim. joka toinen vkl toisen luona. Lapset ovat minulle henkireikä mutta joskus kaipaa aikaa omille ajatuksille ja itselleen. Pelkään että kohta itse olen loppuunpalanut. JA kerrottakoon että mieheni pyrkii hallitsemaan minua tavalla ja toisella. Hän voi tapailla kavereitaan nyt kun on kotosalla käymässä ja mennä vaikka parille mutta minulta hän evää oikeuden vaikka omat vanhempani hoitaisivat meidän lapsia lisäksi lähtisin kyllä vaan pitkälle juoksulenkille…en tiiä taidan valittaa turhasta. Pelottaa ettei hän enää palaa ja varsinkin kun ei ole lainkaan tänä aikana ollut kiinnostunt lapsistaan. Toisaalta tulevaisuutta voisi alkaa rakentamaan erillaailla jos tarkkaan tietäs missä mennään. Huh tämäkin purkaus helpotti jo oloa.
Hei uupunut 🙂
Ethän tokikaan valita turhasta! Kyllä miehesi pitäisi nyt tajuta, että perhe on numero yksi, ja nimenomaan se perhe jonka on itse valinnut ja perustanut. Sinuna tarttuisin asiaan reippaasti ja kysyisin suoraan. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Jos miehesi sanoo, ettei enää tule, niin voithan ainakin aloittella omaa elämääsi turhan odottelun sijaan. Toisaalta, jos hän ei tule, niin omapahan on häpeänsä. Ja jokainen äiti tarvitsee hengähdystaukoja, jos joku muuta väittää niin valehtelee, joten olet täysin oikeutettu tunteisiisi. Voimia sinulle ja kerrohan täällä miten asia etenee.
No niin mieheni tulee käymään kotona kun autoon pitää saada kesärenkaat. Kun kysyin lähteekö sitten vielä takaisin ( tilannehan siellä on jo hyvä) niin vastasi että lähtee...Huoh...en jaksa tapella saati kinata hänen kanssaan. En kuitenkaan jää ruikuttamaan vaan suunnittelen lapsile ja minulle menoja ja tekemistä/olemista. Jos palaa niin osallistuu mutta mitään ei hänen kotiin paluun takia peruta. Ja ehkäpä joskus vielä edestään löytää kun ei ole läsnä lapsille silloin kuin häntä tarvittais..taas helpotti.