Heippa!
On taas juhannus tulossa. Muistan vain kuinka vielä viime vuonna oli Juhannus aivan kauheata olla yksin. Kävi vielä niin että kohtasimme sattumalta bensaasemalla, juttelimme hetken, hän halusi suudella ja halata, kysyin oletko yksin hän sanoi että toitaiseksi vielä..
Kun pääsin kotiin otin niin paljon alkoholia että nukahtaisin edes hetkeksi.

Tämä on kuin surutyötä, pitää mennä tämä kaikki läpi vielä uudelleen. Miksi en ole vain onnellinen? Hänhän on nyt tullut kotiin luokseni, kaikki olisi niin hyvin.. En pysty unohtamaan kaikkea kärsimääni pahaa, yritän ja yritän, ja siinä ne taas ovat, hups ja joku tai jokin muistuttaa siitä mitä jouduin ja lapset joutuivat kestämään.
Sanoin miehelleni illalla, entä jos en voikaan antaa koskaan anteeksi, jos en sopeudu? Hän vakuutti että kyllä me selvitään.

Tiedän pariskunnan jossa oli sama tilanne, petetty jaksoi yrittää kaksi vuotta kunnes lopullinen ero sitten kuitenkin tuli. Ei vain päässyt yli siitä kaikesta. Pelottaa käykö meillekin niin? Yritän olla reipas ja pitää kaikkea yllä kuten ennen, mutta hetken jaksan ja taas muistan kaiken ikävän. Kuinka kiusaan itseäni mielikuvilla mitä he mahtoivat tehdä ja puhua? Kun rakastelemme ajattelen kuinka he..

Haluaisin olla iloinen, nauttia kesästä, mutta itku on niin lähellä silmäluomia, se väijyy koko ajan lähellä. Jos eroaisin eheytyisinkö nopeammin? Teinkö väärän valinnan kun alotin taas uudelleen?

Ensin piti sopeutua miehen kylmään kohteluun vuodeksi, sitten eroamiseen, sitten uudelleen palaamiseen.. Nyt hän haluaa tehdä kanssani kesämökin ja taas mennään.. ja minä vain itken ja kipuilen!
Pää sekoaa, ei pysy tässä vauhdissa, ja mies ei huomaa, vakuuttaa vaan että kyllä se tästä, mutta jos ei?
Aikako auttaa, pitääkö vielä kauankin kestää? Oletteko selvinneet ja miten?

Hei Irina2012 ja kaikki muutkin,

olen lueskellut viestejä, ja elänyt mukana teidänkin taisteluissanne. Ja Irina2012, meillä on ihan samat kuviot (niinkuin monella muullakin).

Asiaa on vaikea jättää taakseen, niin monet asiat jatkuvasti muistuttavat tapahtumista. Muuten olen yrittänyt väen väkisin työntää asiaa taka-alalle, ja yrittää elää normaalia elämää, mutta näkisivät muut mitä päässäni välillä edelleen liikkuu.

Luottamusta ei rakenneta lyhyessä ajassa, se vaatii paljon aikaa, ja tokkopa koskaan unohtaa.

Lämpimin ajatuksin teitä kaikkia kohtaan.

Hei vaan... uusi taas tänne - valitettavasti. ☹️ Jospa kertoisin ensin tarinaani...

Kesäkuun alussa sain selville mieheni uskottomuuden tutkimalla hänen puhelimensa ja facebookinsa. Olin niitä tekoja vältellyt ja halunnut pitää periaatteena, ettei niihin tarvitse omin luvin mennä. Jostain kuitenkin tuona iltana tuli tunne, että nyt se vaan pitää katsoa. Olin yrittänyt aiemmin sinä iltana mieheni kanssa keskustella siitä, että tunsin yhteenkuuluvuuden olevan kadoksissa, mutta mies vaan pakeni pelleilyyn yms, enkä saanut hänestä mitään otetta. Se tunne kai oli ollut jo pidempään ja omia hälytyskelloja oli nostanut se, että viikko aiemmin ollessani reissussa en itsekään tuntenut kovin suurta ikävää häntä kohtaan.

No summa summarum ne miehen teot: yli puoli vuotta kestänyt seksisuhde nuoreen, häntä liki 10 vuotta nuorempaan naiseen sekä 4-5 eri asteista säätöä, joista yhden kanssa sen verran fyysistä kontaktia, että kaksi kertaa pussannut. Viestittelyä, irstailua, kahvilla käyntiä sisältyy näihin säätöihin. Seksisuhteessa on käynyt panemassa 5 kertaa tätä naista. Ja nainen on likimain joka viikonloppu ollut hänen seuranaan töissä, muka ns. oppipoikana. Sain hänestä sen asian myötä tietääkin jo joskus joulukuun alussa, mutta mies onnistui selittää asian parhain päin ja minä päätn luottaa. Pitkin kevättä asia nousi keskusteluun, mutta aina vain uskoin ja luotin mieheeni. Typerä minä - yitin olla niin jalo ja hyvä vaimo ja jätin kuuntelematta vaistojani, hiljensin ne. 😞

No, tämän selviämisen myötä ensin siinä noin viikko selviteltiin asiaa ja käytiin jo eka kertaa pariterapiassakin. Niin siis oli varsin nopeasti selvää, että molemmat halusimme jatkaa meidän avioliittoamme. Olemme melko nuori pari, yhdessä oloa on kokonaisuudessaan vain vajaa neljä vuotta, joista naimisissa vajaa pari vuotta. Ja sitten meillä on pieni lapsi, vielä alle vuoden ikäinen. 😭 Mutta tosiaankin miehen väite on se, ettei ole missään vaiheessa halunnut jättää tai menettää minua/meidän perhettä ja oli heti saman tien sillä asenteella, että hän tekee ihan kaikkensa meidän pelastamiseksi. Ei siis tarvinnut suostutella pariterapiaankaan. Ja vastasi ihan kaikkiin kysymyksiini mukisematta ja niitä kysymyksiä oli paljon ja ne oli varsin yksityiskohtaisia tuossa vaiheessa. Ja hän vannoi avoimmuuden nimiin. Mutta sitten...

Sitten miehen piti mennä niihin töihinsä, joissa tämä nainenkin hänelle oli tutuksi tullut. Olin kyllä naiselle miehen puhelimen kautta ilmoittanut, että heillä on nyt kaikki ohi ja ikinä hänellä ei ole enää mitään asiaa ottaa yhteyttä tai tulla sinne töihin. Mutta arvasin, että tottakai hän tulee. Ja niin teki. No sen kohtaamisen myötä sitten sain ajettua miehen nurkkaan ja laittamaan naiselle viestiä, joiden vastausten kautta sain mieheni kiinni vielä uusista valheista ja ne viestit toimivat minulle ikään kuin työkaluna, jonka avulla sain kaiveltua koko tarinan esiin. Ja koko tarinan myötä tajusin, että mieheni on todella vakavissa ongelmissa itsensä ja valehtelun kanssa ja tarvitsee ammattiauttajan apua.

Eli niin muuttui tästä tilanteesta selviäminen kertaheitolla paljon laajemmaksi. Ei ole vain minun petetyksi tulemisesta selviäminen ja luottamuksen uusiksi rakentaminen vaan on myös miehen omat isot ongelmat. ☹️ Positiivisena puolena voi tietenkin nähdä sen, että mies nyt sitten itsekin ymmärsi omat ongelmansa ja todella itsekin haluaa apua ja on sen piiriin nyt jo hankkiuduttukin.

Niin ja siitä koko tarinasta, että mies todellakin oli saanut tämän naisen uskomaan, että heillä on suuri molempien elämänsä rakkaustarina meneillään. Mutta totuus lienee kuitenkin se, mitä mies väittää, ettei hänellä ole varsinaisesti mitään tunteita sitä naista kohtaan vaan se suhde oli hänelle pakokeino hänen omien pään sisäisten ongelmiensa suhteen. Eli käytännössä katsoen hän vain hyväksikäytti sitä naista. Toki minulla tunteen tasolla edelleen on epäilyksiä tässäkin asiassa siitä, mikä todella on totuus, mutta järjen tasolla ymmärrän, että toki sitä puoltaa esim. ne kaikki muut naiset, kun ne kaikkihan siis tapahtui yhtä aikaa. Ja kaikki on alkaneet viime syksynä, vähän meidän lapsemme syntymän jälkeen, joka siis on tainnut olla laukaiseva tekijä miehen ongelmissa. ☹️ Eli mies sai huijattua kahta ihmistä täysin, sitä toista naista ja minua. Ja valheitten määrä oli niin suuri, ettei mies enää itsekään oikein pysynyt kärryillä siitä, mitä oli tullut saottua ja mikä oli totta ja mikä ei. Huokaus.

Taidan jatkaa toisella kertaa, nyt täytyy mennä lapsen kanssa olemaan. Mutta tässäpä tarinani alku.

No jatkanpa nyt ainakin jonkin verran. Tämän keskustelun otsikko kysyy, että onko vuoristorataa. Ainakin omat fiilikset on. Välillä on rauhallista ja ihan mukavaakin, mutta sitten toisina hetkinä tulee niin hemmetin paha olla... nyt on se hetki. 😭

Tällä hetkellä toivoisin olevan joku nappi, jota voisi painaa, että pääsisi takaisin sinne neljän vuoden taakse ja pitäisin pääni ja pitäisin vain hetken hauskaa tuon nykyisen mieheni kanssa, mikä minulla oli silloin tarkoituksena vasta pitkästä nuoruuden suhteesta eronneena. Mutta mies halusi minut ja halusi tosissaan, kosi jo muutaman viikon jälkeen ja muutenkin pisti kaiken peliin. No en toki siihen silloin heti suostunut, mutta kuitenkin lankesin siihen kaikkeen ja siitä alkoi minun elämäni suuri rakkaustarina. Joka tuntui sellaiselta, ettei sellaista tapahdukaan kuin elokuvissa. Koin suurta kiitollisuutta ja onnea, että minua kohtasi sellainen rakkaus. Mutta nyt ajattelen, että liekö olen elänyt jossain mielikuvitusmaailmassa nämä vuodet. Onko mikään ollut totta?

Luulin tekeväni kaiken niin oikein. Erosin suhteesta, jossa en tuntenut juurikaan enää muuta kuin toveruutta, ja olin jopa silloin vähällä pettää - nykyisen mieheni kanssa. Tiedän siis sen tyhjyyden tunteen, kun mikään ei tunnu miltään ja vaikka rakastaakin kumppaniaan, niin ei vaan välitä siitä, mitä ne omat teot hänelle tekee. Kuitenkin kykenin itse vetämään rajan, etten edes pussannut, vaikka toki henkisellä tasolla olin todella viehättynyt ja flirttiä oli paljon. Eli todellakin tiedän, että se pettäminen on oma päätös, josta ei voi syyttää puolisoa tai olosuhteita. Erosin, jotten rupeaisi sellaiseksi ihmiseksi ja jotten rupeaisi rakentamaan niin tunnekuolleelle suhteelle mitään sen vakavampaa. No sitten menin ja rakastuin tähän mieheeni ja puolen vuoden päästä viimein suostuin kosintaan ja menimme kihloihin ja sovittiin hääpäivä. Naimisiin mentiin ja sitten alkoi armoton arki, johon kuului molempien opiskelut ja työt ja vasta hankittu omistusasunto ja sen remppaus. Ja sitten tuli raskaus, joka ei ollut helppo. Siinäpä sitä sitten kait hukattiin toisemme... 😭 Mutta edelleen luulin kaiken olevan ihan hyvin ja että oli normaalia vauvaperheen arjessa sellainen hektisyys ja väsymys. Ja taitavasti mies esitti, että kaikki oli hänellä okei vaikka kaikki oli hänellä juuri ihan kaikkea muuta. Mutta ikinä, IKINÄ, hän ei yrittänytkään kertoa minulle mitään huonoista fiiliksistään. Ei antanut mitään mahdollisuutta meille vaan päätti ratkaista ongelmansa pakenemalla ja luomalla jotain kuvitteellista minää niiden toisten naisten kautta. 😭

Olen niin katkera, että hän jätti minut yksin sen vauvan kanssa, siis ei konkreettisesti, mutta nyt jälkikäteen katsottuna henkisesti. Hän hylkäsi oman aikuisuutensa ja jätti minut yksin siinä asiassa. Miten minä olisin voinut huomata hänen pahan olonsa, kun kaikki oma energia meni vastasyntyneen hoitamiseen ja sen elämän opetteluun. Olen niin vihainen, niin katkera!!!! 😠

Itsetuhoajatuksia on ollut paljon. Että kun ei minun elämän näin pitänyt mennä. En halua tällaista elämää. En halua kokea tätä kaikkea tuskaa. En tiedä jaksanko käydä tätä kaikkea läpi. Että jos vaan painais stoppinappulaa. Mutta enhän minä voi, kun minulla on tuo pieni ihminen, jota varten minun täytyy jaksaa. Mutta sitten taas sekin, kun en koko ajan jaksa ja olen huono äiti enkä jaksa vastata hänen huomion kipeyteensä ja tarpeisinsa. Niin olen niin vihainen, että tämän myötä minusta tuli kerrassaan paska äiti. 😭 No mutta, nyt taas äitiys kutsuu ja juttu päättyy tähän.

Hei kaikki tänne kirjoitelleet! Mitäs teille nyt kesän kallistuessa loppua kohden, kuuluu? Onko elämä lähtenyt johonkin suuntaan, mihin? Olisi mukava tietää, miten itse kullekin meistä sitten lopulta kävi.

Itselle kävi niin, että ero tuli kumminkin. Meillä siis lyhyesti sellainen tarina, että mies ihastui uudestaan erääseen vanhaan tuttuunsa ja tunnusti sen minulle tuossa talvella, mutta mietittyään asioita halusi kuitenkin jatkaa minun kanssani. Pari kk meni hyvin ja onnellisena, pystyin antamaan anteeksi. Sitten hän alkoi vaatimaan minulta mahdottomia, vedoten jollain lailla siihen että hänellähän on valta vaihtaa ja varalla joku johon myös on tunteita, jos en pysty olemaan täydellisesti sellainen kuin hän haluaa. En pystynyt. Hänkään ei pystynyt olemaan täydellisesti sellainen minulle, kuin haluaisin, lähinnä sitä että osoittaisi tunteensa minulle ja sitoutuisi tähän kuten jo lupasikin. Tästä tuli kierre joka tämän kesän aikana johti ennenäkemättömiin riitoihin. En edes tiennyt että mieheni osaa riidellä niin! Ja toistuvana teemana riidoissa on se, että hän ei viitsi yrittää koska ei tunne mua kohtaan tarpeeksi. Nimenomaan tarpeeksi. Hän rakastaa minua sanojensa mukaan, mutta ei vaan tarpeeksi, jotta viitsisi miellyttää minua. Sänkyyn kyllä kelpasin mieluusti, ihan viimeistä yötä myöten. Sitten seuraavana päivänä sainkin kuulla, että kaikki on ohi. Se suhde loppui siihen. Nyt siitä on kuukauden päivät kulunut ja välillä olen ihan rikki, välillä on hyviäkin päiviä.

Hei cielito ja muut,

pitkästä aikaa tulin katsomaan ja lukemaan, näitä elämän kurjia juttuja. Onhan se minun kohdallani hieman paremmaksi muuttunut, mutta usko tulevaisuuteen on hämärän peitossa.
Viime viikot ovat jotakuinkin olleet rauhallisia, mutta päivittäin on ajatukseni vielä heissä. Jokin pieni asia saattaa tuoda kaiken mieleen takaisin.

Mieheni on edelleen sitä mieltä, että kyseessä oli oikea "love story", joka ei sitten kuitenkaan jostain syystä jatkunut. Uskon tämän taloudellisen tilanteen olevan yksi suuri syy, on lainat sun muut yhteisiä.

Hän sanoikin ettei voi luvata mitään, eikä edes ajattele meidän suhteemme jatkuvan läpi elämän.

Olenkin pyrkinyt kasvattamaan suojamuuria ympärilleni, en kuvittele mitään, en päästä häntä enään sieluuni asti, en halua enään kokea sitä helvettiä mikä oli vielä vuosi sitten.
Minkä takia sitten vielä olen tässä, en osaa sanoa? Olen pyytänyt häntä tekemään asiat selväksi minun kanssani, mikäli kohtaa jonkun joka herättää hänessä sellaisia tunteita, ennenkuin aloittaa suhteen. En voi pyytää ja vaatia mitään, mutta toivon hänen käyttäytyvän reilusti, jo meidän yhteisen lapsemme takia.

Olen miettinyt ja kummastellut tätä ihmisten löyhää moraalia, tuntuu kuin mies ei kokisi olevansa mies, ellei ole pettänyt vaimoaan, kun muutkin niin minä perässä, sulka hattuun. Lähipiirissäni on tapahtunut monta samankaltaista juttua.

Minäkään en kuulemma ollut tehnyt mitään väärin, ja olen ollut hyvä vaimo, häneltä ei ole puuttunut mitään, mutta kuitenkin rakkaus tähän toiseen oli kuulemma niin vahva kokemus, ettei hän voi sitä katua?

Koinkin tämän kaiken sanoineen ja tekoineen henkisenä väkivaltana, joka jätti syvät haavat, koska jokainen kerta,kun hän sanoi rakastavansa ja ajattelevansa tätä naista, oli kuin olisi kaadettu suolaa vereslihalla olevalle sisimmälleni.

Mutta katson miten tässä käy, minulla on opiskelu ja työ, sekä juoksuharrastus, jotka pitävät koossa.

Voimia kaikille nyt syksyn tullessa.

Hei Broken3,

minun piti lukea tekstisi pariin kertaan, kun se oli monilta osin kuin suoraan omasta elämästäni. Kuinka nämä tarinat voivat ollakin niin samankaltaisia!

---
Broken3 kirjoitti:
Olenkin pyrkinyt kasvattamaan suojamuuria ympärilleni, en kuvittele mitään, en päästä häntä enään sieluuni asti, en halua enään kokea sitä helvettiä mikä oli vielä vuosi sitten.
---

Minulla on kulunut reilut viisi kuukautta mieheni uskottomuuden ja toiseen ihastumisen paljastumisesta ja koko tämä aika on ollut yhtä helvettiä. Suhde tuohon toiseen ei ole loppunut, vaikka mieheni haluaisikin vielä pitää perheensä. Minä olen tehnyt ihan tuota samaa, että olen kasvattanut suojamuuria, enkä päästä miestäni enää sieluun asti enkä ihan lähelle. Tämä aika on ollut niin repivää ja tuntuu, että sieluni on aivan murskana.

---
Broken3 kirjoitti:
Minäkään en kuulemma ollut tehnyt mitään väärin, ja olen ollut hyvä vaimo, häneltä ei ole puuttunut mitään, mutta kuitenkin rakkaus tähän toiseen oli kuulemma niin vahva kokemus, ettei hän voi sitä katua?
---

Tässä myös ihan sama juttu, että mieheni on kokenut minut hyväksi vaimoksi, eikä häneltä ole mitään puuttunut, mutta silti rakkaus toiseen on niin vahva, ettei voi siitä luopua. Minusta tuo on niin käsittämättömän ristiriitaista ja tuskaista! Mikä noita miehiä oikein vaivaa, kun mikään ei riitä?

---
Broken3 kirjoitti:
Koinkin tämän kaiken sanoineen ja tekoineen henkisenä väkivaltana, joka jätti syvät haavat, koska jokainen kerta,kun hän sanoi rakastavansa ja ajattelevansa tätä naista, oli kuin olisi kaadettu suolaa vereslihalla olevalle sisimmälleni.
---

Tämä myös voisi olla suoraan omaa tekstiäni. Ikinä en olisi voinut kuvitella jonkun asian satuttavan noin paljon! On kuin sielu olisi revitty raastinraudalla kauttaaltaan.

Meillä ollaan siinä vaiheessa, että harkitsemme miehen muuttoa erilleen ainakin väliaikaisesti. Asiat ovat niin jumissa, ettemme pääse yhtään eteenpäin minkään kanssa. Mieheni on ihan sekaisin, eikä tiedä mitä haluaa, mutta välittää minusta kovasti edelleen. Itse en tiedä, pystyisinkö hänen kanssaan enää elämään. Kaikki käytännän asiatkin lapsista ja yhteisestä ajasta puhumattakaan ovat vaan tavattoman hankalia ratkaista.

Minua myös pitävät kasassa työ ja harrastukset. Kunpa näihin sekaviin vyyhteihin saisi jotain selvyyttä jossain vaiheessa! Voimia teille kaikille 🌻🙂🌻

Luin tuosta vain pari viimeistä kommenttia, kovin pitkä ketju. Mietin vain, että miksette ottaisi ohjia omiin käsiin, miehenne pitää varalla toista ja on muka vara valita ja on niin kova rakkaus ollut johonkin toiseen. Mitä jos vihellätte pelin poikki ja pistätte itse avioeron vetämään. Lastenkaan takia vain ei voi tuollaiseen jäädä. Ero ja perheen hajoaminen olisi myös vain ja ainoastaan puolisonne vika.

Hei kaikki. Kirjoitin aiemmin nimimerkillä Riitta2, mutta kesän aikana tunnukset ja salasanat ovat hävinneet päästä - joten kirjauduin sisään uudestaan. Nyt on kulunut 2 vuotta 3 kk mieheni ensimmäisestä kiinnijäämisestä ja tasan 2 vuotta toisesta (ja paljon pahemmasta) uskottomuudesta. Kyse oli siis samasta naisesta, josta nyt on ilmeisesti päästy eroon. Jossain taustalla on minulla kuitenkin pelko/aavistus, että vielä ei kaikki ole ohi. Viimeisestä yhteydenpidosta mieheni ja tämän naisen kanssa on lähes 1,5 vuotta (mieheni sanojen mukaan). En ole päässyt vieläkään kokonaan yli tapahtuneesta. Tosin pahimmat riidat ovat vähentyneet ja hieman olen saanut mieheni jopa puhumaan rauhallisesti ajatuksistaan ja tunteistaan tätä toista naista kohtaan. Tosin viime viikonloppuna, kun jälleen halusin hänen kertovan, mitä hän ajatteli/tunsi silloin, kun järjesteli viikon yhteistä kuntoutusjaksoa samaan huoneeseen oopperailtoineen tasan 2 vuotta sitten, kaikki sujui aluksi hyvin ja kuuntelin rauhallisesti. Sitten esitin yhden kysymyksen, joka sai mieheni raivon valtaan. Tilanne muuttui katastrofiksi, jollaista ei ole ollut kuukausiin ja kuvittelin jo että niistä oltiin päästy yli. Olin todella pettynyt mieheeni. Hänkään ei siis ole päässyt asiasta yli, koska ärsyyntyi yhtäkkiä yhdestä kysymyksestä, vaikka ensin todella ajatuksella kertoi kahden vuoden takaisista tunteistaan ja olotilastaan.
Eli - ehkä vuoristorata on nyt loivempi ja vauhti hiljaisempi, mutta tasaisella maalla emme ole vieläkään. Luottamukseni on jälleen palautunut, mutta uskon kuitenkin, että yhteydenotto toisen naisen taholta ei olisi yllätys. Mieheni on luvannut kertoa, jos näin tapahtuu -tai jos hän ottaa yhteyttä naiseen. Toivon, että hän on rehellinen tässä asiassa.

Hei vuoristoratalaiset!
Ajattelin kirjoittaa kuulumisia tänne. Kaksi vuotta on kulunut marraskuussa mieheni puolivuotisen suhteen
paljastumisesta. Sanotaan, että aika parantaa haavat ja himmentää ikävät muistot. Niinpä mullekin on
osittain käynyt, luojan kiitos! Elämä arjessa sujuu paljon helmpommin kuin esim. vuosi sitten. Tuska ja
epäluulo on vaihtunut rauhalliseen yhteiseloon. Olemme edelleen yhdessä ja sopineet uusista pelisäännöistä,
joissa ei vihaa sisään pakata eikä valheita viljellä. Riitoja on puoleen ja toiseen, mutta siitä pidetään huoli,
ettei niitä sisälle jätetä möykyksi kasvamaan, vaan asiat sovitaan. Joskus on riita ollut tosi raju ja on
nukuttu eri sängyissä, mutta niistäkin on selvitty. Onpahan siinä pakko ollut puhua asiat halki.
Mieheni on päässyt rakkaussuhteen surutyöstä. Se vei vuoden. Loppumisen oli pakko tapahtua, sillä
salarakas löysi toisen. Joskus tuntui, että taidankin olla miehelleni vain varaolkapää, vaikka itse tarvitsin
tukijaa. Nyt mieheni sanoo, että on sujut suhteensa kanssa. Se helpottaa meidän etenemistä.
Katkerina hetkinä sitä ajattelee, miksi näin vaikean kautta pitää oppia rakastamaan. Koskaan ei varmaan
niistä peloistaan pääse ja jos anteeksiantamista ajattelee niin ei koskaan, ellei toinen ole varma yhdessä
jatkamisesta ja käyttäytymisellään sen kaikin tavoin ilmaisee. Nyt uskallan nauttia mieheni huomaavaisuudesta,
eikä heti tule ajatus, että tämän takana piilee jotain, mitä minun pitäisi tietää. Kaiken aikaa elän vain tässä
hetkessä. On oppinut, että tulevaa en tiedä, mutta se ei tarkoita, että suhteemme jatkuvuus on epävarma.
Yksi mitä kovasti opetellaan, on tuo helpon valheen mekanismi, kun haluaa "suojella" toista ikäviltä asioilta.
Täällä lukiessani tulee itku, kun myötäelän kokemuksianne. Varsinkin alkuvaiheessa olevien.
Tsemppiä ja jaksamista! Kaikella on tarkoituksensa!

Moi!

Kirjoitanpa minäkin tarinani... Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 6 vuotta. Lapsia on minulla ennestään, ei yhteisiä. Mieheni ilmoitti kolme vuotta sitten aivan yhtäkkiä, että muuttaa pois. Minulla oli jo pitkään ollut outo olo, ja epäilin, että hänellä on toinen. Vaan ei kuulemma ollut... tivasin ja tivasin, mutta ei.

Meni muutama kk ja hän itse tunnusti, että hänellä oli oman työntekijänsä kanssa ollu suhde monta kuukautta. Samaisen suhteen aikana hän oli pettänyt ainakin kerran myös erään toisen naisen kanssa työreissulla. Oli kovasti katuva, ja minä jotenkin onnellinen siitä, että vihdoin löytyi joku SYY siihen, miksi lähti. Siihen mennessä en sitä ollut ymmärtänyt, koska hän vain väitti, ettei ole mitään ongelmaa. Päätimme jatkaa yhdessä. Hän katui tekoaan, mutta selkeästi osoitti myös, että paljolti minun syytäni oli se, että tilanne oli ajautunut tuohon pettämiseen. Tilanne oli aivan kamala, sitä tuskaa on mahdoton kuvailla, kun kaikki vedetään alta.

No, yhdessä on jatkettu... meillä meni aika hyvinkin tuossa pitkään. Sitten jotenkin tuntui, että etäännyimme taas toisistamme... ja siihen väliin minulle tuli rintasyöpä. Koko rinnan poisto, sytostaatit, uuden rinnan rakennus. Mieheni kyllä on ollut rinnallani, mutta sellaista läheisyyttä en edelleenkään koe saavani, mitä toivoisin. Mistään intiimimmästä puhumattakaan. Koen olevani maailman epähaluttavin olento.

Tähän soppaan päälle on alkanut tulla "kiistaa" lapsistani. Ne tuntuvat olevan jotenkin häiriöksi... parasta olisi, kun olisivat hiljaa tai isällään. Työpäivien jälkeen mies istuu illat koneella. Omakotitalon työt ovat kaikki pääsääntöisesti mulla plus lasten ja eläinten hoito. Nyt kun otin asian esille, hän on mielestään ihan onnellinen, kaikki on hyvin, paitsi ettei hänen mielipiteitään meidän taloudessa oteta huomioon.

Minä olen jo pitkään ollut niin loppu tähän kaikkeen, että olen valmis jo lopettamaan yrittämisen. Ihan riittävän rankkaa on ollut selvitä syövästä, ei kerta kaikkiaan riitä enää paukut taas pelastaa parisuhdetta, varsinkaan, kun en ole varma, että onko siinä enää mitään pelastettavaa. Mies haluaisi jatkaa, en vaan ymmärrä, että mitä hän tältä meidän suhteeltaan saa??? Puhtaat pyykit, ruuan... ja joko hän ei kaipaa seksiä, tai sitten hommaa sen muualta. Tämä seksittömyyskin mua alkuun häiritsi, mutta enää en välitä, aivan sama. Ja mieleen tulee, että samanlaista aikaa elimme silloin ennen kuin pettäminen paljastui. Siis että minuun ei kyllä koskettu vahingossakaan.

Ei ole helppoja nämä suhdekiemurat 😞

Ehkä minäkin voisin kirjoittaa lyhyet kuulumiset. Tuossa vuodenvaihteesta asti meillä oli vaikeaa kun mies ilmoitti olevansa ihastunut toiseen. Kevät meni,välillä hyvin ja välillä ei, kunnes kesällä erosimme. Kun kirjoitin tänne päivityksen 3/8 niin siitä viikon päästä mies otti yhteyttä ja halusi meidän palaavan yhteen. Koska itse vieläkin rakastin häntä, suostuin. Nyt meillä on mennyt hyvin. Mies selkeästi panostaa tähän, ja huomaan sen kiitollisuudella ja omalta osaltani koitan tehdä kaikin tavoin samoin.

Ei sitä aina tiedä, miten elämässä käy. Nyt menen päivä kerrallaan, enempää en uskalla, mutta jo yhdestä avioliitosta pettyneenä, ei tämän toisen (avo)liiton enää tahtoisi kariutuvan.

Hei kaikki kanssakulkijat. Voisin myös vähän päivittää elämääni tänne, pitkästä aikaa. Olen tietoisesti jättänyt kirjoittamatta, yrittäen saada jotain tolkkua omaan elämääni, että edes tietäisin, mitä kirjoitan...
Meillä eropaperit edelleen sisällä, asumme ja elämme yhdessä edelleen.
Jotenkin kaikki alkoi aukenemaan eri tavalla meille molemmille kesällä. Minulle vielä enemmän tässä syksyn tullessa, kun aloitin eroseminaarin käymisen. Päätin mennä sinne, eroamme tai emme. Se on ollut hyödyllistä ja suosittelen sitä kaikille, jotka käyvät uskottomuuskriisiä läpi elämässään. Ei tarvitse olla eroamassakaan, kun voi mennä pohtimaan ohjatusti omaa elämää, parisuhdetta, omia ja toisen toimintamalleja yms. Mies on omalla tahollaan oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta nyt katsonut itseään peiliin kunnolla, käynyt terapiassakin monta kertaa ja osaa ehkä jotenkin nähdä tätä tilannetta ja kaikkea avoimemmin silmin. Tuntuu, että vasta nyt hän on uskaltanut katsoa totuutta silmiin.
Itse olen oivaltanut paljon itsestäni, myös miehestäni ja hänen käyttäytymisestään meidän suhteessa.
Kesä meni lasten kanssa, lomailimme yhdessä ja erikseen miehen kanssa, kaikki tuntui olevan miltei kuin ennen, joskus hyvään aikaan. Päätimme antaa lomien aikana kaiken olla ennallaan, ehkä aika näyttäisi meille jotain.
En tiedä vielä, mihin elämä meidät ohjaa. En osaa sanoa itsestänikään, mitä oikeastaan haluan. Tai tiedän kyllä, että haluaisin, että kaikki olisi hyvin, mutta nyt on alkanut sopeutumaan siihen ajatukseen, että vaikka tästä on kulunut kohta kaksi vuotta, kun mies jäi kiinni, ei mikään näköjään tapahdu nopeasti. Ei parantuminen, ei unohtaminen, ei luottamuksen syntyminen, ei anteeksi antaminen. Varsinkin meidän tapauksessa, kun miehen suhde oli niin pitkä, sen työstäminen pois mielestäni näköjään vie aikaa. Alussa ajattelin jotenkin typerästi, että vuoden päästä varmaan on jo paremmin. Mutta nyt alan uskomaan siihen, että tähän todella menee vuosia. Ja siihen menee vuosia, olimme me yhdessä tai emme.
Voisin sanoa ihan rehellisesti, että jotkut asiat olisivat varmasti paljon helpompia, jos eroaisimme, mutta sitten taas joku pitää meitä yhdessä. Ehkä se on rakkautta, ehkä se on tottumusta, ehkä niitä molempia.
Vuoristorataa mennään edelleen, siitä ei pääse minnekään. Onneksi menee jo pitkiä aikoja niinkin, että mennään ihan tasaista tahtia ja peltoaukeaa junan kyydissä, sitten lähtee taas vuoristorata liikkeelle. Tähän on jo tottunut. Tämän olen hyväksynyt. Näin on käynyt, näin on elettävä. En minä tätä mihinkään karkuun pääse. Tämä on minun elämääni. Kaikesta huolimatta, yhtään päivää en vaihtaisi pois. Niistä kamalimmistakin päivistä on tullut minulle rakkaita muistoja sen suhteen, että muistan niitä tunteita niin vahvasti vielä edelleen, että tuntuu hienolta oikeastaan, että on elämänsä aikana saanut huomata, millaisia tunteita ihminen pystyy käymään läpi ja selviämään kuitenkin suhteellisen selväpäisenä. 🙂
Mihin tosiaan tästä eteenpäin, sitä en vielä tiedä. Mies on aika selkeästi ilmoittanut, että haluaa jatkaa kanssani, mutta joudun nyt vielä pää sauhuten miettimään ja tutkimaan omia tunteitani, sitä, miten näen luottamuksen suhteessamme eli pystynkö oikeasti, ihan tosissani vielä myöntämään itselleni, että VOIN luottaa häneen. Siinä oikeastaan se peruskysymys, sillä voin sanoa, että haluan luottaa, mutta tunne sisällä ei synny pelkästään siitä. Vaikka kuinka yritän, ei se tunne tule käskemällä. Sitä tässä nyt harjoitellaan vielä puolin ja toisin. Luottamusta. Haluaako mies olla luottamukseni arvoinen. Sitä jään odottamaan vielä hetkeksi...

Mihin tosiaan tästä eteenpäin, sitä en vielä tiedä. Mies on aika selkeästi ilmoittanut, että haluaa jatkaa kanssani, mutta joudun nyt vielä pää sauhuten miettimään ja tutkimaan omia tunteitani, sitä, miten näen luottamuksen suhteessamme eli pystynkö oikeasti, ihan tosissani vielä myöntämään itselleni, että VOIN luottaa häneen. Siinä oikeastaan se peruskysymys, sillä voin sanoa, että haluan luottaa, mutta tunne sisällä ei synny pelkästään siitä. Vaikka kuinka yritän, ei se tunne tule käskemällä. Sitä tässä nyt harjoitellaan vielä puolin ja toisin. Luottamusta. Haluaako mies olla luottamukseni arvoinen. Sitä jään odottamaan vielä hetkeksi...

Hei Tuulia. Teillä on tunnuttu edistyvän kesän kuluessa, siis lähentyvään suuntaan? Katsoin viimeisimpiä kirjoituksiasi toukokuun lopulta ja silloin kirjoittelit että miehesi halusi erota ja olit jo hyvin määrätietoisesti selvitellyt asioitanne. Nyt kesän mietittyään hän haluaakin jatkaa kanssasi. Sehän on hieno juttu se! Mikäli siis se on sitä, mitä myös sinä haluat - jatkaa, mieluummin kuin erota. Itse mietin omalta kohdaltani niin, että mikäli toisella on niin hieno luonne ja on sillä tavalla upea elämänkumppani, että toista samanmoista on vaikea ellei mahdoton löytää, niin kaikkensa kannattaa panostaa. Aivan kaikkensa. Jos taas on muitakin vaikeuksia kuin nämä pettämiset, esimerkiksi kumppanilla muutenkin vaikea luonne, niin pyyhkeen heittää ehkä helpommin kehään, ja syystäkin. No, tämä mielipide toki vain omaan elämänkokemukseeni perustuen.
Mutta jos yhdessä jatkaa, niin sen vuoristoradan tulisi loppua, tai kuluttaa vain omia voimavarojaan. Asiat on jätettävä taakse, tietyllä tavalla painettava villaisella, lo-pul-li-ses-ti. Puhtaalta pöydältä, molemmin puolin. On vain punnittava elämän hyvät ja huonot puolet, ja valittava joskus huonoistakin vaihtoehdoista se vähiten huono, ja hyväksyttävä että mikään ei ole täydellistä.

Hei kanssasisaret!
Pitkä aika on kulunut, kun tänne olen kirjoittanut ja piti oikein tarkistaa, että millaisella mielellä viimeksi olen kirjoittanut. Taisin jokunen kuukausi sitten liputtaa vielä sen puolesta, että jos rakastaa, mistä tahansa voi selvitä. Uskoin, että myös me selviämme mieheni suhteesta parhaan ystäväni kanssa. Nyt olen tajunnut, että minulla on vain ollut niin valtava halu pelastaa perheemme, että en ole kyennyt hyväksymään asioiden todellista laitaa - kuukausien valehtelua ja henkistä hyväksikäyttöä, sumeilematonta pettämistä kaikkialla, osittain myös minun sokeiden silmieni alla. Nyt syksyn aikana olen useaan otteeseen puhunut miehelle erosta ja tämä on mennyt ihan tolaltaan ja aina keskustelujen jälkeen on päätetty yrittää vielä. Mieshän on ollut 1,5 vuotta maailman rakastavin ja huomaavaisin ihminen, osallistunut lasten hoitoon ja kotitöihin ihan eri tavalla kuin koskaan ja voidellut mua kauniilla sanoilla - yhtenä päivänä tajusin, että se ei tunnu enää miltään!! Tavallaan näen miehen vilpittömyyden, tavallaan taas näen vain miehen, joka nyt kyllä yrittää, kun kaikki on hajoamassa, mutta ei ollut valmis yrittämään silloin, kun asiat olivat vielä pelastettavissa.
Pitkä matka on ollut tähän eropäätökseen, mutta hälyttävimmät merkit olivat ne, kun huomasin, että alan vähitellen katkeroitua ja käyttäytyä itselleni epätyypillisellä tavalla - mm. petin miestä keväällä ja olen riekkunut baareissa paljon enemmän kuin ennen. Kerroin tämän pettämisen heti ja vaikka kuulostaa hurjalta, en osaa katua sitä! Jollain tavalla se vapautti mut "uhrin" asemasta ja selkeytti asioita. Keväällä mulla todettiin myös keskivaikea masennus ja olen käynyt juttelemassa siitä lähtien psyk sairaanhoitajan luona ja saanut lääkityksen. Olenko sairastunut, koska olen jäänyt tähän suhteeseen?? En tiedä.
Hälyttävää on se, että tämä parisuhde on saanut mut toimimaan eri tavalla kuin olisin koskaan toiminut - mies muistuttaa koko ajan omista teoistaan pelkällä läsnäololla, mä tunnen tukahdetettua vihaa ja katkeruutta ja jauhan samoja asioita ja kysymyksiä päivästä toiseen. Eilen sitten sanoin, että nyt mä en enää jaksa, nyt mä olen yrittänyt kaikkeni, nyt tähän pitää saada piste. Mies näytti koko tunneskaalansa, tunnistin itseni niistä reaktioista kun mies 1,5 vuotta sitten yhtäkkiä otti ja lähti - mies raivosi, itki, haukkui, huusi ja leppyi taas, vannoi rakkauttaan ja pyysi mua vielä yrittämään. Mutta mussa oli jokin outo seesteisyys ja rauha: mä tajusin, että ei enää!
Nyt on helpottunut olo, vaikka mä tiedän, että edessäpäin on synkkiä kuukausia, kunnes löydän kodin lapsille ja itselleni ja pääsen ihan oikeasti oman elämäni alkuun. Mä tiedän, että tämä on oikea ratkaisu! Mies sanoi, että kaikki yrittäminen on ollut siis turhaa (ollaan käyty pariterapiassa ym), mutta ei tietenkään ole - jos me ei oltaisi selvitetty asioita perinpohjin ja yritetty vielä selvitä yhdessä, mä en olisi selvinnyt näin hyvin. Ja sitten sitä aina jossittelisi, että voisiko meistä vielä tulla jotakin..
Mites teille muille? TUULIAN elämässä pilkottaa valoa ainakin, hieno juttu! Ihmeellistä, mutta mustakin tuntuu ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, että valoa pilkottaa - ja eniten mä olen pelännyt tätä, että joutuu luopumaan omista periaatteistaan ja arvoistaan ja rakkaudestaan eli eroamaan avioliitosta, mikä on mulle pyhä asia. Toinen ihminen teki siitä kuitenkin saastaisen - minäkin omalta osaltani - joten periaatteita ei enää ole. Kirjoitelkaahan!