Tässä on viimeksi kirjoiteltu tunkeutujan kuvasta - onko petetyn hyvä saada nähdä kuva tunkeutujasta. Minusta on hyvä, että jo ennen kuin mieheni jäi "rysän" päältä kiinni, hän jo esitteli minulle ryhmäkuvan kuntoutusporukasta, jo tuolloin jokin yhdeksäs vaisto sanoi, että yhdessä ryhmän jäsenessä oli jotain poikkeavaa. Hänet mieheni nimittäin ohitti parilla sanalla, kun taas muista kertoi pitkät tarinat. Hälytyskellot soittivat päässäni jo silloin, mutta en tietenkään voinut ajatella mitä tuo vanhahtava, polkkatukkainen, ulkoilupuvussa oleva nainen tulisi minulle aiheuttamaan. Kuva oli otettu mieheni kameralla ns. itsestäänlaukeavalla systeemillä ja mieheni oli kuvassa tämän naisen takana. Myöhemmin löysin kotitietokoneeltamme lisää kuvia retkestä, jonka he tekivät Vapun jälkeen meidän asuntoautollamme. Kuvat olivat onneksi ulkona otettuja, eli kaikki vaatteet olivat päällä eikä autoamme näkynyt. Tämän jälkeen asuntoauto myytiin pilkkahinnalla. Naisen kasvot ovat syöpyneet mieleeni tarkkaan. En ikinä unohda niitä. Joskus näen samannäköisiä naisia kaupungilla, kaupassa, työpaikan ruokalassa - ja katson heitä tosi tarkkaan. Varmaan he ihmettelevät, miksi tuijotan heitä. Voi kunpa tietäisivät miksi. Tiedänhän minä, etteivät he ole mitään minulle tehneet, mutta paha on saanut sen naisen ääriviivat, ulkonäön ja jopa äänen. En voi ajatella häntä vain tavallisena vanhana naisena, vaan ajattelen häntä tunkeutujana, sairaana, manipuloijana, takertujana. Tiedän missä hän asuu (tai ainakin asui), ei onneksi tässä kaupungissa, mutta vain vajaan 100 km päässä. Hänhän oli muuttamassa samalle paikkakunnalle meidän kanssa, ilmeisesti silloin mieheni oli lupaillut että he muuttaisivat yhteen. Joskus ajattelen, että ajelen katsomaan häntä kaukaa kun hän menee autolleen tai kotiinsa. Näkisin, liikkuuko hän kepein ja iloisin askelin - vai onko katse tyhjä, tunteeton, apaattinen ja onko olemus surullinen ja väsynyt? Vielä en ole sitä tehnyt. Eikä se varmaan järkevää olekaan.

cielito oli kirjoittanut: ...Olen tehnyt selväksi että jos hän haluaa erota, hän sanoo mulle ne sanat, eikä toisinpäin. Mutta kyllä tämä hajottaa... eihän meillä hyvin mene, riidellään jatkuvasti eikä sen uudestaan yrittämisen tätä pitänyt olla...
...
Kuka mies olisikaan niin typerä, että luopuisi ukkomiehen elämästä, poikamiehen oikeuksin.
Noita sanoja, minäkin odotin joskus ja niitä odotti myös miehen silloinen tyttöystävä, mutta niitä ei kuulunut. Sanoin naiselle, mies on vapaa ihan heti, kun mies vain lausuu nuo maagiset sanat ja palautusoikeutta ei sitten ole.
On ihan turhaa verrata itseään, siihen toiseen, aina tuntee itsensä arvottomaksi, rumemmaksi. Toisesssa on omat puolensa, jotka sillä hetkellä on iskenyt silmään ja häneltä on löytynyt nuoruutta, kauneutta, ymmärrystä, myötätuntoa, myötäelämisen kykyä, ystävällisyyttä, hellyyttä seksikkyyttä ja hymyä, jotka on omalta puolisolta, arjen keskellä "kadoneet". Mutta, arki tulee vääjämättä, joka suhteeseen.
Sitä voi elää sunnuntaita vaikka pääperkeleen kanssa, mutta tavallinen arki, tavallisen ihmisen kanssa, on suhteessa ja elämässä aina maanantaina edessä.

Puolitoista vuotta on kuljettu yhdessä paljastumisen jälkeen. Ensimmäinen puoli vuotta kuin shokissa.
Toinen puoli vuotta herätellen toiveita siitä, ollaanko aikeissa jatkaa yhdessä ilman tuota kolmatta
ja nyt tämä viimeinen puoli vuotta helpottuneena, että meillä kenties on tulevaisuus. Nyt ehkä voi sanoa
mieheni päässeen sivusuhteestaan henkisesti irti. Se on ollut tässä prosessissa minulle ehkä kaikkein
voimia vaativin kestää. Yhdessäköain kertoi, että 3 vuotta on mennyt tän läpi käymiseen, ennenkuin
helpottaa. Siispä vielä tässä taistellaan toiset puolitoista vuotta. Voikohan siitä koskaan päästä? Ei kai
sittenkään. Tässä mietin, että jos tuollaisen teon tekisi kuka tahansa minulle läheinen, en varmaan
koskaan haluaisi kuulla hänestä mitään. Kyllä sitä paljon pitää rakastaa!

Tuo toisen naisen kuvan näkeminen on varmaan ihan persoonallinen juttu. Itselleni oli hyvä, kun sain
konkreettisesti kohdata naisen silmästä silmään. Se sai ihmisen muodon, eikä mitään yliluonnollista.
Kyllähän siinä ensin itsetunto murenee, mutta eniten se kyllä murenee siitä, kun kuulee millainen
tuo ihanuus on. Kysyin silloin mieheltäni, mikä tuossa on parempaa kuin minussa. Sain tietää,
että nainen kuunteli, kannusti ja arvosti häntä. Ja myöhemmin tuli myös tämä uutuuden viehätys.
Olihan se erilainen ulkonäköä myöten! Olenpa myös udellut, mitä minussa on hyvää. Kauan sai
etsiä sanoja, sitten tuli sanat herkkä, äidillinen ja taiteellinen. Hahaa! Olenkin äiti, jonka luo poika
kotiutuu seikkaulujen jälkeen! Niin, jotain yhteistä kemiaahan sitä on, kun aletaan seurustelemaan.
Ja paljon vaikuttaa se, missä elämän tilanteessa sillä hetkellä on.

Minulla on onni siinä, että pystyn mieheni kanssa puhumaan asioista. Se on tällä hetkellä voimavara.
Vaikka kaikki kuulemani ei todellakaan ole helppoa kuultavaa! Asioiden käsittelyn kannalta näin on
kuitenkin parempi. Kaikilla täällä ei sitä puhumisen mahdollisuutta tunnu olevan. En voi kuvitella,
miten siitä sitten voi selvitä.

Mutta rakastakaamme itseämme, hellikäämme ajatuksin ja teoin!

Hei kaikille,
sain vihdoin nähdä jonkinlaisen kuvan mieheni rakastetusta, kun sitä aikani tivasin. Kuva oli muutaman vuoden takaa, hän on kuulemma hävittänyt uudemmat.
Sanoin miehelleni, että joko näyttää minkänäköinen nainen on tai meidän tiemme eroavat, että lasken sen salaisuudeksi ja meidän elämäämme ei mahdu muuta kuin avoimuus ja rehellisyys.

Koin jonkinlaista helpotusta, vihdoin sain kasvot kummajaiselle. Tiedän, ettei tämä tässä ole, mutta hetkellisesti tuntui ainakin paremmalta. Nyt ei ainakaan jokaikinen nainen muistuta siitä. Nyt sitten taas elellään hieman rauhallisempaa aikaa, toivottavasti vähän kauemmin, ja toivoisin oppivani ajattelemaan jotenkin toisin, kumpa vain tietäisin miten?

Pieniä onnen hetkiä kaikille.

Olette kirjoitelleet paljon siitä, helpottaako "sen naisen" kuvan näkeminen tai kenties se, että naisesta tietää joitakin yksityiskohtia. Minun kohdallani tuskallinen totuus on se, että tiedän tasan tarkalleen, miltä tämä nainen näyttää, miten puhuu, millainen elämä hänellä on/oli, miten hän pukeutuu, polttaa tupakkaa, miltä hän tuoksuu, miten nauraa, millainen hänen äänensä on, millainen vartalo.. Lista on loputon. Joku toinenkin kirjoitti, että näkee tätä naista kaikissa muissa ihmisissä - niin minäkin, kyllästymiseen asti. Joku ohikulkeva tuoksuu samalta kuin hän ja laukaisee rajun ahdistusreaktion minussa - tai puhuu tai nauraa tai nojaa seinään samoin kuin hän. Tällä hetkellä olen käsittelyprosessissa siinä vaiheessa, että käsittelen menetettyä ystävyyttä, painin juurikin näiden asioiden kanssa - miten ihminen, joka tuntee minut 15 vuoden tarkkuudella, kykenee raiskaamaan minut henkisesti pahemmin kuin kukaan koskaan, käyttäen juurikin kaikkia heikkoja, arkoja puoliani hyväkseen?
Paras ystäväni tunkeutui perheeseeni, mieheni lähelleni ja hajotti kaiken - minut, perusturvallisuuteni, uskoni paitsi rakkauteen myös ystävyyteen ja pam, katosi. Tuo ihminen on kadonnut minun elämästäni ilman anteeksipyyntöjä, hävinnyt jälkiä jättämättä - ikään kuin en olisi koskaan merkinnyt mitään.

Mietin, että olisinko jo tämän asian käsitellyt, jos kyseessä olisi ollut joku satunnainen tuttavuus, joku nainen, josta en tietäisi mitään? Luulen, että olisin. Miehen osuus asioihin tuntuu jotakuinkin käsitellyiltä, enkä tunne enää vihaa. Ystävääni ajatellessani sisällä leimahtaa.

Missään vaiheessa en ole verrannut minua ja ystävääni miettien, mikä hänessä on parempaa, koska ymmärrän hyvin selkeästi, että hän oli narsistinen, kylmäkiskoinen ihminen, joka aiheutti paljon pahaa ympärilleen - myös jo ennen ryhtymistä suhteeseen mieheni kanssa. Sellaiseen ihmiseen en edes halua tulla verratuksi - ja on yhdentekevää, onko hänellä parempi kroppa kuin minulla ym, koska hän on tyhjä kuori, ontto, kumiseva ihmistyhjiö.

Voimia kaikille! Me ollaan menossa pariterapiaan ja panokset on kovat tällä hetkellä. En halua menettää tätä kaikkea, mutta toisaalta en ole valmis antamaan anteeksikaan..

Ensimmäinen kesäni eronneena naisena on alkanut. Kaipaan entistä kotiani ja puutarhaani. Voin vain kuvitella miten kukkivat kirsikkapuut hehkuvat illassa ja alppiruusut odottavat nupuillaan. Mummolasta tuodut pyhät pihlajat huojuvat ylväinä tuulessa. Paljon olen joutunut pois antamaan minulle merkityksellisiä asioita.

Yhteisesti omistamaamme omakotitaloa isännöi edelleen entinen mieheni. Talo ei ole vielä mennyt kaupaksi. Entinen mieheni avasi talon oven salarakkaalleen jo lähtöpäiväni iltana ja toivotti näin hänet tervetulleeksi perheemme kotiin vierailemaan.Olen joutunut hyväksymään sen, että salarakas yöpyy sängyssäni ja kokkailee keittiössäni kuopuksen ollessa minun hoitoviikoillani. Hän on jättänyt muutaman kerran pieniä merkkejä käynneistään kuopukseni löydettäväksi. Häntä ei ole vielä esitelty lapsillemme. Salarakkaat ovat myös kiitettävästi kerryttäneet minulle K-plussapisteita kylpyläreissuiltaan rinnakkaiskortin myötä. Näiden pienten, mutta merkittävien tylyjen tekojen avulla voin katkaista viimeisiä siteitä ja sanoa lopulliset jäähyväiset rakastamalleni miehelle.

Tuulia3 pohti kirjoituksessaan voittajien ja häviäjien osaa. Viime kesänä olin nöyryytetty häviäjä, joka poistui pelikentältä. Olin tietämättäni pelaajana uhkapelissä, johon en ikinä vapaaehtoisesti olisi osallistunut, panoksena mieheni ja lapseni, kotini, tulevaisuuteni ja unelmani. Ajattelen paljolti samoin kuin Tuulia3 kirjoitti. Häviäjällä on loppupeleissä mahdollisuus nousta voittajaksi ja saada palkinnoksi jotakin todella arvokasta. Tällainen taistelu on kasvattanut voimaa, uudenlaista itseluottamusta ja -arvostusta. Kun on noussut hävinneenä, kaikkensa antaneena ja luovuttaneena omille jaloilleen on oppinut paljon pelin hengestä, elämästä ja rakkaudesta. Minulla ei ole mitään salattavaa sydämelläni, olen elänyt rehellisesti ja luottavaisin mielin. Voin katsoa tänä päivänä lapsiani häpeämättä silmiin. Minun ei tarvitse koskaan tuoda uutta kumppaniani entiseen aviovuoteeseeni. En yksinkertaisesti edes huolisi miestä, joka olisi sen valmis tekemään. Voin rakentaa mahdollisen uuden kumppanin kanssa elämää ilman syyllisyyden, petoksen, salailun ja valheiden muodostamaa taakkaa. Salarakkaille tämän kuorman olemassaolo ja siitä maksaminen kirkastuu todennäköisesti vasta suhteen myöhemmässä vaiheessa. Heidän rakkauttaan tulee aina himmentämään seitsemän lapsen varjo.

Tältä kesältä en odota oikeastaan mitään. Jokainen uusi aamu vie eteenpäin ja kauemmaksi viime kevään kärsimyksistä. Olen nyt erilainen nainen. Särkynyt, haavoilla ja kipeä mutta samanaikaisesti vahvempi, viisaampi ja pelottomampi. Kaikesta tapahtuneesta ja elämän realiteeteista huolimatta unelmoin siitä, että jonakin päivänä kokisin sydämessäni syvää rauhaa ja tyyneyttä kuten Czeslaw Milosz runossaan:

Eräänä onnentäyteisenä päivänä.
Tein puutarhatöitä, sumu hälveni varhain.
Kolibrit leijuivat paikallaan kuusamankukkien yläpuolella.
Maan päällä ei ollut mitään, mitä olisin tahtonut omistaa.
En tuntenut ketään kadehtimisen arvoista.
Kaiken pahan olin unohtanut.
En hävennyt ajatusta olla se, joka olin aina ollut.
En tuntenut ruumiissani kipua.
Kun ojensin selkäni näin sinisen meren ja purjeet.

Rakkautta, kesän lämpöä Teille kaikille särjetyille!

Ahdistus iskee päälle kuin paksu peite. Miten tämä elämä vielä heitteleekään. Tämä tilanne, mikä meillä on, on niin piinaavaa. Mikään ei ole muuttunut. Ei mikään. Enkä jaksa kohta enää.
Yhtenä päivänä tunnen olevani vahva ja sitten tulee näitä päiviä, kun minut voisi tunkea tulitikkulaatikkoon, niin pieneksi itseni tunnen. Ja niin mitättömäksi. Jotenkin sellaiseksi märäksi pieneksi vaahtopalloksi, jota voi painaa lyttyyn ihan miten vain.
Missä menee se raja, mitä ihminen kestää?
Missä menee inhimillisyyden raja?
Tilanne on se, että en voi lähteä ja ottaa lapsia mukaan. Joudun odottamaan, että mies lähtee. Ja hän ei ole tehnyt elettäkään siihen suuntaan.
Yritän näytellä reipasta ja normaalia ja vaikka siihen on tottunut jo jotenkin, on tämä kuitenkin jo ihan sairasta. Juoksen labyrintissä, etsin ulospääsyä tästä tilanteesta, mutta päädyn aina umpikujaan. Ihan yksin.
Miehen kanssa ei voi keskustella asiasta nyt ollenkaan. Hän ei halua kuunnella, hän ei halua keskustella. Toisaalta tilanne ihan sama kuin viime vuonnakin, mutta silloin vielä kuvittelin, että tämä on ohimenevää ja kaikki voi vielä muuttua hyväksi. Nyt tilanne on toinen, silti niin sama.
En löydä edes sanoja enää. 😭😭😭😭😭😭😭😭😭😭

Voi Tuulia!
Miksi sinä et voi lähteä? Olisiko sinulla tuttavaa, siskoa, jonka luokse voisitte vähäksi aikaa mennä? Tiedän, onhan se aikamoista mennä "toisen nurkkiin", mutta tilapäistähän se on ja kun muuta vaihtoehtoa ei ole, tee se jos mahdollista!

En sitten tajua kerta kaikkiaan sitä, miksi miehesi ei lähde, kun on kerran avioeroa pyytänyt! Haluaako hän nyt vain sitten niin, että asiat menee niinpäin, että sinä lähdet? Että hän näyttäisi kaikkien silmissä "jätetyltä raukalta.! Minun mielestäni tuo on jo niin henkistä kiusaamista, että....!

Mun mielestä sinulla ei ole nyt mutua vaihtoehtoa, kuin lähteä! Oikeasti, jos kerran miehesi ei laita tikkua ristiin mihinkään suuntaan, ei sinun kerta kaikkiaan ole pakko olla siellä ja odottaa!!! Hulluksihan sinä tulet.

Miksi roikut tuollaisessa tilanteessa?! Mahdatkohan itsekään nyt ymmärtää, kuinka väsyksiin itsesi olet vetänyt/edelleen vedät?

Miehesi haluaa avioeron. Lähde siitä.🙂🌻🙂🌻 Usko jo nyt, miehesi ei lähde mihinkään, ennenkuin sinä teet jonkun ratkaiseva askeleen. 🌻🙂🌻

Hei yhdessäköain, tiedän kyllä tilanteen. Olen loppu, sen myönnän. Jos pystyisin, lähtisin tosiaankin. Mutta yhden lapsemme tilanne on sellainen, että lähtö ei niin vain ole mahdollista. Se vaatii vähän enemmän järjestelyjä. Enkä ikinä, koskaan maailmassa tule tekemään niin, että lähtisin ja jättäisin miehet lapselle. En edes väliaikaisesti. Tilanne nyt vain on tämä.
Ymmärrän myös, että mies on ilmoittanut haluavansa erota ja olen sen hyväksynyt ja olinhan minäkin jo lopussa täysin valmis siihen, jos mies ei olisi asiaa ensin sanonut. Aloitan eroseminaarin lomien jälkeen, siitä mies on tietoinen, eli ei hänkään kuvittele enää minun vain odottavan hänen ratkaisujaan. Olen hoitanut kaikki paperiasiamme jo lakimiehellä pankissa, nekin paperit ovat jo allekirjoitusta vaille ja ne allekirjoitetaan sinä päivänä, kun mies muuttaa. Eli en ole jäänyt kuitenkaan vain odottamaan, vaikka tilanne on kertakaikkiaan järjetön muuten. Olen järjestänyt kaikki asiat valmiiksi.
Mies on masentunut, hän ei pysty nyt käsittelemään tätä tilannetta ja olen ilmeisesti täysin typerä, kun annan hänen vielä nurkissani asua. Välillä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, jonain päivänä kaikki sujuu helpommin.
Olen antanut hänelle tämän kesän aikaa, siinä olen myöntynyt hieman. Hän ei ole vielä tehnyt mitään asunnon etsimisen eteen. Mutta jos tilanne on vielä kesän lopulla sama, hän saa muuttaa vaikka veneen alle, silloin hänen asuminen kotona todellakin loppuu. Mutta jos jotain odottamatonta tulee eteen, olen valmis pakkaamaan hänen tavaransa vaikka samana päivänä.
Tämä tuskani ei siis johdu siitä, että jotenkin kuvittelisin jotain meidän yhteisestä elämästä vielä. Tämä johtuu siitä, että pitkäaikaisen liiton purkaminen ei todellakaan ole helppoa, varsinkaan, kun tielle tulee kokoajan lisää erilaisia viime hetken vastoinkäymisiä.
Tänään on helpompi päivä kuin viimeksi kirjoittaessani, mutta huonoja päiviä tulee vielä ja vaikka kuinka olemmekin umpikujassa suhteessamme ja ero on edessä, tiedän, että sinä päivänä, kun mies muuttaa, suren vielä kaiken uudelleen moneen kertaan. Vaikka varmasti tunnen myös helpotusta kaiken tämän jälkeen.
Ja kuulemieni kertomusten mukaan eroseminaari on todella hyvä ja terapeuttinen kokemus, joten sitä odotan myös innolla.
Mutta elämä ei mene kuin elokuvissa, joskus täytyy vain nöyrtyä itse sen edessä, että suunnitelmat muuttuvat ja omat päämäärät ovat vähän kauempana. Mutta jaksan pitää suunnitelmani mielessä ja ne siintävät edessäni, kunhan tästä joskus selviää.

Olisikohan niin, että nyt miehesi on ymmärtänyt, että ero tosiaan tulee? Jotenkin tuli sellainen olo, että ei sitten loppupeleissä uskonut, että suostuisit eroon ja alkaisit sitä tekemään. Onhan se ihan ymmärrettävää, että annat miehen olla siinä niin kauan kunnes asunto löytyy... ihmettelen vaan, että hakemus pitäisi laittaa aikalailla nyt tai olla tiedossa tyhjä asunto, jos mielii, että kesän jälkeen on uusi asunto alla! Nythän eletään jo kohta kesäkuuta....

Kyllä täytyy sanoa,että vahva nainen olet. Ja täysin turhaa on se, että tuntisit itsesi typeräksi, päin vastoin!

Minun silmissäni miehesi on kyllä enemmän luuseri, heikko, kuin sinä!

Oletko Tuulia miettinyt, että miehesi kenties viimekädessä haluaa ratkaisun sinulta? Haluaa tulla jätetyksi,
että voi siirtää osan syyllisyydestä sinun niskaasi odottaen että lähdet. Monesti tuon käyttäytymisen takana
on oman imagon kohentamista muitten silmissä. Varsinkin lapsien. Tuo jos mikä on henkistä väkivaltaa!
Vaadi siis lähtemään mahdollisimman pian, ettet jää tässäkin alakynteen. Sinulla tosiaan on vaikeata!
Broken kertoi, että sai nähdä kuvan miehen salarakkaasta. Eikö tosiaan helpottanut siinä, ettei näe jokaisessa
vastaantulevassa naisessa miehen rakastajaa? Ihmisen mielikuvitus tässä kriisissä on turhaan kipua aiheuttava.
Tosin liika tietäminenkin tuottaa tuskaa. Parempi välttää yksityiskohtia, joita omalla kohdallani olen kuullut.
Mutta kaikkea hyvää teidän parisuhteeseenne!
Sunnuntain Savon Sanomissa oli juttu uudenlaisesta sukupuolikäyttäytymisestä. 20-30 naiset ovat kysyttyjä
kauneutensa ja koulutuksensa ansiosta. On tullut uudenlainen ongelma, koska naiset kouluttautuvat enemmän
akateemisesti ja pärjäävät taloudellisesti hyvin. He haluavat puolisokseen vastaavanlaisen tai paremman
koulutuksen omaavia. Enää ei miehen iällä olekaan merkitystä vaan taloudellisella asemalla. Ja jos ei
sitä parempaa saa, ollaan mieluummin sinkkuja. Sitten kun biologinen kello alkaa tikittää, ei enää olekaan
kysyntää. Parisuhde ajatuksena on muuttunut. On kuin elettäis kertakäyttöaikaa. Mihin tämä maailma
meneekään?
Ne taistellaan omassa elämässä muuntautumisen ja toisen huomioimisen aikaa. On osittain onnistuttu.
Riidellään ja sovitaan. Asiat ilmaistaan, kun aihetta on. Ah, tämä jos mikä helpottaa. Välillä on huono päivä.
Joku tuo mieleen menneen ja itkettää. Mutta enimmäkseen eletään siedettävää arkea. Onni on sopusuhtainen
arki ilman tunnekuohuja.
Mukavia kesäpäiviä!

Hei kaikille, ja Tuulialle voimia.
Itselläni meni viime kesänä siihen pisteeseen, että "ajoin lopulta mieheni ulos", kun mittani täyttyi totaalisesti. Sen hän mahdollisesti kertoikin sukulaisilleen ja ystävilleen?
Yritti sitten saada aikaan elämää rakkautensa kanssa, mutta ei sitten tuntunutkaan enään samalta?
Sain häneltä sitten viestin, jossa hän sanoi, "että jos sinua yhtään helpottaa päätin suhteen tämän naisen kanssa".
Suoranainen helpotus se ei kylläkään ollut, vaan pikemminkin pettymys, miten turhaa kaikki. Tapailimme sitten muutamia kertoja ja teimme pitkiä kävelylenkkejä, ja puhuimme, ei kuitenkaan niin paljon pettämisestä, vaikka syytä kyllä kai olisi ollut, koska se tuli vasta sitten, kun hän muutti takaisin kotiin.

Nyt viimein sain nähdä naisen kuvan, ja se helpotti, mutta kyllä jouduin koville senkin jälkeen. Toivon nyt, että olen saanut viimeisetkin vihat itsestäni ulos, ja pystyn pikkuhiljaa varovasti aloittamaan uutta, mutta mieheeni en vielä jaksa oikein luottaa, enkä kai päästämään liian lähelle, hieman on varautunut olo.
Nyt kuitenkin aion yrittää todenteolla, ja aika sitten näyttää pystynkö siihen?

Avioeroni harkinta-aika menee umpeen kuukauden päästä, vielä mietin saanko jotain allekirjoitettavaa?
Voimia kaikille ja pieniä onnenhetkiä🙂

Hei kaikki kanssaihmiset!

Olen nyt lukenut nuo viestit alusta alkaen, välillä kyyneleitä pyyhkien, välillä nyökytellen niin minullakin..
Kauniita runojakin ole kaksi kappaletta, kopsasin ne ja luin ne miehelleni, tosin ei hän niitä ymmärrä kuin minä, mutta opetelkoon..

Minun kriisini alkoi oikeastaan toukokuussa - 10, kun mieheni lähti laivaseminaariin ja tapasi siellä kollegojaan. Oli sitten siellä päivälliset ja tutusteltiin toisiin, niin vain kävi, että hän ihanstui toiseen naiseen. Sama ammatti, samanikäinen, eli siis kaikki kemiat passasivat yhteen. Nainenkin naimisissa, taisi olla omakin avioliitto vaikeuksissa.

Eikä voinut jättää siihen, loppuun oli katsottava mikä veti puoleensa kuin hunaja kärpästä. Tuli asiaa kylille, asiaa töiden takia, yms. Poissaoleva ja haaveileva, kännykkäänsä varjeleva. Pyysin jo kohta kerro mikä on? Onko sinulla kaikki hyvin?
Ei mulla mikään ole, pysy kauempana.
Kaikenlaista etääntymistä tapahtui, ei mikään yhteinen kiinnostanut, ei edes omat lapset, ei omat sukulaiset, eikä syytä kerrottu.
Pyysin ja pyysin, miksi jätät minut aina yksin? Katselen vain ikkuasta autosi takavaloja, menit taas, tulet myöhään.
Pyysin ensin päästä iltalenkille mukaasi, ei haluat mennä yksin, näin kuinka juttelit vilkkaasti kännykkääsi ja nauroitkin..
Vanhempi tyttäresi sanoi, että hän vihaa isäänsä, eikä haluu nähdäkään sitä kun ei sitä kerta kiinnosta sen jutut. Lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Pienempi tyttö plakioi isompaansa ja juoksi yläkertaan isänsä tullessa ja huusi että mä vihaan sitä. Isä kun ei käynyt enää edes hyvää yötä snomassa, saati kysynyt mitä sulle kuuluu?

Olimme teinejä kun tapasimme ja sain ensimmäisen lapsemme 17vuotiaana. Yhdessä koimme miehen työpaikkaonnettomuuden, missä meni vasen käsi. Ei mikään lannistanut kun oli rakkautta. Lapsia tuli sitten yhteensä 6.
Siinä sitten yhdessä toisiamme tukien mentiin, välillä huonommin, välillä paremmin.
Kuusi vuotta sitten jouduimme yhdessä saattamaan toiseksi nuorimmaisemme taivaan kotiin.. Siitäkin selvittiin, kun oli tpoinen tukemassa.

Mutta sitten elämäni romahti, kun tuli se viimeinen viikonloppu.. Mieheni oli tehnyt tunteja sisään, että pääsi lahtemään jo torstaina puoliltapäivin junaan. Koulutukseen, hän sanoi.
Tiesin heti, että ei se niin ole.. Soitin seuraavana päivänä hänelle ja sanoin, että puhutaan kun tulet, joo puhutaan hän sanoi.
Tuli, laitto nukkumaan, eikä puhuttu
Olin aivan hirveässä helvetissä, kyyristelin hetken sänkyni reunalla, menin sitten alakertaan ja tongin hänen reppuaan, kas sieltä tuli sen naisen kuva..
Herätin hänet että tässäkö se syy nyt on?
Kylläpä tuli kaikenlaisia puolustuksia, aivan kauheata minkälaista soopaa mies yrittää suoltaa kun on housut vedetty kinttuihin.
Romahdin niin, että makasin sikiöasennossa keittiön lattialla ja uikutin kuin eläin..
Vielä piti kestää tätä tilannetta pitkään ennekuin hän sai asunnon.. Jatkaa ei halunnut minun kanssani kun sitä ensin kysyin.. Hommasin eropaperit ja hommasin istelleni ja tytöilleni uuden kodin. Kolme vuotta vanha omakotitalomme myytiin toiseksi vanhimmalle pojallemme.
Kyyristelin kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa ja itkin ja itkin.. sinne jäi kaikki unelmani, kaikki mikä oli kaunista..
Mutta myös pakoni oli loppuun juostu, viimeinkin tuli selvyys siihen henkiseen pahoinpitelyyn ja piinaan.
Verenpaineeni nousi 200/110, sain siihen lääkkeet ja kerran piti mennä ambulanssilla sairaalaan.
Pienempi tyttöseni piti kädestäni kiinni joka ilta kun menimme nukkumaan ja unilääkkeen vaikutus alkoi. Niin mentiin päivä kerrallaan eteenpäin. Mieheni halusi tulla käymään, ensin oli vaikeaa edes katsoa häntä silmiin.. oliko se myötähäpeää vai mitä?
Hän sanoi katuvansa tekoaan, pyysi anteeksi, mutta halusi kuitenkin olla se naisen kanssa, eivät edes nähneet kuin silloin tällöin, mtta jollakin tasolla.
Enhän minä anteeksi voinut antaa noin pian..
Kesä meni, tapailimme, päädyimme melkein aina sänkyyn.. miksi sallin sen? Hänhän oli minun mieheni, hän jolle olin lupautunut koko elämäni ajaksi..
Kirjoitin sitten syksyllä sille naiselle viestin, että pitäisi mieheni itsellään, kun hän käy minua rakstelemassa enkä itse pysty kieltämäänkään, mitä muuta voin, 33vuotta on pitkä aika olla yhdessä.
Juuri kun päätin että nyt riittää alan elämään ja loppuu tää nyhvötys ja itku, hän lähettää viestin: Haluatko ottaa tämän miehen ja kulkea hänen kanssaan tätä kivistä polkua elämämme loppuun saakka?
Ja minä halusin, halusin enemmän kuin mitään muuta..
Mutta pitkä on tää tie.. Kuten tämän viestin alullepanija sanoo, yhtä vuoristorataa..
Ihanaa kesää teille kaikille! Olette sydämessäni

☺️❤️☺️

Hei pitkästä aikaa!Kesä on alkamassa ja ainakin juuri nyt tuntuu,että alkaa helpottaa pikkuhiljaa se kauhea tuska,toki tulee vieläkin niitä raivareita ym.tunteita laidasta laitaan menevät nopeammin ohi kuitenkin.Minusta tuntuu ,että on ollut kauheampaa kun olen tämän kolmannen osapuolen tuntenut,hänhän oli ns.ystäväni joten en voi ainakaan itse sanoa,että olisi helpompaa jos tietää vastapuolen.Mieheni on ollut erittäin katuvainen ei muuta halua kuin,että tuska hellittäisi ja ainakin nyt näyttää,että jatkamme eteenpäinkin yhdessä meillähän on pitkä taival yhdessä ja lapsenlapsia odotellaan kiihkeästi.Paljon olemme puhuneet ja se virhe numero yksi on meillä,että olemme pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä tämä vaara on juuri pitkässä suhteessa.Kirjoitan tämän siksi,että toivoa on aina ja ei se tuska päälle jää vaikka siltä tuntuukin.Kaikkea ei tarvitse niellä eikä anteeksi antaa,minä ainakin tiedän arvoni,tietysti vie erittäin kauan ennenkuin voi luottaa,mutta minulle kuitenkin olisi ollut huonompi vaihtoehto lähteä heti(kuten aiemmin aina sanoin).Sen olen myös entistä paremmin tajunnut,että ei se kumppani pysty minua onnelliseksi tekemään ,itse olen omasta elämästä vastuussa.Toivon Teille jokaiselle hyvää kesää ja tulevaisuutta🙂

Pitkästä aikaa luin näitä kirjoituksia. Ei ne tarinat miksikään muutu, samoilla kuvioilla mennään jokainen.
Aulikki Oksanen on kirjoittanut hyvin parisuhteesta. Suosittelen erityisesti tätä Pari vinkkiä parilliseen elämään,
josta ote:
Pikku pirtelössä moni lainaa vierasta lusikkaa.
Uskollinen mies on uni, silkkaa metafysiikkaa.
Irtonaiset yrittäjät joskus miestä piristävät,
samoin naista, kiistämättä, sillä erolla vain, että
nainen katsoo miehen laatuun, mies vain, kuinka nainen kaatuu.
Se on tradition henki. Mies on miehuutensa vanki.
Tämä vain osa 3. runon seitsämästä osasta. Hitsi miten hyvää tekstiä! Tietysti on miehissäkin poikkeuksia,
mutta luoja on luonut miehen ja naisen erilaiseksi ainakin tuon seksin osalta.
Sen vain kuitenkin sanon, että nainen parisuhteessa kuitenkin antaa kaikkensa. Siinä tehdään parhaansa,
että kaikilla olisi hyvä olla. Monesti ei sitä kiitosta saa keneltäkään. Taas sanon, että poikkeuksia löytyy,
mutta suurin osa naisista uhrautuu leijonan lailla lastensa vuoksi vaikka minkälaiseen elämään. Kun vain
lapsilla olisi hyvä. Ilman tuota äidinvaistoa ei olis elämää. Kun historiaa ajatellaan, suuremman työn on
nainen tehnyt eläessään parhaat vuotensa perheelle. Sehän ei näy missään kokonaisuutta ajatellen,
mutta jokaisessa arkipäivässä se näkyy. Eihän ruuanlaitto, pyykkäys ja siivous ole mitään, sen puutteessa
vasta huomaa, että ilman ei tule toimeen. Tuo huolehtiminen on naiseutta, tosin raskasta sellaista.
Kun miehet sille jotain arvoa antaisivat.
No sitten kun lapset ovat kasvaneet kodistaan, nainen jää kuin puille paljaille. Siinä tosiaan huomaa,
että ei sitä tunne puolisoaankaan. Siinä vaiheessa olis aika alkaa tehdä itsensä kanssa jotain,
ennenkuin on liian myöhäistä, eikä tunne eläneensäkään. Siinä vaiheessa huomaa, että mies on
elänyt, minä en. Siinä vaiheessa senkin huomaa, että ulkonäkö on rupsahtanut ja on vaihdevuosien
kynnyksellä. Monesti itsetunto romahtaa jo siitä, saati, että huomaa miehen katselevan jo nuorempia.
Mulla on monta tuttua, joille näin on käynyt. On kauheaa katsoa, miten ei ole yhtäkkiä otetta elämästä,
kun on tavallaan elänyt muille ja menettänyt kaiken kertaheitolla. Siksi toivon, että silmät aukiaisi
jo ennen tuota totaalista tapahtumaa. Hoidettais itseämme, eihän se ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Tällaisia miettien voimia kaikille!