Uudistunut masennus
Joskus vuosia sitten olen tänne viimeksi kirjoitellut.. Silloin taisin olla masennuksen toipumisvaiheessa, lapset aivan pieniä ja elämä vähitellen kasaantumassa.
No nyt on lapset koululaisia jo, ulkoisesti elämä mallillaan ja kaikki ihan tosi hyvin.
Todellisuus on vähän toista; miehelläni on 2-tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö, esikoisella kolmatta vuotta jatkuvia ongelmia koulunkäynnin ja kavereiden kanssa ja itse olen täysin uupunut ja masentunut. Kuopuksella näyttää menevän hyvin, taitaa olla ainoa joka meidän perheessä on vielä terve.
Pitkään potkiuduin väsymyksestä ja pahasta olosta huolimatta töissä ja yritin näyttää normaalia julkisivua. Kotona asiat menevät koko ajan huonommin; olen jatkuvasti kireä ja hermostunut, huudan lapsille vähäisestäkin yllykkeestä enkä ole kuulemma koskaan kiltti tai hyvällä tuulella. Kotitöitä en pysty tekemään edes minimiä; mies tai lapset tekevät minkä pystyvät ja osaavat minun maatessa sohvalla räyhäämässä. Raha-asiat menivät huonolle tolalle koska en jaksa keskittyä niiden hoitoon (miehen sairauden vuoksi hän ei hoida raha-asioita millään tavalla). Viimein oli pakko antaa periksi; olin kaksi viikkoa töistä sairaslomalla ja sen aikaa jaksoin kotonakin vähän paremmin.
Eilen palasin yrittämään työntekoa. Tänään on vapaapäivä, onneksi; tuskin olisin pystynyt menemään töihin kahdeksi päiväksi peräkkäin. Olen vainoharhainen… Työkaverit puhuu pahaa selän takana, katsovat nenänvartta pitkin ja juoruavat sairaslomani syistä. Kukaan ei taatusti usko että olen henkisesti ja fyysisesti aivan loppu, koska olen taitava ylläpitämään kulisseja; nauran sopivissa kohdissa ja osallistun normaalin rajoissa keskusteluunkin, oli olo mikä hyvänsä. Vaikutan tekeväni työni asiallisesti, vaikka salaa oikaisen jokaisessa mahdollisessa mutkassa. Näin siis ajatukseni kulkivat ekan työpäivän ajan, en voinut olla etsimättä piilomerkityksiä kaikesta työkavereiden sanomasta. Paha olo oli aivan ylitsevuotavaa, vaikkei se varmaankaan ulospäin näkynyt. Välillä piti piiloutua vessaan hengittämään. Epäilen tosissani omaa työssäjaksamistani, mutten myöskään pysty jäämään uudestaan sairaslomalle. Sijaisia on vaikea saada joten poissaoloni revitään työkavereiden selkänahasta.
Kotiin päästyä menetin välittömästi hermoni, loppupäivä meni kiukutellessa ja pahaa oloa potien. Töissä jaksoin ylläpitää kulissia, kotona en enää.
Ennen sairasloman alkua aloitin masennuslääkityksen ja odottelen sen vaikutusta. Toivon sen toimivan kuin taikasauvan heilautuksen niin, että tämä tolkuton väsymys, alakulo, pelko ja syyllisyys häviäisivät kokonaan pois. Mutta samalla pelkään ettei lääkkeestä ole sellaista apua, jota nyt tarvitsen. Olen hakenyt ja saanutkin keskusteluapua, mutta sekin tuntuu menevän metsään. Ensimmäisen tahon psykoterapeutti keskittyi lähinnä mieheni sairauteen ja sen ruotimiseen, toisen keskusteluajan (SOS kriisikeskus) jouduin perumaan lapsen sairastumisen vuoksi. Työpaikkalääkäri ei antanut lähetettä psykiatrian polille koska ei nähnyt sille tarvetta, eikä työpaikkani työterveyshuollon sopimukseen kuulu minkäänlainen psykiatrinen hoito. Aikaisemman masennuksen ”ansiosta” tiedän kyllä mistä ja miten hakea apua, mutta avun saaminen ei ole niin helppoa.
Ensimmäinen psykoterapeutti todellakin vaikutti olevan lähinnä sitä mieltä, että avioliittoni täytyy olla hajoamispisteessä miehen sairauden vuoksi ja kaikki ongelmani ovat lähtöisin tästä sairaudesta. Ei uskonut millään vaikka yritin selittää, että sairaus on sitä lievempää laatua, se on ollut hyvässä hoitotasapainossa jo vuosia ja tulemme sen kanssa toimeen, vaikka se luonnollisesti aika ajoin vaikeuttaakin jaksamista. Oli myös sitä mieltä, etten välttämättä ole masentunut vaan ylireagoin aikaisemmasta vaikeasta masennuksesta johtuen. En siis usko, että tämä psykoterapeutti pystyy auttamaan minua millään tavalla. En usko ylireagoivani, eivätkä kaikki ongelmat ole lähtöisin miehen sairaudesta. Tuli vain paha olo siellä käynnistä, vähätelty ja ylenkatsottu. Masokistisesti kuitenkin suostuin ottamaan vastaan uuden ajan, jos tilanne vaikka muuttuisi. 😳
SOS kriisikeskuksesta varmaankin saan uuden ajan, kunhan vain uskallan ja saan aikaiseksi ottaa yhteyttä. Ensimmäinen kokemus teki ison loven luottamuksessa ammattilaisiin, en tosiaankaan halua kokea tulleeni ylenkatsotuksi kun haen apua.
En vain tiedä mitä nyt. Olo on kuin limbossa. Tilanne ei tunnu muuttuvan pahempaan eikä parempaan, mutta tällaisenaan se on kestämätön. Lapset olivat sairaslomani ajan liikuttavan onnellisia vähän paremmin jaksavasta äidistään, mutten minä voi sairaslomalle loputtomiinkaan jäädä. Laskut on maksettava, eli töissä on käytävä. Ja sekös aiheuttaa syyllisyyttä ja pahaa oloa, joita on kylliksi jo vanhastaan.
Vaikkei mieheni sairaus omaa masennustani aiheuta, ei se sitä myöskään helpota. Mies haluaa auttaa ja auttaakin, kun pystyy, mutta esimerkiksi nyt mennään hypomaniassa eikä mies kertakaikkiaan pysty olemaan tukena millään tavalla. Seuraava vaihe on masennus, joten tukea ei ole odotettavissa silloinkaan.
Olisiko kellään keinoja jaksamiseen? Samankaltaisessa tilanteessa olleita, jotka ovat selvinneet hengissä vaikean ajan yli? Vihjeitä tahoista, joista kannattaisi hakea apua? Ihan mitä vain… Nyt kun vielä pystyn sitä apua hakemaan, yritän kaikkeni. Lasten ja miehen hyvinvoinnin vuoksi minä kun en voi romahtaa.
Hei,
Minun läheiseni sairastaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja itsellänikin tutkitaan asiaa parhaillaan. Läheiseni on ollut jo pitkään lääkityksellä ja sairaus pysyy aisoissa, kunhan hän syö lääkkeet säännöllisesti, eikä käytä alkoholia. Asiat hoituvat suht normaalisti (hänkin on mies). Hän huolehtii itse itsestään, asuu yksin. Ihmettelen ettei miehesi pysty asioita hoitamaan? Onko hänellä lääkitys? Mielestäni hänen sairaus ei estä elämästä normaalia elämää, ei sinun kuulu ottaa harteillesi koko pakettia. Ei ihme että olet sietokyvyn rajoilla. Kyllä sinun pitäisi ensin hoitaa itsesi kuntoon, eikä pidä välittää työkavereiden jaksamisesta. On esimiehen asia hoitaa hommat niin että ihmiset voivat sairastaa ja parantua rauhassa. Jaksamista sinulle.
Kiitos vastauksesta, Mepa.
Kaksisuuntainen on sairaus, jota kukin tuntuu sairastavan melko yksilöllisin oirein ja vaikeuksin. Minun mieheni ei lääkityksenkään turvin ole päässyt tilanteeseen, jossa hypomania- tai masennusjaksot loppuisivat, tokkopa kukaan bipo pääsee. Tasannevaiheessa hän pystyy osallistumaan terveen ihmisen tavoin perheen arkeen, muttei manian tai masennuksen aikana. Manian ja masennuksen aikaan hän osallistuu kykyjensä mukaan, enkä voi muuta odottaakaan. Sairaus on sairaus, eikä mieheni ole sitä itse valinnut.
Laskujen maksu on meillä minun työtäni, koska mies ei hypomania- tai masennusjaksoilla välttämättä muista tai jaksa niitä hoitaa. Minä olen enemmän "jalat maassa"-tyyppi ja luotettavampi siinä mielessä.
Tosin nyt, kun olen itsekin masentunut, on asioita joita kumpikaan ei jaksa tai pysty tekemään. Ainoa toimiva apu tilanteeseen on se, että minä tervehdyn ja sitä apua minä nyt etsin. Mieheni ei siihen pysty, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei voi parantua.
Joten koko paketti ei ole minun niskoillani, mutta masennuksen kanssa kamppaillessa normaalit arkisetkin asiat tuntuvat raskailta.
Ja ei, me emme voi elää samalla tavoin normaalia elämää kuin terveiden aikuisten perheessä eletään. Pyrimme siihen kaikin mahdollisin keinoin, mutta realiteetit on hyväksyttävä. Minä olen hyväksynyt, mutta tällä hetkellä oma psyyke ei kulje käsi kädessä ymmärrykseni kanssa. En siis voi väkisin pitää itseäni terveenä, mutta siitä huolimatta minun on edelleen oltava se, joka hoitaa tietyt asiat perheessä. Kukaan muu ei sitä voi tehdä.
Ai niin. Pitänee vielä lisätä, että mies käy töissä. Rahallinen panos on ehkä tärkein asia, joilla hän pitää perheen hyvinvointia yllä. Yksin minun palkkani ei riittäisi elämiseen. Töissäkäyntiin hän pystyy koska tiedostaa sairautensa, syö lääkkeensä eikä todellakaan käytä alkoholia. Lisäksi työ joustaa miehen mielialojen mukaan, paljon enemmän kuin lapsiperheen elämä voi joustaa. Työ on miehelleni helpompi paketti kuin perhe, mutta perhettä hän ei joudukaan hoitamaan yksin.
Ja edelleen haluan toistaa, että minun masennukseni ei johdu mieheni sairaudesta. Se ei helpota elämää, muttei myöskään vaikeuta sitä kohtuuttomasti. Suhteemme on hyvä; keskustelemme paljon, teemme asioita yhdessä, tuemme toisiamme ja nautimme toistemme seurasta. Hyväksyn mieheni sairauden ja se on ollut osa elämäämme niin kauan kuin olemme yhdessä olleet, jo kauan ennen diagnoosin ja lääkityksen löytymistä.
Toivon jonkun osaavan antaa neuvoja, joihin ei liity epärealistiset odotukset sairaan puolisoni suhteen. Me olemme ne asiat käyneet läpi monen monituiseen kertaan vuosien saatossa ja bipolaarin suhteen olemme löytäneet sen toimintamallin, joka meillä parhaiten toimii.
Hei,
miehesi tauti on mitä ilmeisemmin kutakuinkin hallinnassa ja olet selvästi sujut sen kanssa. Ota tuosta kirjoituksestasi vaikka printti ja vie se terapeutille seuraavalla kerralla mukanasi, niin uskovat ihan varmaan että ei se syy sinun masennukseesi siinä puolisossa pelkästään ole.
Varmaan on tarpeeksi rankkaa sulla nyt; että niistä työkavereista ei sitten kannata ottaa minkäänlaista stressiä. Nyt sun tarttee tehdä sama homma kun itse olen käyttänyt työpaikalla; käännät avaimen jo ovella työ-moodiin ja sitten kun lähdet palautat sen oma-asentoon. Kyllä väsyminen on ihan sallittua, ei siihen tarvita työkavereiden lupaa eikä hyväksyntää. Nyt on oma perhe tärkeämpi kuin pitää hyviä suhteita työkavereihin. Tee työsi vaan äläkä välitä kahvipöydissä supastelijoista, aina meitä heikkoja on mollattu ja aina tullaan meille nauramaan, älä välitä niistä.
Heissan,
Tiedän kyllä mitä elämä on bipon kanssa, enkä ole itsekkään elänyt kovinkaan montaa päivää ns. normaalia elämää (mitä se sitten lieneekään). Kuitenkin olen edelleen sitä mieltä että sinun pitäisi hoitaa itsesi kuntoon, ota yhteys mt:hen (helppo tietysti sanoa). Olen itse menossa tänään terapiaan, suurin odotuksin. Lääkäriltä sain eilen kuulla että joudun olemaan loppuelämäni masennuslääkityksellä.
Meillä naisilla on usein taipumusta uhrautumiseen, se jos mikä on karhunpalvelus itselle ja lopuksi kaikille muillekkin,varsinkin lapsille. Kirjoituksistasi saa sen kuvan että ymmärrät ja ymmärrät.....mutta anna myös itsellesi aikaa hoitaa itseäsi, ei sinun tarvitse olla "se joka vastaa". En tarkoita tätä pahalla, yritän vain sanoa että jossain vaiheessa se piuha saattaa katketa, mitä te sitten teette?