Vapaapäivä, joten lähdin aamulenkille, ainoa asia millä saan pahan olon häviämään hetkeksi. Meitä on niin monta, kun taistelee tässä parhaillaan, luulisi olevan jo meidän vuoro saada jotain hyvää elämäämme. Edellisessä viestissä mietittiin, miksi petetyt ovat niitä jotka hakevat apua, onkohan tämänkaltaisia sivuja myös pettäjille, jossa he tarvitsisivat tukea korjata tekemänsä vääryydet ja mielipahat. Ei taida olla?
Mieheni ei ainakaan näytä voivan mitenkään pahoin, ei näytä tajuavan, että syy minun pahaan olooni on hänen tekemisensä. On vain onnellinen kokemastaan, ei uskaltanut kuitenkaan aloittaa toisen kanssa.

Huomaan, että minusta on tullut hieman kyyninen ihminen, olen myös kasvattanut kuoren ympärilleni, en uskalla päästää häntä lähelleni henkisesti, vaikka fyysisesti elämmekin kuin mies ja vaimo. Jotenkin pidän kokoajan varani, koska se seuraava kerta tulee. Haluan olla varautunut siihen, enään en halua hajota kappaleiksi.
Toisaalta kuitenkin haluaisin rentoutua, nyt tuntuu kuin koko fyysinenkin olemus olisi lukossa, hartiat jumissa ja koko keho jännitystilassa, ei voi olla hyvä terveydelle.

Haluaisin mieheni jotenkin tekevän selväksi, että ymmärtää minua, ja ennen kaikkea ymmärtää, että hän ja se nainen tekivät niin paljon pahaa. Mutta häntä se ei tunnu vaivaavan yhtään, hän sai mitä halusi ja siirsi sen hyviin muistoihinsa?

Olen niin vihainen hänelle siitä, että hän teki minusta tällaisen valittavan, synkän ja elämänhaluttoman ihmisen, koska se ei ole kuulunut aikaisemmin luonteeseeni. Onneksi minulla on lapseni ja muut läheiseni, joille voin olla oma itseni, näyttää että välitän heistä ilman pelkoa siitä,että he pettäisivät minut jotenkin.

Välillä ajattelen, että olisivat menneet yhteen ja saaneet huomata miten arki astuu kuvaan, erimielisyyksineen. Kaikki jäi vain nyt siihen kohtaan, että oli vain sitä autuutta, hienoissa puitteissa ja kulisseissa. Mieheni tosiaan pisti parastaan, ja valitsi yllätyksenä rakkaalleen hienoimmat hotellit lisukkeineen.
Niitä aikoja hän kai sitten kelaa läpi, että jaksaa tätä tavallista elämää meidän kanssamme töinemme ja asuntovelkoinemme.

Jos saisin toivoa jotain, niin toivoisin meille kaikille petetyille ja asian kanssa kamppaileville onnea ja mielen eheyttä. Ja näille pettäjille ja heidän rakastajittarilleen opetuksen muodossa tajuamista mitä ovat tehneet, ja ymmärtäisivät tosiaan satuttaneensa läheisiään.

Hei taas!

Helemi kyselee ihan asiaa. Miksi me petetyt yritämme miellyyttää pettäjää ja melkein pyytelemme anteeksi jotain mitä emme ole tehneet. Itsekin sorrun tähän. Yritän ottaa tämän pettämispaljastuksen fiksusti ja rauhallisesti. Mietin kuumeisesti mikä minussa on vikana että mies lähti. Yritän parhaani mukaan olla miellyttävä, jotta saisin hänet takaisin.

Niin minulla kun on se vaihe meneillään, että mies ei ole vielä kertonut mitä lopulta haluaa. Asuu omassa osoitteessa ja seurustelee nyt tämän uuden kanssa. Hän on valinnut tämän tavan minkä Broken3 mainitsi, että oli mennyt kokeilemaan elämää sen uuden kanssa. Mutta ei vielä tiedä päättyykö meidän suhde lopulliseen eroon vai palaako sittenkin perheensä luo. Ainakin hän nyt saa ihan käytännössä testata onko se toinen nainen parempi. Eipä jää sitten sinne ajatuksiin kummittelemaan.

Tämän tilanteen takia minäkin kain niin kovasti yritän miellyttää ja taistella mieheni takaisin. Hullua siinä mielessä, että enhän minä voi itseäni paljon muuttaa, kun en edes tiedä mikä oli vikana. Ja jotta tästä tulisi jatkossa jotain kestävää, miehen täytyy haluta minut sellaisena kuin olen. Mutta millä saan itseni uskomaan että ei kannata yrittää väkisin, hän tulee jos on tullakseen.

Minäkään en usko että mies tällähetkellä tajuaa tekonsa vakavuutta. Hänellähän on nyt asiat juuri niin kivasti kun halusi. Saa olla itsenäinen, seurustella sen naisen kanssa ja olla välillä perheensäkin kanssa, silloin kun hänelle sopii. Raivostuttavaa, mutta toistaiseksi menemme näin. Minä tässä yritän parhaani mukaan oppia ajattelemaan itseänikin. Olen aina ollut niin kovin perhekeskeinen ihminen, että en oikein vielä osaa ajatella mitä MINÄ haluan. Mutta eiköhän tämä tästä ajankanssa selkiydy. Suuntaan tai toiseen.

Lumisateesta huolimatta, hyvää päivänjatkoa kaikille.

Täällä on paljon surullista luettavaa. Olen hyvin pahoillani siitä, että niin moni joutuu kokemaan uskottomuuden tuoman tuskan. Sillä tiedän kokemusperäisesti miltä se tuntuu.

Olen 56-vuotias mies, vaimoni on vuotta nuorempi. Olemme olleet aviossa 34 vuotta. Meillä on kaksi lasta, tytär on jo muuttanut omilleen ja poikakin lähti opiskelemaan syksyllä.

Vaimon uskottomuus paljastui neljä vuotta sitten huhtikuun alussa. Suhde oli ehtinyt kestää noin puoli vuotta. Tapaamisia heillä oli harvoin, sillä tämä nettituttavuus asui hyvin kaukana meistä. Sähköposti ja puhelin yhteyksiä sitäkin enemmän. Järkytys tuntui siltä, kuin olisin jäänyt höyryjyrän alle. Sitä lisäsi vielä se, että olin luottanut puolisooni kuin peruskallioon. Paljastumisen jälkeen vaimo vakuutti haluavansa jatkaa kanssani. Minä olin eron kannalla, mutta pojalla oli vielä tuolloin lukio kesken, joten en halunnut rikkoa kotia silloin.

Vakuutteluista huolimatta havaitsin pian, että yhteydenpito salarakkaaseen jatkui edelleen. Kolmen kuukauden ajan keskustelimme ja välillä jopa riitelimme tästä aiheesta. Minusta tämä tuntui siltä kuin selkään iskettyä veistä olisi käännetty päivittäin. Nukuin todella huonosti, täysin valvottuja öitä oli kymmeniä. Laihdun tuon kolmen kuukauden aikana kymmenen kiloa, vaikken ollut ennen sitäkään ylipainoinen. Mittani tuli täyteen, keräsin tavarani ja lähdin kotoa. Muutin ensihätään hotelliin.

Jo toisena iltana vaimoni soitti ja kertoi katkaisseensa suhteen ja rukoili minua palaamaan. En pitänyt kiirettä, tarvitsin aikaa ajatella. Palasin kuitenkin kotiin. Tämä on yksi kiinnekohta tässä tapahtumassa. Vasta suhteen katkaisun jälkeen voimme aloittaa asian käsittelyn. Varasimme myös ajan pariterapiaan, minusta tämä oli todella hyvä ratkaisu ja antoi meille jonkinlaiset avaimet selviytymiseen.

Ensimmäinen puoli vuotta oli todella vaikeaa ja epämääräistä hapuilua asian selvittelyssä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ongelma oli puolison pään sisäinen, eli hän oli edelleen henkisesti kiinni suhteessaan. Tämän puolen vuoden aikana hän aina löysi syyn käyttäytymiseensä minusta. Olin joskus sanonut pahasti tai kohdellut häntä väärin. Näin varmaan on joskus tapahtunutkin, sitä en kiellä, jokaiselle tapahtuu joskus virheitä. Anteeksi pyytäminen ei ole minulle koskaan ollut vaikeaa. Uskottomuuden ymmärtäminen oli minulle erittäin vaikeaa, koska mielestäni elimme elämämme parasta aikaa. Tätä ennen vaikeuksia oli tuottanut useastikin työttömyysuhkat ja välillä hetkellinen työttömyys, siis puolisollani. Myös uuden ammatin opiskelu ja sen aikaiset rahahuolet olivat vaikeuttaneet elämäämme. Kuitenkin kaikesta selvittiin yhteisymmärryksen ja rakkauden avulla. Noiden ongelmien jälkeen meillä meni kuusi vuotta mielestäni todella hyvin. Itseni näin perheen tukipilarina, johon kaikki voivat luottaa.

Elämäämme on aina kuulunut matkailu, milloin kotimaassa, pohjoismaissa ja etelässä. Haaveilin jo ennen tätä kriisiä, että pääsisimme lähitulevaisuudessa matkailemaan kahdestaan. Muutenkin harrastamme paljon yhdessä, enimmäkseen liikunnallisia juttuja, mutta myös teatteria ja muita kulttuuri juttuja. Lisäksi kummallakin on omia harrastuksia ja ainakin minun mielestäni elimme tasapainoista elämää. Riitelimmekö, olimme joistakin asioista erimieltä, asiat riitelivät, emme me. Koskaan emme käyneet nukkumaan ennen kuin asiat oli sovittu ja tämä on minusta yksi parhaista piirteistä liitossamme. Ettei asia jäisi epäselväksi, makuuhuoneen puolella asiat olivat lähes kunnossa. Jos oli jotain, ne olivat niin päin, että minä olisin halunnut vähän enemmän. En kuitenkaan tehnyt asiasta ongelmaa.

Tuon vaikean puolen vuoden jälkeen puolisossani tapahtui selkeä muutos. Sitä en osaa varmuudella sanoa johtuiko muutos terapiassa käynneistä, salarakkaan muiston häipymisestä vain molemmista. Hän kertoi minulle, että kyseessä oli hänen sisäinen kriisinsä, jota hän ei osannut ratkaista järkevällä tavalla. Hän on katunut valtavasti menettelyään ja pyytänyt anteeksi minuun kohdistunutta loukkaustaan. Seuraavan puolen vuoden jakso käsiteltiin aktiivisesti kriisiä, hän oli todella mukana asioiden avaamisessa ja opettelemassa uutta elämän tapaa. Kahden todella vaikean vuoden jälkeen on oloni alkanut helpottaa. Hän ymmärtää, ettei luottamusta voida saavuttaa, jos ei olla täysin avoimia ja pidetä sovitusta asioista kiinni.

Olenko antanut anteeksi? Ehkä, voiko sitä koskaan. Olenko unohtanut? En ole. Mikään ei ole niin kuin ennen. Uskottomuus muistuu edelleen mieleen silloin tällöin. Nyt matkailemme paljon, siitäkin vain puuttuu jonkinlainen hohto, koska en ole unohtanut. Vielä syksyllä mietin eroamista, kun poika muutti kotoa. Nykyisin nuo mietteet tulevat mieleen harvemmin. Voisin sanoa, että nyt minulla on unelma vaimo. Silti mennyttä ei pysty unohtamaan täysin. Ehkä näiden tunteiden kanssa voi kuitenkin elää.

Voimia teille kaikille!

Hei kaikille!Taas uneton yö takana ja ajatukset suoraan sanottuna epätoivoiset,minulla on muutenkin vaikeaa kun tähän uskottomuus asiaan eivät ongelmani lopu.Samaan aikaan jouduin pitkälle sairauslomalle ja nyt odottelen eläkepäätöstä,tuloni ovat romahtaneet ja ystäävääkään ei ole hän kun oli miehenikin "ystävä".Minä en ole koskaan ollut ruikuttaja vaan optimistinen ihminen,aina olen ajatellut kyllä kaikki selviää,mutta enää en ole varma ollenkaan ja kannataako edes yrittää.Sinulle selviytynyt hienoa,että asiat ovat noin hyvin ja tsemppiä meille kaikille.PS:viime viikko oli jo parempi,mutta takatalvi tuli monessa mielessäkin.Mieheni yrittää kovasti kestää mielialan vaihteluni ja kaiken muun voi kumpa saisi tavallisen arjen takaisin eipä muuta tarvittaisi.

Hei taas! Piti lukea kertomuksianne, kun pääsin koneen ääreen. Tuli niin surullinen olo.

Sinulla Selviytynyt on aika samanlainen tapahtumien kulku kuin minullakin oli. Paitsi että en muuttanut
kotoa pois, vaikka väliin tuntui, että se olisi ollut paras ratkaisu. Olin shokissa melko tomera tiedostamatta.
Tiesin mieheni salarakkaan puhelinnumeron ja soitin naiselle. Kysyin häneltä suoraan, mitkä aikeet hänellä
oli mieheni suhteen. Kysyi, että mitä mieheni on kertonut. Sanoin, että kaiken ja haluan kuulla sinunkin
ajatuksesi suhteestanne. Että oliko tämä niin vakavaa, että minun pitäisi väistyä. Sain kuulla vuodatuksen
heidän ihanasta suhteestaan, samoin kuin tulevaisuuden suunnitelmat. Siinä totuus selvisi ja puolisoni
purkautui itkien kertomaan samat. Hetken tunsin jonkinlaista säälin tunnetta. Mutta se meni ohi kun muut
tunteet tulivat. Sen jälkeen mies soitti rakkaalleen, että tapaamiset ja yhteydenotto on nyt loppu.
Salapoliisina selvitin myös salarakkaan miehen numeron ja soitin hänelle. Kerroin miten sain heidät
kiinni yhdessä vietetyn hotelliyön jälkeen (mieheni pikkujouluissa toisella paikkakunnalla ja yöpyi hotellissa
ja minun oli puhe aamulla kyyditä hänet sieltä kotiin) Sain kuulla, että vaimonsa kolmatta kertaa nyt
pettänyt ja tuumasi, että nyt taisi tulla ero. Sen jälkeen alkoi tulla naiselta puhelinviestejä, jotka ylitti
kaikki sovinnaisuuden rajat. Se oli kauheata! Silloin vasta minulle tuli romahdus ja sitäpä vieläkin vatvon,
ei siitä pääse yli. Helpottavaa tässä on se, ettei suhde jatku. Tiedän, että mieheni salarakas asuu nyt
jonkun uuden kumppaninsa kanssa, eikä varmaan enää tule elämäämme.

Joka päivä sitä ajattelee, ei siitä tahdo mitenkään päästä yli. Täytyy oikein ponnistella joskus,
että teen jotain mielekästä suremisen sijaan. Nyt lähden teatterin ystäväni kanssa.
Hyvää viikonloppua teille! Jaksakaa!

Täällä taas lueskellen ja mietiskellen tätä elämämme kulkua. On kevät, jo toinen, kun menee tätä asiaa vatvotessa. Olen yrittänyt pitää pahat ajatukset miestäni ja sitä naista kohtaan ominani,yrittänyt antaa tämän tilanteen rauhoittua. Katsoa tuleeko päivä, jolloin en sitä ajattelisi.

Nyt kuitenkin itku polttaa sisimmässä, tukahdutettuja tunteita kenties. Yritän miettiä missä voisin rauhassa itkeä, mutta jatkuvasti mieheni on kotona, ja itselläni sellainen elämäntilanne, että joudun olemaan tilanteissa muitten kanssa, enkä näyttää itkusta turvonneita silmiä.

Jotenkin ajattelen, että itku auttaisi, oikein kunnollinen sellainen, jonka jälkeen olisi ihan tyhjä olo, ja kyyneleet ehtyisivät.

Haluaisin vain jonkun turvallisen ihmisen kädet ympärilleni, jonkun kehen voin luottaa, ja joka jaksaisi vuodatukseni. Muutama kyynel vierähtää poskelleni, tässä teidän muiden kohtalotoverien seurassa, mutta edessä on päättäjäistilaisuus, en voi vielä.
Eeva Kilven sanoin "Ehkä meidän nuhamme johtuu siitä, että me koko ajan itkemme hiljaa sisäänpäin".

Ehkä tämä joskus jää taakse, ettei enään satu. Voimia teille kaikille!

Pakko kirjoittaa, kun ahdistaa niin kamalasti. Elämme edelleen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, lapset eivät tiedä, mies tietysti asuu kotona ja kaikki tuntuu olevan kuin ennallaan. Paitsi että ei ole.
En ymmärrä, että mies ilmoittaa, että haluaa erota, ei pysty enää jatkamaan kanssani näin. Sitten hän jumittuukin kaikkeen, ei hae asuntoa, on vain. Lasten kanssa kaikki normaalisti, kaikki sujuu kuin ennenkin ja minä hajoan sisäisesti aivan palasiksi - jälleen. Välillä on onneksi puhtipäiviä, jolloin varmaan peitän tätä ahdistusta tekemiseen, siivoan, teen ihan mitä vain, ettei tarvitse ajatella mitään.
Ja sitten astuu ahdistus ja itku ja mies vain käskee minun kokoamaan itseni. Kokoaisi itse luunsa ja lähtisi!
Kammottaa tämä tilanne, ihmiset kyselevät mitä kuuluu, mitä teemme lomalla, tulemmeko sinne ja tänne, menemmekö niihin ja näihin juhliin ja niinhän me olemme ilmoittautuneet jos minnekin, kun on ollut pakko ja mies on sitä mieltä, että tottakai pystymme yhdessä menemään, vaikka olemmekin eroamassa. Ja kysyjille vastaamme, että meille kuuluu ihan hyvää! Tämä on ihan kamalaa!
Ja minä vain olen hiljaa lasten nähden. Kun he ovat poissa, riitelemme niin, että emme ole koskaan riidelleet. Aivan kamalia, toista loukkaavia sanoja, uhkailua, lähinnä miehen puolelta. En uskalla enää edes sanoa mitään kovin uhkaavaa, että hän ei keksi jotain sellaista, että hän saakin lapset. Pelkään nyt sitä viikonlopun riitojen jälkeen.
En enää tiedä, mitä hän suunnittelee.
Miten tässä näin kävi. Sitä oikeasti ihmettelen. Ihmiset, jotka ovat tulleet vielä joitakin aikoja sitten hyvin toimeen, riitelevät nyt kuin hirviöt, katseet ovat kuin tulisia miekkoja, sanat satuttavat pahemmin kuin koskaan. Miten meille kävikään näin? Koskaan en olisi uskonut, että jos joskus eroan, se olisi tällaista. Ja tässä sitä ollaan, keskellä elämäni helvettiä.
Vaikka tuntuukin jotenkin helpottavalta, että tiedän tämän joskus loppuvan, ehkä, on kuitenkin ajatus vielä kaikesta edessäolevasta kamalan ahdistava. Mietin vain, miten olen tähänkin tilanteeseen joutunut.
Nyt olen tilanteessa, jossa terapeutti voi antaa ohjeita, mutta itse tästä suosta on läpi rämmittävä parhaansa mukaan ja se tuntuu nyt kyllä aivan ylitsepääsemättömältä!
😯🗯️

Tuulia, tuo on aivan kamalaa! Oletko suoraan kysynyt mieheltä, milloin hän meinaa toimia. Nimittäin aika olisi että MYÖS hän vihdoin astuisi mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kohtaisi ne realiteetit joita hänen eroilmoituksensa on tuova tullessaan. Jos hän tosissaan aikoo erota, niin hänen olisi nyt syytä toimia ripeästi, kunnioituksesta sinuun. Mitä hyödytte siitä, että tappelemalla revitte toisenne kappaleiksi vielä viime metreillä, vaikka tähän asti koititte hoitaa tilanteen aikuismaisesti. Teidän olisi paljon parempi nyt olla erillään. Aiheutatte vaan sen että erosta tulee tosi riitaisa ja katkera.

Etkö voisi tiukasti sanoa päivämäärää johon mennessä pitää muuttaa? Tai muuta itse pois, olisiko mahdollista lasten kanssa?

Samoin jos kerran ero aivan oikeasti on näköpiirissä, on ihan turha enää pitkittää kertomista lapsille ja lähipiirille. Rehellisesti vaan tulta päin. Teeskentely tuhoaa oman sielun ja kulissien ylläpito on tarpeetonta - typerääkin sillä totuus tulee joskus kuitenkin ilmi. Sanot vaan kutsujille että tulemme mielellämme ainakin jollakin kokoonpanolla. Yhdessä en lähtisi miehen kanssa enää minnekään ja sen tekisin heti selväksi! Niin kauan kuin jatkatte ulospäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, miehesi ei ryhdy tositoimiin eron suhteen. Se on varma, ainakin minun kokemuksen mukaan. Hänellehän riittää, että on ilmaissut tahtonsa olla parisuhteessa jonkun muun kanssa ja loukannut näin sinua suurimmalla mahdollisella tavalla, mutta kuitenkin samalla haluaa pitää teidän tutun ja mukavan perhe-elämän myös, ja usko pois miehet voi lillutella ja haahuilla tuolla lailla vaikka kuinka kauan. Siihen ei pitäisi suostua, että antaa toisen pompottaa noin. Lapsillekin kannattaisi alkaa pikkuhiljaa kertomaan, sekä näyttämään mikä asioiden todellinen laita isin ja äidin välillä on... ettei asia tule liian suurena shokkina. Jos teeskentelette heidän edessään onnellista paria niin lapset eivät voi ymmärtää koko eroa, kaikkihan piti olla hyvin...

Omasta tilanteestani, ei ole liikuttu minnekään, ei oikein jaksa puhua edes. Olemme kummatkin paljon menossa ettei tarvitsisi kohdata toista liikaa. Ero meillekin on tulossa, mutta kai tämä vielä jonkin aikaa ottaa, ennenkuin on valmis lopullisesti päästämään irti. Enää se ei sureta niin paljon, sillä vaikka paljosta hyvästä luopuu, paljon raskastakin jää taakse. Ainoa katkeruus minulla on se, että tiedän miehen ryntäävän heti suhteeseen exänsä kanssa, ja se kaivertaa minua kun ajattelen häntä toisen kanssa. Siinä mielessä en ole vielä sinut ero-ajatuksen kanssa.

Voimia kaikille 🌻🙂🌻

Viikkoon en ole kirjoittanut, vain lukenut kohtalontovereiden tarinoita ja voin vain ihmetellä, miten niissä monessa on aivan sama kuvio kuin minulla: uuden rakkaan/sielunkumppanin kohtaaminen, tapailu, hotelliviikonloput, yhteiset retket, katumus, lupaus jättää kolmas osapuoli, riidat, uusi pettäminen, kiinnijääminen, katumus, lupailu, tekstarit, soitot, valehtelu, anteeksipyyntö, uhkailu, syyllistäminen, toivo, rakkaus....... Tämä lista on loputon.....
Tämän viikon aikana saimme ikäviä uutisia tyttäremme perheestä ja se ohitti ainakin vähäksi aikaa oman kriisini. Ajattelin, että jos tytär ja miehensä selviävät omasta kauheasta uutisestaan, on minunkin yritettävä selvitä omastani. Heillä ei onneksi ole kyseessä parisuhdekriisi (ei pettämistä).
Toisaalta, en voi olla ajattelematta, jos mieheni asuisi nyt salarakkaansa kanssa yhdessä (hehän kävivät jo asuntoja katsomassa), millainen tilanne silloin olisi. Ensi huuma olisi jo tässä vaiheessa laantunut, koska olisivat asuneet yhdessä jo 1,5 vuotta. Ja nyt tulisi tällainen karmea uutinen, jonka lopputuloksesta ei vielä voi tietää!! Olisiko mieheni nyt onnellinen uuden rakkaansa kainalossa, hän jäisi auttamatta ulkopuoliseksi ja olisi avuton, koska hänet pidettäisiin varmaan asioiden ulkopuolella. No, olisihan hän onnellinen ihanasta uudesta ihmissuhteestaan, joka tosin olisi jo arkipäiväistynyt tässä vaiheessa. Olen melkein varma, että kun tyttäremme vakava asia selviää ja kun asunto jonain päivänä vapautuu, muutan siihen. Mieheni saa pitää huolta talostamme ja minä teen tänne vierailuja ja ilmoittamatta. Kuinkahan kauan toimii???
Myös minä soittelin suhteen aikana muutaman kerran mieheni salarakkaalle ja kävimme mielenkiintoisia (ja oksettavia) keskusteluja. Kysyin myös suoraan, halusiko hän mieheni? Vastaus oli jotain epäselvää mongerrusta, mutta tiesinhän minä että halusi. Hänhän teki kaikkensa rikkoakseeen avioliittomme. Kaiken huipentuma oli ennen joulua saamani törkyviesti, joka todella paljasti millaisen ihmisen kanssa mieheni oli seurustellut. Viesti oli niinkin koulutetulta, lasten kanssa työtä tekevältä ihmiseltä todella pohjanoteeraus ja kertoi kaiken hänen surkeasta olotilastaan. Myös mieheni käsitti sen viestin luettuaan, että se nainen oli sairas, iljettävä, juonitteleva ja pahansuopa. Lähetin viestin sellaisenaan salarakkaan miehelle (jonka kanssa nainen jälleen asui) ja välittömästi tämän jälkeen poistui molemmat naisen puh.nrot käytöstä. Mies toimii uskonnollisella alalla ja on luultavasti melko "pro tai kylänvanhin" alallaan.
Toivoisin edelleen, että mieheni avautuisi minulle omasta halustaan. Kertoisi syitä ja asioita, jotka häntä pettämisen aikaan vaivasivat. Mutta ei, hän toivoo että pidän suuni kiinni ja leikin että mitään ei ole tapahtunutkaan. Anteeksi en voi antaa, haluaisin vain ymmärtää edes jollain tavoin. Unohda en ikinä, mutta jos voisin elää normaalia elämää edes viikon ja sitten yhtenä päivänä pienen hetken vajota pahaanoloon. En haluaisi pilata loppuelämääni tämän asian takia.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa sinulle Tuulia! Olin vuosi sitten samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Erona oli se, että ymmärsin varsin nopeasti, että avioliittoni pelastamiseksi ei ollut mitään tehtävissä.Yli 30 vuotta kestänyt liitto ja perhe sai väistyä, kun kiihko, vapaus ja intohimo nuorempaan naiseen veivät miehen mennessään. Järkipuheet olivat täysin turhia. Mies halusi erota ja lähteä. Hän ei kuitenkaan saanut itse mitään aikaiseksi käytännön tasolla. Myös meillä oli kutsuja suvun juhliin, häihin ja hautajaisiin. Miehen mielestä juhliin olisi pitänyt osallistua perheenä ja näytellä, että kaikki on hyvin. Hän eleli juuri niinkuin kuvasit "kuin mitään ei olisi tapahtunut". Perheen yhteistä kesälomamatkaakin ehdotteli. Samanaikaisesti "salarakas" neljän lapsen äiti tunkeutui puhelimensa kautta kotiimme joka ikinen päivä, ilta ja yö. Ja vastaavasti mies samalla tavalla tämän naisen kotiin. Myös meidän riitamme kärjistyivät nopeasti hyvin repiviksi ja loukkaaviksi. Kohdallani oli myös uhkailua siitä, olenko sopiva huoltaja alaikäiselle lapsellemme. Nämä olivat niitä viimeisiä kiusauksia ennen lopullista irtiottoa.

Tein itse ratkaisuni, laitoin avioeron vireille, ostin asunnon kuopukselleni ja itselleni, pakkasin tavarani ja lähdin. Näin jälkikäteen arvioituna TÄMÄ OLI AINOA JÄRKEVÄ VAIHTOEHTO. Sen avulla sain takaisin itsekunnioitukseni. Miksi olisin jäänyt seuraamaan kahden "salarakkaan" typerää puhelinleikkiä kodissani? Miksi asuisin miehen kanssa, joka käyttäytyi noin alhaisesti perhettänsä kohtaan? Jos jotakin kadun niin sitä, etten lähtenyt aivan heti kun suhde paljastui.

Olet Tuulia ollut erittäin kärsivällinen miestäsi kohtaan. Olet jo pitemmän aikaa suostunut ajamaan vuoristoradalla, toivonut, uskonut ja luottanut. Olet tehnyt kaikkesi avioliittosi pelastamiseksi. Kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Päästä miehesi nyt omalle vuoristoradalleen.

Älä mieti mitä HÄN suunnittelee. Usko minua, sillä ei ole mitään merkitystä. Ryhdy sinä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttasi. Mieti ainoastaan sitä, mitä sinä ja lapset haluatte ja tarvitsette. Jos sinulla ei ole tarkoitusta jäädä nykyiseen kotiinne lasten kanssa asumaan, ryhdy etsimään itsellesi kotia. Muodosta ystävistäsi, työkavereistasi ja sukulaisistasi vankka tukijoukko itsellesi. Etsi ystäviesi kanssa asuntoa, mieti mitkä tavarat haluat mukaasi, minkälaisen uuden kodin toivoisit olevan. Neuvoisin myös hankkimaan ajoissa lakimiehen apua lasten tapaamiseen, huoltoon, elatukseen ja ositukseen liittyvissä asioissa. On uskomatonta huomata, miten syvinkin rakkaus ja toisen kunnioitus voi näissäkin asioissa vaihtua jäätäväksi kylmyydeksi.

Kun tätä kaikkea tapahtunutta katsoo kauempaa, näkee selvemmin. Miten syvästi onkaan tullut loukatuksi ja haavoitetuksi naisena! Kunnioitukseni ja arvostukseni entistä miestäni kohtaan on kuollut. Hän on kuitenkin edelleen lasteni isä ja pitää heistä omalta osaltaan hyvää huolta.

Uskomattomien ystävieni, työkavereideni, lasteni, sukulaisteni ja terapeutin avulla olen selvinnyt. Näin uskallan jo sanoa. Minua puhuttelevat James Hollisin sanat:

"Kun meillä on rohkeutta jatkaa matkaamme synkän metsän halki, elämäämme ilmaantuu jotakin, mikä on vanhan olemisen tavan yläpuolella. Niille, jotka haluavat kestää tämän uudeksi tekevän kuumuuden, elämä tarjoaa mahdollisuuden saada itsensä takaisin. He saattavat vielä kaihoisasti katsella vanhaa maailmaa, mutta uskaltautuvat kuitenkin avarampaan, mutkikkaaseen, vähemmän turvalliseen, haastavampaan, sellaiseen joka jo vastustamattomasti kohisee heitä kohti."

Luota Tuulia tähän! Tämä uusi maailma kohisee todella sinua ja lapsiasi kohti. Kuuntele sitä ja uskaltaudu tämän virran vietäväksi. On suoranainen helpotus päästää entisestä irti, lakata yrittämästä turhaan ja antaa mennä.

Tuulia3

Olen aivan samaa mieltä wanhan waimon kanssa. Sun mies ei käsitä mitä on sinulle ja perheelleen tehnyt, pistä äijä pihalle niin näkee todellisuuden mitä on elää kun on kaikkensa menettänyt. Nyt hän on niin kuin ellun kana kaiken tutun ja turvallisen ympärillä. Tee niin kuin ed. kirjoittaja ja minä tein. Lähde lapsinesi tai heitä mies pellolle vaikka ilman kämppää, vaikka sillan alle, jos hän yrittää sinulta säälipisteitä kerätä. Huuda perään : SITÄ SAA MITÄ TILAA. PISTE.

Tulet itkemään sen tuhannet itkut ja tulet ehkä voimaan vielä huonommin kuin nyt voit, mutta ystävä rakas, se on henkistä kasvua joka opettaa sinua johonkin suurempaan ymmärrykseen mitä et avioliiton aikana, ilman tätä elämääsi hajoittavaa tragediaa et tulisi ymmärtämään koskaan.

Näin monen vuoden jälkeen juuri saman läpi käyneenä, ymmärrän kuinka tuo tapahtuma kasvatti minua. Itkin, laiduin, oksensin, sairastuin erittäin vakavaan masennukseen joka kesti kauan ennenkuin parannuin terapeutin, psykologin ja psykiatrin avulla. Mutta ihan ensiksi suosittelisin sinua hakeutumaan eroseminaariin, niitä järjestetään lähes joka kaupungissa, se jos mikä antaa sinulle vahvuutta ja tapaat saman kokeneita kohtalotovereita ja saat heistä myös uskollisen tukiverkoston, ehkä myös elinikäisiä ystäviä. Tämä oli eka askel johon ryhdyin ja en ole hetkeäkään katunut..

Mutta kuitenkin tän osioni loppuun. Nyt kun kuuntelen sellaisia ihmisiä jotka eivät ole tätä kipua läpikäyneet, joilla on muka kaikki hyvin, ilman mitään ongelmia.. Heidän elämänsä on mielestäni kuin seisovaa vettä (liejua) ja kun seisova vesi ei liikehdi, se alkaa haista.
Eräänä päivänä vielä kiität sitä mitä nyt käyt läpi, mutta nyt vielä ei ole sen aika, vaan paljon paljon myöhemmin.. Muista olla vahva, muista pitää pääsi pystyssä. Koeta olla ylpeän päättäväinen, pettäjämiehesi nähden, yritä edes esittää jos et muuten pysty, että sinä olet tämän yläpuolella..

Ja lopuksi toteamus joka kuule on niin totta: LOPPUPELEISSÄ HÄN, JOKA NÄYTTI HEIKOMMALLA ONKIN VAHVEMPI..

Tsemiä ja suuren suuret halit multa ja nyt tyttöhyvä, nassu pystyyn ja ala toimia🌻🙂🌻

Hei kaikille!Voi kun saisi jostakin taikavoimia niin puhaltaisin kaikki surut ja huolet meiltä kaikilta pois.On niin totaalisen väärin,että olemme tässä tilanteessa tuskissamme,itselläni oli jo helpompaa,mutta heti huonojen unien takia taas kaikki näyttää synkemmältä.Tuntuu nämä omat murheet pieniltä teihin moniin verrattuina ja toivon voimia jokaiselle.Olen vaan niin pettynyt kun kaiken piti olla melko hyvin(minäkin vanha vaimo)ja sitä en voi ymmärtää miten paras ystäväni ja mieheni ovat pystyneet moiseen,vaikka vuosiin ei kuulemma muuta kanssakäymistä ollut kuin viestit niin sekin on pettämistä.Jos vuosien ajan(vuodesta 1998)soitellaan ja viestitellään minusta se on petos,tunnesidehän näillä on ollut kun käytetään selkäni takana kulta ja rakas sanoja.Minulla on vieläkin niin tuskallinen olo ja aika epätoivoisia ovat mietteeni ja raivo,miksi en lähde?Pelkään yksinäisyyttä,joutuisin luopumaan kaikesta minkä olemme saavuttaneet,mutta tässäkin on niin huono olo.Halveksin ja vihaan miestäni (rakastan myös)kannattiko kaikki,meillä ainankin asia on koskettanut todella syvältä niin aikuisia lapsiamme kuin koko sukua,kaikki luonnollisesti toivovat ettei eroa tulisi.Yhteenkään ihmiseen en luota mieheni sanoo tekevänsä kaikkensa että luottamus palautuisi,empä vaan ymmärrä miten se voisi.😟

...jos minä olisin te kaikki petetyt, kuten olen joskus ollutkin, tekisin kaiken toisin kuin olen tehnyt ja te teette nyt. Lopettaisin suhteen, ottaisin eron, muuttaisin pois tai laittaisin miehen mäkeen, välittämättä kenenkään muun mielipiteistä, sen haileen vertaa.
Tein sen kyllä, putosin täysin tyhjän päälle, kaikki piti alkaa alusta, lapsetkaan ei kaikki hyväksyneet ratkaisuani, mutta ainoa mitä kadun, miksi en osannut tehdä sitä aiemmin 😐
Sanon miksi, koska ajattelin liikaa muiden ihmisten mielipiteitä, 🙄 mitä kaikki sanoo? En osannut ajatella itseäni, sen piirun vertaa, koska en tuntenut olevani mitään, eihän se minulle niin tarpeellista ole, en tuntenut itseäni edes ihmiseksi, ostin olemassa oloni oikeutusta katoamalla tapettiin, orjailemalla ja tekemällä töitä. Vieläkin tunnen omantunnon pistoksia, kun en hiki hatussa riehu töitä tai ihan itselleni jotakin uutta laitan.
Kenenkään ei tarvitse olla puolisonsa varjo, ei elää toisen varjossa, vaan jokaisella on myös oikeus rakentaa omaa elämäänsä, joko yhdessä tai erikseen. Sitä ollaan me yhdessä ja elämän suunta on yhteinen, tai sitten ollaan sinä ja minä, kummallakin oma sian kirkkotie.

Nyt minulla on taas niin paljon raivoa sisässäni, että mies kehtasikin tehdä minulle näin ja rikkoa maailmani juuri kun olin onnellinen pitkien vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen. Pakko purkaa tänne mieltä, että saa tämän tuskan vähenemään. Pyöritän jatkuvasti mielessäni mieheni sanoja (alkuvuodelta, silloin kun paljastui), että kuinka hän ajattelee nykyään sitä toista ja kuinka tunteita minuun on vain puolen tehon verran, koska yhtä paljon pitää varata sille toiselle. Mielestäni nämä mieheni aivopierut on aivan kummallisia! Eihän noin sanota omalle puolisolle. Kaikenlaista muutakin loukkaavaa hän päästelee suustaan, kuten että nyt hän ehkä tahtoisi pitää pientä taukoa kanssani jotta voisi kuulostella, tuleeko hänen suhteestaan tähän toiseen yhtään mitään. Enhän minä tuommoiseen rupea! Loukkaa koko ajatus, että edes kuvittelee voivansa mua pompottaa. Ikään kuin hän olisi semmoinen saalis että kannattaa odottaa ja kärsiä ja tyytyä vaikka millaisiin onnen murusiin joita sieltä suunnalta armosta heitetään. Ei, ei. Kerrasta poikki ja laittaisinkin suhteen katki, mutta en tahdo suoda hänelle sitä iloa, että pääsee "jätettynä" sen toisen kainaloon. Olen tehnyt selväksi että jos hän haluaa erota, hän sanoo mulle ne sanat, eikä toisinpäin. Mutta kyllä tämä hajottaa... eihän meillä hyvin mene, riidellään jatkuvasti eikä sen uudestaan yrittämisen tätä pitänyt olla...

Tahtoisin kysyä siltä tänne kirjoittaneelta (anteeksi, en nyt muista nimimerkkiä), jonka puoliso asuu erillään ja avoimesti seurustelee uuden onnensa kanssa ja vaimo odottaa kotona kärsivällisesti, että mies saisi selkoa ajatuksistaan ja päättäisi mitä tahtoo tehdä, että kuinka kauan olet varautunut tuollaista jaksamaan ja miten se vaikuttaa sinuun henkisesti, että sinua tuolla tavalla varasijalla pidetään? Ja millainen keskinäinen suhde teille tulisi, jos mies palaisikin luoksesi, eikö tämä kaikki olisi jättänyt sinuun syvääkin syvemmät haavat joita voi olla vaikea antaa anteeksi? Ja miksi tuollaista miestä pitäisi huolia takaisin, joka huitelee uuden kanssa sinun tunteista välittämättä? Heillähän voi mennä tuohon hyvään vaiheeseen vaikka kuinka monta vuotta ja sitten kun suhde arkipäiväistyy 2-4 v sisällä niin silloin hän saattaa joko muistaa sinut tai sitten se heillä syvenee rakastamiseksi ja jatkavat onnellisina yhdessä. Eli mitä ihmettä voi voittaa sillä, että suostuu tuollaiseen kuvioon, odottamaan?

Hei Cielito!

Tarkoitit varmaan minua. Ainakin minun mieheni lähti pettämisen takia pois kotoa miettimään mitä haluaa. Ja todellakin edelleen tapailee tätä toista naista.

Jaksan odottaa, koska olen ajatellut tämän olevan hänen kohdallaan enemmänkin jotain omaa 40-kriisiä. No meidän kaikkien suhteet ovat niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia. Ja jokainenhan tuntee sen oman puolisonsa parhaiten.

Mutta en minäkään tässä loputtomiin odota. Meillähän on eron harkinta-aika menossa. Eli sen päätyttyä mies siis voi hakea lopullista eroa jos haluaa. Tai sitten parhaansa mukaan selittää minulle miksi näin kävi, katuu ja haluaa palata. Ja minä haluan yrittää sitä yhdessä jatkamista. En kyllä todellakaan tiedä miten siinä onnistutaan, sen näkisi sitten. Ja niitä haavoja tässä kyllä sydämeen tulee, mutta lopullinen ero särkee sen kokonaan.

Ja mitä voittaisin tällä että odotan. No saisin edelleen rakastamani miehen takaisin ja lapset isän kotiin. Minun mielestäni meidän suhteessa ja elämässä oli kaikki hyvin.
Mies vaan omassa kriisissään hairahtui ja teki minusta oikein kun ei jäänyt valheellisesti meidän luokse, kun tunteita tähän toiseenkin kuitenkin oli. Mutta nyt hän saa tämän puolivuotta selvittää onko se uusi parempi vai haluaako elää ihan yksin tai kutsuuko sittenkin se tuttu turvallinen elämä perheen luona.

Ja tämä rauhassa odottaminen on muuten ihan psykologitädiltä saatu ohje. Jos olisin nyt heti pakottanut miehen valitsemaan, niin huonostihan minulle olisi käynyt. Mutta jos annamme ajan kulua, niin ratkaisu voi olla toinen. Jokainen määrittelee itse kuinka paljon on valmis anteeksi antamaan. En minäkään varmaksi tiedä kauanko jaksan, mutta parhaani yritän. Kerron sitten joskus oliko tämä odottaminen vaivan arvoista.

Mutta hyvää kevättä ja järkeviä ratkaisuja kaikille! 🙂👍