Olette nyt kovassa paikassa niin sinä kuin vaimosikin. Olette kuitenkin päättäneet jatkaa yhdessä ja se on iso päätös. Tässä vaiheessa olisi varmaan hyvä asioita pohtia yhdessä jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Tällaiseen uskottomuuteen on aina joku syy ja ne olisi hyvä kunnolla selvittää. Itse on niin asian keskellä,ettei tule kaikkia mahdollisia asioita ottaneeksi huomioon. Kerroit,että teillä oli pitkään mennyt huonosti. Tällöin usein jompikumpi alkaa etsiä sitä ymmärtäjää muualta ja ajautuu suhteeseen.
On pitkä tie löytää uudelleen luottaminen ja aito tunne toiseen,mutta ei se mahdotonta ole,jos kumpikin sitä haluaa. Kaikkea hyvää teille molemmille toivotan tälle matkalle.

Hei, en tiedä selviääkö ikina, mutta ainakaan itse en ole selvinnyt. Uskottomuudesta ja valehtelusta tulee syyskuussa kuluneeksi neljä vuotta. Päätimme silloin jatkaa. Onneksi, koska meillä oli monta hyvää asiaa tämän neljän vuoden aikana. Olimme kuin rakastuneita uudestaan. Seksi ja läheisyys ei loppunut missään vaiheessa. Kuitenkin oma ahdistukseni ja luottamuksen puute on johtanut siihen, että vein noin kuukausi sitten eropaperit. Mies katuu ja rukoilee, että jatkaisimmme.

Kun kerran on petetty ja valehdeltu, niin sitä käy koko ajan herkillä. En tiedä täyttä varmuutta, mutta oma epäilykseni on, että miehellä on taas meneillään jotain. Koska en hänelle riitä, olen sen hyväksynyt ja haluan jatkaa omaa elämääni. kaikki on vielä kesken ja luopuminen on tuskallista, mutta olen päätökseni tehnyt ja yritän pysyä siinä. Voimia kaikille kohtalotovereille ja hyvää kesää. Yritetään jaksaa.

Niin sitähän tässä itsekkin miettii selviääkö siitä koskaan.
Olen aika samoilla linjoilla ASM-nimimerkin kanssa.
Itselläni tämä kesäaika nostaa asiat erityisesti pintaan. Sillä heinäkuun lopussa tulee kuluneeksi 3 vuottatästä pettämisestä. Silloin yhteiseloa takana 14 vuotta, joista 4 naimisissa, 3 yhteistä lasta.
Tuolloin lapset olivat luonnollisesti yhtenä tärkeimmistä syistä pysyä yhdessä. Mutta olen toki myös sitä mieltä, että lasten takia ei kannata olla yhdessä, jos ei ole tunteita ym toista kohtaan.
Me kävimme n.6kk pariterapiassa ja molemmat yritimme tosissaan. Oli todella hyviä ja ihania aikoja ja tuntui, että oli "saanut puolisonsa takaisin".
Silti tämä asia valitettavasti vaivaa edelleen. Nousee esille milloin mistäkin, välillä riidellessä (itse pidättäydyn viimeiseen astiottamasta asiaa puheeksi); useinkin mieheni alkaa sättimään minua ja toteaa, että olisi pitänyt vaan lähteä sen toisen matkaan. Tämä tosin myt myöhäistä sillä tämä toimen mennyt nyt keväällä naimisiin tahollaan.
Mieheni sanoo usein rakastavansa minua ja tarkoittaakin sitä todella. Itse vastaan aina samoin, mutta en koe samaa rakkautta ja kaipuuta toista kohtaan.
On paljon asioita ja tapahtumia, joita mieheni on tehnyt ja sanonut riitatilanteissa tai kännipäissään ja ne ovat minua jääneet kaivelemaan 😕.
Ja itse olin aina sitä mieltä, ettäjos toinen pettää niin liitto on sitten siinä. Mutta kun tilanne osuikin kohdalle todellisuudessa, niin lasten takia mietin asiaa hyvin vakavasti. Jos ei olisi lapsia, en olisi varmastikkaan jäänyt.
Seksiäkin on viikottain, itse ei vaan läheskään aina tee mieli, mutta toisen vuoksi sitä antaa, ettri tule selkkausta.
Olen jokseenkin väsynyt tunne-elämän latteuteen ja siihen faktaan, että kun luottamus on kerran rikottu se ei enää ikinä palaudu ennalleen.
Muuta neuvoa en halua antaa kuin sen, että menkää ihmeessä pariterapiaan yms, hakekaa ulkopuolista apua.

Samoilla linjoilla ASM ja True love kanssa... Kun suomut tippuvat silmiltä, eihän mikään ole niinkuin ennen. Luottamuksen suhteen ja muutenkaan. Meidänkin suhteessa miehen pettämisen aikoihin noin 30 vuotta kestänyt yhteiselo piti olla ihan tavallista, ei liikaa riitoja, ei liian siirappista... Ja luulin meillä olevan yhteinen ajatus siitä, että ellei oma puoliso riitä, pitää saada sanotuksi. Valehtelua siihen sitten vuoden verran ja ylikin. Senkin yli on nyt vain kiivettävä, että antoi toisen pitää narrina niinkin kauan.

Paljon isoja asioita, joita en koskaan ajatellut kohdalleni osuvan.

Mutta lie aina jotain hyvääkin? Itseensä tässä on pitänyt ainakin tutustua. Se ei onnistunut ääressä eläen tietenkään, kun ukko lukuisista lupauksista huolimatta ei saanut toista naista pois meidän elämästämme. Asuin siis itsekseni reilut puoli vuotta, eikä se ollutkaan niin kauheaa...

Ärsyttävintä tällä hetkellä lienee, että vaikka en halua tarkkailla miehen käytöstä, teen sitä silti. Yritän elää hetkessä, nauttia yhteisestä uudesta mahdollisuudesta, mutta ajoittain joku tilanne, puheenaihe, paikka saattaa herättää ahdistavia muistoja ja suoranaista v-tutusta. Välillä olo on, että jääpä ukkokulta vielä kiinni, niin se on moro.

Mutta mitä minäkin haluan sanoa, että jos teillä vielä on tunteita toisianne kohtaan -positiivisia siis... mitä se haittaa yrittää vielä korjata liittoa ja suhdetta? Elämässä tapahtuu kummallisia ja ikäviä asioita. Samalla sitten kasvetaan; yhteen, erikseen tai itsekseen nyt vähintään 🙂👍

Kiitos vastauksista, aina parempi kuulla vastaavan kokeneiden mietteitä, kun heillä nyt on edes joku aavistus siitä miltä tällä hetkellä itsestä tuntuu... kiitos siitä 🙂

Jossain vastauksessa olikin, että kun puoliso kertoo rakastavansa, niin sitä itse vastaa samoin, mutta miettii että mitenhän on. Juuri tuollaista pyörii itselläkin päässä, kun kirjoitin tuossa rakastavani yhä vaimoani, niin aloin miettiä että rakastanko todella? Rakastanko samalla tavalla kuin ennen? Pystynkö koskaan enää rakastamaan samalla tavoin kuin ennen? Ja jos haluan itseäni rakastettavan samoin kuin itse haluaisi rakastaa, eikä siihen pysty, niin mitä järkeä sellaisessa on...

Vaikeita juttuja tosiaan, ja kyllä, olen ainakin itse miettinyt ihan vakavissani ammattiapua. Varsinaista pariterapiaa en ole kyllä ajatellut, mutta toisaalta voisi siitä apua olla.

Mut eiköhän tämä tästä, kuten todettiinkin tuossa, itsestään tässä on oppinut paljon asioita niin hyviä kuin huonojakin ja se lienee tällä hetkellä se postiivisin asia.

Tsemppiä myös muille 🙂👍

Täällä takana 20 vuotta yhdessä oloa, joista viimeiset 14 vuotta naimisissa ja kolme lasta leikki-ikäisestä teini-ikäiseen.

Vaimollani oli viiden vuoden ajan vispilänkauppaa vanhan lukiokaverinsa kanssa (teini-iän unelma joka piti toteuttaa), jonka aikana minä elin suhteemme onnellisimmat vuodet: tuli kolmas lapsi, hankimme talon ja olimme tulevaisuuteen suuntautuneita ja sitoutuneita. Näin luulin.

Kun petos tuli ilmi, niin elämältäni lähti perusta. Kaikki perustui vain minun omaan kuvitelmaani. Kaikki onnellisuus oli vain lumetta. Silti minulla oli ihana kaksivuotias tyttö, eka ja kuudes luokkalaiset lapset ja he oliat niin todellisia kuin voi olla. Ristiriitaisia tunteita ja isosti.

Tästä on kaksi vuotta. Olen päässyt akuutin ahdistuksen yli, mutta normaaliuutta tästä ei tule ikinä. Vaimoni ei päästä minua lähelleen. Ei henkisesti eikä kyllä oikein fyysisestikään. Kyllä sen vaistoaa, jos toinen antaa vain "pakosta" eikä ole oikeasti mukana.

Haluaisin niin sanoa, että uskottomuudesta voidaan selvitä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se jättää lähtemättömät arvet. En voi kuin toivottaa tsemppiä.

Keaton ja muut; tunnistan itsessäni tavallaan kaksi elämää: elämä ennen uskottomuutta ja elämä sen jälkeen.
Shokki-ja reaktiovaiheet on ohitettu jo aikaa sitten mutta siltikään ei elämäni ole palautunut normaaliksi. Jonkunlaista alavireisyyttä tunnistan itsessäni ja toisaalta pohdiskelen myös niitä syitä, mitä mies kehitti pettämiselleen. Jotenkin olen nyt tajunnut sen, että ne olivat tekosyitä. Miehelläni oli tarve puhdistaa itsensä minua syyllistämällä, sillä ei tämä parisuhde ole parantunut, vaikka noihin asioihin on korjausta tehtykin. Ja lisäksi mies itse lipsuu näistä sopimuksista halutessaan.
Mutta ihmissuhteissa pätee se, ettei toistavoi muuttaa, ainoastaan itseään.
Minä olen muuttunut mutta toinen ei.
Onkohan aika laittaa tälle jutulle jo piste 😐

Se on iso ja vaikea asia, kun paljastuu, että on tullut huijatuksi luotetun ihmisen taholta. Sitä alkaa epäillä itseään ja omia havaintojaan ja kaikkea. Minä en kyllä ole päässyt asiasta vieläkään yli. Minulle kävi samalla tavalla, että valehtelua ja kusetusta oli kestänyt noin vuoden, ja samaan aikaan itse kuvittelin, että elämme jotakuinkin normaalia, mukavaa arkea toisiamme tukien ja mies on minuun sitoutunut. Luotin mieheen 100%, huomasin toki käytöksessä muutosta, mutta epäilin työstressiä ja vastaavaa.
16 vuotta oltiin yksissä ja toki tuohon mahtuu kenellä tahansa parempia ja huonompia aikoja, mutta suhteemme oli se elämän kantava voima ja koskaan en ollut joutunut epäilemään, etteikö yhteiselomme kestäisi. Meillä oli myös loppuun asti läheisyyttä ja yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia mies teki kanssani koko ajan, vaikka hänellä oli samaan aikaan sivusuhde työtoveriin ja todellisuudessa oli siirtänyt emotionaalisen sekä fyysisen investointinsa uuteen suhteeseen.

Kun pettämisen vyyhti lopulta paljastui, erosin miehestä koska koin tilanteen kestämättömänä vaikka rakkautta omalta puoleltani oli. Mies olisi halunnut myöhemmin palata. Tästä on nyt jo kolme vuotta ja olen varovasti jo aloitellut uutta suhdetta. Silti nämä asiat vaivaavat. Kun en huomannut aiemmassakaan suhteessa, että minua vedätetään, miten huomaisin sen uudessa suhteessa? Olen oppinut kantapään kautta, että minun ei tule luottaa siihen tunteeseen ja niihin merkkeihin (sanoihin, tulevaisuuden suunnitelmiin) joilla mukamas osoitetaan, että rakkautta ja sitoutumista on. Entinen puolisoni opetti, että kirkkain silmin valehteleminen sille kaikkein tutuimmalle ja lähimmälle ihmiselle, on mahdollista ja jopa helppoa. Sen kokemuksen kanssa eteenpäin eläminen on hankalaa.

Jos olisin jäänyt suhteeseen, en usko että olisin kyennyt olemaan purkamatta näitä hankalia tunteita pieninä katkeruuden piikkeinä mieheeni, tämä olisi lopulta kuitenkin myrkyttänyt suhteen.
Uudessakin suhteessa asian kanssa on vaikeaa, vaikka uusi mies ei ole syyllinen kokemuksiini ja yritän olla tuomatta tätä taakkaa hänen päälleen. 😞

Kyllähän se valehtelu jättää jälkensä. Nykyäänkin, jos huomaan mieheni käytöksessä outoutta, niin herkästi pohdin sitä, että onko jotain meneillään taas 😑❓
Toisaalta olen jo melko pitkälle henkisesti irrottautunut miehestäni. Surullista tässä on se, että en koe mitään tunteita miestäni kohtaan, vaan olen täydellisen välinpitämätön. Olisi edes vihaa, mutta sitäkään ei ole.
Minut rikottiin niin pahasti ja poljettiin maanrakoon kaikilla tavoin.
Miestä en tosiaan epäile uskottomuudesta ihan oikeasti. Syy siihen on siinä, että uskottomuus teki hänestä toimintakyvyttömän ja pakotti sairaslomalle. Ei hän enää halua kokea samaa uudelleen; oli se sivustakin seuraten tosi paha tilanne.
Kuitenkin: tässä tuli vielä vuosi lisää, koska kuopus ei saanutkaan toivomaansa opiskelupaikkaa. Tarkoitus oli, että teen päätöksen tälle sen myötä.
Kyllähän se ero sattuu lapsiin, vaikka olisivat jo aikuisia. Lapsuudenkoti menee myyntiin, jos nyt mies ei halua jäädä tähän asumaan.
Sitä pohdin vielä, että mistä johtuu tämä olotilani 😐 Mielessäni olen kuitenkin jo antanut anteeksi tapahtuneen mutta silti se asia hiertää minua. Itsekin ihmettelen sitä, että mikä minua oikein vaivaa😑❓

Terve,

Nostellaas vähän tätä, en viitsi tuohon "Millaista elämä on nyt kun uskottomuudesta pidempi aika" -ketjuun, koska meillä mennään vasta ekaa puolta vuotta tässä, itse asiassa ekan puolen vuoden ekaa puoliskoa jos tarkkoja ollaan...

Olen nyt hiukan enemmän lueskellut tuon ym. ketjun viestejä ja siellä on kyllä hyviä kirjoituksia paljon 🙂👍

Olen pohtinut paljon omaa luottamuspulaani vaimoa kohtaan ja sitä mihin itse asiassa en luota ja olen todennut, että luotan kyllä siihen että vaimoni ei mitään tällä hetkellä puuhastele. Enemmänkin mulla on olemassa pelko siitä että tämä tapahtuu uudelleen jossain vaiheessa ja vielä enemmän pelko siitä, mitä sitten tapahtuu. Erohan sitten tapahtuu ja sen jälkeen meidän tilanne on "julkinen". Nyt siis meidän tilanteestamme tietää ilmiselvien kolmen osapuolen lisäksi vaimon pari kaveria ja minun yksi kaverini.

Pelko on siis siinä, että minut nähdään tuollaisen tilanteen jälkeen naurettavana pellenä jota on viety kuin litran mittaa. Pelle joka on luottanut sokeasti ihmiseen johon ei pidä luottaa. Vähän itsekäskin näkökanta, tiedän ja ymmärrän mutta näin se vaan jostain syystä on. Joku häpeän tunne tässä on itsellä vaikka kaikki järki sanoo että eihän mulla tässä hävettävää pitäisi ainakaan hirveästi olla...

Olen nyt kuitenkin tehnyt päätöksen, että tuo pelko loppuu. Jos noin tapahtuu, niin ihmetellään ja kauhistellaan sitä sitten. Eihän tuollainen tilanne loppupeleissä sattuessaan kerro minusta ihmisenä kuin juurikin tuon viimeisen lauseen, luotin liikaa ihmiseen johon minun kaiken järjen mukaan pitäisi voida luottaa. Enemmän se tilanne sitten kertoo vaimostani ihmisenä jos näin tapahtuu.

Lisäksi, jos jatkan tällä "pelon" linjalla, niin en pysty elämään onnellista elämää ja näin ollen sanoisin, että ei tästä meidän parisuhteen pelastamisestakaan mitään tule...

Toki täällä kirjoituksia lukiessa ensimmäisenä iskee aina silmiin nuo aikamääreet mitä muilla on kulunut tapahtuneesta. Koskaan ei oikeastaan puhuta kuukausista, vaan vuosista... Ja vuosienkin jälkeen vielä tuntuu useilla olevan samankaltaisia tuntemuksia kuin mitä itsellä on tässä kuluneiden kuukausien aikana ollut. Tämä saa miettimään, että onkohan tässä itsellä nyt vaan menossa joku "posivaihe" kaiken käsittelyssä ja kohta mennään taas syvissä vesissä.

No joka tapauksessa, nyt mennään positiivisen kautta eteenpäin ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Nyt keskityn siihen, että pystyn itse olemaan onnellinen ja hyvä isä lapselleni, mahdollisesti tulevaisuudessa myös hyvä mies vaimolleni, sen aika näyttää.

Tsemiä 🙂

Pakko kommentoida tuohon pellenä pitämiseen 😉 Itselläni oli aikoinaan jonkin aikaa sellainen olo, että kun annan uuden mahdollisuuden meille, olen ihmisten mielestä säälittävä roikkuja 😀 Miehen seikkailusta tiesi jonkin verran ihmisiä, minuakin joku tuntematon yritti "varoittaa"... Siinä kohdassa olin varmaan niin shokissa vielä, etten uskonut ja mies tietenkin kielsi kaiken. Joku kateellinen yrittää rikkoa meidän upean avioliiton 😀 Eipä vaan mies säikähtänyt tarpeeksi siinä(kään) vaiheessa... Mahtoi olla jännittävää jatkaa seikkailua?

Mutta mitä sitten? Siis että mitä sitten jos ihmiset tietävät ja puhuvat? Paljon puhutaan ja usein pahaa muutenkin. Tiedetään toisten asiat ja niissähän riittää puimista... Jotenkin tuntuu, että pettämistäkin tapahtuu niin paljon?! Nykyisin viihteellä kulkiessa itse tarkkailen ihan tahtomattanikin ihmisten toimintaa ja joskus näkee tuttujakin, joiden käytös yöelämässä ihmetyttää, kun tietää heidän olevan parisuhteessa toisaalla...

Toisaalta se puhuminen ja "tietäminen" voi jollekin olla tavallaan "vertaistukea", erilaisia ratkaisuja ja mahdollisuuksia toimia. Niinkuin nyt tämäkin foorumi, vaikka täällä toki anonyymeina jaetaan kokemuksia, tuntemuksia ja erilaisia elämän jatkoja pettämisen jälkeen. Harmillisin paikka toki on, että pitää itse päättää, miten toimii... Riittääkö rakkaus ja luottamus edelleen vai onko viisaampaa katsella elämää kauempaa. Vielä jos mukana on pieniä lapsia, monet mietinnät mutkistuvat.

Mutta päivä kerrallaan. Yritän opetella hetkessä elämistä. Eihän tässä muutenkaan tiedä päiviensä määrää, onko siis tarpeellista miettiä ja murehtia etukäteen, mitä sitten jos... Ja kyllä, syyllistyn toki siihen ajoittain itsekin, mutta todella yritän opetella nauttimaan elämästä juuri tänään liikaa murehtimatta. Ja vaikka en yhtään pidä sanonnasta, että asiat voisivat olla huonomminkin, niin onhan siinä perää. Meillä ainakaan ei ole väkivaltaa tai mahdotonta päihteiden käyttöä tai sairautta tai... Täältäkin voi monesti lukea tosi kurjia juttuja. Niin jos nyt pitää joku "paha" elämäänsä "valita"...? Vaikka en kyllä tiennyt valinneeni tätäkään.

🌻🙂🌻

Reilu vuosi tässä on nyt räpiköity miehen syrjähypyn jälkeen. Mies vannoi ja vakuutti että haluaa jatkaa tekee mitä vaan että selvitään tästä...

No vuoden aikana olen huomannut että se selviäminen saisi miehen mielestä tapahtua niin että sanat riittää, ja sanottuja juttuja ei tarvitsisi muutoin todistaa kun pelkän sanomisen pitää olla tarpeeksi. Valehtulua oli tolkuttomasti, ensimmäinen puoli vuotta, petettyjä puheita, pieniä valheita, tilanteen kääntäminen minun syyksi kun oli itse jostain typerästä valehdelut...

Haukkuminen alkoi heti kun pettämistä ruodittiin, olin ämmä, lehmä, idiootti, tyhmä tyhmä tyhmä... ja rakastan sinua teen mitä vaan, anna vielä mahdollisuus, nyt se loppuu on kuultu 700 kertaa...

Ei tässä enää uskota, kyllä se totuus on tullut selväksi ihan miehen omasta käytöksestä.

Se olisi onnellinen mun kanssa jos olisin hiljaa, hänen virheitä ei kukaan huomaisi, pääsisi niistä kuin koira...

En tule enää luottamaan, jos ne puheet rehellisyydestä olisi pidetty heti, oltu avoin alusta asti, niin ehkä, mutta milläs tollaseen tapavalehtelijaan luottaa? mutta sehän on mun vika, kun hermostun totuudesta... No voin vannoa että hermostun helvetisti enemmän valheesta...

Luvatut "näytän sulle miten tärkeä olet" kaikuu edelleen sanoina, en ole vielä nähnyt mitään, kuullut sitäkin enemmän 😀

Anteeksipyyntöjä on jonossa jo niin monelle vuodelle ettei niitä ikinä saa selväksi kun uusia tulee koko ajan... EN jaksa, en enää välitä, en tunne mitään... Ajatus omasta kodista ilman pelkoa valheista ja jatkuvsta pettymyksistä tuntuu niin houkuttavalta...

Viimeisin hätävalhe kuultiin vajaa kaksi viikkoa sitten että ei se tule muuttumaan IKINÄ. Olen tehnyt luopumistyötä, ymmärtänyt että en vaan voi olla se jolle tämä mies olisi luotettava ja rehellinen, tuskin kukaan nainen siihen pystyy...

Hymnitaas, tiedätpä ainakin yrittäneesi. Minunkin miehelläni tuntuu olevan jännä tapa lokeroida asioitaan. Sitä, mitä en tiedä (tai mitä minun ei kuuluisi tietää), ei ikään kuin ole olemassa. Ja miten voi puhua asioista, joita ei ole? Jos otan vaikeita asioita puheeksi, selitys on, ettei kanssani voi puhua, koska "sä olet taas tollanen". Enkä yleensä itse pääse kertomaan, millainen oikeasti olen. Tuntuu, että koska mies sisimmässään tietää tekevänsä väärin, hän luulee jo etukäteen tietävänsä reaktioni.

Hän ei ole suoranaisesti pettänyt minua, mutta pettänyt kyllä luottamukseni ja päästänyt väliimme ihmisiä, asioita. Kovasti olen pohtinut, missä menee parisuhteessa yksityisyyden, erillisyyden raja. Ymmärrän, että miehellä on omat prosessinsa eikä minulla ole oikeutta niihin sekaantua, jos hän ei apuani halua. Mutta kuitenkin nämä asiat vaikuttavat suhteeseemme. Välillä tämä on kuin tanssia... mies vetää toisella kädellä lähemmäs ja toisella työntää poispäin.

Millainen pökkelö jää jäljelle, jos jompikumpi tai kumpikin joutuu karsimaan itseään: sanomisiaan, tekemisiään? Jos ei voi olla rehellisesti itsensä ja tulla kohdatuksi omana itsenään? Ymmärrän miestäni paremmin kuin hän arvaakaan. Eniten on satuttanut tunne siitä, että minua ei kuulla, tunnettani ei oteta vastaan. Tällä hetkellä elämäni ei ole mitenkään kurjaa, mutta surettaa, koska asiat voisivat olla paljon paremminkin. Toisaalta olen oppinut itsenäisemmäksi ja hyväksymään sen, että saan tuntea, mitä haluan. Minun ei ole aina pakko yrittää kääntää kaikkea positiiviseksi ja ottaa vastuuta yksin. Minun ei tarvitse aina jaksaa. Joskus näen, miten kannattaisi toimia, mutta jos en jaksa, en jaksa.

Arvostukseni miestäni kohtaan on väkisinkin laskenut, vaikka on ehkä hyvä, että näen hänet nyt inhimillisempänä. Lomalla havahduin siihen, etten poissa ollessani kaivannut häntä. Kaipasin sitä miestä, joka hän joskus oli, mutta tätä "toista miestä" en vielä tunne tarpeeksi hyvin. Valitettavasti en myöskään pysty ottamaan läheisyyttä vastaan niin kuin ennen. Seksiä kyllä on, mutta usein tuntuu (itse)petokselta antaa tai ottaa vastaan arkisia hellyydenosoituksia. Ristiriitaista...

En osaa vastata, luotanko mieheeni. Luotan kyllä, että hän haluaa pysyä yhdessä. Mutta mitä muuta? En luota saavani hänestä turvaa vaan koen olevani omillani. Ero ei ole lähelläkään, mutta minulle on tuonut voimaa jo se, että olen uskaltanut edes ajatella sitäkin vaihtoehtoa. Olen todella joutunut miettimään, mitä haluan ja mihin tyydyn. Ja mitä pystyn antamaan. Mikä on se pienin yhteinen nimittäjä.

Terve,

Päivitellääs omaa tilannetta taas vähän terapiamielessä 🙂

Meillä siis nyt melko tarkkaan 5kk siitä hetkestä kun homma lävähti käsiin. Sen jälkeen ollaan keskusteltu ja keskusteltu ja nyt ollaan tilanteessa, että olemme sopineet vuoden lopun määräajaksi jolloin homma pitää olla molempien osalta mietitty sen suhteen, miten jatkamme. Yhdessä vai erikseen.

Itsellä asiat jopa yllättävän hyvällä mallilla, etenkin tuon määräpäivän sopimisen jälkeen on tullut jopa helpotus siitä, että tiedän tämän jatkuvan maksimissaan vuoden loppuun jonka jälkeen mun ei tarvitse elää enää epätietoisuuden tilassa. Tunnen päässeeni pääsääntöisesti asian yli, toki täydellisesti siitä lienee turha toivoakkaan yli pääsevänsä, mutta sanotaanko että niin hyvin kuin on mahdollista tässä tilanteessa. Olen edelleen siinä ajatuksessa kiinni, että haluaisin yrittää jatkaa parisuhdettamme ja saada sen toimimaan.

Vaimolla tuntuu tällä hetkellä olevan paljon vaikeampaa. Tuossa joku aika sitten, kun hän oli hyvin masentuneessa tilassa ja kyselin kuulumisia ja sitä mikä mieltä painaa, hän sanoi että ei tiedä onko hänellä vastausta vielä vuoden lopussa. Tarkemmin kun asiaa kävimme läpi, paljastui että hänen suurin pelkonsa tällä hetkellä on se, voinko mä enää koskaan luottaa häneen ja pystynkö mä koskaan olemaan hänen lähellään kun tiedän mitä hän on tehnyt. Seksiä me emme ole tämän 5kk aikana harrastaneet, eipä ole itsellä kyllä ollut mielessäkään, tai onhan sitä miettinyt kyllä mullakin omat tarpeeni on, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä pystyisinkö suoriutumaan tällä hetkellä. Joten siinä mielessä vaimon pelot on aiheelliset tämän osalta. Hän sanoi, että hänellä on tällä hetkellä suuri henkinen lukko tämän asian suhteen.

No sovimme siinä samalla, että hänen ei tarvitse tuon suhteen ottaa paineita ja koitetaan nyt ensin päättää halutaanko ylipäänsä jatkaa yhdessä ja mietitään noita läheisyysasioita sitten, kaipa ne sieltä ajan kanssa tulevat sitten jos yhdessä jatkamisesta päätetään.

Lisäksi vaimo mainitsi, että hän pelkää jäädä yksin. Tähän totesin, että se ei ole mikään syy jatkaa meidän liittoa että pelkää olla yksi, koska jos meidän parisuhde siihen perustuu niin yksin me silloin molemmat olemme ja sitä minä en halua.

Yksi asia, mikä minua kyllä vaivaa edelleen on se, että olen vaimolle kertonut että minun on hyvin vaikea käsitellä sitä seikkaa että vaimo viettää edelleen aikaa tämän kolmannen osapuolen kanssa. Ovat siis työkavereita, niinkuin olen maininnut. Olen sanonut suoraan, että en hyväksy minkäänlaista kommunikointia heidän välillään, työasioiden ulkopuolella siis. Optimitilannehan olisi jos mitään kommunikointia ei olisi, mutta valitettavasti se on tässä tapauksessa mahdotonta koska he joutuvat työasioissa sitä tekemään.

Vaimo itse on sanonut, että hän toivoo kyllä että heillä voisi olla kaveripohjalta viestittelyä edelleen joskus jossain vaiheessa. Tämä vaivaa minua siksi, että mulla on sellainen fiilis että tämä tämän hetkinen kommunikoinnin puute on enemmän tämän kolmannen osapuolen halu, kuin vaimon halu. Pelkään siis osittain sitä, että mitä tapahtuu jos ja kun tämän kolmas osapuoli taas ilmaisee halukkuutensa kommunikointiin tai pahimmassa tapauksessa johonkin muuhun asiaan...

No, kuten sanottua, päivä kerrallaan tässä mennään edelleen.
Tsemppiä kaikille! 🙂👍

Hei tunkki ja muut 🙂🌻
Kyllähän se asiantuntijoiden mielestäkin menee niin, että mikäli haluaa jatkaa parisuhdettaan on välit kolmanteen osapuoleen katkaistava täysin. Ja aivan samoilla linjoilla olen minäkin. Luulisi vaimosi löytävän muitakin kavereita, kuin tämän petoskumppanin ja, mikäli ei löydä on syytä katsoa peiliin. On aivan liikaa sinulta pyydetty, että hyväksyisit kaveruuden tilanne huomioon ottaen.
Meillä oli myös takaraja mutta hieman erilainen. Mies (pettäjä) asetti takarajan sille, miten kauan saan pettämisestä hänelle puhua. En siis saanut rasittaa häntä tällä ikävällä tapahtumalla aikarajan jälkeen 😐
Ja toisaalta; miksipä sitä jauhamaan, kun on tehty, mitä on tehty.
Itse kursin itseni kasaan, osittain terapiassa.
Ehkä hyvä näin; olen saanut voimavarani takaisin ja tiedostan, että pohjimmiltaan mieheni on heikko luonteeltaan.
Rakkaudesta voin tällä erää todeta, että ei ne sanat mitään merkitse. Teot ainoastaan osoittavat sen, mikä on parisuhteen tila. Ja kyllä: uskottomuus muutti miestäni. Se teki hänestä huomaavaisemman ja tunteita enemmän näyttävän miehen.