Niinpä niin Tuulia3, näin se just menee, meni minullakin. Olin melki kans iloinen kun totuus tuli ilmi ja sovimme erosta, miehenikin oli. Ihan samoin me vitsailimme ja olimme olevinaan niin hyvät kaverit kun oli selvää että eroamme.
Totuus siitä helppoudesta oli sitä et mies pääsi minusta, yritti olla hyvä ja mukava että jättäisi mukavan muiston viimeisistä hetkistä. Paskan marjat sanon minä. Mies oli helpottunut kun pääsee oikeesti minusta eroon ja minäkin ymmärsin se, häneltä (luulisin) helpotuksen huokaus, nythän saa pelehtiä kenen kaa lystää...

Voi Tuulia3rakas, olet nyt shokissa, kiellät tapahtuneen oikeesti mut kun muutama viikko menee ja kun miehesi on oikeesti lähtenyt, alkaa se pahin mahdollinen jota en sinulle oikeesti toivo. Nyt vaan on niin mukavaa, hymyilyttää ja vitsitkin lentää, tiedän tiedän, voi kuule rakas virtuaaliystäväni miten tiedänkään tämän. Silti halit ja voimia täältä tämän saman läpikäyneeltä.

Hei,

olen pääsiäisenä kokenut elämäni romahduksen: 28 aviovuoden ja kahden viikon epäilyjen jälkeen selvisi, että miehelläni on ollut suhde työkaveriinsa jo muutaman kuukauden. Olen epätoivoinen; en pysty syömään, kun vatsa on koko ajan kipeä. Olen nyt lukenut erilaisia nettisivuja ja hakenut tietoa asiasta.

Omat tunteeni ovat aivan oudot: tunnen ihan kipuna, kuinka rakastan miestäni ja toisaalta kipuna myös sen, että pelkään hänen jättävän minut. Mies ilmoitti heti, että hän haluaa jatkaa kanssani, lopettaa heti sen suhteen ja että rakastaa minua edelleen. Suurin pelkoni onkin, että hän haluaisi lähteä tuon toisen naisen mukaan. En tunne lainkaan vihaa miestäni kohtaan, enkä myöskään sitä toista naista kohtaan. Muutoin en ole mitenkään ripustautuva, olen hyvässä asemassa työelämässä ja itseluottamusta minulla on aina ollut.

Haluan ehdottomasti jatkaa yhteistä taivalta. Olenko asian käsittelyssä vielä niin alkuvaiheessa, että minulla ei ole juurikaan kielteisiä tunteita, vaan tunnen vain vahvaa rakkautta miestäni kohtaan ja pelkoa siitä, että hän kuitenkin lähtisi. Onko kellään muulla ollut vastaavia tuntemuksia?

Hei Rakastava petetty! Kuulostaa hyvin tutulta nuo sinun tuntemuksesi! Viime keväänä mieheni suhde paljastui ja vastoin kaikkia ennalta laadittuja periaatteita ajatellen, ensimmäinen ajatus minulla oli se, että en halua menettää miestäni ja kuten kuvailit, rakkaus miestäni kohtaan tuntui kipuna, valtavana painona rinnassa. Ajattelin, että haluan kaikin keinoin selvitä tästä, päästä yli ja jatkaa avioliittoamme. Suorastaan rakastuin mieheeni uudestaan, ennalta arvaamatta ja selittämättä, suinpäin. Mieheni tunsi samoin ja suorastaan tarrauduttiin toisiimme kuin oltaisiin hukkumassa! Kesä oli yhtä itkua, rakkautta, kipua, menettämisen pelkoa. Ihan hullua aikaa.

En myöskään tuntenut vihaa, en ollenkaan. Tunsin vihaa suhteen toista osapuolta kohtaan, joka oli paras ystäväni. Kohdistin kaiken vihani tätä ystävääni kohtaan ja rakastin miestäni, sokeasti. Mies alkoi näyttää silmissäni ihan eri ihmiseltä - komealta, tavoittelemisen arvoiselta, seksikkäältä. Tunteissani tapahtui kaikkea sellaista, mitä en olisi voinut uskoa, jos olisin tiennyt etukäteen.

Miehen ja parhaan ystäväni suhde oli päättynyt, mies vannoi rakkauttaan, itki vuolaita katumuksen kyyneleitä ja minä rakastin niin että olin tulla hulluksi. Nyt olen tajunnut, että se uudelleenrakastuminen oli suojamekanismi, se suojasi minua siltä kaikelta pahalta, mitä en suostunut hyväksymään ja ymmärtämään. Oli helpompaa kellua valtavassa rakkaudessa ja kuvitella, että se pelastaa. Niinhän se osittain tekikin - olemme yhdessä edelleen.

Jotain kuitenkin tapahtui, noin puoli vuotta tapahtuneesta. Suurimmat tunnekuohut tasoittuivat ja vaikka olin tietoisesti pyrkinyt työntämään tapahtuneen kauas, se alkoi nousta pintaan ja vaatia käsitellyksi tulemista. Aloin nähdä myös harmaan sävyjä, mieheni ei enää ollutkaan niin ehdottomasti rakastettava, puhdas ja taistelemisen arvoinen vaan näin myös kaiken sen pahan, mitä mies oli aiheuttanut. Kaiken syyn olin onnistunut vierittämään vain ystäväni hartioille ja puskemaan sen vihan avulla eteenpäin, kunnes tajusin, että asiat eivät olleet niin mustavalkoisia. Piti antaa lupa kaikille tunteille tulla - edelleenkään en ole tuntenut varsinaista vihaa, mutta pettymys, loukatuksi tulemisen tunne, hylkäämisen ja valehtelmisen kokemukset ovat olleet suuria, ahdistavia. Rakastan edelleen miestäni ja hän minua ja olemme kohta vuoden eläneet tiiviissä, rehellisessä suhteessa, mutta rakkaus on tasoittunut, jopa kyseenalaistunut. Asetelma on kääntynyt: nyt mies taistelee minusta, minä kamppailin ennen hänestä ja se oli valtavan kuluttavaa.

Antaisin sinulle neuvoksi sen, että ANNA ITSELLESI AIKAA JA LUPA KAIKKIIN TUNTEISIIN. Pelkäsin aluksi vihaa ja työnsin sitä pois kaikin tavoin, pelkäsin tuoda esiin oikeita tunteitani, koska pelkäsin niin kovasti menettää. Nyt olen ajatellut, että jos mies ei hyväksy ja kestä KAIKKIA TUNTEITANI, vaan haluaa ikäänkuin rusinat pullasta eli rakastavan, kaikkensa tekevän vaimon (jollainen myös olen, mutta en enää ainoastaan), hän saa mennä. Viimeinen puoli vuotta onkin ollut myrskyisämpää ja mies on saanut kokea monenlaisia tunnemyrskyjäni - ja jäänyt silti vierelleni ja vakuuttaa, että pysyy tässä, tuli mitä tuli. RAKASTA NYT, RAKASTA NIIN ETTÄ SATTUU, koska se suojaa sinua niiltä asioilta, joita et ole vielä valmis kohtaamaan. Kipu tulee vähitellen ja se on kamalaa, se on invalidisoivaa, mutta se tulee osissa. Nyt on ensin taisteltava itsensä siihen kuntoon, että USKALTAA KOHDATA MUITAKIN TUNTEITA. ÄLÄ PAKOTA ITSEÄSI MIHINKÄÄN TUNTEISIIN TAI AJATUKSIIN, tunne mitä tunnet äläkä liikaa kyseenalaista. Positiiviset tunteet voitelevat sinua nyt, valmistavat siihen, mitä on tulossa. VIHA, PETTYMYS, EPÄUSKO, JOPA KUVOTUS OMAA PUOLISOA KOHTAAN TULEVAT VIELÄ, ihan varmasti, mutta jos sittenkin rakkaus yhä jää, on avioliitollanne mahdollisuus, uusi alku. Se vaatii HIRVEÄSTI, kummaltakin, mutta itse olen ajatellut, että elämä kantaa ja aika tekee tehtävänsä - jonain päivänä tajuan, että ei, en pääse ikinä yli ja avioliittomme päättyy tai sitten ymmärrän, että rakkaus voitti kuitenkin. En enää pelkää eroa ja luopumista enkä myöskään aseta liian suuria odotuksia avioliiton jatkumiselle. En kiirehdi päätöksessäni, koska JUURI NYT ON HYVÄ. Eli hetki kerrallaan, yksi ainoa hetki kerrallaan!
Virtuaalihalaus kaikille ja TUULIALLE paljon voimia!! Löydetään se vahvuus ja väkevyys itsestämme, vain oman itsemme kautta voimme oikeasti olla onnellisia.

Hei kohtalonsisaret! Minäkin voisin kertoa tässä tarinani. Olen lukenut ketjua jo monta viikkoa ja saanut monista hyvistä neuvoista ja vertaistuesta voimaa ja ajatuksia. Meillä on takana noin 5 vuoden suhde. Tammikuussa mies ilmoitti että hänellä onkin yhtäkkiä (?) herännyt tunteita erästä nuoruudenaikasta heilaansa kohtaan ja että oikeastaan hän tuntee mua kohtaan vain puolittaisia tunteita ja se toinen puoli kohdistuu tähän toiseen. Tieto romahdutti maailmani, omasta mielestäni meillä meni hyvin ja olin onnellinen. Mies tahtoi rehellisesti kertoa tunteistaan, ennenkuin edes tekisi niitä toiselle osapuolelle tiettäväksi. Itse epäilin pitkään ja vieläkin, onko tosiaan mahdollista ettei toisen kanssa oltaisi jo vaikka mitä suunniteltu. Mutta vakuuttaa, ettei ole.

Viime kuukaudet on olleet itkua ja puhumista, toiseen tarrautumista, taas itkua, mielipahaa, taas yrittämistä, pettymistä, yrittämistä. Tein miehelle selväksi, että minä en aio suhdetta lopettaa, lopettakoon hän sitten itse. Ei vaan pysty. Riitelemme, sitten taas tarraudumme toisiimme ja toteamme miten paljon tunteita tässä vielä on, viikko pari menee hyvin ja taas käänne huonompaan. Tätä vuoristorataa on jatkunut nyt tammikuusta ja olen aivan loppu. Alan taipumaan itse sille kannalle että lopetan tämän suhteen vaikka en haluaisikaan, mutta koen että sillä vain lopullisesti työnnän hänet "oikeutetusti" hakeutumaan sinne toiselle suunnalle: enhän halunnut häntä enää itse. Toisaalta en jaksa elää tässä epävarmuudessa. Miehellä on jonkinmoinen 50-kriisikin päällä selkeästi. Ei kokonaisuutenakaan tiedä mitä loppuelämältä haluaa. Ehkä loukkaavinta on ollut kuulla arveluja että hän olisi yhtä onnellinen minun kanssa kuin tämän nuoruusvuosien heilankin kanssa. Miten hän voi edes tietää, kun se toinen suhde on tapahtunut niin kaukana menneisyydessä, hehän ovat varmaan molemmat muuttuneet vuosien varrella. Joku tässä kuviossa mättää en vaan tajua mikä se voi olla mutta tuntuu että mua pissitään silmään, tai sitten mies todella on niin naiivi että kuvittelee voivansa palata johonkin samaan kuin heillä on aikoinaan ollut.

Nyt mieheni alkaa taipua sille kannalle, minun alkuperäisestä ehdotuksesta, että ehkä meidän pitäisi laittaa suhde paussille ja hän saisi kuulostella tunteitaan. No mitä tuohonkin nyt osaisi sanoa? Onko kellään hyviä neuvoja antaa. Tein selväksi etten rupea varalla olemaan, vaan jos suhde menee paussille niin takuita ei ole että yhteen palattaisiin, ja se riski hänen on sitten otettava ja sen kanssa elettävä. No, ei ole valmis sitä ottamaan joten tässä edelleen kiikutaan. Onnellinen en enää ole, en uskalla. Joka päivä pelkään ja olen alkanut valmistamaan itseäni siihen ajatukseen että mies haluaakin sen toisen. Se tietysti syö tunteitani enkä enää pysty olemaan luontevasti läheinen miehen kanssa, vaikka läheisyys on ollut meille kantava voima kaikki nämä vuodet. Myös tämän kriisin alussa takerruimme toisiimme, mutta ajan edetessä minulle on alkanut nousemaan vihaa, että mies kehtasikin rikkoa maailmani tällä lailla ja pilata hyvän suhteen. En tiedä voiko tätä enää saada kuntoon. Ehkä sitten jos aitoa yritystä on. Kateellisena luen näistä miehistä, jotka todella tsemppaavat ja antavat vaimolle ne kaikki tarvittavat signaalit että yhdessä pysytään. Minun mieheni ei sitä tee ja siksi tuntuukin ettei tästä ehkä enää pakettia tule. Miten kauan toiselle pitäisi antaa aikaa miettiä, mitä oikein haluaa? Mikä olisi reilua, häntä kohtaan ja minua kohtaan? Mihin saa asettaa rajan?

Voimia teille kaikille 🌻🙂🌻

cielito kirjoitti 13.4.2012 14:50
Se tietysti syö tunteitani enkä enää pysty olemaan luontevasti läheinen miehen kanssa, vaikka läheisyys on ollut meille kantava voima kaikki nämä vuodet. Myös tämän kriisin alussa takerruimme toisiimme, mutta ajan edetessä minulle on alkanut nousemaan vihaa, että mies kehtasikin rikkoa maailmani tällä lailla ja pilata hyvän suhteen. En tiedä voiko tätä enää saada kuntoon. Ehkä sitten jos aitoa yritystä on. Kateellisena luen näistä miehistä, jotka todella tsemppaavat ja antavat vaimolle ne kaikki tarvittavat signaalit että yhdessä pysytään. Minun mieheni ei sitä tee ja siksi tuntuukin ettei tästä ehkä enää pakettia tule. Miten kauan toiselle pitäisi antaa aikaa miettiä, mitä oikein haluaa? Mikä olisi reilua, häntä kohtaan ja minua kohtaan? Mihin saa asettaa rajan?

Voimia teille kaikille 🌻🙂🌻

Cielito, kommentoin nyt vain tän viestisi loppuosaa.

Itse olen ollut tilanteessa, jossa olin taloudellisesti ihan täydessä pattitilanteessa ja jäin elämään todella huonoon suhteeseen, jossa "puolisoni" valehteli, alisti henkisesti ja oli kaiken aikaa rakastunut toiseen. Niiden sen empimisten kuuntelu oli niin raastavaa!!! Tunsin olevani jatkuvasti varasijalla, olemassa vain siltä varalta, ettei tämä toinen vastaisikaan hänen tunteisiinsa. Sitä kesti noin seitsemän kuukautta. Terveyteni luhistui tuona aikana. Itsetuntoni meni pohjalukemiin. Olin sen suhteen vastaantuleva osapuoli, aina mukautumassa toisen tarpeisiin ja rakentamassa yhteistä aikaa ja tekemistä toisen (ja toisen rakastetun) tarpeiden mukaan. Joustamiseen minua suostuttelivat hänen ystävänsä ja perheensä ja osittain myös omat ystäväni. Itse en vaan tullut koko joustamisjupakassa yhtään onnelliseksi. No, ainakin oli eksä niin pitkällä koeajalla, että selvisi ettei siitä hyvää kumppania tule 😋 😎

Enpä voi oikein siksi muuta sanoa kuin että jos mieheltä ei yritystä löydy, niin sitten jätät sen omiin rakkaudenhaaveisiinsa uimaan. Jos se sitten oikeasti rakastaa, niin kyllä se perääsi lähtee sittenkin ja jättää sen toisen. Sitä ei voi vaan etukäteen tietää, sen tietää vasta sitten, kun nostat kytkintä.

Ja rajan asettamisesta päätät ihan itse. Itse vetäisin rajan tähän: joko minä tai se toinen, ei molempia. On ehdotonta, mutta jos sitä linjaa pitää yllä suhteessa omaan kumppaniinsa, niin samaa saa vaatia sitten kumppaniltakin. Jos olet sanonut miehelle, että sinuun on sattunut hänen tekonsa, eikä hän ala ottaa tunteitasi huomioon, niin ei ole sinullakaan velvollisuutta jäädä sinne vain sen takia, että sinä otat miehesi tunteita huomioon. Siinä olisikin sitten se toinen raja: molemmat välittävät ja ottavat tosissaan huomioon toisen tunteet. Muuten ei tule mitään. ☺️❤️

Muutama päivä on vierähtänyt, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut, lukenut olen päivittäin. On ollut jotenkin niin masentunut olo, etten ole jaksanut mitään.
Tämä luottamus mieheeni vaihtelee päivästä toiseen. Toisaalta hänen sanansa, että haluaa olla kanssani, ja että se toinen on historiaa, toisaalta taas hänen olemuksensa viestii välillä muuta. En tiedä itsekään mihin uskoa. Julia3:n, hänelle vain valtavasti voimia, sanat helpotuksen tunteesta, kun erosta päätettiin, saivat itseni ajattelemaan taas sitäkin mahdollisuutta, olisinko onnellisempi kuitenkin yksin.

Asuinhan jonkin aikaa yksin, noin 5 kuukautta. On vaikea kuvailla niitä tunteita silloin, toisaalta oli se musertava yksinäisyys, mutta välillä myös jonkinlainen rauha. Kunnes mieheni antoi kuulua itsestään, sen jälkeen kun oli tehnyt lopun tästä suuresta rakkaudestaan. Silloin kuvittelin, että hän kuitenkin halusi minut, mutta olinko sittenkin vain oljenkorsi mihin hän tarttui omassa yksinäisyydessään?

Eräs läheiseni teki saman tempun vaimolleen samoihin aikoihin, ovat nyt eronneet. En ole pystynyt tapaamaan häntä, olen itse niin säröillä vielä.
Tiedän ettei kaikki ole niin mustavalkoista, enkä tiedä heidän ongelmistaan, mutta se tapa jota pettäjät käyttävät, että täytyy hankkia vieras suhde, ja siitä saada voimia
ennekuin aletaan purkamaan omia tunteitaan puolisoa kohtaan.

Itsekin näin "mieheni olkapäällä" tämän toisen irvailemassa, kun hän kertoi tapahtuneesta, miten voimakas rakastuminen heidän kohdalleen sattui, ja miten meiltä aina oli puuttunut se jokin. Se kuullostaa niin lapsekkaan uhmakkaalta, niin hiekkalaatikkoleikiltä, "en leiki enään sinun kanssasi" sitten leuka pystyyn "minulla on uusi ystävä".

Olen lopen kyllästynyt tähän ihmisten tapaan kohdella toisiansa, ettei mikään merkitse mitään. Kuinka helposti toiset ovat vietävissä, ja omia arvoja ei ole missään.
Olen sanonut miehelleni, miten hän aikoo lohduttaa tytärtään, kun hän mahdollisesti joutuu saman eteen ( toivon totisesti ettei joutuisi, vaan että löytäisi kunnon uskollisen miehen) jossain elämänvaiheessa?

Huomaan miten tämä viha taas nostaa päätään, ja vie osittain masennuksen mennessään. Tätä tämä viheliäinen elämä tällähetkellä. Voimia kaikille.

Polunkävijätär, sinulla on monta hyvää pointtia. Ja tuota mietin itsekin, että jättäisin miehen pohdiskelemaan rakkaudenhaaveitaan. Suoraan sanottuna en usko että hänellä sen kummoisempaa sittenkään olisi, vaikka herättäisikin henkiin tämän 20 vuoden takaisen suhteensa. Auttamaton romantikko vain hupsuilee. Ja olen koettanut itselleni hokea että vaikka menettäisin hänet niin pääsen samalla eroon myös monesta ärsyttävästä tavasta. Ei hän niin erinomainen ole, kuin itse kuvittelee... Mutta yksinäisyys pelottaa ja siksi mieluummin jatkaisin tässä kuitenkin.

Broken3 kirjoitti 14.4.2012 10:42

Tämä luottamus mieheeni vaihtelee päivästä toiseen. Toisaalta hänen sanansa, että haluaa olla kanssani, ja että se toinen on historiaa, toisaalta taas hänen olemuksensa viestii välillä muuta. En tiedä itsekään mihin uskoa.

Itsekin näin "mieheni olkapäällä" tämän toisen irvailemassa, kun hän kertoi tapahtuneesta, miten voimakas rakastuminen heidän kohdalleen sattui, ja miten meiltä aina oli puuttunut se jokin.

Voimia sinullekin Broken3. Ei ole helppo tilanne ja kurjaa että olet ruvennut masentumaan. Minulla on aivan samat tuntemukset. Mies on nyt jo ainakin 2 kertaa viime kuukausien aikana todennut, että haluaa yrittää kanssani ja tsempata nyt oikein kunnolla. Mutta kun teon tasolle se ei kuitenkaan yllä. Päinvastoin tuntuu että hän nykyään kohtelee minua välillä tosi ilkeästi, harrastaa semmoista piilovinoilua jota en tiennyt hänen luonteessa olevankaan. Arvostelee sellaisiakin asioita minussa joita joskus suorastaan ihasteli. Minulle päällimmäisenä jää tunne, ettei hän välitä vaikka väittää välittävänsä. Jos todella haluaisi korjata tämän, niin kyllä sitä yritystä löytyisi eri tavalla. Tiedän siitä, koska ennen hän oli aivan toisenlainen ja monet vuodet sain tuntea itseni aivan erityiseksi, ja ajattelinkin että voi onnea miten ihanan miehen vielä löysin, kurjan avioliittoni jälkeen.

Tuo yksinäisyys mistä kirjoitat: olen vakuuttunut että monen kohdalla se on suuri syy miksi monenlaista sietää ja miksi toisaalta yhteenkin palataan, tai ainakin yritetään palata. Inhimillistähän se vain on, että kaipaa seuraa vierelleen ja itse kärsin samasta. En osaa olla yksin.

Vielä tuohon miehesi rakastumiseen kommentoisin, että minulla puolestaan mies sanoi että on aina rakastanut tätä nuoruudenrakastettuaan ja jopa avioliittonsa kärsi siitä ettei voinut tätä naista henkisesti unohtaa. Joten kai se sitten on sitä elämää suurempaa ja ehkä hänen vaan pitäisi sitten palata sinne autuuteensa. Sillä taustalla olen miettinyt että vaikka tästä yli pääsisimme ja välit parantuisi, niin tunnenko aina olevani vain toiseksi paras. Yhtä suuria tunteita hän ei halua muille jakaa, ne on varattu sinne menneisyyteen. Vaikka pitäisi katsoa tulevaisuuteen ja elää sitä hetkeä sen ihmisen kanssa joka vierellä on, arvostaa sitä kumppania. Tämmöisten mietteiden jälkeen tulee viha, että pitäköön tunkkinsa, minä ansaitsen parempaa. Sitten taas nousee se yksinäisyyden pelko, ja pelko siitäkin tapaako enää koskaan ketään toista.
😞

Voi kanssasisareni ja veljeni näitä kipuja, kipuja ja taas kipuja.

Olen tullut siihen tulokseen eroni jälkeen kun uusia suhteita tuli ja meni, mikään ei kestä, aina tulee joku juttu joka vetää maton naisen jalkojen alta.

Olen ehkä niin paljon kuraa jo päälleni saanut että olen tehnyt Lenitat, en anna miesten enää minua pompottaa. Pukeudun ja tälläydyn, käyn ulkona mutta sitoutuminen näitten juttujen jälkeen on mahdoton, sillä miehet ei tee loppupeleissä muuta kuin alistaa naisen ja vievät itsetunnon. Mieluummin sinkkuna ja jos jotain juttuja tulee, kiva niin, mut kun miehet yrittää rakentaa jotain parisuhdesysteemiä kavahdan kauhusta. Naisen on paras olla yksikseen ja olla itsevaltias, leikkiä hempeetä ja ihanaa mut lähteä yöksi kotiin ja nukkua. Kun mies seuraavana päivänä soittaa et tahtois tavata, sanon kuin Matti Nykänen, ehkä tapaan, ehkä en.. Näin kammottavaa luettavaa kun tämä mielestänne onkin mut ainut tapa selvitä voittajana tässä miesten maailmassa🌻🙂🌻

Kovin on taas paljon surullista luettavaa ollut täällä! Itselläni parempi viikonloppu, ystävien kanssa. Mies
pani parastaan. Onko vielä näytönpaikka, että ei herätä närästystä. Ysäväni kun ei oikein ole sulattaneet
mieheni käytöstä. Olen yrittänyt vähän neutralisoida, että jos tästä eteenpäin yhdessä mennään,
niin miehenikin on kuvioissa mukana.

Oletteko koskaan miettineet, et ihmisellä on haavemaailma, jossa rakkausasiat on täydellisiä? On hellyyttä
ja seksiä ja arvostusta, kuten silloin rakastumisen alkuvaiheessa, kun toinen panee parastaan kaikilla
osa-alueilla. Pakeneeko jokainen sinne, kun arki nujertaa ihmisen? Toiset haaveilee ja voi pahoin,
toiset menee rytinällä rakastumaan uudelleen johonkin toiseen ja jonkun ajan perästä voi pahoin.
Luin, että ihminen rakastuu keskimäärin 3 kertaa elämänsä aikana! Oletteko sellaista kokeneet?
Pitääkö siitä päätellä, että ihminen ei olekaan tarkoitettu elämään yhden kanssa? Onko sellaisella
helpompaa, joka ei rakastu lainkaan? Se haavemaailma, se panee meidät vertaamaan suhdettamme
omaan puolisoomme ja toteamaan, että hän on kaukana siitä ihanuudesta. Entä jos unohtais sanan
rakastuminen? Rakastaisimme ilman huumaa. Tehdään elämä siedettäväksi ja mielekkääksi!
Alettais elää yhdessä mukavaa yhteiseloa ilman suuria tunnelatauksia. Elämä on kivaa ilman rakastumisen
tunnettakin. Etsitään uusi harrastus yhdessä, lähdetään vaikka parisuhdeleirille, etsitään seksielämään
uutta virikettä. Ei joutais miettimään tätä surkeutta, joka koskee päähän joka päivä. Voi kun löydettäis
se itsemme takasin, joka nautti elämästä. Meille on annettu vain yksi elämä, kukaan ei siihen tuo
uutta ilman sinua itseäsi! Hitsi, miten helpolta tuo kuulostaa paperilla!

Näitä mietin! Jos tekis elämälleen jotain, ei koko ajan tämä surkeus päässä pyöri! Helpommin sanottu,
kuin tehty. Mut ei unohdeta sitä rakkautta, hellä halaus päivässä on sentään jotain!
Voimia ja palaillaan<3<3

Hei kaikille ja sinulle Rakastava petetty voi kun osaisi jotain lohduttavaa sanoa.Itse sain lokakuussa tietää petoksesta ja vieläkin olen kuin vuoristoradalla välillä paremmin ja sitten taas putoan johonkin kuiluun.Kun on pitkä yhteinen menneisyys takana ei lähteminen ole helppoa ja kiintymys ja tunteet yritän ajatella eteenpäin yhteistä tulevaisuutta tosin vain päivän kerrallaan.Minulla tulee hirvittäviä raivonpuuskia,itkukohtauksia ja vihaa vieläkin, ne on vain sallittava ja toki on parempiakin hetkiä,mutta ei tähän auta kuin aika.Ajattelen ,että tämä on minun elämäni elän sen juuri kuten haluan,paljon olen joutunut perfektionistinä mielipiteistäni luopumaan.Ajattelin aina,että se on kerrasta poikki jos käry käy,mutta tässä sitä aloitellaan ns.kolmatta elämää ja juuri nyt uskon siihen,että onnistumme.Voimia kaikille ja muistakaa kehua itseänne,emmehän ole ketään pettäneet jos huomenna ei ole parempi päivä niin sitten on ylihuomenna🙂

Olen lueskellut näitä kirjoituksia jälleen, miettien, miten sitä itsekin oli vielä vuosi sitten aivan hulluna rakkaudesta omaa miestään kohtaan. Miten sokeasti sitä silloin luottikaan siihen, että pystymme vielä korjaamaan kaiken. Luotin mieheeni vielä tässä vaiheessa siinä mielessä, että hänelläkin olisi halua lähteä suhdetta korjaamaan. Älkää kuitenkaan te, jotka nyt kamppailette tämän asian kanssa, antako minun masentaa. Edelleen minulla on vahva usko siihen, että tällaisessa tilanteessa, jos molemmat oikeasti haluavat suhteensa korjata, se on todellakin mahdollista. Meillä taisi olla vain kokoajan kolme tässä suhteessa kuitenkin, kaksi ihmistä ja vielä yksi ihminen, rakas, miehen päässä... Ei hän siitä eroon päässyt. Nyt olenkin kuittallut, että vihdoinkin pääsevät yhteen ihan julkisesti. Ärsyttää!!!!!
Mikä on tilanne tänään? Miten hänet näen? Huomaan, että hänellä ei ole edelleenkään kykyä käsitellä näitä asioita. Oikeastaan nyt olen minä enemmän kaikkeen syntipukki, syyllinen siihen ja tähän. Kun olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä, terapeutti neuvoi näin, eikä se olisi mitään auttanut, eikä hän terapeuttia halunnut kuunnellakaan. Alan näkemään hänet ihmisenä, jolla on tunteet niin lukossa, että tuskin itsekään tietää, mitä oikeasti haluaa. Ja näin minua syyttäen on helpompi varmasti erota tästä suhteesta. Ainoa, mitä hän jää kaipaamaan, on lapset. Minusta ei mainita enää mitään.
Kun viimeksi kirjoitin, olo oli vielä seesteinen ja osittain helpottunutkin. Nyt tunnen raivoa miestä kohtaan, nyt tulee jälleen vihan tunteet pintaan, kuten vuosi sitten. Kai tässä käydään nyt sitten eron kanssa samat tunteet jälleen läpi kuin tuon uskottomuusprosessinkin kanssa. Ei auta muu. Ja kun tunnen vihaa, saattaa yhtäkkiä tullakin aivan kamala suru puseroon ja itku on herkässä. Kyllä on jälleen mukavaa...
Tähän tunteiden sekamelskaan vaikuttaa varmasti se, että mies ei edelleenkään tiedä, koska muuttaa pois. Etsii kyllä asuntoa, mutta vielä ei ole löytänyt. Kovin aktiivista se haku ei ole vielä ollut. Eilen räjähdin kyllä hänelle ja raivosin, kuinka hän vain tahalleen hidastelee. Mikä siinä on ollessa, saa olla lasten kanssa ja touhuta vielä lasten ollessa täysin tietämättömiä tulevista tapahtumista. Vielä emme ole kertoneet heille mitään.
Olen niin loppu tämän homman kanssa. Raivoissani miehelle, että haluaa jättää minut, kuinka ei rakasta minua, kuinka syyttää minua kaikesta, kuinka omalla teollaan on saanut niin paljon pahaa aikaan ja hajottaa meidän ihanan perheen, rikkoo lasten uskon avioliittoon ja parisuhteeseen, vanhempiensa väliseen rakkauteen. Olen niin raivoissani!!!!😠 Jotenkin vain mietin, että hän ei vieläkään tajua, kuinka suuren hinnan joudumme maksamaan hänen uskottomuudestaan. Tajuaako hän koskaan, sitä en tiedä todellakaan. Haluaako hän koskaan katsoa totuutta silmiin? Ehkä hän on vieläkin sellainen keskenkasvuinen poika, joka haluaa kaiken, mutta ei ole valmis oikein tekemään mitään itse asioiden eteen. Häntä on palveltava, hellittävä, ihailtava - mutta miten on toisinpäin. Nyt vasta tajuan, että tein kaikkea tuota yksipuolisesti, yritin saada hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi, sellaiseksi, että hän tuntisi olonsa riittävän rakastetuksi, jotta haluaisi rakastaa minua jälleen. Itse jäin paitsi kaikesta tuosta. Jouduin rukoilemaan rakkautta, kyselemään, rakastaako hän. Eikä hän pystynyt vastaamaan. Ja minä vain odotin ja odotin, oikeasti ihan hulluuden partaalle. Ja jotenkin niin kamalaa huomata tämä nyt. Ehkä tämä on minun puolelta sitä eroamisprosessia, näen hänet "ei enää niin vaaleanpunaisten lasien läpi". Mitä vielä on tulossa, sitä jään odottamaan. Mieli menee todellakin vuoristoradassa, enää en sentään toivo mitään ihmettä, että huomaisimme rakastavamme toisiamme kuin hullut. Sitä en enää ajattele. Sentään jotain edistystä. Ja ymmärrän kyllä, että elämä valehtelevan ihmisen kanssa ei ole sellaista, jota ansaitsisin. Tiedän ja tunnistan, että näin on käytävä, ei ole enää muuta mahdollisuutta. Kun vain selviäisi tästäkin koettelemuksesta hengissä. Ehkä jonain päivänä aurinko paistaa tähänkin risukasaan.

Kyllä minäkin epäilen sen sata kertaa päivässä,että onko tässä järkeä.Raivostuttaa kun minulta on viety tavallaan kaikki,haluaisin keskittyä arkisiin hommiin,lukea tms.mutta en jaksa keskittyä.Viimeviikon terapiassa psykologi sanoi,että voi olla ettei mieheni paljoa ole ko.aiheesta puhunut koska ei ole työstänyt ja käsitellyt sitä kunnolla itsekään ja tietää varsin hyvin sen olevan väärin.En usko yhdenkään normaalin ihmisen tahallaan aiheuttavan toiselle näin valtavaa tuskaa,taitaa olla vain niin ettei siinä huumassa ajattele kuin itseään ja vasta jälkikäteen tajuaa tekonsa kunnolla.Välillä epäilen olevani vain niin riippuvainen etten uskalla lähteä lätkimään,minusta rakkauteen ei kuulu pettäminen ja tunnen itseni täysin harmaaksi ja mitättömäksi kun en kelvannut.Tiedän,että välttämättä minulla ei ollut niin suurta osaa tässä vaan oli todennäköisesti mieheni oma juttu.Kuulin tässä sellaisen viisauden,että ihminen voi ajatella olevansa niin vahva että pystyy olemaan yksin,mutta haluaa vapaaehtoisesti olla toisen kanssa.Tätä yritän ajatella,sillä emmehän omista toisiamme ja minun on ollut vaikea myöntää,että näin kävi minulle.Minä myös halveksin tätä ystävääni ja vihaankin ei sille mitään voi,mutta uskon selviäväni ajan kanssa.Harmittaa vain se etten usko oikein kenenkään rehellisyyteen ,epäilen kaikkea.Jaksamista kaikille ja kyllä täytyy syödä ja ulkoilla normaalisti se auttaa ja kaikki kaunis turhamainen kuten itsensä laittaminen ja kauniit vaatteet.Emme anna periksi.

Melko hyvän viikonlopun jälkeen taas yksi ainoa mainos TV:ssä toi kaiken saastan mieleeni. Kylpylä, jossa mieheni rakastettunsa kanssa lähes 2 vuotta sitten viettivät romanttisen viikonlopun, mainosti itseään rentouttavana paikkana. VARMASTI! Voi he.....tti! Sinne tämä rakas mieheni moottoripyöräili uuden naisensa kanssa (minua 2 vuotta vanhemman) keväisenä viikonloppuna!!! Meni valitettavasti toinen yö pirariksi (kai), kun käry kävi lauantaina!!! Haha, sallikaa minun nauraa. Ei mieheni muka uskaltanut tulla kotiin, vaan jäi vielä toiseksi yöksi kylpylään!!! Piti varmaan keskustella rakkaan kanssa, miten tästä eteenpäin! Seuraavana päivänä oli tarkoitus tulla suoraan lapsenlapsen synttärellle - suoraan vieraan naisen vierestä! Oksettaa!!!! Kun asia selvisi, kielsin tulemasta juhliin pilaamaan tunnelmaa. Näin jälkeenpäin olisi pitänyt sanoa, että tulet juhliin ja julkistaa siellä kaikille mistä aviomies/isä/pappa on tulossa!!!! Tämä ilta on taas pilalla. Eilen kysyin mieheltäni arviota, mikä on hänen arvionsa selvitäänkö me vai ei. Hän veikkasi, että 75 % varmuudella selvitään eli jatketaan yhdessä. Minä en ole siitä noin varma - veikkaukseni on 50 %. Odottelen lähes koko ajan tietoa, että asunto johon voisin muuttaa, vapautuisi. Kuulin kuitenkin, että voi mennä vielä 1,5 vuotta ennenkuin siihen asuntoon pääsisin. En tiedä jaksanko odottaa. Jaksanko enää itseäni tällaisena, persoonani on aivan muuttunut. Enkä tiedä jaksanko yrittää saada mieheltäni jotain selvitystä tapahtuneeseen. Vai pitäisikö vain painaa ovi kiinni perässään ja alkaa elämään omaa (rauhallista) elämää???

Hei taas!vettä sataa,harmaata onneksi sain nukuttua ihmeen hyvin.Taas tuntuu kuin joku harmaa viitta olisi päällä,eilen olin optimistinen ehkä liiankin sanomatta jätin että vieläkin on tunne että kyllä se käry käy ennemmin tai myöhemmin.Raivostuttaa olla oikeasti vainoharhainen(aiemmin en ollut vaikka syytettiin kun oli epäilys).Minulle kyllä vakuutellaan ettei viesteihin tms.ole mitään tarvetta,mutta entäs kun arki iskee ja näytän taas tylsältä.Pelkään vain sitä miten sitten suhtaudun kun monta kuukautta olen ollut niin huonossa kunnossa etten välillä ole tunnistanut itseäni,suoraan sanottuna olen pelännyt sekoavani.Minä joka olen aina ollut toiminnan ihminen menin näin huonoon kuntoon,mutta ymmärrän sen kuuluvan asiaan ja parempaan päin mennään koko ajan.Kannattaa antaa aikaa itselleen sen olen oppinut ja toisaalta eihän voi pelossa elää uskon ,että elämä kantaa.Tsemppiä kaikille🙂

En ole lukenut ihan kaikkia kirjoituksia, mutta oman kokemuksen perusteella, se isku toisen pettäessä on niin kova, ettei se unohdu koskaan, vaikka sen järjellä, anteeksi voi antaakkin.
Sanoin, joskus nuorena, ettei minua petetä kuin kerran ja se on sitten siinä, mutta eroaminen ei olekkaan niin helppoa, kun on pieniä tai isoja lapsia, on ehkä yhteinen yritys jne... Minusta olisi tullut anteeksianto automaatti ilman RAY:n tukea, jos hän anteeksi olisi pyytänyt, aloitettiin alusta monta kertaa, koska hän oli alkoholisti, niin voitte kuvitella, kuinka monta aloitusta tehtiin. Tiedän, ettei kukaan usko niin paljon parempaan huomiseen kuin alkoholistin tai petturin puoliso, hän näkee toivoa sittenkin kun usko horjuu ja toivo on mennyt. Mutta, eihän mitään voi aloittaa alusta, kun kerran on aloitettu, on joko jatkettava sitä elämää niillä eväillä, mitä sillä hetkellä on tai erottava.
Sanokaapa minulle, miksi aina petetty osapuoli, on se joka hakee mahdollista apua, miksi nämä pettäjät porskuttavat rinta rottingilla. Miksi petetyn on heitä ymmärrettävä, koetettava antaa anteeksi, on koetettava muuttua siitä arkiseta ihmisestä seireeniksi, ettei vaan tämä urho mene vieraisiin.
Pettureihin ehkä sopii samat lauseet kuin alkoholistiinkiin, häntä ei voi muuttaa, hän lopettaa kun kiintiö on täynnä, hänet on vain hyväksyttävä tai hylättävä.
Petturi on puolensa valinnut, silloin kun vieraisiin menee.