Uskottomuudesta selviäminen

Uskottomuudesta selviäminen

Käyttäjä tunkki aloittanut aikaan 21.06.2017 klo 16:39 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä tunkki kirjoittanut 21.06.2017 klo 16:39

Terve,

Pitkä viesti, koittakaa jaksaa… 🙂

Sain vaimoni kiinni uskottomuudesta n. 2kk sitten. Työkaverinsa kanssa oli ollut, suhdetta kestänyt vähän yli vuoden verran jostain alkuvuodesta 2016 josta seksuaalista kanssakäymistä n. 8kk, eli syyskuun alusta saakka kiinnijäämiseen asti. Tämä siis vaimon kertomana, mutta en näe itse miksi vaimo tästä valehtelisi.

Meillä oma suhde oli ollut kyllä aika viileähkö jo pidemmän aikaa, ei juurikaan romanttista eloa, mutta muutoin normaalia avioparin elämää. Naimisissa olemme olleet kohta 16 vuotta ja sitä ennen seurusteluakin n. 10 vuotta, joten aika pitkä taival takana yhdessä. Meillä on myös 10v tytär.

Viileää aikaa siis oli tuossa ollut varmaan vuoden pari ainakin, ja tuossa vuoden 2016 kesän kynnyksellä tapahtui jotain, minkä seurauksena aloin aidosti miettimään meidän suhteemme tilaa ja sitä, että onko tämä sitä mitä minä loppuelämältäni haluan. Voi olla että jotenkin aistin vaimossani sen, että hänen elämässään saattoi olla joku toinen osapuoli joka johti tuohon mietintään, tai sitten johtui jostain muusta en tiedä.

Joka tapauksessa otin tämän aiheen vaimonikin kanssa esille ja keskustelimme aiheesta ja keskustelun seurauksena aloitin aika vahvan itsetutkiskelun. Tuon seurauksena tunnistin paljonkin huonoja käyttäytymismalleja itsessäni, itsekkyyttä yms. ja totesin, että en minä ainakaan mikään malliaviomies ole vaimolleni ollut. Rakastan vaimoani yhä, se todettakoon tähän väliin ja tuskin tuo rakkaus koskaan katoaa, kävi tässä miten kävi.

Heinäkuussa satuin näkemään vaimoni puhelimeen tulevan whatsapp viestin tältä työkaverilta ja viestin sisältö oli sellainen, mitä en olisi halunnut vaimoni saavan vieraalta mieheltä. Otin asian puheeksi ja vaimoni kertoi, että kyllä hänellä jotain flirttiä on tuon miehen kanssa menossa, mutta ei mitään vakavaa. Vähätteli tuota viestiä, kertoi sen olevan vain yksi viesti ja heidän keskustelunsa olevan pääasiassa normaalia kaverien välistä keskustelua. Kerroin tässä kohtaa omat tunteeni moista viestittelyä kohtaan, vaimoni kertoi sen ymmärtävänsä ja lupasi, ettei jatka sitä enää.

Uskoin vaimoani, koska en ole koskaan epäillyt hänen valehtelevan minulle päin naamaa ja olen aina uskonut, että huomaan kyllä jos hän valehtelee. Tottakai viesti jäi silti kaivelemaan ja aloin ehkä enemmänkin kiinnittämään huomiotani erilaisiin asioihin vaimoni käytöksessä. Luonnollisesti lueskelin internetin ihmeellisestä maailmasta erilaisia TOP-10 pettäjän merkit -listoja ja noista osui aina useampikin vaimoni käytökseen, mutta ajattelin silti että varmaan noi osuu kaikkien käytökseen jos oikein tarkkaan miettii.

Aina kun otin taas esille aiheen, että epäilen hänellä olevan jotain meneillään hän vain kertoi että nyt pitää ottaa rauhallisesti ja hän ei pysty keskittymään meidän normaaliin suhteeseen vaan ahdistuu jos painostan häntä koko ajan tällä asialla. Kertoi panostavansa täysillä meidän välien parantamiseen olevansa täysin sitoutunut siihen että me saamme ne kuntoon.

Epäilin siis kyllä koko ajan, että hänellä on jonkunlainen ”emotionaalinen” suhde menossa tämän työkaverinsa kanssa, mutta mitään seksuaalista pettämistä en epäillyt kertaakaan, niin vakuuttavasti vaimoni sen aina kielsi. Loppua kohden, tuossa v. 2017 huhtikuussa hän alkoi olla jo aika rikki ja aloin tosissaan huolestua hänen voinnistaan. Epäilin, että hänellä on työstressiä tms. ja kerroinkin tästä hänelle. Hän myönsi olevansa väsynyt, ei jaksa töissä eikä kotonakaan oikein mitään. Kerroin, että olen aina valmis juttelemaan aiheesta jos hän haluaa sen tehdä.

Sitten toukokuun alkupuolella karu totuus paljastui, sain selville tuon pettämisen. Kerroin tästä heti vaimolleni ja hän oli luonnollisesti myös tyrmistynyt, en tiedä sitten oliko enemmän tyrmistystä siitä että jäi kiinni vai aitoa katumusta. Olen itse aina ollut vahvasti sitä mieltä, että pettäminen on viimeinen asia mitä siedän parisuhteessa ja se on kerrasta poikki jos sellainen paljastuu.

Nyt sitten kun olikin tosi kyseessä, niin vahvan alkujärkytyksen jälkeen aloin pohtia että ehkei pidä kovin suuria asioita tehdä vielä tässä vaiheessa. Aloitimme vaimon kanssa tapahtuman läpikäynnin, vaimoni myönsi siis asian, kertoi kenen kanssa ja kuinka kauan. Hänen reaktionsa tapahtuneeseen vaikutti kyllä aidolta katumukselta ja hän sanoi että ei uskaltanut kertoa minulle koska tiesi minun suhtautumiseni asiaan. Ja kyllä, en ole naiivi, ymmärrän että kyllä hänellä tuon vajaan vuoden aikana oli varmasti useammankin kerran aikaa lopettaa tuo toinen suhteensa, mutta eipä niin tehnyt…

No, nyt ollaan sitten tässä tilanteessa. Eli meillä elo sujuu joten kuten, ei toki puhettakaan läheisyydestä, väitän että itse en tällä hetkellä pystyisi vaimoni kanssa mitenkään harrastamaan seksiä tai edes suutelemaan. Olemme päättäneet yhdessä että haluamme saada liittomme vielä toimimaan. Olen itse tapahtuneen, eli tuon suhteen jo käsitellyt ja todennut että jollain tasolla pystyn ymmärtämään oman aiemman käyttäytymiseni kautta sen, miksi vaimoni päätyi tämän työkaverinsa kanssa tähän ilanteeseen. Huomiona tässä, että tuo työkaveri kuulemma elää myös ”onnellisessa parisuhteessa”, näin ainakin vaimoni jossain vaiheessa minulle kertoi.

Vaikea asia minulle on kuitenkin tuo vajaan vuoden kestänyt kusetus ja suoraan päin naamaa valehtelu. Se on saanut minut todella epäileväksi vaimoani kohtaan, ja ymmärrän täysin että tämä pitää saada kuntoon ennen kuin minkäänlaista suhdetta voi edes meidän välille kuvitella. En siis epäile tällä hetkellä vaimoani, en mitenkään pysty kuvittelemaan että hän olisi sellainen ihminen että tekisi minulle uudelleen tämän. Olen kertonut hänelle, että jos vielä sorrut pettämiseen, niin ole ystävällinen ja kerro se heti, älä enää satuta enempää. Monoa annan toki siinä vaiheessa välittömästi, mutta jos hän vielä pettää niin tällöin uskon vaimonikin olevan sitä mieltä että parempi niin.

Onko siis jollain vastaavia kokemuksia, pääseekö tästä koskaan yli? Mitä mun pitäis tehdä?

Käyttäjä tunkki kirjoittanut 07.09.2017 klo 15:19

Terve mariella & co,

mariella kirjoitti 6.9.2017 21:51

Hei tunkki ja muut 🙂🌻
Kyllähän se asiantuntijoiden mielestäkin menee niin, että mikäli haluaa jatkaa parisuhdettaan on välit kolmanteen osapuoleen katkaistava täysin. Ja aivan samoilla linjoilla olen minäkin. Luulisi vaimosi löytävän muitakin kavereita, kuin tämän petoskumppanin ja, mikäli ei löydä on syytä katsoa peiliin. On aivan liikaa sinulta pyydetty, että hyväksyisit kaveruuden tilanne huomioon ottaen.

Tämä on varmasti totta, mutta tosiaan tässä tapauksessa he ovat työkavereita joten valitettavasti en oikein pysty vaikuttamaan asiaan sen enempää kuin toivomalla että kontaktia ei ole. En koe, että minulla olisi kuitenkaan oikeus vaatia vaimoa vaihtamaan työpaikkaa tämän vuoksi...

mariella kirjoitti 6.9.2017 21:51

Meillä oli myös takaraja mutta hieman erilainen. Mies (pettäjä) asetti takarajan sille, miten kauan saan pettämisestä hänelle puhua. En siis saanut rasittaa häntä tällä ikävällä tapahtumalla aikarajan jälkeen 😐
Ja toisaalta; miksipä sitä jauhamaan, kun on tehty, mitä on tehty.
Itse kursin itseni kasaan, osittain terapiassa.
Ehkä hyvä näin; olen saanut voimavarani takaisin ja tiedostan, että pohjimmiltaan mieheni on heikko luonteeltaan.
Rakkaudesta voin tällä erää todeta, että ei ne sanat mitään merkitse. Teot ainoastaan osoittavat sen, mikä on parisuhteen tila. Ja kyllä: uskottomuus muutti miestäni. Se teki hänestä huomaavaisemman ja tunteita enemmän näyttävän miehen.

Tuo asiasta puhuminen on myös meillä jonkin asteinen ongelma. Vaimo siis ei haluaisi asiasta myöskään keskustella, ei ole sitä kieltänyt kuitenkaan, mutta usein sanoo kokevansa ahdistusta kun aihe nousee esiin keskusteluissa. Ehkä tämän vuoksi olen osittain yrittänytkin aiheesta puhumista vältellä, enemmän sitten tulee purettua asiaa muualle, esim. kirjoitan lähes päivittäin ajatuksia ylös "päiväkirjaan" ja toki silloin tällöin myös tänne 🙂👍

Itsekin olen ainakin kokenut, että suurin piirtein olen saanut ajatuksia kursittua kasaan itsekseni. Kävin kyllä kertaalleen terapiassa istumassa n. 1,5h, kokemus oli positiivinen, oli kyllä ihan hyvä saada keskustella jonkun tuiki tuntemattoman kanssa aiheesta siten, ettei tarvinnut suodattaa käytännössä mitään pois. En ole kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi ainakaan vielä jatkaa tuota.

Vaimon osalta olen enemmänkin huolissani, että miten hän asiaa käsittelee. Eiköhän se sillä pettäjäosapuolellakin ole omat ongelmansa asian suhteen perattavana...
Olen hänellekin tosiaan terapiaa yms. ehdotellut, mutta ei hän sellaiseen ole suostuvainen. Toivotaan että hän kuitenkin saa ajatuksensa perattua omin neuvoinensa, olen kyllä kertonut itse olevani käytettävissä keskusteluun jos tarve vaatii.

Mä meen edelleen positiivisuuden kautta eteenpäin, tsempit joka iikalle täällä! 🙂👍

Käyttäjä lämminverinen+ kirjoittanut 08.09.2017 klo 17:00

Tunkki ja Mariella, teillä molemmilla on ihan mielettömän hyvä asenne. Mutta en tiedä olisinko itse kestänyt jos en olisi saanut puhua asiasta tai jos tämä mieheni toinen nainen olisi ollut edelleen kuvioissa työpaikalla. Mieheni oli jäänyt eläkkeelle siinä vaiheessa kun jäi kiinni ja tämä toinen nainen oli vielä töissä, he olivat siis työkavereita. Tämä toinen pyysi että minä antaisin heidän pysyä kavereina, jota en voinut käsittää millään tavalla. Miehenikin ajatteli alkuvaiheessa (kun asia oli tullut ilmi) että jospa he voisivat olla kavereita kunhan aikaa on kulunut pari vuotta. En voinut käsittää tätä ajatusta ja sanoin heille että en tule hyväksymään heidän kaveruuttaan ja jos he silti pitävät yhteyttä toisiinsa, aion erota.
Ymmärtääkseni he eivät ole olleet missään yhteydessä, en osaa nyt epäillä koska mitään sellaista en ole havainnut. Mutta luottamus mieheeni on edelleen vain 70 % vaikka aikaa on kulunut jo kohta 4 vuotta siitä kun he jäivät kiinni.

Fraasi, aika parantaa, on kyllä totta.

Käyttäjä Lasagna kirjoittanut 09.09.2017 klo 11:22

Olen aika samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin, tunkki. Itselläni tilanne on vielä tuoreempi, eli matto vedettiin alta vajaa 2kk sitten. Meillä yhteistä elämää takana 18 vuotta. Miehen salasuhde työkaveriinsa kesti n. 2 vuotta. Asian selvittyä minulle asuimme erossa noin kuukauden ajan. Alkuun olin täysin varma, että haluan erota. Mutta mies anoi anteeksiantoa, ja vielä yhtä tilaisuutta. Ja alkushokin hälvettyä tajusin ettei rakkaus itsessään mihinkään ollut kadonnut. Ikävöin ja samalla halveksuin miestäni. Ristiriitainen olo.

Otin miehen takaisin ja aloitimme pariterapian. Meillä on nyt ainakin alkuun muutaman kuukauden "koeaika" meneillään. Sitten katsotaan tilanne uudestaan. Onko vielä halua jatkaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että meillä menee paremmin kuin 10 vuoteen.. Mikä on ehkä vaikea käsittää, jos ei ole itse koskaan ollut samassa tilanteessa.

Tällä hetkellä minulla on sekä hyvä olla, että paha olla. Nautin siitä huomiosta, jota mieheltäni nyt saan. Sellaista ei ole ollut moneen moneen vuoteen. Samalla mietin useita kertoja päivässä, kuinka pahasti minut on petetty. Eli ristiriitainen olo jatkuu. Pariterapiasta on ollut todella paljon apua, harmi vaan että on niin kallista "lystiä". Onneksi sattui hyvä terapeutti.

Mies on katkaissut kaiken yhteyden tähän työkaveriinsa, ja on uudelleenjärjestänyt työvuoronsakin niin etteivät enää töissä todennäköisesti kohtaa. Tämä oli minun osaltani suurimpana ehtona yhdessäjatkamiselle. Mitään viestejä he eivät enää keskenään lähettele. Ja jos minulle selviää ettei tästä sopimuksesta ole pidetty kiinni, on vaihtoehtona ainoastaan ero.

Aika näyttää nyt, mihin tässä mennään. Vielä edelleenkin ihan käsittämätön tilanne. En olisi ikäpäivänä uskonut, että minulle se kaikkein rakkain ihminen pettää minut näin totaalisesti. Mutta jotenkin tästä on vain toivuttava ja noustava ylös.

Käyttäjä Tammyka kirjoittanut 09.09.2017 klo 21:43

Lasagna olet järkevä ihminen. Puoliso voi erehtyä,mutta ei se kaikkea elettyä elämää mitätöi. Jos tilanne rauhoittuu ja haluat jatkaa kaikki on hyvin. Muussa tapauksessa voit viheltää pelin poikki. Ihminen on erehtyväinen ja ei aina tajua mitä tärkeää voi menettää. Erehtyminen yleensä on anteeksi annettava asia,mutta jos sähläily jatkuu se on toisen ihmisen aliarvioimista ja kunnioittamisen puutetta.

Käyttäjä 1Maisa kirjoittanut 09.09.2017 klo 23:20

Meillä aikaa kulunut jo toista vuotta siitä, kun miehen oli lopullisesti valittava elämänsä suunta. Kun raja lopulta tuli vastaan minulla eli lähdin oikeasti pois enkä vain uhkaillut ja antanut aina vaan uusia mahdollisuuksia, mies päätti haluta meidät.
Hekin olivat alunperin työkavereita. Onneksi yt laittoi mieheni etsimään uuden työpaikan...
Mutta minulla oli (nyt jälkeenpäin ajatellen liian monta kertaa...) ja nyt erossa asumisen jälkeen varsinkin aivan ehdoton olettamus, että kaikenlainen yhteydenpito tähän naiseen on pois suljettu. Jos hän ei siihen pysty, en enää anna anteeksi. Tässä on pelattava aivan täysin avoimin kortein ja jos tapahtuu sellaista, mitä ei voi minulle kertoa ja mistä hän pahimmassa tapauksessa jää vielä kiinni, se on sitten valinta siltä osin. Minun puolestani se on ero enkä enää keskustele yhteen paluusta.
Luottamus. Se on niin äärettömän surullista, kuinka sinisilmäisesti on olettanut olevan tavallista tai jopa vähän parempaa perhe-elämää ja arkea, pientä juhlaakin välillä. Kun sitten se läheisin ihminen pystyy tekemään jotain niin loukkaavaa, että pettää, onhan siinä pureskeltavaa. Niinkuin näkyy, pureskelen sitä edelleen
😑❓😠
Toivotaan, että aika tekee tehtävänsä. En halua enkä aio elää kytäten miehen liikkeitä, mutta kaiken menneen jälkeen osaan yhdistellä asioita, jos sellainen olo alkaa tulla. En tiedä onko tällaista ollut ennen, enkä edes halua tietää. Katse eteenpäin!☺️❤️

Käyttäjä Muruset kirjoittanut 01.11.2017 klo 12:15

Istahdan tähän ketjuun. Vajaa puoli vuotta sitten löysin näille sivuille ja syy sama kuin muillakin. Yli kahdenkymmenen vuoden ja kahden lapsen jälkeen minulle selvisi, että mies on pettänyt. Ja niin tavallinen tarina, suhde työkaverin kanssa.

Romahdin, laihduin, olin sairaslomalla ja luin näitä sivuja. Yritin selvitä hengissä. Aloitimme pariterapian, jossa kävimme akuutin vaiheen ajan muutaman kerran ja siitä olikin apua. Kaikki vaiheet mitä täällä ja kirjallisuudessa on kuvattu, on oppikirjamaisesti käyty läpi.

Ja kuten niin monella täälläkin, kaikkea ei mies heti kertonut vaan sain selville lopulta heidän kirjeenvaihtonsa 9 kuukauden ajalta, ja tiesin siis minuutilleen mitä oli tapahtunut ja milloin.

Mies pyristeli suhteestaan irti ja valitsi meidät. Aloitin yksilöterapian, olemme puhuneet ja puhuneet. Toki olemme vasta tiemme alussa, mutta toistaiseksi ainakin yhetisellä tiellä. Olemme pystyneet käsittelemään todella vaikeitakin asioita, ymmärtämään miksi kaikelle tälle oli tilaa meidän suhteessamme ja minä olen päässyt alkuun anteeksiannossani.

Mies on ollu täysin rehellinen ja niin uskonkin, eilen hän oli myös rehellinen ja kertoi kuten olemme sopineet, että tämä kollega halusi keskustella. Oli pyytänyt suosituksia toiseen työpaikkaan ja ihmetteli miksi mieheni on niin välttelevä häntä kohtaan. Minä otin näennäisen tyynesti ja järkevästi vastaan mieheni kertomuksen eiliseltä, mutta sitten romahdin. Putosin ja lujaa, sinne mistä joskus lähdin. Nyt erona on se, että uskon pääseväni täältä nopeammin ylös, enkä enää vaivu ahdistukseen. Olenhan jo nähnyt, että asia kerrallaan elämässä pääsee eteenpäin ja kuten viisas terapeuttini sanoi, haava alkaa mennä umpeen ja arpeutua. Eilinen vain repäisi sitä vähän taas auki.

Valakaa uskoa, että tässä auttaa aika. Nyt ei meinaa oma usko riittää.

Käyttäjä 1Maisa kirjoittanut 01.11.2017 klo 21:13

Aika auttaa, kun haluat ja päätät niin.

Hyvä, kun olet käynyt itsekin terapiassa, vahvista omaa minuuttasi ja itsenäisyyttäsi. Itse olin jotenkin niin kiinni miehessä ja perheessä, että taisin olla vähän hukassa, kun kuvio menikin pirstaleiksi. Mutta sekin otti aikaa, itsensä kasaaminen ja löytäminen.

Meilläkin oltiin monta kertaa "rehellisiä" ja lopetettiin yhteydenpito tai jopa kerrottiin, että onkin oltu yhteydessä tähän työtoveriin, kun hän aina otti yhteyttä, että eikö voida olla kavereita tai mitä kuuluu jne... Siksi olen sitä mieltä, että yhteyttä ei pidetä. Niin tapahtui liian monta kertaa..koska en voinut uskoa, että yhteydenpito ei olisi ihan viatonta.

En siis kehota olemaan epäluuloinen, koska vaikka teilläkin on menty tietyn kaavan mukaan, kukin kuvio on kuitenkin yksilöllinen. Haluan vain sanoa sen, että toivottavasti miehesi oikeasti ymmärtää laittaa välit poikki kokonaan tähän toiseen osapuoleen ja ymmärtää, kuinka viattomallakin yhteydenpidolla voi satuttaa tosi paljon. Ei voi katsoa kahteen ikkunaan, koska silloin kääntää selkänsä toiselle (sanoi minun terapeuttini) 😳

Mutta toivon teille kaikkea hyvää. Katse eteenpäin! Edelleen... ☺️❤️

Käyttäjä tunkki kirjoittanut 29.11.2017 klo 09:36

Terve taasen,

Muutama kuukausi mennyt sitten viime kirjoitusten, joten laitetaanpa taas vähän tilannepäivitystä ja ajatuksia tulemaan.

Nyt ollaan vaimon kanssa asusteltu erillään rapiat 2,5kk ja vielä n. 1,5kk meillä jäljellä sovittuun "takarajaan" jolloin tehdään sitten päätös miten lähdetään meidän juttua viemään eteenpäin, yhdessä vai erikseen. Vuoroviikoin on meidän tyttö ollut mun luona ja vuoroviikoin vaimolla. Eli aika pitkälti ollaan eletty kuten eronnut pari elää.

Minä olen jo oman päätökseni tehnyt, eli olen vaimollenikin kertonut että olen valmis yrittämään suhteen korjaamista. Vaimon päätöstä tässä siis odotellaan, hänelle tuntuu nyt olevan melko hankalaa asian päättäminen. Itse suhtaudun tuohon kuitenkin hyvin realistisesti, eli aika nollista lähdetään liikkeelle jos lähdetään. Aika sitten näyttää tuleeko siitä mitään, mutta sen olen vaimollekin kertonut että tällä kertaa haluan molempien olevan täysillä mukana tässä yrityksessä, eikä niinkuin viimeeksi että minä yritin ja vaimo hommaili jotain muuta siinä sivussa...

Välitän paljon vaimostani, ja tämän erossa olon aikana olen kyllä oppinut arvostamaan paljonkin pieniä asioita mitä hän on elämääni tuonut. Kyllä vaimokin on kertonut minua arvostavansa, mutta aika usein tuntuu miettivän ettei ole riittävän hyvä minulle. Tästäkin olen hänelle kertonut, että en minäkään hänelle ole aina ollut riittävän hyvä, ei kai tällaista muutoin olisi koskaan edes tapahtunut.

Onhan tässä toki välillä ajatuksia, että kuinka säälittävä voi ihminen olla kun ollaan tilanteessa että se pettäjä tekee päätöksen jatkamisesta eikä se petetty. Oonko mä joku roikkuja joka ei uskalla päästää irti jostain mikä ei koskaan tule onnistumaan. Jotenkin vaan mulla on silti uskoa siihen että me voidaan saada meidän juttu toimimaan jos aidosti ollaan molemmat mukana siinä yrityksessä. Ellei saada niin, so be it, ollaanpahan ainakin koitettu. Jos nyt luovuttaisi, niin tuntuu että luopuu liian helpolla, ilman että edes koittaa tosissaan.

Kaiken kaikkiaan tämä tapahtunut on kuitenkin ollut mulle henkilökohtaisella tasolla hyvä asia, niin perverssiltä kuin se kuulostaakin. Olen oppinut itsestäni ja parisuhteista ihan helvetisti ja väitän aidosti olevani "parempi" ihminen kuin mitä olin vaikka 2v sitten. Osaan suhtautua muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa eri tavalla kuin ennen ja mikä tärkeintä, ymmärrän omaa käytöstäni paljon paremmin kuin ennen.

Summa summarum, kaikki on auki, mutta suhtaudun avoimen positiivisesti edelleen tulevaisuuteen oli se sitten mikä tahansa. Parempi se tulee joka tapauksessa olemaan.

Tsemppiä kaikille! 🙂👍

Käyttäjä leijonasielu kirjoittanut 17.12.2017 klo 00:24

Itsekkin kokeneena toisen puolen kolmanteen henkilöön rakastumisen ja yhteisen elämän suunnittelun uudelleen. Vaikka sitten saanutkin kaiken tämän kauhean ja raastavan kokemuksen jälkeen puolisonsa takaisin ja hän on todella näyttänyt kuinka rakastaa ja haluaa olla minun kanssani edelleen. Niin pelkotilat valtaa minut aina viikonloppuisin ja varsinkin jos hän ottaa alkoholia ja haluaa rentoutua.

Plus epäilykset herää aina kun tämä kolmas henkilö ottaa yhteyttä, vaikka puolisoni on sanonut että on tehnyt lopun tästä suhteesta. Ja toisaalta tiedän ja uskon häntä että näin on, mutta kun itselleen ei vaan voi mitään ja kun ajatukset alkavat laukata vaikka minkälaisia kauhukuvia.

Toivon että voisin nauttia tästä elämästä puolison kanssa täysin siemauksin ja luottamuksen kera vielä joku päivä. Aikaa on vasta mennyt peräti 2 viikkoa kun palasimme takaisin yhteen, mutta sekin tuntuu ikuisuudelta kun takana on kuitenkin 20 vuotta yhteistä eloa ennen tätä kaikkea.

Joten kyllä sanon että ei ole helppoa luottaa vaikka haluaisi ja tietäisi asioiden olevan hyvin...

Mutta päivä kerrallaan mennään ja voimia kerätään jokaisesta hyvästä hetkestä.