Ymmärsin Sinun Selviytynyt? viestistä, että vaimosi jatkoi suhdettaan toiseen mieheen paljastumisen jälkeen, vaikka Sinulle uskotteli jotain muuta. Eli siis myös hän jatkoi pettämistä. Pettäminen ei mielestäni ole ainoastaan tapaamista ja fyysistä kontaktia. Se on myös puhelinsoittoja, tekstiviestejä, sähköposteja. Eli myös sinäkään et täysin mielestäni toiminut niiden uhkausten mukaan, että ero tulee jos suhde jatkuu. Rajasitko sen pelkästään tapaamisiin? Ei todellakaan, tekstiviestit ja puhelut voivat sisältää aivan samoja tunteiden tunnustuksia, suunnitelmien tekemistä ja haikailua mahdolliseen tapaamiseen. Eli samaa pettämistä nekin ovat. Vaimosi ei siis hänkään "uskonut" sinun asettamiasi rajoja, vaan rimpuili edelleen toisen miehen kanssa yhteydenpitoon. Eli kuvio oli valitettavasti samanlainen kuin meillä monella muullakin.
Miehekästä, että uskallat täällä kertoa tarinasi ja vielä tunnustaa, että kysymysmerkkeja on edelleen ilmassa. Toivon, että jonain päivänä sen merkin voi poistaa. Minä kamppailen tällä hetkellä oman traumani lisäksi lapsen perhettä kohdanneen kriisin kanssa - jaksaminen on kovilla. Sekä minulla että miehelläni. Lapsemme perheen kriisille ei kukaan olisi voinut mitään, se on vain valitettavaa sattumaa - mutta tälle toiseen kriisiin olisi mieheni todellakin voinut vaikuttaa, eli hän olisi voinut sen jättää tapahtumatta. Sitä on vaikea antaa anteeksi - ikinä!
Aurinkoista viikonloppua teille kaikille!

Hei taas.

Olet täysin oikeassa Riitta2. Vaimoni jatkoi pettämistä vielä paljastumisen jälkeen. Tekstiviestit ja puhelut ovat yhtälailla pettämistä kuin tapaamisetkin. Ja niin kuin monella muulla täällä, se perustui salailuun ja valehteluun. Yritin pikemminkin sanoa, etten missään vaiheessa sallinut tai hyväksynyt tätä yhteydenpitoa. Koska vaimoni ei kunnioittanut asettamiani rajoja, keräsin tavarani ja muutin kotoa. Alle viikossa vaimoni ymmärsi nämä rajat ja katkaisi suhteen lopullisesti.

Edellä kuvattu on ehdottomasti suurin syy siihen, että edelleen kipuilen aika-ajoin tämän kriisin seurauksena. Vaikuttaa siihen tietenkin myös se, että tuosta meni vielä puolivuotta ennen kuin vaimoni irrottautui tuosta suhteesta myös henkisesti. Näiden vaikeuksien johdosta minulle oli vielä tuolloin selviö, että ero tulee siinä vaiheessa, kun pojan lukio päättyy. Tuossa reilussa puolessatoista vuodessa tapahtui kuitenkin niin suuri muutos, että olemme edelleen yhdessä.

Vielä pitkään tuonkin jälkeen epävarmuus ja luottamuksen olemattomuus vaivasi. Vasta viime aikoina on alkanut tuntua oikeasti siltä, että vaimoni kasvukriisi on ohi ja elämä jatkuu. Mikään ei ole niin kuin ennen, paluuta entiseen ei ole. Nykyisessä parisuhteessamme ei mikään ole itsestään selvyys. Tästä syystä juttelemme paljon aikaisempaa enemmän. Vaimoni kokee, että tästä kriisistä oli hyötyä parisuhteellemme. En minäkään kiistä, etteikö muutosta parempaan ole tapahtunut, menetelmä vain oli mielestäni niin väärä kuin se vain voi olla.

Itsekin toivon voivani poistaa tuon kysymysmerkin joskus. Nykyisellään syy siihen on pelkästään pääni sisällä. Muutoin avioliittomme tuntuu tällä hetkellä hyvältä.

Jaksamista ja aurinkoisia päiviä!

Tervehdys taas kaikille, ja Selviytynyt? olen pahoillani, että yleistin, tiedän että on uskollisiakin miehiä ja naiset pettävät yhtälailla, muutenhan näitä tilanteita ei tulisikaan.
Omalle kohdallani vain asia on näin.

Pahinta tässä kaikessa tällähetkellä on tämä vietävän masennus, joka tahtoo välillä viedä niin syvälle. Tuntuu kuin olisi jatkuva taistelu sitä vastaan päällä. Yritän saada mieheni teot johonkin taka-alalle, ja yrittää mennä eteenpäin, mutta asia on joka päivä mielessä ja kelaan tapahtumaa alusta asti, miten joku voi käyttäytyä näin?

Luen tässä näitä teidän kaikkia kirjoituksia, ja suurimmalla osalla kumppani pettää uudestaan, ja monta kertaa saman henkilön kanssa.

Tähän aikaan mieheni kaksi vuotta sitten aloitti, ensin nettisuhteena vanhan opiskelukaverin kanssa, samaan aikaan kun me olimme tekemässä asuntokauppoja uuteen kotiimme (nainen otti yhteyttä, kun oli eroamassa miehestään ja oli muistanut mieheni). Kesäkuussa mieheni jo tilasi eri hotelleja heidän yhteiseen tapaamiseensa, hänellä kun oli kesäloma, minulla ei. Oli kyllä heti alussa sanonut naiselle ettei eroaisi vaimostaan, mutta tunteet veivät sitten mennessään. Mieheni sitten kertoessa seuraavan vuoden tammikuussa, että oli rakastunut ja haluaisi antaa heille mahdollisuuden, aloitti tämän meidän taistelumme. Mieheni jäi kotiin, mutta kertoi edelleen rakastavansa ja ajattelevansa naista, vaikka eivät kuulemma fyysisesti tavanneetkaan. Siinä kevät meni tätä kyseistä vuoristorataa kesäkuuhun, jolloin minulle riitti, kun hän yhtäkkiä huokaisi, että ajattelee naista jokapäivä.

Asuimme sitten erillään viitisen kuukautta, jona aikana hän yritti naisen kanssa, mutta kuulemma ei ollut enään samaa. Joten aloitimme pikkuhiljaa uudelleen, ja hän muutti takaisin kotiin.

Mutta miten saisin lykättyä tämän taka-alalle, välillä tuntuu ettei millään?

Voimia teille kaikille.

Pakko taas vähän avautua. Terapiassa käytiin nyt maanantaina ja mietin jo mennessä, että mitä me siellä teemme - miksi ihmeessä sinne pitää mennä? Olihan se taas kiva käydä jauhamassa samaa asiaa miljoonannen kerran, ihan kuin alussa, kun mies ei ole nyt halunnut käydä alun jälkeen. Ja jälleen samat asiat, sillä erotuksella vain, että nyt mies sitä eroa haluaa ja kyllähän minäkin tajuan, että ei tässä mitään järkeä ole enää toivoakaan mitään muuta. Ja silti mies seuraavassa lauseessa sanoo, että ei tiedä, haluaako sittenkään erota - eipäs juupas eipäs juupas- leikki saa minut hulluuden partaalle!
Silti edelleen kaikki näyttää olevan kuin ennen, vaikka ei olekaan. Välillä tuntuu, että en halua enää nähdä koko miestä silmissäni, en katsoa, en puhua. Huomasin, että tunne tulee siitä, että tunnen mieheni jättäneen jo minut. Vaikka hän onkin siinä ja itse täysin hukassa miettii, mitä seuraavaksi. Hän ei pysty ajattelemaan koko eroa, vaikka itse sen sitten alulle panikin. Ja sitten välillä tulee se typerä tunne, että haluan käpertyä hänen syliinsä ja karkottaa pahan maailman luotamme pois.
Mielestäni tämä on niin epäreilu tilanne. En pysty nyt oikein tekemään mitään, joudun vain odottamaan, että hän saa jotain ratkaisuja aikaiseksi. Toivottavasti tämä terapiassa käynti saa jotain tässä jutussa aikaiseksi ja eteenpäin ja pystyy prosessoimaan eroa eteenpäin mielessään ja toimissaan.
Välillä tuntuu, että haluaisin kirkua, koska pää alkaa oikeasti hajoamaan. Käyn yksin kyllä terapeutilla myös, se on suuri apu. Siellä voi vähän saada aina perspektiiviä tähän tilanteeseen, joka on oikeasti täysin käsittämätön. En jotenkin edelleenkään usko, että olen joutunut vielä kaiken jälkeen tällaiseen avioeroonkin. Tähän tilanteeseen, johon en oikeastaan halunnut, mutta mies halusi. Eikä sitten pysty tekemään kuitenkaan mitään nyt. Jotenkin se on mielestäni minun ihmisyyden polkemista jälleen, ei välitetä, miten minä tässä pärjään, kun ei mies vaan ole pystynyt tekemään päätöksiä ja ratkaisuja. Ihan sama, mitä minä tässä teen, kun pitää vain odottaa häntä. Kysyinkin, mitä minä sitten odotan, miksi minun pitää odottaa? Ei osannut vastata.
Luottamus - sitä ei ole minun puoleltani miestä kohtaan, joten siinä mielessä on ihan turhaa edes ajatella, että vielä jatkaisimme. Ihmeitä pitäisi oikeasti tapahtua, että jotain luottamusta pystyisi tässä rakentamaan. Kaiken valehtelun jälkeen ei vaan pysty luottamaan. Ihan sama, mitä hän sanoo, se on vain joko totta tai valetta. Se, että minun ei tarvitse enää miettiä, puhuuko mies oikeasti totta, on kuitenkin helpottanut tätä oloa huomattavasti. Kyllähän sitä aina välillä miettii, onko mies tekemisissä sen naisen kanssa, onkohan heillä jotain tulevaisuuden suunnitelmia valmiina, yms. Mutta sitten ajatukset jäävät taas taka-alalle ja pystyn jopa tuntemaan jo onnellisuudenkin tunteita. Aika ajoin, ei sentään aina. Tänään on ahdistuspäivä.
Tämä on tällaista ihan sekavaa tekstiä, tästä varmaan huomaa, että olen itsekin täysin sekavassa mielentilassa. Kun nyt tietäisi, mihin suuntaan pääsee ja koska. Tai tiedän suunnan, mutta en aikataulua. Ja se vasta rassaakin!!!!!!! Jälleen olen tuntenut niitä samanlaisia ahdistustunteita ja pakokauhua, joita tunsin silloin alussa, kun tuo suhde paljastui. Enkä pidä näistä tunteista ollenkaan. En jaksaisi käydä näitä enää läpi! Miten sitä voikin joutua mankelin läpi uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, koska tämä loppuu?????😯🗯️

Hei Tuulia,
kyselit koska tämä loppuu? Sinä päätät itse milloin se loppuu. Omasta päätöksestäni on kulunut noin vuosi. Jos minä en olisi tehnyt päätöstä, roikkuisin edelleen entisessä julmassa kahden salarakkaan petoksessa kiinni epätoivoisena. En usko, että entinen mieheni olisi kyennyt päätöstä tekemään.

Ymmärrän hätäsi, tuskasi ja pelkojesi määrää. Neljä kuukautta samanlaisella vuoristoradalla olivat viedä henkeni ja olen kiitollinen, että valitsin jäädä pois siitä matkasta. Valinta oli hirvittävä, menetin rakastamani miehen, yhteisen yli 30 vuotta kestäneen matkamme, tulevaisuuden suunnitelmat, rakkaan kodin ja ehyen perheen. Luulin, että kuolen. Kirjoitin silloin päiväkirjaani: "Sain sinulta kuoliniskun. Odotan, millainen nainen nousee kuolleista?"

Niin, vuodessa on tapahtunut paljon. Poissa on se itkevä, laiha, miehensä perään nyyhkyttävä, pelokas, arvoton ja hätääntynyt nainen. Kuolleista on syntynyt vahvempi, itseään arvostava, pärjäävä ja sinnikäs nainen. Tekemälläni itse valinnan jättää entinen mieheni, sain takaisin itsekunnioitukseni, naiseuteni ja omanarvon tuntoni.

Rakkauteni entiseen mieheeni perustui vahvaan kunnioitukseen ja luottamukseen. Olin sydämestäni niin sitoutunut häneen ja lapsiini. Usko entisen mieheni hyvyyteen oli vankkumaton. Tämä luottamus ja kunnioitus murskautui täydellisesti. Minä yksinkertaisesti totesin syvällisen harkinnan perusteella, että en halua miestä, joka vähääkään epäröi olenko hänen elämänsä nainen.

Olen tyytyväinen siitä, että epävarmuus on poissa ja rakennan lasten kanssa uudenlaista tulevaisuutta. Voin tehdä sen kirkkain silmin ja puhtain sydämin. En vaihtaisi tätä osaani "salarakkaan" kanssa. Hän sai entisen mieheni. En tiedä, onko mies tämän kaiken arvoinen. Toivottavasti, etteivät seitsemälle lapselle aiheutetut kärsimykset jäisi tältä osin turhiksi.

Tuulia! Miehesi kertoo haluavansa erota. Se on vahvaa puhetta. Käännä asia voitoksesi ja ryhdy toimimaan käytännön tasolla. Mieti valmiiksi ratkaisut, jotka palvelevat sinun ja lastesi parasta. Jäätkö nykyiseen kotiinne lasten kanssa vai muutatko? Miten lasten huoltajuus jatkossa? Mieti onko esim. vuoroviikko-systeemi sinulle ja lapsillesi hyvä? Olen vakuuttunut, että elämäsi helpottuu huomattavasti, kun teet itse päätöksen. Se valtava energian määrä, jota käytät tässä toivossa ja epätoivossa vuoronperään elämiseen, vapautuu sinun itsesi voimavaraksi päästä eteenpäin.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta istua nyt tässä koneen ääressä kirjoittamassa kaikesta tapahtuneesta, ihan tyynesti. Uskomatonta huomata myös, että se rakkaus ja kiintymys tuota miestä kohtaan on laantunut ja hänen ajattelemisensa ei tee kipeää. Päivät ja tunteet vaihtelevat, mutta pääsääntöisesti alan olla voiton puolella. Hetkittäin koen aivan huikaisevaa vapaudentunnetta!

Jokainen meistä tekee oman ratkaisunsa. Jokaisen tarina on yksilöllinen ja toinen ei voi tietää, mikä ratkaisu on kenellekin oikea. Tärkeää on kohdata omassa rauhassamme lopullinen rehellisyys ja totuus. James Hollisin sanoin: " Niin kauan kuin on mahdollista luovimme ohi, aina kun tulee paikka, jossa olisi ratkaiseva tilaisuus kohdata itsensä. On helpompi kulkea pienissä kengissä kuin astua avartumiseen, jota sielu odottaa ja vaatii."

Vanhan vaimon kirjoituksessa on niin paljon viisaita sanoja, että luulempa kun Tuulia luet sen, niin sinun ei enää tarvitse kysellä neuvoja...

Miehesi on todellakin sanonut ääneen haluavansa erota, luulempa, että se kertoo jo sen, että miehesi ei halua jatkaa; jostain kumman syystä miehesi vain pitää sinua löysässä hirressä tekemättä eron eteen mitään, luulempa, että jollakin miehillä on vain vaikeus tarttua toimeen ja monet odottavatkin sitä, että nainen on se, joka ryhtyy tuumasta toimeen... !

En tiedä sitten, miksi miehesi terapiassa heittää empiväisiä lauseita eron suhteen, aika julmaa, sanoisin, pitää välillä jotakin toivoa yllä, varsinkin kun sinä olet yrittänyt alusta asti niin paljon liittonne pelastamisesksi.

Näin ulkopuolisena sanoisin, että mitä jos täräyttäisit nyt asiat pöydälle ja sanoisit, että nyt saa riittää, jos miehesi ei hommaa asuntoa, niin hommaa se hänelle, ryhdy tuumasta toimeen! Lähde määrätietoisesti järjestämään eroa; mitä sitten vaikka joudut sen tekemään yksinkin, varmaan tiedät, että ette voi noinkaan jatkaa... Ja ehkä miehesi herää tekemään eroa yhdessä, kun sinä pääset vauhtiin? Tai herää jostakin todellisuuteen, kun huomaa, että olet kerrankin tosissasi?!

Itse olen usein ajatellut niinkin, että itkemällä ei miestä uskollisesksi saa eikä itkemällä myöskään saa avioliittoa toimimaan. Kyllä se niin on, että vuositolkulla ei voi itkeä miehen perään, se ei auta mihinkään, päinvastoin kaikki menee huonommaksi.

Pää pystyyn ja pyyhi jo kyyneleet. Eiköhän se mies niillä määrillä jo jäisi, jos tosissaan olisi? Arvosta itseäsi sen verran, ei kenenkään petetyn pitäisi joutua kokemaan tuollaista, sanoisin....
Pitäisi olla sen verran miestä lähtemään, kun kerran eroa haluaa... eikä kiduttaa muutenkin haavoilla olevaa ihmistä kuukaudesta toiseen.... on julmaa antaa turhaa toivoa, jos sitä ei mitenkään arjen käytöksessä näe...

Tiedän, että kuulostan täysin surkealta ja naurettavalta - ja tottahan se onkin! Vaikeus on oikeastaan juuri siinä, mitä yhdessäköain kirjoitti, tuossa miehen tyylissä antaa erilaisia viestejä - erotaan, mutta sitten ehkä vielä jotain voi tapahtua, eikä erotakaan. Olen hänelle selvin sanoin sanonut, että en halua hänen kanssaan jatkaa, jos hommat ei muutu ja olen oikeasti täysin selvyytenä ottanut sen, että ero on edessä. Voin sen sanoa, mutta sen hyväksyminen tuolla sydämessä, se ottaa koville! Niin pitkä taival takana ja vielä tunteita miestä kohtaan, se on niin kamalaa!
Olisi helpompaa, jos vihaisimme toisiamme, emme tulisi enää toimeen, mutta kun mitään noista ei ole. Voimme viettää edelleen kahdestaan aikaa ja se tuntuu jopa aika luontevalta - mutta kääntöpuolena on tietysti se, että itse kokoajan ajattelen vain sitä, että ero on edessä.
Käytännönasioita olen hoidellut jo siitä lähtien, kun mies ilmoitti, että eropaperit laitetaan sisälle. Lakimies on, asuminen omalta ja lasten osalta on järjestyksessä, olen hoitanut omat asiani jo aika pitkälle, niin pitkälle, kuin nyt tässä tilanteessa voi. Mutta se asia, että olemme edelleen saman katon alla, on todella raastavaa. Tiedän, että mieskään ei oikein pysty päästämään irti. Emme kumpikaan pysty.
Ja kuitenkin se asia täytyy tehdä. Terapiakäynnit keskittyvät nyt sitten siihen, että miten ero hoidetaan, mutta siinä on todella vielä töitä.
En oikein ymmärrä itsekään tätä tilannetta. Aina on ajatellut, että sitten, kun pariskunta eroaa, se on vihan ja riitelyn aikaa. Nyt tuntuu, että se on enemmän vain haikeuden ja surun aikaa ja jotain outoa normaaliutta, aikaa, kun kaikki vain pysähtyy ja pysyy samana. Vihan aika varmasti tulee ja minulla niitä tunteita on välillä kyllä jo ollutkin niin, että oksat pois.
Pitäisi todella nyt vain kääntää katse tulevaisuuteen ja sitä yritän joka päivä. Yritän suunnitella kesälomaa lasten kanssa, mutta sekin on jotenkin vaikeaa, kun ei tiedä näitä suunnitelmia muiden asioiden kannalta. Ehkä sekin selviää tässä lähiviikkoina, toivottavasti.
Itkuja tulee vielä paljon, niitä en kiellä itseltäni. Mutta miehen perään en ole itkenyt niin, että häntä rukoilisin jäämään, hän on kokoajan tiennyt, että on vapaa lähtemään koska tahansa haluaa. En ole koskaan pitänyt häntä väkisin, en uhkaillen, enkä kiristäen. En ikinä koko suhteemme aikana. Olen raivonnut ja itkenyt muista asioista, mutta tästä en. En ikinä haluaisi olla ihmisen kanssa, joka ei ole kanssani vapaaehtoisesti ja omasta halustaan.
Jotenkin tämä on niin typerää, tiedän elämän realiteetit, olen yleensä ihminen, joka pystyy hyvin rationaaliseen ajatteluun ja nyt kuitenkin huomaan, että tällainen tilanne tuo esille myös sellaisia piirteitä, joita ei ole ennen itsessään todennut.
Tosin niinpä on ollut tässä suhteen paljastumisen jälkeen vähän väliä. Olisinko aikaisemmin, kun vielä luulin olevani onnellisesti naimisissa, kuvitellutkaan, että pystyn tuntemaan niin paljon vihaa, masennusta, surua, ahdistusta, itsetuhoisia ajatuksia, rakkautta ja toivoa, epätoivoa - näitä kaikkia tunteita kun on käynyt todella vahvana läpi uudelleen ja uudelleen, voi sanoa, että ihan pienistä ei enää kaadu. Toivottavasti.
Kiitos jälleen kaikille, jotka juttujani jaksavat lukea ja niitä kommentoida, niistä on oikeasti ollut paljon apua tässä valtavassa suossa, jota tässä on toista vuotta tarvottu. Jonain päivänä varmasti kävelen tukevalla maalla, auringonpaisteessa. 🙂

Niinhän sitä sanotaan, että jos ei toisesta välitä, niin eihän se missään tunnukkaan, joten ei sillon enää riidelläkkään! Eli sinulla on ainakin varsin kovat panokset miestäsi kohtaan, koska tunteesi ovat tuota luokkaa; olen käynyt läpi ihan samat tunteet kuin sinäkin; itkut, vihat, halveksinnan, surun, mutta samalla kertaa tuntenut, että rakastaa, vaikka sydän vuotaa verta... Kaiken kokeman jälkeen sitä ihmettelee, että miksi ihmeessä tuollaista miestä voi rakastaa, joka on satuttanut pahimmalla mahdollisella tavalla?

Minulle ei tule mieleen teidän huopaamisesta kuin se, että miehesikään ei tiedä, mikä on parasta... ja hän ei itsekään tiedä, haluaako todella erota... Oletko ajatellut sitä, että hän on väsähtänyt tähän asiaan? Jos hän heitti sen eron siihen, jotta jollakin tavalla tämä asia saataisiin sitten päätökseen...

En tiedä. Mieleen tulee sekin, että jos eroaminen on noin vaikeata, niin mitä eroa siinä sitten on teillä nykyiseen verrattuna?

Toisaalta uskoisin senkin, että jos se toinen nainen olisi kuvioissa, miehesi olisi todella helppo nyt erota, ei olisi järkeä enää roikkua kotona, kun asiat ovat teillä jo eron puolella.
Ja minkä ihmeen takia miehesi nyt sitten enää kuuntelisikaan sinua, katselisi, jos ei piiruakaan välittäisi?

Voi ainakin näin sanoa, että kyllä te siinä nyt taistelette kyllä! Luulempa, että kohta asiat alkavat kuitenkin ratkeamaan, sellainen tunne on vahva kyllä...🙂🌻

Hei kaikki, varovasti kurkkaan tälle palstalle. Vuoristorataa todellakin.. Mieheni suhteen paljastumisesta on pian vuosi ja viimeiset kuukaudet olen mennyt hurjassa vuoristoradassa itse - ja nyt törmäsin seinään, kun olin itse uskoton. Tuli vain juopuneena sellainen olo, että se kipu ja tuska, mitä mies on aiheuttanut, ei kuitenkaan katoa koskaan - ja oikeastaan en ollut vihainen miehelleni vaan ystävälleni (jonka kanssa miehelläni oli suhde) ja kuvittelin pettämällä kostavani jotakin ystävälleni. Kuulostaa ihan sairaalta, mutta siitä on kyse. Useamman kuukauden olen ollut valtavan vihan vallassa ja toiminut typerästi, käynyt paljon ulkona, laittanut miehen selkä seinää vasten ja nyt tämä - ja kaikki juontaa juurensa sinne, että painin ystäväni kanssa niin päivisin kuin öisinkin ja se kaikki valuu mieheni kannettavaksi, koska tämä ystävä ei enää elämässäni ole.
Kerroin kaiken miehelle ja tokihan mies meni aivan palasiksi. Kehoni muistaa n vuoden takaisen tunteen, kun toinen paljastaa jotakin kamalaa ja nyt aiheutin jotakin vastaavaa toiselle - ihmiselle, jota rakastan. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että tästä selvitään ja koska mä en päästänyt irti silloin vuosi sitten, ei hänkään päästä. Onneksi meillä on perjantaina aika pariterapiaan, varattu jo aikaisemmin.
En ole todellakaan ylpeä itsestäni, mutta jollain tavalla koen helpotusta. Olen jo pitkään jokaikinen ilta nukahtanut ja joka aamu herännyt valtava kipu sisälläni ja romahdelllut, ollut itkuinen ja ajatellut, etten selviä - kunnes nyt tuli vastaan tilanne, että joudun todella tutkiskelemaan itseäni ja voimaan pahoin jonkin muun asian vuoksi, kuin sen, mitä mies on minulle aiheuttanut.
Eilinen oli kamala päivä ja itkettiin kumpikin myöhään yöhön - mitä tapahtui sille nuorelle, onnelliselle parille, joka meni naimisiin kolme vuotta sitten, muka kaiken nähneenä ja kokeneena, kahden lapsen vanhempana? Kaikki on hajalla.

Voimia kaikille, oli tilanteenne mikä tahansa! Mä olen nyt ollut kummallakin puolella tätä asiaa eikä helppoa ole! Mä toivon ja rukoilen, että jossakin vaiheessa saan takaisin turvallisen, tavallisen, tasaisen elämän, jossa on rakkautta!

Täällä on ollut tosi rankkoja kertomuksia, joissa roikutaan eron ja yhdessä jatkamisen välimaastossa.
Tulee ihan toivoton olo, että johtaako se pettäminen aina eroon loppupelissä. En tiedä tilastoja siitä,
kuinka moni selviää yhdessä.

Olen lukenut kirjoja, joissa käsitellään erosta selviämistä. Viimeisin Anja Snellmanin Äiti ja Koira.
Opin yhden asian. Kaikkein synkimpienkin ajatusten keskellä voi nähdä huumoria. Siitä päästäänkin
siihen, että omalla reagoinnilla asioihin on suuri merkitys. Esimerkiksi haluaako rypeä itsesäälissä ja
menneisyydessä ja miten voi muuttaa masentavaa ajatusmaailmaansa. Kukaanhan ei siihen voi
vaikuttaa, sinä itse voit vain sitä muuttaa. Siinä on paljon opettelemista omalla kohdallani. Mitkä
ovat ne keinot, joilla pääsee eteenpäin, eikä junnaa menneisyydessä? Mennyttä ei voi muuttaa!
Voiko siis kokemuksiaan hyödyntää?

Paljon olen myös miettinyt sitä, mitä parisuhteeni tällä hetkellä minulle on. Miten mieheni elämääni
nyt vaikuttaa? Loppupelissä ollaan erillisiä yksilöitä. Miten paljon arjessa edes ollaan yhdessä?
Suurin osa eletään omassa maailmassaan, työssä ja unessa. Miten vähäisiä ovat yhteiset hetket?
Niiden pienien hetkien eteen siis on tehtävä töitä. Mitä miehestäni kuuluu minulle? Läheisyys, arvostus, ystävyys ja hellyys. Syvemmälle ei koskaan pääse, miksi siis vaatia mitään enempää? Ihminen on oman onnensa
seppä.

Jostain parisuhde oppikirjasta luin (olikohan Kiianlinnan), että tulehtuneeseen parisuhteeseen on tehtävä
pikaisesti muutos ja ratkaisu. Siihen ei kannata jäädä roikkumaan, varsinkin kun on vielä rakkauden
tunteita jäljellä ja toivoa jatkumiselle ei ole. On kuin roikkuisi löysässä hirressä. Siinä vain ruokkii
turhia toiveita. Siis Tuulia3, toivon sinun itseäsi rakastavana jättämään mennyt ja siirtymään
uuteen elämään. Vaikka te olette eri osoitteessa, ei sinun ole sen vaikeampi olla kuin tuossa tunteen
kahleessa miehesi vieressä, mikäli miehesi ei tiedä mitä haluaa.

Monia viisaita neuvoja on täältä saanut! Kokemus pettämisestä ehkä sittenkin on askel uuteen.

Voimisia kaikille!

Olin juuri aikeissa kirjoittaa samaisesta aiheesta, mutta Torso 2 ehti ensin. Paljolto sama mieltä, itse voi valtavasti vaikuttaa, kuinka pettämisen jälkeen jatkaa elämäänsä. Omalta osaltani myös rypesin itsesäälissä, mutta nyt elämä menee jo eteenpäin ja monessa suhteessa kyllä tämäkin asia helpottaa, kun ottaa sen huumorin mukaan🙂

Menneille ei todellakaan voi mitään, sen olen jo käsittänyt itsekin, sitä en voi muuttaa, ihmeellistä kyllä, senkin tajuamiseen meni 3 vuotta, kuten koko tähän uskottomuusprosessin käsitelyyn. Tuon ajan jälkeen on radikaalisesti helpottanut ja voin vain sanoa, että olenpas aika vahva ihminen, kun olen selvinnyt tähän päivään asti ja nyt oikeastaan tuntuu elämä jo aika mukavalta. Se, kun tajusin, että menneelle en voi enää mitään, mutta tuelvalle kyllä, voi että miten paljon kuormaa lähti harteilta pois! En ole vastuussa mieheni tekemisistä, en voi kytätä hänen menojaan, pitää vaan luottaa, että tästä kamaluudesta opittiin, joten aika moinen vahvuus on se, että josko tämänkin kokemuksen voisi kääntää vahvuudeksi?

Liikunta on valtava voima, se vie ajatukset muualle, edes hetkeksi ja kumma kyllä autttaa moneen vaivaan, jopa siihen petetyn itsetuntoonkin! Ei muuta kuin uusien lenkkareiden ostoon ja lenkille, kokeilkaa!

Tärkeintä on kuitenkin jossakin vaiheessa havahtua siihen, että onko sittenkään edes pettäminen niin kamala asia, että kannattaa pyöriskellä itsesäälissä vuosi tolkulla? Annatteko sen nujertaa teidät niin, että elämä valuu hukkaan? Eikö kuitenkin kannattaisi katsoa eteenpäin ja etsiä ne ilon asiat, kun tässä elämässä on kuitenkin niin paljon hyvää?
Voi olla, että minä eroan joskus tämän asian tiimoilta, mutta nyt tuntuu elämä taas hyvältä mieheni kanssa. Eteenpäin mennään, erilailla kuin ennen, arjessa on palöjon hyvää tätä nykyä....

Nauttikaa tästä hetkestä ja olkaa terveellä tavalla itsekkäitä! Niin minäkin olen ja taas tänään laitan itseni likoon jumppasalilla! Elämäntaparemppa, voisiko siitä ammentaa tähänkin kriisiin jotakin?🙂🌻

Tärkeintä on kuitenkin jossakin vaiheessa havahtua siihen, että onko sittenkään edes pettäminen niin kamala asia, että kannattaa pyöriskellä itsesäälissä vuosi tolkulla? Annatteko sen nujertaa teidät niin, että elämä valuu hukkaan?

Ei varmaan vuositolkulla kukaan pyri itsesäälissä pyörimään. Mutta asioiden käsittely ja niistä yli pääseminen ottaa aikansa, ja yksilöllisesti meillä kaikilla oman aikansa, eikä sitä voi kiirehtiä. Ei elämä siitä valu hukkaan, jos tuhkasta nousee entistä eheämpi minä. Ainakin toivon niin käyvän, teille kaikille tässäkin ketjussa kirjoittaneille. Vaihtoehtohan on katkeroituminen, ja se jos mikä on tuhoava tunne.

Omalta kohdaltani on pakko todeta, että meillä kriisi alkaa olemaan ohi. Mies on viime aikoina ollut silminnähden muuttunut ja panostaa nyt vihdoinkin kaikkensa, ilman että olisi asiaa edes ääneen enää puitu, ja se aito panostus näkyy meidän suhteessa kyllä heti. Itse kypsyin siihen pisteeseen että tunsin vihdoin pystyväni antamaan anteeksi, ja sekin näkyy meidän kanssakäymisessä. Olemme taas kuin nuoret rakastavaiset konsanaan 😳 Juuri nyt olen onnellinen, että hän sittenkin valitsi minut. Jokainen näistä yhteisistä päivistä tuntuu nyt aivan lahjalta.

Hei kaikki kohtalotoverit,
eihän sitä kukaan haluaisi tämänkaltaisessa tuskassa kieriä, mutta minkäs teet kun ei millään pääse tästä suonsilmästä. Välillä ajattelen, että olen tosissani sairastunut masennukseen.
Välillä olen tosi "kypsä" jättämään kaiken taakseni, ja haluaisin miehestäni mahdollisimman kauas. Nyt vain enimmäkseen sattuu, kun katson häntä, pieniä aikoja lukuunottamatta. Kuka hän oikein on?

Olen pyytänyt häneltä nähdä kuvaa naisesta, jotta saisin "pahalle" kasvot, kuvittelen että se auttaisi, etten silloin "näkisi" häntä joka paikassa. Mutta ei hän ole vielä ainakaan suostunut. Haluaa ilmeisesti suojella ja pitää omana aarteenaan?
En tiedä onko minulla oikeus pyytää häneltä tällaista, mutta siitä on muodostunut jonkinlainen pakonomainen tarve, oljenkorsi, jonka uskoisin auttavan minua eteenpäin, vai muuttuisiko kenties vielä pahemmaksi?

Ei muuta kuin voimia kaikille.

Ymmärrän hyvin tuon sinun tunteen siitä, että haluaisit nähdä kuvan naisesta ja saada "kasvot pahalle". Minulla oli myös tuo sama juttu, tosin sillä erotuksella, että minulla oli heti samantien kuva naisesta, kun asia paljastui. Säästin sen itselläni ja aina välillä katselin sitä, kuin pikkulapsi kummituksen kuvaa. Alussa katsoin sitä vähän väliä, sitten kerrat harvenivat. Joskus katsoin kuvaa vain sen takia, että vertailin itseäni häneen. Vähitellen tuo nainen alkoi näyttämään enemmän normaalilta, omine piirteineen. Hän ei ollut enää "se nainen". Lopulta en jaksanut enää edes katsoa kuvaa. Olin katsonut sen loppuun. Asia oli mielessäni käsitelty sen suhteen. Edelleen välillä näen unia hänestä ja miehestäni, mutta kasvot ovat muuttuneet, nainen ei ole enää se, joka oikeasti on kuvassa. Mitä lie se sitten kertookin. Ehkä sitä, että kuva ei tule enää mieleen niin. Tosin tässä kirjoittaessani muistan täysin kaikki piirteet, mitä naisella on, millainen hymy, millaiset silmät, millaiset hampaat jne. Alussa yritin löytää kaikkia huonoja piirteitä, jotain, joka ehkä olisi paremmin minulla.
Mutta se on oikeastaan ihan turhaa. Pitää arvostaa itseään niin paljon, että ei tarvitse vertailla. Jotenkin on nykyään sellainen olo, että minä olen minä, jos en ole tällaisena kelvannut, niin sitten sai olla. Minä en rupea kenenkään mieliksi itseäni muuttamaan. Itselle kun kelpaa, se on tärkeintä. Ja itseni takia olenkin laittautunut, meikannut, kampaajalla käynyt.
Tässä eilen mietin juuri sitä, olenko minä häviäjä, kun ero tulee. Onko tässä voittajia ja häviäjiä. Kun lukee jotain toisia nettikeskustelupalstoja, nuo "kakkoset" siellä hehkuttavat voittoaan vaimosta, jos miehen ovat itselleen saaneet.
Koin jonkinlaisen valaistumisen, kun tajusin, että en ole häviäjä, en luuseri enkä mitään muutakaan. Oikeastaan olen lopulta voittaja, kun kaikesta tästä selviän. Olen voittanut monta pelkoani, olen saanut itsetuntoa kohotettua, uskallan luottaa siihen, että pärjään myös yksin. Olen myös voittaja siinä mielessä, että minulla ei ole mitään hävettävää, ei mitään sellaista kaduttavaa tekoa, joka söisi minua loppuelämäni ja jota joutuisin työstämään. On toki tämä petetyksi tulemisen trauma, joka ei ihan heti varmasti parane, mutta silti, minun ei tarvitse kääntää katsettani koskaan pois häveten, minun ei tarvitse katua sitä, että yritin ja annoin kaikki mahdollisuudet ihmiselle, jota oikeasti rakastin enemmän kuin mitään muuta. Siinä mielessä voin tuntea, että olen voittanut jotain tässä elämän lotossa tähän mennessä.
Toki tulen häviämään haaveet elinikäisestä liitosta, rakkaudesta, joka olisi kantanut nuoruudesta hamaan vanhuuteen, unelman lastenlapsista meidän yhteisessä kodissa ja ylipäänsä vain siitä ajatuksesta, mistä aina joskus haaveilee, lasten muutettua kotoa, on niin paljon mahdollisuuksia tehdä kaikenlaista kahdestaan. Mutta kaikkea ei voi saada. Siksipä on nyt vain paras yrittää saada tästä päivästä, tästä elämästä paras mahdollinen juuri siihen hetkeen.
Mutta Broken, ymmärrän tuon tunteen niin hyvin. En tiedä, olisiko se sittenkään hyväksi nähdä naisen kuvaa, niin syöpyneenä se sitten on mieleesi, etsit joka paikasta niitä kasvoja, aina ja aina vain. Minäkin teen sitä vieläkin joskus. Kysy mieheltäsi muutama kysymys niistä asioista siitä naisesta, jota ehdottomasti pidät itsellesi tärkeänä (ja mieti etukäteen, miksi tarvitset niitä tietoja, onko ne todella tarpeellisia ja jos on, niin miksi?) ja pyydä mieheltäsi sitten niihin vastaus ja päätä, että se riittää. Yritä sen jälkeen jättää se asia ainakin vähäksi aikaa mielestäsi, tai siirrä se tietoisesti pois ajatuksista. Voi, kuinka tiedänkään tuon tunteen!!!

Tuulia3, luin edellisen kirjoituksesi ja itkin 😭. Voiko nämä pettämisjutut olla näin samalla kaavalla meneviä? Voiko meidän petettyjen ajatukset olla näin samanlaisia?

Kirjoituksesi oli niin täynnä minunkin ajatuksiani. Erona vain se, että minulla ei ole tuosta toisesta naisesta kuvaa, mutta näen häntä usein, kun asuu tuossa lähellä ja oli entuudestaan meidän tuttava. Minäkin vertailen itseäni häneen, mutta en vielä ole keksinyt mikä ihme hänessä on muka parempaa kuin minussa! Mutta niinhän sitä sanotaan, että rakkaus on sokea, ja niin taitaa olla nyt miehenikin 😠.

Oikeastaan on kyllä helpompaa, kun tietää kenestä on kyse, niin ei tarvi kuvitella ja arvailla mitään. Tosin olisin toivonut, että jos miehen on pakko jonkun kanssa pettää, niin oli valinnut jonkun tuntemattoman jostain kaukaa. Sellaisesta oli voinut päästä helpolla eroonkin.

Mutta vanha ärsyttävä totuus on, että eiliselle ei voi enää mitään, huomisesta ei voi tietää, niin on pakko tehdä tästä hetkestä se paras mahdollinen. 🙂🌻