Viikonlopusta selvitty lähes "puhtain paperein". Olen huomannut, että koska mieheni tekee vuorotyötä ja on välillä yötöissä, olen kotona yksin paljon rauhallisempi. Eli siis ns. omat illat (yöt) tekevät minulle hyvää. Hänen läsnäolonsa selvästikin laukaisee ikävät muistot. Välimatka tekee hyvää. Hän vannoo uskollisuuttaan, vaikka epäilenkin joskus että jokin yhteydenpitotapa on keksitty. Onhan niitä prepaid-liittymiä, työsähköposteja ja työpuhelimia, joihin minun urkintamahdollisuuteni ei ulotu. Olenkin lopettanut urkkimisen kokonaan. Suhteen paljastumisen jälkeen (1. kerralla) mieheni sanoi, että voin milloin vain tarkistaa hänen puhelimensa ja niin teinkin. Ikäväkseni vain löysin melko nopeasti jo aiemmin mainitsemani viestittelyn tapaamisen sopimisesta (ns. jäähyväistapaaminen huoltoasemalla). No se siitä luvasta😝! Sittenhän syksyllä 2. vaiheen aikana kävi se kuulema perinteinen: molemmat mieheni kännykät ailkoivat olla aina jossain piilossa eli ilmiselvästi hän pelkäsi, että niistä paljastuisi jotain tai niihin tulisi kotona soitto/viesti. Näinhän valitettavasti olikin koko ajan.
Nyt miehelläni on salainen numero hänen omasta tahdostaan (jotta tunkeilija ei saisi enää yhteyttä) ja puhelin on aina näkyvilläni. Enpä enää ole juuri puhelinta tarkistellut. Luotan siis mieheeni siinä suhteessa. Toivottavasti muuta ei paljastu - tosin olen miehelleni sanonut, että pelkään saavani milloin vaan törkyviestin, jossa minulle paljastetaan jotain yököttäviä yksityiskohtia, niin kuin viime marraskuussa. Totuus tietysti on (ja olen sen miehellenkin sanonut), että aseet näihin loukkausviesteihin on antanut rakas mieheni. Eivät ne ole olleet naisen mielikuvitusta, vaan kaikki on valitettavasti paljastunut todeksi!
Yritämme todella jatkaa yhdessä. Vaikka tässä keskusteluryhmässä kaikki eivät ole siinä onnistuneet, toivon todella, että me jotka tunnemme edelleen syvää rakkautta toisiamme kohtaan, jaksaisimme yrittää ja että pettäjä jaksaisi osoittaa kiintymystään, rakkauttaan ja vilpittömyyttään, vaikka se hänellekin joskus on varmaan erittäin raskasta. Tsemppiä kaikille😉

Voimat on loppu. Nukuin kuitenkin aika hyvin viime yönä. Lasten kanssa jaksan olla kyllä ja näytellä vielä ihan hyvin. Toki varmasti välillä jotain huomaavat, mutta yleisesti ottaen jaksan kyllä vielä nuorimman kanssa hassutella ja vanhempien kanssa jutella ihan normaalisti. Siitä olen pitänyt nyt huolta alun kamaluuden jälkeen, että lapsille en aiheuta tällä huolta ja harmia.
Mutta meidän tarina taitaa olla lopussa, mieheni ja minun. Kuten kerroin aikaisemmin, tällaista se on, kun ei luottamusta ole saatu rakennettua takaisin. Ja taidan nyt tietää syynkin siihen, miksi se luottamus ja rakkaus ei ole tullut takaisin.
Mies ei ole ollutkaan ihan rehellinen. On nyt jäänyt kiinni valheesta, mutta ei myönnä sitä, edelleen väittää olevansa rehellinen, vaikka tiedän totuuden. Onko takana taas sama nainen, vaiko jo uusi, tuskinpa vain. Luulen, että tämä toisen naisen veto on ollut liian kova ja sitä ei ole pystynyt vastustamaan.
Eilen keskustelimme erosta ja tämä on miehelle todella vaikea paikka. Näkee, että hän ei pysty vain ymmärtämään, mitä tässä oikeasti on tapahtumassa.
Olen ollut ihmeen tyyni, en ole riehunut, kaikki on oikeastaan jo valmiina päässäni, ollut jo siitä lähtien, kun hän jäi kiinni. Rakensin päähäni kaiken valmiiksi. Tietenkään en tiedä, mitä kaikkea vielä tässä eteen tulee. Surut ovat uudenlaisia. Ja niitä varmasti riittää.
Mutta nyt on vielä edessä paljon. Yritän tänään vielä keskustella mieheni kanssa, josko hän nyt lopulta haluaisi kertoa totuuden. Haluaisin sen, ihan meidän yhteisten vuosien vuoksi. Ettei tämä lopu valehteluun.
Olen surullinen. Yritin niin ja halusin niin tämän onnistuvan. Olisin niin halunnut tämän onnistuvan. Mutta joskus täytyy vain päästää entisestä irti, ettei satuta itseään liikaa.
Minulla on maailman ihanin terapeutti, jolle voin viestittää ihan koska tahansa ja soittaa kun siltä tuntuu. Kiitos hänelle, miljoonakertaisesti. Lääkärinikin tietää tilanteeni, hän tukee täysillä ja saan myös sieltä tarvittaessa apua. Ystäviä minulla on myös tukena, olen onneksi ihanien ihmisten ympäröimänä. Lapset niistä ihanimpina.
Ja ihanaa, kun täällä on kanssakulkijoita, jotka todella tietävät, mitä tässä vuoristoradassa on elää. Kiitos teille myös. Kirjoittelen taas, kun voimat antavat myöten. 😭

Kuulehan Tuulia3, tiedän tasan tarkkaan mitä käyt nyt läpi, varmaan on semmoinen fiilis että olette veneessä keskellä aaltoilevaa merta ja kumpikin soutaa mutta erisuuntiin ja siksi vene ei kulje mihinkään ja lopuksi väsyneenä huomaat että eihän se mies soutanut ollenkaan, sinä vain yksin kaikilla voimillasi..😞

Tiedät sen nyt itsekin että on ratkaisun paikka ja se tuntuu hiiiiiiirrrrvvviiiiitttäääävältä,😯🗯️😯🗯️ osaan oikein tulla nahkoisi nyt, elät kuin usvassa ja on vaikeaa ottaa arkisista asioista kiinni, kun päässä pyörii vain tuo mies ja mitä se on tehnyt eikä arvosta perhe-elämää jne jne.

Niin kuin kerroin eroni syistä vähän aikaisemmin niin lähtö ei ollut todellakaan helppo, ei siksikään helppo kun rakastin valtavasti miestäni siitäkin huolimatta vaikka pettikin minua. Voi sitä itkun määrää, itkin niin paljon ettei enää silmät turvonneet ja ei tullut edes itkun tuntua, kyyneleet vaan valuivat mutta siltikin se lähtö oli parasta mitä elämässäni olen päättänyt. Vaikka todella kauan kipuilin eroani ja ikävääni monin eri tavoin, elämä asettuu ja asioitten on tapana järjestyä AINA.
Kun tulee pökkööpaikka vastaan, muista nuo viisi sanaa, ota niistä voimaa ja kirjoittele tänne, sekin helpottaa kun saa purkaa tuntojaan ja muista myös että ”Tämän hetken kun jaksat, se riittää.” Ei yhtään mitään muuta. Kipu ja tuska on suuri ja se möykky rinnassa, voi että kuinka se puristikaan, välillä oli niin ahdistavaa ettei henkeä meinannut saada, se on sitä kun sydän on kipeä..

Sain heti seuraavana päivänä asunnon kun päätin lähteä, vuokratalokolmion koska poika lähti mukaani. Jouduin kyllä asumaan kaksi viikkoa ex-mieheni kanssa samassa taloudessa ja se aika päätöksenteosta muuttohetkeen oli raskas molemmille, miehelleni erityisesti. Hukassa oli, ei pystynyt irrottautumaan suhteestaan mutta ei minuakaan halunnut jättää, hän olisi halunnut pitää molemmat, mutta eihän se niin mene… Hän itki paljon ja pyyteli anteeksi mutta sain kylmetettyä itseni häntä kohtaan vaikka sydämeni vuotikin verta.

Pakkailin tänä aikana astioita ja lakanoita yms. ja kun muuttoauto sitten kurvasi pihalle, tajusin kaiken lopullisuuden, silloin kirpaisi. Mies kyllä pakkasi kanssani mutta ei halunnut tulla uuteen kotiini niitä purkamaan, niinpä sitten pojan kanssa kannoimme vähiä tavaroita kaksin..

Ensimmäinen yö oli ihana ja rauhallinen, ajattelin ettei enää tarvi miettiä alkaako tekstailla tai ryypätä kun menen nukkumaan, enhän tietysti saanut nukuttua ennen kuin hän oli vieressäni. Yleensä kävi kuitenkin niin usein löysin hänet sammuneena olohuoneen sohvalta viskipullo pöydällä ja kännykkä kädessä, noihin aikoihin hän joi todella paljon ja piilotteli pulloja ties mihin….
Viikko meni uudessa osoitteessa melko mukavasti mutta kun viinkonloppu koitti, romahdin totaalisesti. Myöhemmin terapeuttini kertoi että tuo olotilani, silloin kun pakkailin ja muutin ja kun ei niin kovasti koskenut eikä oikein tuntunut miltään päätöksenteon jälkeen, se oli shokkitila jolloin mieli ei vielä ymmärtänyt oikeesti mitä on tapahtunut mutta sen viikonlopun jälkeen elämäni suistui täysin raiteiltaan kun aloin käsittää että tämä on ihan oikea avioero eikä mikään leikki jonka voi viheltää poikki milloin vain.

Kerron lisää myöhemmin…..
Mutta Tuulia3. mihinkä ratkaisuun ikinä päädytkin, muista että et ole yksin, meitä saman kohtalon kokeneita on pilvinpimein, jotenkin tuosta pettämisestä on tullut muotijuttu, kukaan ei kunnioita ketään eikä mitään. Halauksia ja voimia sinulle ja muille

Hei vaan!Nyt on tämä tyttö tiukalla,kyllästyin mieheni valheisiin laitoin tavaransa kassiin ja pellolle.Koko ajan saan selville jotain "pientä,minusta tuntuu etten ole tuntenut koko miestä ollenkaan.Valehtelee ettei ole laittanut viestejä vaikka on,olen sitä mieltä että jos en kelpaa niin en.Nyt pelkään vain miten kestän.

Voimia Sinulle, Tuulia3.
Samassa tilanteessa ollaan. Voimat loppu, ollu jo pitkään. Vaimo ei ilmeisesti ilmitulon jälkeen ole pettänyt, mutta minun pää ei enää kestänyt tätä meidän tilannetta. Vaimo jatkoi pettäjäkumppaninsa kanssa kaverina alusta asti, toivoin niiiiiiiiiiiiin paljon että hän olisi jossain vaiheessa tajunnut tai päättänyt sen, että jos haluaa minun kanssa olla, ei se voi olla kuvioissa mukana. Arjet meni kohtuullisen mukavasti, mutta ne joka toisen viikonlopun bilereissut pisti aina monta päivää ihan helvetiksi. En todellakaan jaksanut olla kiltti pikku mies siellä kotona ja kai hän väsyi lopulta siihen. Kuten minäkin. En tunnista sitä ihmistä itsekseni, joka vaimolle vittuili ja valitti, epäili ja syyllisti.
Arki kulki lasten avulla minun mielestäni hyvin, vaimolle siitäkin tuli piinaa, mutta ei ole vieläkään osannut kertoa mikä sen aiheuttaa minussa. Olen kuulemma liikaa kotona, teen liikaa siellä, osallistun hommiin ja hän ei osaa alkaa tekemään oikein mitään siellä jos olen paikalla...ja kumma kyllä, meinasihan se rasittaa minuakin ja tuli monesti sanottuakin asiasta, kun tuntuu että kaiken saa yksin tehdä.
Lopulta väsyin siihen, että vaimo keskustellessamme (=minä puhuin, hän vastasi jos vastasi, pääasiassa ei mitään tai sanoi vain "joojoo") sanoi että ei näe meillä mitään tulevaisuutta. Silti haluaisi asua yhdessä kunnes rahatilanne hieman parempi, jotta voisi erota. Käytännössä tarkoittaa, että seuraavaan pariin vuoteen ei parempaa rahatilannetta ole luvassa. Niin pitkäänkö tässä pitäisi kitkuttaa, tietäen että toinen ei halua edes muuttua, ei edes halua välittää, ei yrittää.
Kävimme sitten parin tunnin keskustelun yksi ilta, yritin saada selville, haluaako hän enää mitään yrittää, näkeekö tulevaisuutta yhdessä, voisiko pitää minusta...ei. Silti hän ei halunnut sanoa ääneen sitä, että otetaan ero. Kannoin kaapista allekirjoitusta vailla olevan eropaperin ja sanoin, että se on nyt tässä. Jos ei enempää kiinnosta, niin en jaksa enää yhtään. Jos hänen mielestään meillä ei ole perheenä enää tulevaisuutta, jos hän asettaa omat menonsa ja halunsa ja hauskanpitonsa perheen edelle, niin nyt voi sen valinnan tehdä. Ja sen hän teki.
En voinut uskoa, että hän tekisi sen, mutta allekirjoitus siitä paperista löytyi.
Ja edelleen kuulostaa, että haluaa asua vain yhdessä vielä kunnes rahatilanne paranee ja erilleen muuton jälkeenkin osallistua päivittäin lasten hoitoon, jotta ei tarvisi hoidoissa pitää pitkiä päiviä ja pienimmät koululaiset eivät joutuisi kotona yksin olemaan...en siis pääsisi hänestä eroon edelleenkään normaalielämässä. Mutta jos puhun siitä, että mielestäni lapsille ja meidän omien elämiemme rakentamisen kannalta olisi järkevämpää olla sekaantumatta koko ajan toisten elämään, alkaa puhe siitä, että hän ottaa lapset, kun en pysty hänen mielestään normaalin työpäivän takia huolehtimaan heistä...
....järki lähtee tämän tilanteen kanssa, töissä ei tahdo saada aikaiseksi mitään, kotona arjen rutiinit pelastavat, mutta illalla ei lasten nukkumaan menon jälkeen osaa innostua mistään. Harrastus jäänyt pois, lenkille ei jaksa, ystäviä ei ole...olo on turra, tuntuu kuin itku tulisi, mutta ei edes se tule, ei jaksa... ☹️

Voi ystäväiseni kuinka kipeää teillä nyt on ja toisaalta olen vihainenkin että alistutte olemaan kynnysmattoja, vihainen siksi, koska tein sitä samaa niin kauan, ja mitä enemmän kyselin ja matelin niin itseinho senkuin lisääntyi kun toinen oli valtiaana päättämässä MINUN ELÄMÄSTÄNI! Niin helvetisti kun puolisoani rakastin niin yhtä helvetisti otti päähän mateluni, on minusta totta vieköön parempaankin, ei tuo ihminen ole ainut maailmassa (vaikka siltä silloin tuntui, hän oli maailmani), siltikin kiskaisin itseni siitä pois.

Yritän kertoa teille kohtalotoverini sitä että, mitä kauan katsotte tilannetta tekemättä yhtään mitään ja jos kerta kerran annatte anteeksi, siinä käy lopulta niin, että puolisonne on varma teistä: Teen minä mitä syrjähyppyjä tahansa tai alan suhteeseen toisen kaa, ei se mua koskaa jätä ku ei ole jättänyt ennenkään ja mitä saatte itse siitä. Hetken hyvän olon kun miehenne/naisenne on siinä vielä mutta pettää taas.

En voi uskoa että itsetuntonne kestää tuota kovin pitkälle..

Tiedän, on turhaa puhetta nyt kun on yhteiset lapset, yhteinen koti, yhteinen velka, ystävät, eläimet ja suku.... Mutta oikeesti, noi mikään ei ole mitään sen rinnalla kun kerran voitte katsoa itseänne ylpeästi ja sanoa. Minua ei kohdella näin, minä en alistu mihin tahansa ja kas, ennen pitkää pikku hiljaa, pala kerrallaan.... onkin vahvin se lenkki joka näytti ensin heikommalta, SIIS TE!! Mutta tiedän senkin, että joka ikinen kivi on käännettävä ennen lopullista päätöstä ja maljan on oikeesti vuodettava yli ennenkuin päätös on valmis, mutta kun sen aika on, elämä tulee näyttämään paljon paremmalta kuin pettävässä suhteessa jossa itse voit huonosti ja itsetuntosi rapisee pikkuhiljaa kokonaan. Muistakaa tämä. Te olette tärkeimmät ihmiset itsellenne ja jos et voi hyvin ei lapsetkaan voi hyvin. Ja pettäjäpuolisot eivät ole teidän arvoisianne, ihan oikeasti on heitäkin jotka eivät petä eivätkä hyväksy sitä, hänet voit löytää vaikka kaupan kassajonossa tai lenkkipolulla kun aika on kypsä. Edelleen voimia kaikille, olen tukenanne🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Kun näitä viimeisiä kirjoituksia on lukenut, niin tulee tunne, että miten paljon sitten sen petetyn pitää kestää? Ja kuinka nurinkurinen tilanne on...
Kun tilanteen pitäisi olla ihan päinvastainen: pettäjän pitäisi tehdä kaikkensa, jotta petetyn olo helpottuisi, jotta hän voisi uskoa, että pettäjä oikeasti haluaa pelastaa liiton, tehdä KAIKKENSA sen eteen, kiskoo sitä petettyä veden pinnan päälle ja hokee, että kyllä tästä selvitään. Ottaa ohjat käsiinsä, kestää petetyn kiukut, surut, itkut ja viis veisata siitä, tuleeko enemmän vaan paskaa niskaan, hän kestää sen kyllä, jos haluaa liiton pelastaa. Viis veisaa omasta olostaan, kunhan vain petetyllä olisi hitusen parempi olo. Ja voi kamala, luulisi, että pettäjällä olisi jonkunmoisia syyllisyydentuntemuksiakin, kyllä täytyy olla jonkinlaista narsismiin viittaavaa, jos kirkkain silmin sanoo haluavansa olla kaveri sen salarakkaansa kanssa! Jotenkin on pakko vakuutella itselleen, ettei tee mitään väärää, vaikka kaveeraa... ei sitä muuten kestäisi tehdä, kun on jo nähnyt miten pahaa jäkeä se saa aikaan...!

Eikä tosiaan pettäjä juokse baareissa joka toinen viikonloppu, ei todellakaan kaveeraa sen salarakkaansa kanssa.

Näissä kirjoituksissa on niin päinvastainen tilanne, mitä meillä oli. Ei voi olla niin, että pettäjä sanelee ja petetty alistuu, tyytyy siihen mitä saa... Huh, on siinä varmasti tytötä, että pää pysyy selväjärkisenä, kun minä ainakin meinasin muutenkin seota oman ahdistukseni kanssa. Jos mies olisi vielä baareissa kulkenut ja ollut "ystävä" tämän salarakkaansa kanssa... tuntuu kyllä siltä, että en olisi tässä ja nyt.

Tälläisen jälkeen kun kaikki muuttuu. Käsikirjoitus menee uusiksi. Ei voi vain jatkaa siitä vanhasta ja olettaa, että se jatkuu. Se ei toimi niin.

Minsuta pitäisi olla niin, että se pettäjä anelee, matelee, eikö teistäkin? Miksi petetyn pitäisi pyytää, ettei pettäjä juokse baareissa tai kaveeraa salarakkaansa kanssa? Minusta pettäjän pitäisi tietää, että se on puhumattakin selvää, en voi käsittää, että siitä edes pitää vääntää ja kääntää montaa kertaa, kun on paljon muutakin selvitettävää?
Ei tuolla tavalla saa koskaan luottamusta takaisin. Ja minun täytyy sanoa, että ei tuollainen käytös kylläkään viestitä sitä, että pettäjä haluaa taistella liittonsa puolesta.

Sain eilen puristettua miehestä sentään sen verran, että pystyi nyt myöntämään, että on valehdellut ja kertoi asian oikean laidan.
Tuliko sieltä sitten totuus asiasta, sitä en tiedä, mutta ainakin joutui nyt sitten myöntämään, että on tullut oikein kunnolla valehdeltua. Toista naista ei hänen tarinansa mukaan ollutkaan kuvioissa, vaan ihan toisenlainen juttu. Ehkä uskon, ehkä en. Jotenkin tässä vaiheessa tuntuu, että jos toinen voi valehdella noinkin mitättömästä asiasta, joka tässäkin kyseessä oli sitten lopulta, niin mitä ihmettä! Kirkkain silmin monta päivää vannoo, että on rehellinen ja puhuu totta, vaikka kokoajan olen tiennyt, että totuus on jotain muuta. Minulla oli todiste siitä, että ei ole ollut siellä, missä sanoi olevansa, mutta se, missä sitten on ollut, jää vain hänen sanansa varaan.
En edes tiedä, jaksanko enää välittää, mitä hän touhuaa ja mitä sanoo. Kaikki se luottamus, jota tässä on vuoden aikana saanut itselle koottua häntä kohtaan, hävisi kuin tuhka tuuleen. Katsoin häntä ja mietin, miten voikaan ihminen olla tuollainen, joka pystyy kaiken meidän yhdessä kokeman jälkeen valehtelemaan minulle, vaikka näkee hätäni ja ihmetykseni siitä, että tiesin olevani tässä tapauksessa oikeassa ja hän vain väitti muuta.
Ja kaiken tämän jälkeen hän sitten vielä kehtaa vähän naureskella ja ihmetellä, että olen minäkin kummallisiin asioihin aikaani kuluttanut, kun olen selvittänyt, ettei hän siellä ollut, missä väitti olevansa. Mutta kun se tunne tulee, että kaikki ei ole niinkuin sanotaan, niin silloin se on vain tutkittava. Luulin, että tulen jo hulluksi, kun uskoin itseeni niin paljon ja toinen väittää muuta. Mutta onneksi tämä nyt selvisi ja tiedän, että ihan hullu en sentään ole.
Nyt tosiaan joudun vain miettimään, miten tästä eteenpäin. Luottoa miestä kohtaan ei ole taaskaan ollenkaan, joudun miettimään, mitä edes tunnen häntä kohtaan. Tunnenko tuota miestä enää ollenkaan? Onhan se niin, että kun on vuosia ja vuosia valehdellut minulle suhteessa ollessaan, valehdellut varmasti myös tuolle toiselle naiselle ja siinä sivussa kokoajan myös itselleen, ei sitä niin vain voi lopettaa. Joten mihin seepra enää raidoistaan pääsee? Valehtelusta on tullut tapa välttää konflikteja ja päästä itse helpolla. Ja juuri kun tästä viime kesänä puhuttiin!
Tuntuu, kuin hakkaisi päätä seinään tässä.
Sanoin vain hänelle, että nyt joudun miettimään, mitä mieltä tästä asiasta olen.
Jotenkin tuli kuitenkin olo, että hän ei vieläkään tajua tätä tilannetta. Tai ehkä hänellä ei vain ole kykyä tehdä tälle tilanteelle mitään. En tiedä.
Nyt vain joudun miettimään, mitä seuraavaksi.
Jos kaikkea ikävääkin, niin jostain syystä näin tässä myös koomisia piirteitä ja minua alkoi jo naurattamaan tämä tilanne eilen. Jotenkin tunne siitä, että joudun ison miehen kanssa käymään läpi valehteluasioita samalla lailla kuin lastemme kanssa - "tiedät kai, että ei saa valehdella"-tyyliin. Ihan idioottimaista. Mutta naurattipa sentään. 🙂

Tervehdys kohtalotoverit!
Lueskelen kirjoituksianne ja tunnen hyvin konkreettisesti sen pahan olon, mikä tästä ketjusta välittyy. Itse elän tällä hetkellä vuoden takaisia aikoja, välillä reveten ja romahtaen täysin. Vuosi sitten miehen sanojen mukaan hänen suhteensa parhaan ystäväni kanssa päättyi - noin vuosi sitten mies myös halusi lopettaa meidän avioliiton ja erosimme. Muistan hyvin selvästi, miten putosin kuiluun ja tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Lapset ja ystävät pitivät hengissä ja elämässä kiinni. Vähä kerrassaan nousin jaloilleni ja aloin aavistella, että koko totuus ei ole se, että mies on vain uupunut perhe-elämään. Lopulta mies tunnusti olleensa uskoton - vain kerran, humalapäissään. Kyllä maailma romahti jo siitä tiedosta. Muistan edelleen, kuinka itkuisena ja sekavana tukeuduin parhaaseen ystävääni ja vuodatin tunteitani ja hän vain katsoi kylmänä minuun ja sanoi, ettei halunnut tietää asiasta enempää. Eikä hälytyskelloni pirisseet, että nyt uskoudun ihmiselle, joka ei oikeasti välitä minusta! Parin viikon päästä tästä tunnustuksesta sitten selvisikin, että mies oli ollut uskoton parhaan ystäväni kanssa eikä vain kerran ja humalassa vaan useasti ja systemaattisesti - niin meidän kuin ystävänikin kotona, tuttavien luona ym. En osaa edes kuvailla, enkä pysty muistamaan, miltä silloin tuntui. KAIKKI tuntui romahtaneen: usko ihmisiin, perusturvallisuuteen, elämään. Ja jollain tavalla lohtuni oli silloin katuva, anteeksipyytelevä mies, joka sanoi rakastuneensa minuun uudestaan. Jäin, itkin, huusin, potkin, raivosin vasten miestä ja mies piti kiinni, silitti päätä. Rakastuin itsekin uudestaan, uskomatonta, mutta niin siinä kävi.

Tässä siis lyhyt referointi vuoden takaisesta elämästäni ja niistä fiiliksistä, joissa elän hyvin vahvasti edelleen. Puoli vuotta tapahtuneesta alkoi helpottaa ja usko yhteiseen tulevaisuuteen alkoi varovasti syntyä. Mies oli ollut koko ajan äärimmäisen huomioiva, rakastava, katuva ja valmis keskustelemaan vaikka hamaan tappiin asti. On sitä edelleen - musta vaan tuntuu, että alan vihdoin olla sillä tavalla jaloillani, etten tiedä, mitä MINÄ haluan?

Toisinaan rakastan miestä valtavasti ja teen kaikkeni, että perheemme voi hyvin. Toisinaan vihaan miestä, suorastaan halveksun ja ällöän ja haaveilen elämästä ilman häntä. Toisena päivänä luotan siihen, että hän on rehellinen, oppinut virheistään eikä enää koskaan tuota mulle vastaavanlaista pahaa ja sitten taas seuraavana päivänä tuntuu, että miten ikimaailmassa kykenen luottamaan ihmiseen, joka on satuttanut mua pahiten ja suistanut mut henkisesti ihan katkeamispisteeseen?

Tän kaiken keskellä mä olen kuitenkin löytänyt itseni ja huomannut, että mä olen omana itsenäni vahva ja voimakas enkä usko, että enää olen samalla tavalla sinisilmäinen ja luottavainen ketään kohtaan - tosin en halua kyynikoksikaan ruveta. Tuntuu, että elämä kantaa ja itsetuntoni on jopa kohonnut! Niinkuin joku kirjoitti, niin MINÄHÄN TÄSSÄ OLEN VOITTAJA, se jolla on puhtaat jauhot pussissa, hyvät aikeet. Luulen, etten koskaan enää tule romahtamaan samalla tavalla kuin romahdin vuosi sitten, tapahtui mitä tapahtui.

Oikeastaan olen kriisin portaissa menossa sekä viimeisessä, hyväksynnän ja uudelleensuuntautumisen vaiheessa että sitten vihan vaiheessa. Olen hyväksynyt miehen teot osaksi meidän avioliiittoa, vaikka en tietysti hyväksy niitä periaatteellisella tasolla, mutta ystäväni teot herättävät vain vihaa. Niin voimakasta vihaa, että toisinaan mä haaveilen siitä, että se ihminen kuolee. Aivan sairasta! Mä nään unia, joissa mä kamppailen tän mun ystäväni kanssa ja raahaan sitä hiuksista ja retuutan ja hakkaan ja aamulla herään aivan uupuneena. Käyn edelleen kriisikeskuksessa juttelemassa ja purkamassa tuntoja ja se auttaa! Mä haluaisin tulla sinuiksi myös ystäväni aiheuttaman tuskan kanssa, mutta se tuntuu loputtomalta prosessilta. Askel kerrallaan. Romahtelen usein, itken, huudan ja lamaannun, mutta luotan siihen, että aina mä sieltä nousenkin. Tähän asti olen noussut, aina vaan vahvempana.

Yritän miettiä asioita pala kerrallaan: tällä hetkellä mies on hädissään ja valmis tekemään kaikkensa, että meidän liitto pelastuu ja sanoo rakastavansa mua enemmän kuin mitään. Mä rakastan myös häntä, vaikka tunteet heittelee. Nyt juuri tuntuu, että eikö sekin ole jo paljon, rakastaa ja tulla rakastetuksi?

Voimia paljon rakkaat kanssasisaret! Tuska on ajoittain hirvittävää, jopa invalidisoivaa, mutta me selvitään, ihan varmasti selvitään!

Moi. Me ollaan perustettu "uusioperhe" noin 3 vuotta sitten. Ennen naimisiinmenoa oli mulla itsellä muutama "läheltä-piti" lipsahdus toisen naisen kanssa, josta sittemmin kerroin nykyiselle vaimolleni avoimesti, tosin myöhemmin. Joulukuussa vaimoni petti sitten minut ihan omassa kodissamme mun parhaan ystäväni kanssa, juuri saivat hommat hoidettua kun tulin sisään. Tilannetta oli edeltänyt itse järjestämäni ilta kaveriporukalle, jonka päätteeksi huulen heittona heitetty "onhan se ok jos me vähän mennään tonne?" vaimoltani sai multa kuittauksen että "tottakai..." ja sit se meni ja teki sen oikeesti...Noh, koko juttu on sitten käännetty siten, että vika onkin siinä että minulla on jonkinlainen alkoholiongelma (yllätys!) eli oli tapana juoda keskaria saunan yhteydessä 1-3 kertaa viikossa sixpäkki tai joskus jopa 8päkki. Tästä sovittiin joulun alla et loppuu. Ja loppui. Tuote vaihtui 1-bisseen lidlistä. Nyt kuulemma 3-4- tölkin jälkeen edelleen muuttuu mun olemus. On kuulemma luottamus hukassa minuun. Ja minullasitä pitäisi olla häneen tuon episodin jälkeen???Jotkut päivät menee ihan hyvin, jotkut ei. Itsellä on älytön huoli koko ajan että tekee oikein ja hyvin ja tarpeeksi, mutta vastakaikua ei juuri tule. Aloimme käydä perheterapeutilla, ollut suht ok käyntejä mut aina niiden jälkeen aika tulehtunut tilanne. Itselleni tuli pari kolme viikkoa sitten pahat rytmihäiriöt ja yksi "tippuminen" eli kaikki musteni hetkeksi enkä päässyt kuistilta ylös jaloille. Menin Auroran sairaalaan, sain apua, ja tilanne rauhoittui. Miettii tässä vaan että tätäkö se on, 45 vuotta taaperrettu täällä pallon päällä, ja aina vaan menee päin honkia? Rakastan vaimoani, en voisi elää ilman häntä, mutta nuo loukkaukset ja ristiriitainen käytös on hämmentävää...😯🗯️

Pakko taas kirjoittaa tänne vähän. Olen niin hämmennyksissä viimeaikaisista käänteistä elämässä.
En voi uskoa, että mies on pystynyt taas valehtelemaan ja nyt kun olen tätä muutaman päivän pureskellut, tulee mieleen muitakin asioita, jotka noin vuosi sitten tuli ilmi. Samalla lailla, jälkikäteen, valheita, jotka oli peitellyt muunlaisilla "totuuksilla", jotta ei tule riitaa.
Hän siis välttelee riitaa kanssani tai ehkä enemmänkin kuviteltuja riitoja, sillä en minä totuudesta suutu. Suutun siitä, että minulle valehdellaan. Totuus on aina totuus, sitä ei käy kieltäminen, siitä voi keskustella, mutta mitä jää valheesta käteen? Ei mitään. Joka kerta, kun on tullut tällainen valehtelu esille, on hän jotenkin kääntänyt sen niin, että ei ole voinut kertoa minulle totuutta, koska hermostun, suutun, tai reagoin jotenkin muuten negatiivisesti. Nämäkin tuntemukset hän on keksinyt omassa päässään, ei hän minulta ole kysynyt, miten reagoisin, jos hän kertoisi jostain asiasta totuudenmukaisen jutun. Eli jotenkin hän hakee oikeutusta valehteluunsa minun käytöksestäni. Laittaa valehtelunsa minun syykseni, suoraan sanottuna. Tämän tajusin viime yönä...
Olen niin pettynyt, että näin on käynyt. Mietin myös, miten paljon hän on valehdellut minulle tässä vuoden aikana, miten paljon on minulta jäänyt huomaamatta. Onko suhde sitten kuitenkin jatkunut koko ajan tietämättäni. Ehkä. Enää en tiedä, mitä tästä kaikesta voin ajatella.
Ehkä kuitenkin sen, että en pysty jatkamaan näin. En pysty luottamaan hänen sanaansa enää yhtään. Kaikki luotto hävisi hetkessä. Miksi hän teki näin?
Ihan turha keskustella hänen kanssaan enää mistään, turha kysyä asioita, jotka ehkä vielä kaivelevat ja mietityttävät. Vaikka hän kertoisi mitä, en vain voi uskoa häntä. Tiedän sen.
Miten voi olla, että on naimisissa miehen kanssa, jota ei todellakaan tunne ollenkaan. Aika rankkaa todeta tällainen asia.
Olen niin hämilläni...

Hei!Järkytyin kun luin Minetta viestisi,tuohan oli melkein kuin minun kertomukseni,voi hyvä luoja ovatko kaikki ihmiset ihan sikoja seksikö vain jyllää.Olen päättänyt ,että jos koskaan pääsen jaloilleni satsaan kaiken vain itseeni en tuohon limanuljaskaan joka suorastaan matelee edessäni ja vakuuttaa rakkauttaan.Välillä uskon melkein häntä kunnes tulee taas esiin pikkuvalheita,mielestäni nyt kannattaisi olla rehellinen eikä pimittää mitään.tämä ns.ystäväni on mielestäni täysin ala-arvoinen en jaksa mitenkään ymmärtää.eilen löysin mieheni vanhan kännykän hän sanoi katso vaan siitä et mitään löydä ja kas kummaa pikavalikosta putkahti tämän yhteisen ystävämme nimi.Siis siitähän pääsi kätevästi ja nopeasti kullalle soittamaan.Valheita,valheita vain ja kummaksi sen tekee,että mieheni sanoo ettei ole rakastanut kuin minua ja ei kestä ajatella elämää jos jätän hänetMyös minun mieheni on erittäin huomaavainen ja erittäin huolestunut tilastani hieroo yöllä hartioita kun herään tuskaan,yrittää kaikinkeinoin helpottaa oloani.Voin sanoa,että mikään tähänastisesta vaikeudesta ei ole ollut näin raskas ja totisesti elämäni ei ole ollut helppoa,on ollut rahavaikeuksia,sairautta ym.mutta tämä tuska on jotain lamaannuttavaa juuri kun piti alkaa elämän ns.kolmas vaihe lapset maailmalla,aikaa ja rahaakin enemmän,eläke häämöttämässä.Mieheni on myös viestitellyt ja soitellut itseään puolet nuoremmalle naiselle muutaman vuoden ajan minusta hän on nolannut itsensä,nainen on parisuhteessa ja kertoi mieheni viestien olleen muutaman kerran vähän "ihmeellisiä".Nuori nainen ja mieheni joutuvat tapaamaan työnsä puolesta,mieheni tokaisi vain ettei hän nyt alaikäisiin sekaannu.Olen toki itsekin joskus ihastunut,mutta vain ajatusten tasolla ja suoraan sanoen vaikka rakastankin miestäni myös vihaan ja halveksin tällä hetkellä.Jostakin kun saisi voimia ponnistella eteenpäin,sitä toivon teille kaikille emme ole yksin ja kesä on ovella🙂)

En mitenkään puolustele pettäjiä, mutta uskon, että ei KUKAAN pettäjä sano petetylle suoraan, kuinka ihastui, mitä tekivät, yms. asioita suoraan ja uskon, että lähes JOKAINEN pettäjä käryn käytyä yrittää valheella eteenpäin.... niin minunkin mieheni teki.

Kun ajattelee sitä aikaa, kun omasta elämästä oli pohja pois, makasin sängyssä, laihduin ja lopullinen totuus oli kertomatta.... niin en ihmettele yhtään, ettei mieheni kertonut kaikkea paskaa... jälkeenpäin hän on sanonut, että ei kerta kaikkiaan voinut lisätä tuskaani yhtään enempää, kun oli todella hädissään, koska minut kärrätään johonkin hoitoon.

Oletko meittinyt tätä vaihtoehtoa? Ja kuinka vaikea sitä oikeasti on puhua omalle vaimolleen salaisesta ihastuksesta?

Terapeuttini sanoi, että yhtä lailla se valahtelu voi olla jossain tapauksissa suojelua.. vaikka väärinhän se on. Se tietenkin lisää vaan tuskaa... olen joskus ajatellut itseäni mieheni asaemaan: olisinko vapaaehtoisesti puhunut syrjähypystäni, mitä teimme missä, kuinka... empä usko. Vaikeaahan siitä olisi puhua...

Mutta tietenkin, jos uusia valheita tulee muiden kuin tämän uskottomuus asian tiimoilta, niin se onkin eri juttu- onkohan miehelläsi tosiaan se tunne, että ei halua rasittaa sinua tietyillä asioilla, valehtelee mieluummin.... jos miehesi tosiaan näkee, kuinka huonossa jamassa olet, niin asia voi olla niin...
Tai sitten tosiaan edelleen peittelee jotakin....

Tämä juttu, josta nyt jäi kiinni, ei mitenkään hänen kertomansa mukaan liittynyt naiseen, vaan oli ihan typerä juttu mielestäni peitellä edes. Muutos suunnitelmiin hänen sanojensa mukaan, mutta kun en kuulemma kestä mitään muutoksia. Miten niin, onko hän edes testannut minua sillä saralla? Kai minä nyt ymmärrän, jos työjutuissa tulee muutoksia. Mutta että ryhtyy valehtelemaan sitten tuollaisista, sitä en ymmärrä. Ja sen takia tuleekin mieleen, että onko taustalla sittenkin toinen nainen, mutta tällä varjolla yrittää sitten pimittää vielä jotain. Kertomalla ensimmäisen valheen tilalle toisen valheen. Sillä ei tämäkään tarina ihan täysin järkeeni käynyt.
Niin huonossa kunnossa en kuitenkaan enää tässä vuoden tuskailujen jälkeen ole, että en kestäisi totuutta. Enemmän tuntuu, että mies ei kestä totuutta mistään. Menin itse vain todella lamaantuneeseen tilaan viime viikolla, kun käsitin hänen alkuperäisen juttunsa valheeksi. Jälleen tuntui, että elämältä putosi pohja - jälleenkö olen tässä valheiden suossa?
Nyt on tosiaan kysymyksenä enemmänkin se, miksi mies ei halua käsitellä kanssani vaikeita asioita. Ymmärrän täysin sen, että suhteesta ei enää puhuta, sitä en jaksa enää mitenkään puida ja olenkin sanonut miehelleni, että tiedän jo ihan liikaakin asioita heidän suhteestaan. Olen saanut liikaa informaatiota häneltä ja myös muualta, joten sitä en missään nimessä halua enää saada lisää. Sen hän tietää.
Tässä jutussa on nyt kyse siitä, että hän ei vain pysty elämään niin, että ei valehtelisi. Sitä en käsitä. Miksi ei voi olla valehtelematta minulle? Tämä tapauskin oli sellainen, että tässä (jos se tarina pitää paikkaansa) ei olisi ollut mitään suojeltavaa minulta. Kyseessä oli täysin hänen menonsa ja tekemisensä ihan arkisissa asioissa. Siihen liittyi matkustamista ja yön poissaoloa. Ja tästä hän valehteli, missä on ollut ja mitä tehnyt. Ja jos tuollaisesta pitää valehdella, tulee väistämättä mieleen, että ei ole ollut sielläkään, missä nyt uudessa tarinassa väittää olleensa. Miksi kertoisi valeita ihan tavallisista asioista?
Toisaalta taas, jos tietää, että pitää olla avoin ja kertoa menemisistä ja tekemisistä vapaaehtoisesti ja avoimesti, eikä sitä tee kuitenkaan, niin kyllä siinä väistämättä alkaa tulemaan mieleen, että kaikki ei edelleenkään ole niinkuin hän väittää.
Ja jaksanko tätä enää, jaksanko miettiä, valehteleeko hän taas. Onko kertomansa asiat totta vai valetta? Mitä järkeä tässä enää on?
Jos kerran on keskusteltu, että nyt ollaan rehellisiä toisillemme, niin miksi ihmeessä menee valehtelemaan? Sitä vain en ymmärrä. En ymmärrä. En todellakaan. Tässä tilanteessa en näe mitään suojeluajatuksia minua kohtaan, vaan pelkästään hänen oman edun tavoittelua siinä mielessä, että hän ei ole halunnut kertoa asioita oikealta kantilta välttääkseen kuviteltuja konflikteja.
En oikein ymmärrä enää, mitä ihmettä minä tässä vielä tätä veivaan. Miksi en saa voimaa vaan irrottaa koko suhteesta????? Heittäisin mäkeen koko miehen. Mutta sitten kuitenkin... tämä on tätä vuoristorataa.......

Onko tämä pettäminen, valehtelu ym todella näin yleistä kuin näistä jutuista voi päätellä, miksi ihmiset jotka joskus ovat rakastaneet toista tekevät näin. Olen itse
nyt vuoden kärvistellyt mieheni toisen pettämisen paljastututtua ja joka päivä mietin edelleen tätä juttua ja olen välillä tosi ahdistunut. Ei jaksais enää, mutta kun en osaa
lähtöpäätöstäkään tehdä, niin tässähän roikun. Puhevälimme ovat tällä hetkellä aivan poikki, samaten tietenkin seksielämä. Olen monet kerrat pyytänyt miestäni selittämään
miksi hän on tehnyt näin ja mitä (minä, lapset, lapsenlapset) merkitsemme hänelle, eikö hän pettäessään yhtään ajatellut että voi menettää meidät kaikki....en ole saanut kunnon vastausta. Samaten olen sanonut hänelle että voisin ehkä jotenkin yrittää vielä, jos hän katuisi, itkisi, pyytäisi kunnolla anteeksi minulta - tätä hän ei ole tehnyt. Eli minulla on jotenkin sellainen olo, että hän ei oikeastaan kadu tekemisiään.
En tiedä. Viimeksi kun sanoin, että en enää tiedä erotako vai ei, hän sanoi: ei me kumpikaan haluta erota...mikä raivostuttaa minua: hän päätti näköjään senkin minun puolestani. Jos eroaminen ja kaikki siihen liittyvä kävisi sormia napauttamalla, olisin sen jo tehnyt, nyt se vain tuntuu ylivoimaiselta. Mutta tämä ahdistus ja asioiden jatkuva miettiminen on kamalaa, olen yrittänyt keksiä itselleni tekemistä ja olla mahdollisimman vähän kotona, mutta ei sekään mikään ratkaisu ole.
Voimia teille kaikille samojen asioiden kanssa taisteleville.