Uskottomuudesta pidempi aika ja nyt paljastui mahdollinen avioton lapsi

Uskottomuudesta pidempi aika ja nyt paljastui mahdollinen avioton lapsi

Käyttäjä Retrotyttö aloittanut aikaan 24.05.2019 klo 18:04 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Retrotyttö kirjoittanut 24.05.2019 klo 18:04

Hei kaikki petetyt,

Noin 3,5 vuotta sitten minulle paljastui mieheni n.4-5kk:tta kestänyt sivusuhde. Meillä oli ollut siihen asti hyvä ja rakkaudellinen suhde (olimme siihen mennessä olleet yhdessä 15 vuotta ja perheessämme oli kaksi lasta, kouluikäinen ja päiväkoti-ikäinen) eli tämä totuus tuli täytenä pommina taivaalta ja maailmani romahti. Syitä pettämiseen oli mieheni aivan totaalisen liiallinen työnteko, hektinen ja stressaava elämä meillä kaikin puolin lapsiperheessä, koska mieheni on yrittäjä ja teki silloin osittain ympäripyöreää päivää, myös viikonloput. Hän oli siinä vaiheessa varmaan uupumuksessa ja jollain tapaa tosi turhautunut elämäänsä – oli myös kokenut, etten ollut jollain tapaa ollut hänen tukenaan tai etten ollut antanut hänelle arvostusta kumppanina ja sitten pettäminen vain tapahtui ja hän jäi siihen ”kiikkiin” eli ei vain pystynyt sitä lopettamaan, vaikka olisi halunnutkin ja koki kaikesta huolimatta rakastavansa minua ja haluavansa pysyä minun kanssani ja elää meidän hyvää perhe-elämää. Tämä kaikki siis taustalla nykyiseen tilanteeseen. Kävimme myös muutaman kerran terapiassa tuon jälkeen ja itse kävin yksilöterapiassa kauemmin. Käsittelimme ja puhuimme myös mielettömän paljon asiasta yhdessä vaihtelevalla menestyksellä. Halu pysyä yhdessä oli molempien osalta silloin kova. Terapia ei kuitenkaan jollain tapaa onnistunut kohdallani niin hyvin ja asia jäi kaikesta huolimatta kalvamaan sisälleni edelleen, enkä ole pystynyt antamaan anteeksi miehelleni vieläkään sisimmässäni.

No nyt sit kaksi viikkoa sitten hän räjäytti minulle uuden pommin ): hän oli saanut eräältä naiselta kirjeen, jonka mukaan miehelläni olisi ko. naisen kanssa avioton lapsi. (Tämä nainen on siis eri kuin tuo sivusuhteen nainen). Tämän asian totuudenmukaisuus on vielä kesken eli isyystesti on tehty, mutta lopullinen vastaus ei ole vielä tullut. Tämä koko juttu olisi tapahtunut niin uskomattomissa olosuhteissa (tää on ihan kuin suoraan kauhuelokuvasta!), että mieheni on ollut n. 12 vuotta sitten eräissä syntymäpäiväjuhlissa eräällä kesämökillä. Juhlat ovat olleet todella kosteat ja alkoholia on juotu erittäin paljon. Mieheni sanoo, että ei muista olleensa juuri koskaan elämässään niin kovassa humalassa. Hänellä on osan ajan illasta totaalinen ja täysi black-out eli hän ei ihan oikeesti muista yhtään mitään. Myöskään tämä nainen ei muista yhtään mitään loppuillan tapahtumista ja tämä kaikki on aivan oikeasti ihan totta! Joka tapauksessa kumpikaan ei siis muista mitään, että he olisivat harrastaneet seksiä tai edes olleet yhdessä lähekkäin/suudelleet tai yhtään mitään. Ainoa asia, minkä he muistavat on se, että mieheni kyllä on jotenkin ihmeen kaupalla mennyt ko. naisen mukana hänen asunnolleen – mutta kumpikaan ei osaa sanoa miksi. Mieheni sanoo, että hän ei edes ole ollut ko. naisesta yhtään millään muotoa kiinnostunut. Mitä tuolla asunnossa on tapahtunut, on mysteeri heille molemmille. Mutta joka tapauksessa tämän ajankohdan jälkeen nainen on tullut raskaaksi, mikä on ollut hänelle täysi yllätys. Hän sanoo, että hän ei olisi ollut kenenkään kanssa ko. ajankohtana ja epäilee täten, että jotakin on kuitenkin hänen ja mieheni välillä pakko olla ko. yönä tapahtunut. Kuulemma lapsen syntymä ajankohta on täysin laskettavissa juuri tuosta yöstä. Miksi hän tulee vasta nyt asian kanssa…?! No siksi kuulemma, kun on halunnut kieltää asian itseltään tähän saakka, että lapsella olisikaan isää ja käyttänyt kaikki voimavaransa ja energiansa lapsen yksin kasvattamiseen. Asian tekee omalta kohdaltani myös erittäin surulliseksi se, että meillä oli tuolloin 12v.sitten oma pieni 6kk ikäinen vauva eli mun tytär oli siis silloin juuri vähän aika sitten syntynyt.

Olen aivan muserrettu, tuntuu, etten millään selviä tästä asiasta enää ikinä. Olen ollut tosi pohjalla nämä pari viikkoa ja halunnut vain kuolla. En löydä mitään ulospääsyä tilanteesta. Vihaan tuota naista yli kaiken ja hänen typerää jälkikasvuaan ja haluaisin pelkästään eliminoida heidät ikuisesti pois elämästäni ja ajatuksistani. Olin jo aiemmin ajatellut, että mikäli tuosta mieheni 3,5 v sitten julki tulleesta sivusuhteesta olisi syntynyt lapsi, se olisi ollut minulle todella liikaa…liikaa kipua, kärsimystä ja häpeää loppuelämäkseni ):  ja nyt paljastuu vielä tämä, että hänellä on mahdollisesti jonkun toisen naisen kanssa on lapsi!! Minulla ei ole minkäänlaista toivoa isyystestin suhteen, en ymmärrä miksi tuo nainen muka valehtelisi asioista, nähtävästi asia on ollut niin, kuin hän kertoo. Tunnen olevani jälleen totaalisessa umpikujassa, ihan sama mitä teen eroanko vai jatkanko mieheni kanssa, niin joudun koko loppuelämäni elämään tuon helvetillisen asian kanssa, joka on pilannut ja tahrannut elämäni. Ja kaiken lisäksi vielä omien lasteni elämän, jos on jokin äpärä velipuolena, jota minä tulen häpeämään hautaani saakka.
Olisinkin kysynyt, olisiko täällä ketään kohtalotoveria, joka olisi kokenut mitään samantyyppistä? Niin mielelläni kuulisin, miten olette asian kanssa oppineet elämään ja miten siitä ikinä selvinneet? Tai tietysti muidenkin näkökulmaa tähän mun elämäni ihan pahimpaan traumaan ): tässä tekee kaiken vielä niin traagiseksi se, että meillä on mun mieheni kanssa ollut nyt suht’ hyvä elämä ja niin ihanan rakkaudellinen parisuhde (etenkin tuon 3,5 vuotta olleen sivusuhteen jälkeen) eli ilman tätä uutta pommia, elämä olisi ollut suht’ onnellista ja hyvää ja meillä on aivan ihanat lapset. Olen niin totaalisen katkera elämälle, miksi tämänkin asian piti ikinä tapahtua!! Olen myöskin erityisherkkä ja tunnen kaiken todella syvästi, mikä luonnollisesti pahentaa tätä kaikkea.Olisin tosi kiitollinen kaikista kommenteista teiltä, jotka luette tätä foorumia.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 5 kuukautta sitten. Syy: Viesti oli liian pitkä ja alku oli huonosti muotoiltu
Käyttäjä Retrotyttö kirjoittanut 06.06.2019 klo 15:46

Hei taas,

maailmani romahti, koska totuus tuli nyt lopullisesti ilmi eli isyystestin tulos tuli ja kyllä miehelläni on avioton lapsi 😥 ahdistus on valtava, en kykene nukkumaan, ei ole ruokahalua, olen täysin pohjalla...aloitimme terapian, mutta tokalla terapiakerralla terapeutti vaan puhui suunnilleen puolet ajasta ja joka välissä lapsesta, ei ollenkaan huomioinut totaalista shokkitilaani eikä tukenut minua itseäni ollenkaan. Olen siellä istuessani erittäin vihainen, katkera ja loputtoman pettynyt häneen.Tajusin, että en voi mennä hänelle enää, koska en voi saada häneltä mitään apua, vaikka hän oli aiemmin (koska olin käynyt hänellä myös muutamia kertoja aiemmin yksin) ollut hyvin lämminhenkinen ja sopivasti kantaa ottava. Nyt on sitten etsinnässä uusi terapeutti. En tiedä enää mitä teen, olen aivan hervoton, en pysty elämään enää...olotila on aivan järkyttävän paha, haluaisin vain kuolla 😥 eikö täällä ole ketään kohtalotoveria tai ketään muutakaan, jonka kanssa voisi jakaa ajatuksia...? Olisin niin kiitollinen kaikista vastauksista.

Käyttäjä Mies85 kirjoittanut 07.06.2019 klo 19:58

Moi

En kyllä oikein tiedä mitä tähän nyt sanoisi kuin että voimia. Toihan on kyllä on niin syvää paskaa ettei voi edes käsittää. Äkkinäisiä ratkaisuja ei kannata tehdä. En tiedä auttaako tämä mutta miten itteni sain kuntoon kun vaimoni sivusuhde paljastui oli syvät mietiskely itseni kanssa luin paljon niitä help selffejä. Että sain ajatuksen kehän kiertämisen poikki. Sillon oli tunteet kyllä aivan sekaisin tuntu että mistään tule enää mitään ja etten selviä tästä. Aikahan auttaa mutta sillon täytyy kyllä samalla käsitellä asiaa niin pääse eroon turhasta painolastista. Mut nykyään mä osaan ottaa elämän aika kevyesti ei ole stressiä enää mistään juuri sen takia kun elämä osaa aina yllättää mitään ei oikein kannata suunnitella edes päivää pidemmälle sen minä opin ja etsin kokoajan sekä tavoittelen täydellistä mielenrauhaa ei menneitten miettimistä tai turhan tarkkaa tulevaisuuden suunnittelua. Jos minä oisin sinä niin itse tekisin niin että pahin menisi ohi ja et tulee semmonen varma olo itsestään ja katsot sitten mitkä on tunteesi miestäsi kohtaan. Mulla itsellä on nyt semmonen olo ja tunne itsestäni sekä mitenkä kaikki minua vahvisti henkisesti. Niin nyt voisin erota vaimostani ilman mitään katkeruuksia tai muuta vastaava mut sitä en halu. Periaatteessa sunhan ei tarttis kärsiä miehesi virheistä etkä sä ole tehnyt mitään väärää, mutta kun se sattuu niin paljon juuri siihen keneenkään sen ei pitäisi sattua. Päivä kerrallaan eteen päin.

Käyttäjä Retrotyttö kirjoittanut 14.06.2019 klo 16:50

Kiitos Mies85 vastauksestasi, oli ihana huomata, että joku siellä ajattelee ja haluaa jakaa ajatuksiaan minun kanssani. Asiahan on niin, että olen tämän kaiken paskan jo kerran läpi käynyt ja silloinkin todella syvällä käynyt ja sisimpääni pahasti satuttanut. Tämä tekee tästä vielä helvetillisesti pahempaa...ja itse asiassa minulle ihan kaikista kauheinta tässä on tuo avioton lapsi...henki salpautuu totaalisesti ja rinnasta puristaa ihan loputtomasti, kun jo ajattelen pelkästään tuota lapsi-asiaa. En voi millään kestää sitä tällä hetkellä...olisin voinut ottaa vaikka mitä muuta kuin tämän 😥 vaikka useammasta pettämisepisodista olisin jotenkin selviytynyt, mutten tästä...😥 tää kaikki vetää mut totaalisen pohjamutiin. Oloni on tällä hetkellä erittäin, erittäin huono...en oikeasti tiedä miten ylipäänsä vielä selviydyn tästä jatkamaan millään lailla elämääni. Tänään varsinkin on niin huono päivä, ahdistus ja paine rinnassa on mieletön. Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti se jo mainitsemani erityisherkkyys vielä potenssiin kymmenen - tunnen kaikki tunteeni erittäin syvästi.

Vaikean kaikesta tekee myös se, että meillä ihan oikeasti olisi mun miehen kanssa mitä ihanin parisuhde ilman tätä paskaa. Olimme jo niin hyvällä mallilla ja tiellä päästä siitä hänen neljän vuoden takaisesta "oikeasta" uskottomuusepisodista yli, olimme puhuneet paljon ja suhteemme oli muuttunut paljon, paljon paremmaksi. Ihan hirvittävän traagista olisi lopettaa/menettää tämä kaikki...😥 ja meillä on niin ihanat ja tasapainoiset lapset, jotka rakastaa meitä molempia yli kaiken. Mutta mä en vaan millään tiedä, miten minä voin ikinä oppia elämään tämän uusimman kauheuden kanssa...

Olen käynyt myös jo psykiatrilla, mutta juuri niinä päivinä oloni oli jotenkin parempi ja olin aloittanut luontaistuotteena myytävän 5-htp tuotteen käytön (käytetään myös masennuksen hoidossa), jonka koin silloin auttavan minua. Siis sovimme psyk.kanssa sitten, että en tarvitse sillä hetkellä mitään muita lääkkeitä (paitsi myös melatoniini oli nukahtamiseeni käytössä). Nyt kuitenkin viime päivät oloni on ollut ihan järkyttävä, eikä tuo valmiste olekaan tuonut helpotusta. Edelleen myös on se uusi terapeutti hakusessa, on todella vaikea löytää hyvää terapeuttia...todella monet ovat täynnä tai eivät ota uusia asiakkaita. On se todella kummallista, että kun kerrankin ihan oikeasti tarvitsisi apua, niin on sitä muuten niin vaikea saada tai löytää...😐 olen aina ollut nimittäin erittäin vahva ihminen henkisesti, minua ei todellakaan pienet elämän ongelmat ole heilauttaneet...mutta nyt kun apua haluaisi, niin on sekin tehty niin vaikeaksi löytää.

Mitä muuten olivat nuo self-helpit, mitä mainitsit lukeneesi? Siis kirjoja uskottomuudesta vai?

Näissä viikonloppumietteissä tänään 😟

Käyttäjä niina02 kirjoittanut 17.06.2019 klo 00:54

hei retrotyttö!

ymmärrän tuskasi! se on aivan järkyttävä tunne...henki salpautuu...sydän hakkaa...tuntuu et haluais kuolla pois jonnekkin ihanaan rauhaan..jättää se tuska...

minäkin olen joutunut mieheni pettämäksi..siitä on jo onneksi aikaa melkein 20v. sen asian kanssa on oppinut elämään.aina välillä varsinkin pms oireiden aikaan kerran kuussa.itsetunnon ollessa nollissa.epäilyksen tunteitä herää....mutta kuitenkin aika parantaa...se aiheuttaa riitoja aina välillä..mutta niitä vain pitää käsitellä aina uudelleen..puhukaa asioista...avoimuus on tärkeää....uskon että te selviätte tästä kriisistä jos kumpikin niin haluaa...aika parantaa...voimahalaus sinulle...

te rakastatte toisia se on tärkeintä....myötä ja vastamäessä...sitähän tämä elämä on....välillä on vastoinkäymisiä mutta yhdessä te niistä selviätte...

 

Käyttäjä Retrotyttö kirjoittanut 08.09.2019 klo 13:23

Täällä jälleen pidemmän hiljaiselon jälkeen, kesä tarkemmin sanottuna heinäkuu meni uskomattoman hyvin ja olo korjaantui jollain tapaa huomattavasti. Löysin ihanan terapeutinkin, mutta valitettavasti hänkin on täynnä ja pääsen hänelle vain silloin tällöin peruutusajoille, mutta tämäkin apu on parempi kuin ei mitään. Nyt kuitenkin (pääasiassa siksi, että mieheni on joututunut nyt elokuussa ihan hirvittävän työtaakan alle, kun on yrittäjä...) niin olotilani on romahtanut, koska emme ole voineet puhua niin paljon kuin muulloin...on todella paha olo ja jälleen tuntemukset sitä tasoa, että ei näe omassa tilanteessaan ulospääsyä ): hirvittävä epätoivo ja surumielisyys valtaa välillä mielen ja itkettyäkin tulee paljon. Onneksi lapset voivat kuitenkin tosi hyvin.

Kiitos myös niina02 ihanasta viestistäsi 🙂 kiva on kuulla toisten tällaisista asioista selvinneiden parien elämästä pilkahduksia ja vertaistuki antaa niin paljon voimia jaksaa taas päiviä eteenpäin 🙂

Kuten jo edellisessä viestissäni kerroin, tosiaan aivan helv... pahinta tässä on tuo yököttävän pennun olemassaolo...kun en saa sitä ikinä enää kuolemaani asti pois ajatuksistani, elämästäni ja olen omasta tahdosta riippumatta joutunut tähän paskaan tilanteeseen. Se ottaa niin hitosti päähän ja voimille, se raastaa sydämeni kappaleiksi. En halua tietyllä tavalla "jakaa" miestäni kenenkään muun kanssa kuin meidän oman perheen kesken ja vaikka kontaktia ei edes juurikaan pentuun olisi, niin se on se ajatus siitä olemassolon faktasta, mikä saa mut vaipumaan epätoivoon ja raivon valtaan. En siedä ajatusta sitten yhtään tippaa ja mieluiten haluaisin eliminoida totaalisesti tämän faktan olemassa olon.

Niin hyvä olisi kuulla toisten kokemuksia ja ajatuksia tästä. Eikö täällä tosiaan ole yhtään ketään toista, jolle olisi sattunut uskottomuuden yhteydessä mitään tällaista samankaltaista...?

Mukavaa sunnuntaita joka tapauksessa ja voimia syksyyn kaikille!

 

Käyttäjä Lumena kirjoittanut 21.09.2019 klo 12:44

En voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu, kun itse en ole ollut tilanteessa, missä seurauksena olisi ollut lapsi, tai en ainakaan tiedä siitä, mutta tuntuuko sinusta, että tämä on kuin pahaa unta, josta heräisit, jos vain sitä lasta ei olisi olemassa? Oletko pohtinut kohdistuuko vihasi oikeaan osoitteeseen? Oletko pystynyt miehellesi näyttämään pettymyksen ja vihantunteita, joita koet hänen tekojaan kohtaan? Miehesi ei kuitenkaan ollut sellainen puoliso kuin kuvittelit hänen olevan, koska hän teki valinnan ei ainoastaan kerran vaan useampaan kertaan laittaa omat tarpeensa sinun ja perheenne edelle oli sitten alkoholilla ja muilla lieventävillä asianhaaroilla ollut kuinka paljon tahansa osuutta asiaan. Pettäminen ei tietysti tapahdu tyhjiössä, mutta ihminen joka siihen päätyy useamman kerran tai sivusuhteeseen kuten miehesi, ei puheistaan huolimatta ole rakastanut niin kuin olet toivonut ja odottanut. Rakastaminen on kuitenkin enemmän mielestäni tekoja kuin tunnetta. Voitko luottaa häneen nyt? Onko hän omassa elämässään päässyt niiden perimmäisten syiden ääreen, mikä hänet ajoi tekemään mitä teki? Oletko antanut anteeksi aidosti, vai onko sinulla ihanneminä, jonka ajattelet antaneen anteeksi ja koetat rimpuilla ristiriitaisten tunteiden kanssa ja nostaako tämä hänen lisääntynyt työntekonsa pelkoja siitä, että sama toistuu taas uudestaan?

Käyttäjä Lumikki12 kirjoittanut 11.05.2020 klo 21:33

Minulla on valitettavasti kokemusta. Mies petti ja toinen nainen tuli raskaaksi. Meillä yhteisiä lapsia. Sain tietää jo raskausaikana. Jatkettu on yhdessä mutta haasteita riittää. En ole vihainen lapselle. Mutta tilanne on ristiriitainen.

Käyttäjä nainen65 kirjoittanut 12.05.2020 klo 10:41

Voimia teille. Lapset ovat kuitenkin syyttömiä syntymäänsä, toivottavasti he saavat elämässään rakkautta, kuten kaikkien lasten tulisi saada osakseen, vaikka he olisivatkin ns. vahinkoja.

Tuollainen tilanne on varmasti kaikille aikuisille osapuolille todella vaikea, mutta ei elämä ja ihmissuhteet helppoja ole muutenkaan. Pettäminen loukkaa ja vie luottamuksen ilman sen seurauksena syntyneitä lapsiakin. Toisaalta, jos tapahtuneesta on kovin kauan, voisiko ajatella tätä päivää tässä ja nyt..? Päivä kerrallaan. Tunteita on vaikea käsitellä silloin, kun ne ovat kovin pinnalla, joten ehkä kannattaa antaa ajan vähän kulua, jos kuitenkin haluatte vielä jatkaa yhdessä ja koette elämän muuten olevan nyt hyvää.

Asiat järjestyvät aina, tavalla tai toisella. Itse ajattelen niin. Käyn parhaillani itse puolisoni kanssa parisuhdeterapiassa suhteemme ajauduttua umpisolmuun elämän kiireissä. Uskon, että saamme asiat selvitettyä, vaikka siitä en vielä voikaan olla varma, kuinka meidän lopulta käy. Sen tiedän, että puhumattomuus ja etääntyminen saa hyvänkin suhteen haaksirikkoon, joten puhukaa, käykää hakemassa apua.. Elämä kantaa lopulta, kävi miten kävi.

Käyttäjä Lumikki12 kirjoittanut 15.05.2020 klo 12:54

Omalla kohdallani vaikeinta on juuri se että minun täytyy antaa mieheni olla tekemisissä tämän viattoman lapsen kanssa ja myös lapsen äidin. Mieheni on nähnyt lasta alusta asti. Vaikka oma toipuminen vielä ollut kesken. En mahda mitään ristiriitaisille tunteille, jotka kohdistuvat toiseen naiseen. Ja välillä pohdin että saako omat lapsemme riittävästi tukea ja turvaa elämäänsä.

Käyttäjä Retrotyttö kirjoittanut 22.05.2020 klo 12:34

Kiitos kaikille viesteistä ja tuesta tähän kriisiini 😊 erityisesti Lumikki12, voi onpa todella ikävää, että sinunkin kohdallasi on tällainen samanlainen niin surullinen ja ilkeä juttu 😔 . Uskomattomia voimia varmasti tilanne sinulta vaatii...minä tiedän, että minä itse en pystyisi tuohon, että olisi jatkuvasti yhteyttä. Mun psyyke erityisherkkänä ei vaan voisi kestää sitä 😔 meillä tilanne on huomattavasti parantunut, olemme jutelleet erittäin, erittäin paljon ja edelleen juttelemme lähes päivittäin parisuhteestamme ja elämästämme. Me tulimme parina ja perheenä siis siihen tulokseen, että kontaktia tähän lapseen ja äitiin ei voi olla, mikäli haluamme ylipäätään hyvää perhe- ja parisuhde-elämää jatkaa. Tässä mieheni tapauksessa asia on tosiaan vähän kuitenkin toinen. Ensinnäkin, hän ei ikinä olisi tämän naisen kanssa edes ollut, jos olisi ollut “tajuissaan”. Eikä kyse ole todellakaan mistään “alkoholin lieventävästä asianhaarasta” vaan siitä, että mieheni on oikeasti ollut tiedostamattomassa tilassa (hänelle sama tila on tapahtunut kerran aiemmin n.15v ennen tätä tapahtunutta, jolloin hän olisi saattanut paleltua ulos, koska luuli olevansa kotona, vaikka olikin ulkona...). Myöskin se, että tämä nainen on SALANNUT koko asian koko 12v ajan (!!!) on uskomattoman törkeä temppu miestäni kohtaan. Ei hänelle ole koskaan edes annettu mahdollisuutta esittää mitään mielipidettä asiaan, ei hän ikinä olisi tätä lasta halunnut. Hän ei myöskään millään lailla koe, että lapsi on hänen tai että kokisi häneen minkäänlaista yhteyttä. He ovat toisilleen täysin vieraita luonnollisesti. Ja tavallaan sen äidin käytös on röyhkeää, kun tavallaan nyt ns.yht’äkkiä odottaa asioden olevan toisin, vain ja ainoastaan sen vuoksi, kun HÄN nyt on asian kanssa julki tullut. Kyllä saisi tajuta sen, ettei hänen elämänsä pelkästään ole maailman napa. Olen käynyt kahdella erittäin kokeneella ja hyvällä terapeutilla ja molemmat ovat sanoneet minulle täysin samaa...heidän mielestä tuon naisen käytös on ollut aivan uskomatonta ja että vastuu lapsesta on aivan täysin hänellä itsellään, koska yksinään hän on tuon lapsen halunnut.

Lumikki12 hirvittävästi voimia sinulle!! Ja muista aina myös tuoda omat tunteesi ja tuntemuksesi miehellesi esille. Älä anna hänen missään tapauksessa ja millään lailla “polkea” sinua tai tunteitasi. Muista olla terveästi itsekäs, sinulla on siihen täysi oikeus! Milloin tämä teille on sattunut? Minkäikäiset ovat teidän omat lapset? Entä tuo toinen lapsi...?

  • Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 kuukautta sitten. Syy: -
Käyttäjä Lumikki12 kirjoittanut 27.05.2020 klo 11:30

Meillä on hyvin pieniä lapsia, samoin tämä toinen lapsi on pieni. Olen saanut tilanteeseen tasapainoa meidän omien lasten ansiosta. Heistä olen saanut voimaa, varsinkin vauvasta, joka on nuorempi kuin tämä toinen lapsi. Uskottomuuden jälkeen helpointahan se olisi, jos kolmanteen osapuolen voisi laittaa välit poikki. Mutta en koe että voisin sellaista vaatia enää. En koe että voisin olla miehelleni rakastava puoliso, jos vaatisin häneltä että ei saisi olla tekemisissä lapsensa kanssa. Vaikka lapsi olikin vahinko, shokki myös miehelleni. Haluan että mies saa itse päättää haluaako olla lapsen elämässä. Haluan lähteä ajattelemaan asiaa niin että on tehtävä oikein, kannettava vastuu. Häpeän ja katkeruuden tunteelle ei kannata lähteä antamaan valtaa, muuten niistä tunteista ei pääse irti. Koska sitä haluan itselleni, että voin päästää irti menneestä ja katsoa tulevaa uusin silmin. Elämä on muuttunut, sitä vastaan on turha taistella. Kipu pitää vain kokea ja suru pitää surra. En näe muuta ulospääsyä... Olen kertonut tunteistani kyllä miehelleni ja olen ymmärtänyt että niin tulee tehdä joka tilanteessa. Välillä tuntuu ettei mies ymmärrä täysin, tai hänellä menee aikaa ymmärtää miksi joku tilanne on tuntunut minusta pahalta. Tiedän että paha oloni on sallittua ja sitä ei voi vähätellä, mutta en voi jokaisessa keskustelussa osoittaa syyttävällä sormella miestäni, hän ei voi mennyttä muuttaa. Tämän kanssa on opittava elämään. Uskon että asiat helpottuu kun mennään rohkeasti tulta päin, ei kierrellä ja salata, hävetä jne mitä tehtiin ennen tämmöisessä tilanteissa, ollaan kun ei olisikaan. Olen miettinyt mitä olen valmis kestämään. Sen tulevaisuus näyttää. Kyllähän se luottamus punnitaan myöskin tässä tilanteessa. Kun kolmatta osapuolta ei voi elämästä pois pyyhkiä. Se mitä vaadin on kunnioitus. Mies voi kyllä nähdä lasta siten että kunnioittaa minua, tästä varmasti voi olla montaa mieltä, mutta lapsi on kuitenkin erillinen ihminen tästä toisesta naisesta.

Retrotyttö teidän tilanteessa on kyllä uskomatonta tämän toisen naisen toiminta. Vuosia on kulunut paljon. Silti tämä toinen lapsi voi jossain kohtaa toivoa enemmän kontaktia isäänsä, ehkä vasta aikuisena. Lapsi ei ole tehnyt äitinsä valintoja, hän on niihin syytön. Onko tämän toisen lapsen olemassaolo lopulta niin kamalaa?

Käyttäjä Lumikki12 kirjoittanut 27.05.2020 klo 13:14

Lisään vielä että nämä ajatukset ovat sellaisia että olen kipuillut niitä vastaan. Olen välillä ollut siinä pisteessä että en kestä, sitten palaan samojen ajatusten äärelle. Ja mieheni on myös joutunut paljon miettimään omaa toimintaa, ajankäyttöä ym. Omalle perheelle kuitenkin halutaan antaa riittävästi aikaa, siitä on vaikea löytää ylipäätään sitä ylimääräistä.

Käyttäjä Lumikki12 kirjoittanut 05.06.2020 klo 15:14

Retrotytölle vielä. Pystyn samaistumaan tunteeseesi täysin. Olet umpikujassa ajatustesi kanssa, olen ollut tuossa tilassa itsekin, välillä hetkittäin, välillä pidempiä aikoja. Jokin pitäisi muuttua, jotta pääset pois ahdingosta. Sitä on tavallaan täynnä vihaa. Itselle ollut tärkeää se kokemus siitä että mieheni kunnioittaa minua. Mutta myös minun on täytynyt nähdä miehen suru lapsesta. Lapsi on varmasti sulle kuin epätodellinen kummitteleva asia jossain kaukana. Painajainen joka on totta. Jos jotenkin voisit kohdata tämän lapsen... Se voisi helpottaa. Ja olen itse myös ajatellut että tapahtuneet asiat ovat tavallaan kuin onnettomuus. Siinä on mukana ollut myös sattumaa. Ei pelkästään syyllisiä. Elämä tuo joskus eteen onnettomuuksia. Lohtua voi hakea siitä että kaikki on hengissä! Se ei ollut hirvi tiellä, ei tulipalo, vakava sairaus, vaan se oli tämä. Olen itsekin erityisherkkä ja kiltti ihminen. Kiltteydestä kipeä. Omat rajat on alkanut pikkuhiljaa löytymään ja niistä aion pitää kiinni. Ja se mitä muut ihmiset ajattelee... sitähän miettii tietenkin. Salaaminen ei tee hyvää. Asiat joutuu puhua läpi uudestaan ja uudestaan, kerran ainakin jokaisen itselle tärkeän ihmisen kanssa.

Käyttäjä Retrotyttö kirjoittanut 07.06.2020 klo 01:03

Hei Lumikki, en tiedä huomasitko, mutta nuo ekat viestit olen kirjoittanut noin vuosi sitten, jolloin olinkin todella huonossa kunnossa, kirjaimellisesti “itsemurhan partaalla henkisesti”. Olin totaalisessa umpikujassa ilman mitään ulospääsyä. Nyt kuitenkin olen paljon, paljon paremmassa kunnossa, myöskin terapian ansiosta, jossa käynyt viikoittain syyskuusta saakka ja miehestäni on ollut ääretön tuki. Eli en ole enää “täynnä vihaa” tai katkeruutta. Olen voimaantunut ihmisenä erittäin paljon ja olen juurikin ja todellakin käynyt läpi kaiken tuskan ja surun ja surutyötä teen edelleen, mutta kipu ei tunnu enää niin syvältä ja satuttavalta kuin viime kesänä/syksynä. Ymmärrän ajatuksesi, mutta meillä on mielestäni hieman eri tilanne ja myös asenne tähän koko juttuun. Korostan edelleen, että mieheni ei koskaan ole tätä naista halunnut eikä siis ole millään lailla koskaan ollut tietoinen edes, että he ovat harrastaneet seksiä. Kuten sanoin, hän on ollut tiedostamattomassa tilassa ja tämä koko asia on näiden kaikkien seikkojen vuoksi todellinen tragedia ja juurikin onnettomuus. Myöskin se, että minä en ole vaatinut häntä olemaan ilman yhteydenpitoa, ei hänellä ole itselläänkään siihen halua, koska ei siis millään lailla koe lasta omakseen (...miten edes voisi, ei ole ko.naista halunnut, eikä myöskään lasta, ei hänelle ole kerrottu asiasta 12v (!!!) eikä edes mielipidettä kysytty). On erittäin erikoista, miten tämä nainen edes on tähän salaamiseen henkisesti pystynyt, en olisi itse koskaan tuollaista toiselle ihmiselle voinut tehdä. Tulee mieleen ihan kuin olisi lapsen vain itselleen halunnut. Eli mieheni ei ole asiasta millään lailla surullinen, koska hänellä kaikkien ed.mainittujen seikkojen vuoksi ei ole minkäänlaista tunneyhteyttä lapseen ja omien sanojensa mukaan vaikka yhteyttä edes olisi vähän/satunnaisesti sitä ei silti (myöskin juuri ed.main.seikoista) koskaan juurikaan voisi rakentua. Ihmiset vaan ovat erilaisia ja maailmassa on monia, monia lapsia, joilla on asiat paljon, paljon huonommin kuin tällä lapsella. Ei tämä kuitenkaan millään lailla tarkoita sitä, että mieheni olisi totaalisen vastuuton tai välinpitämätön...tämä on vaan tietyllä tapaa “fakta” kun asiat on menneet noin kuin ovat menneet ja mieheni tuntee myös suunnatonta syyllisyyttä teoistaan meitä kohtaan ja hänelle on todella kirkastunut se asia, että minä ja lapsemme ovat hänelle tärkeintä maailmassa. Eli meidän  on vaan nyt keskityttävä meihin ja meidän omaan perheeseen ja tehtävä kaikki meitä koskevat päätökset yhdessä huomioiden meidän perheen tunteet ja tilanteet. Mieheni on myöskin yrittäjä ja tekee todella, todella paljon töitä välillä jopa 7pv viikossa eli aikaa ylipäänsä on liian vähän jo omalle perheelle.