Hei Broken, kiva kun annat kuulua itsestäsi! Nyt vaan voimia jatkoon. Minusta tuo kymmenen vuottakaan ei kuulosta yhtään liioitellulta, itsekin pettämiseni jälkiseurauksia olen läpikäynyt kohta 10 vuotta. Onneksi ex-miehelläni on uusi elämä, en tiedä onko hän ehtinyt prosessoida meidän asioitamme eron jälkeen oikeastaan ollenkaan, koska alkoi suhteeseen työtoverinsa kanssa erostamme seuraavana päivänä, ja tapasi seuraavansa heidän ollessa vielä yhdessä. Toivottavasti ne eivät ole tehneet hänen uuteen elämäänsä tuhoa, jos ne ovat piiilossa, olkoot ja pysykööt siellä! Mutta Sinulla on nyt se prosessoinnin aika ja paikka. Paljon voimia siihen. Elämä hymyilee vielä.

Riitta: on hienoa että löysit tänne palstalle. Minä olen vähän huolissani sinusta. Sanoit, että miehesi ajaa sinua tavallaan nurkkaan ja hänelle ei voi puhua. Hän on luvannut ettei ota yhteyttä salarakkaaseensa ja kertoo jos tämä ottaa häneen.
Mutta sinä elät tätä joka päivä, pelkäät ja prosessoit koko ajan. Onko miehesi todella yrittänyt, koetko että hän ymmärtää? Miksi hän väittää, että olet sairas? Minusta tuo on jotain ihan ihmeellistä.. Hänhän sinut sairaaksi tekee.
Olisiko sinulla mahdollisuus päästä johonkin vaikka viikonlopuksi, tai pitemmäksi aikaa, pois ajattelemaan asioita? Tekemään jotain kivaa ystäviesi kanssa? SInun päiväsi menevät nyt kuin elonkamppailussa, päivä kerrallaan, mitään muuta et uskalla ajatella. On kauhean kurjaa, kun et pysty nauttimaan elämästä, etkä jaksa enää nähdä ystäviäsikään. Kuulostat kovin masentuneelta. ☹️ Minusta miehesi pitäisi nyt olla nimenomaan TUKENA sinulle, eikä vaatia ja nujertaa.
Ei kuulosta hyvältä. En oikein osaa auttaa, mutta toivon että keksisit jotain ihan pieniä asioita mistä aloittaa oman hyvän elämän uusi alku, eli alkaisit nauttia pienistä asioista ja kokea elämän mielekkääksi Sinun näkökulmastasi, tehden omia juttuja ja päästä ajatuksista edes hetkeksi eroon. En osaa neuvoa miten sen toteuttaisi muutoin, kuin pienin askelin. Mies ja ongelmanne ovat läsnä, mutta olisiko joku uusi harrastus tai ystävien kanssa kerran kuussa joku tempaus ja yhdessä tekeminen mahdollista? Sellainen, jossa hekin uskaltavat iloita kanssasi, etkä saa tunnetta, että "rasitat" heitä liikaa huolillasi (en usko että he ajattelevat niin!).

Äläkä anna vanhojen ihmisten kommenttien satuttaa liikaa, he ovat juurikin itse eläneet niin, että kärsitty on ja jääty on ja mitä tahansa tuli vastaan, siitä selvittiin puhumatta! Onneksi nykyään ei ajatella enää niin.
Muista Riitta, mitä tahansa vastaan tuleekin: sinä olet upea, et ole tehnyt mitään väärin, sinua kohtaan on tehty väärin. Sinulla on mahdollisuus vielä saada onni, älä koskaan ajattele että olet huono ihminen tai sairas, vaikka joku sanoisikin niin. Sinä et ole sairas, ja totesit niin itsekin. Mielen voima vaan on niin suuri, jos on heikoilla ja joku väittää jotain, sitä alkaa ehkä itsekin uskoa niin? Sinä olet silti sellaisia ajatuksia vahvempi! 🙂🌻

Hei Broken3,
jos käsitän tilanteesi oikein, miehesi ei ole kokonaan luovuttanut henkisesti salarakkaastaan, eikä ole siis tehnyt päätöstään. Meille sanottiin terapiassa jo 1,5 vuotta sitten, että tällaista tilannetta ei saisi olla. Pettäjän on tehtävä selkeä ratkaisunsa, haluaako hän todella koko sisimmässään jatkaa puolisonsa kanssa vai erota. Tälle päätökselle on avioparin keskenään sovittava aikaraja, koska pettäjän on päätös tehtävä. Myös painotettiin, että päätös on nimenomaan pettäjän, ei petetyn. Vastuu on pettäjällä. Petetyn olisi myös valmis kohtaamaan kaikki vaikeudet, tunteenpurkaukset ja keskustelut. Aikarajaa, mikä on sopiva "oireilulle", ei pettäjä voi asettaa.
Miehenikin varmaan kuvitteli, että minun paha oloni menee muutamassa kuukaudessa ohi. Mutta näinhän ei suinkaan ole ollut. Jos pettäminen olisi jäänyt yhteen jaksoon, olisi tilanne ehkä nyt jo melko normaali (tosin ei se kokonaan mielestä olisi poissa). Mutta koska pettäminen uusiutui kaikista puheista, lähentymisestä ja lupauksista todella harkitusti, ennakkojärjestelyin ja valehteluin, mentiin silloin takapakkia miinus sata ja sen kurominen viekin taatusti aikaa. Välillä riidellessämme mieheni edelleenkin sanoo, että mitä sinä enää elät siinä ajassa. Valitettavasti asia tulee mieleen todella monista asioista; laulujen sanoista, tv-ohjelmista, lehdistä, paikoista, nimistä ja vaikka mistä. He kun ehtivät melko lyhyen suhteen aikana likaamaan niin monta asiaa - niistä rakkain oli yhteinen kotimme!
Minullekin tulee nykyään väistämättä ajatus muuttamisesta pois. Olen tavallaan nyt opetettu ajattelemaan, että pärjään yksinkin. Olemmekin joskus ajatelleet, voisiko parisuhteemme toimia ns. kahden kodin systeemillä. Olisimme pari, mutta kummallakin oma asunto. Samalla se oli testi kummallekin; minulle testi oppisinko luottamaan mieheeni ja miehelleni testi pysyykö hän uskollisena minulle. Terapiassa tätä pidettiin kokeilunarvoisena, jos siihen tulee mahdollisuus. Toisaalta se mielestäni voi olla ns. pehmeä ero eli ajautuisimme hiljalleen erillemme.
Keväisiä päiviä kaikille🙂

Broken3 kirjoitti 23.3.2012 19:28

Hei taas kaikille, ei tunnu olevan mitään eroa siinä onko tiennyt kauan vai vähän aikaa, yhtäkaikki sattuu ja kovin. Luulisi jo runsaan vuoden aikana jonkin muuttuvan, ja kai hetkellisesti onkin paremmin, mutta taas jokin asia tai sanonta muistuttaa ja sitä tipahtaa jonnekin montun pohjalle. Ajattelin tänään, että on usko, toivo ja rakkaus mennyt sen siliän tien, ja tuntuu mahdottomalle rakentaa elämäänsä minkään päälle.

Tapasin juuri jokin aika sitten vanhan ystävän, jota en ollut nähnyt muutamaan vuoteen, ja hän kertoi, että oli mennyt kymmenen vuotta, ennenkuin hän jotenkin pystyi jättämään asian taakseen, ja olla ajattelematta sitä.

Haluaisin pystyä antamaan anteeksi, ja uskoa tulevaisuuteen, mutta ilmeisesti olen senverran jästipää, ettei se hevillä onnistu.
Sanotaan ettei ketään voi omistaa, enkä sitä haluakaan, mutta haluaisin luottaa kumppaniin, jonka kanssa olin aikonut viettää loppuelämäni.

Pelkään kokoajan, että tämä kaikki vielä pomppaa silmille uudestaan, ja saan syyttää ainoastaan itseäni, kun yritän jatkaa kaikesta huolimatta, ja odotan päivää, jolloin tuntuisi paremmalta ja voisin iloita asioista niinkuin joskus ennen.

Näitä tekstejä lukiessa, ajattelen onko mitään oikeata rakkautta edes olemassakaan
parisuhteissa, vain hetken huumauksia, jotka sitten muuttuvat joksikin epämääräiseksi tunnetilaksi, josta, jos on sen luonteinen pystyy helposti hyppäämään uuden huuman kyytiin, ja pyyhkiä jalkansa vain siihen edelliseen.

Olen niin sanomattoman pettynyt mieheeni ja siihen naiseen, ja siihen tapaan jolla he pelasivat selkäni takana, tiedän ettei minun olisi pitänyt ottaa miestäni takaisin, mutta olin niin heikoilla silloin, että uskoin meihin ja tarvitsin läheisyyttä. Nyt kun tämä koko raadollisuus on täysin tietoisuudessani, ja olen uskaltanut käsitellä kaikki kohdat, niin ymmärrän että tämä takaisin yhteen muutto oli jos ei virhe, niin ainakin liian aikainen.

Voimia kaikille

Niin, itseäni ei ole koskaan petetty fyysisesti, muutamia ikäviä henkisiä pettämisiä on ollut ja jo niistä toipuminen kestää kauan, tuskin niistä toivun koskaan.
Aika ajoin tuska näistäkin palaa pintaan ja ajatukset pyörivät noidankehää, mutta yhtäkaikki kuitenkin suhteellisen onnellisena tällä hetkellä maata tallaan.
Tuska jonka pettämisestä aiheutuu, on luultavasti niin kova, että en jaksaisi sen kanssa elää - toivon, että en ikinä joudu moista kokemaan.

Tässä maailmassa pettäminen on liian houkuttelavaa, se käy kuin varkain, muutetaan saman katon alle hetken huumassa, lähes heti kun kohdataan - vannotaan ikuista rakkausta, se on silloin niin helppoa.

Ei muisteta, että tämä alkuhuuma kestää vain hetken, ei panosteta suhteeseen, hukutaan arjen paineiden alle, sitoutuminen puuttuu - oravanpyörä on valmis - kun tunne haihtuu nykyisen kanssa haetaan uutta kumppania, sielunkumppania, ymmärtäjää - niin helppoahan se on ihastua toiseen kun ei elä hänen kanssaan arkea.
Sitten ajaudutaan salasuhteeseen, pettämään, hakemaan uutta huumaa ja kun tämäkin on ohi siirrytään seuraavaan!

On kadonnut kunnollinen vanhakantainen seurustelu, media - elokuvat ja telkku opettavat, meitä elämään hetken huumassa, tavoittelemaan ikuista rakkautta, onnea - ei ymmärretä ymmärretä, että onni on siinä vieressä, kulkemassa yhteistä taivalta.
Tulee eroja, lapset kärsivät, petetty kärsii - joskus jopa pettäjäkin kärsii - mitä jää jäljelle - kasa rikkinäisiä ihmisiä!

Eiköhn meistä jokainen rupea nyt panostamaan omaan suhteeseensa, tehdä tietoinen päätös sitoutua - sitoutua myös niinä huonoina aikoina - jos ei ole jo pettämisen uhriksi joutunut.

Lopuksi:
Tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviovaimoksesi/aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?
Miten suunnaton viisaus tähän kysymykseen ja lupaukseen sisältyy, miten valtava on se turva jonka saamme, kun noudatamme tätä lupausta.

Hei kaikille, ja kiitos kommenteistanne.
Tuntuu vain kuin olisin jumittunut suohon, välillä muutama sentti ylös, ja välillä taas muutama kymmenen senttiä alas. Pelko siitä, että uppoan kokonaan on aika-ajoin suuri. Sinulle Riitta2 ja muillekin toivon voimia, mutta ne päätökset lähtemisestä ja jäämisestä ovat valtavan vaikeita. Olen saanut neuvoja silloin asian tullessa tietoon, osalta kanssaihmisistä, että ainoa tapa on erota.

En tosiaankaan tiedä mitä mieheni ajattelee, hän on sanonut sen olevan loppu, mutta edelleen hän on sitä mieltä, että jos hän kerran oli niin onnellinen, se ei voinut olla väärin. Tulee vain sellainen olo, että jos ei pysty katumaan tekojaan, niin se koska vain voi olla edessä taas.
Juuri niinkuin sanoit Riitta2, en voi minäkään edelleenkään katsella elokuvia tai kuunnella musiikkia, ettenkö ajattelisi heitä kahta. Myös tämä koti, jonka hankimme pari vuotta sitten piti olla meidän paikkamme jossa viettäisimme sen ajan joka meillä on jäljellä, ja jossa ehkä jossain vaiheessa ottaisimme vastaan mahdolliset
lapsenlapsemme. Ja vaikka tämä nainen ei olekaan fyysisesti ollut talossa, hän on ollut mukana jo talon ostovaiheessa. Siitä sanoinkin miehelleni, että miksi ihmeessä hän antoi meidän tehdä tämän, jos kerran jo silloin rakasti toista.
Hän rakasti (?) kuulemma meitä kumpaakin, eli ja asui minun kanssani, mutta ajatukset olivat toisen luona. Sainhan pestä ja silittää hänen paitansa.

Näin kerran näyn tai unen, mikä se sitten lieneekään ollut, en tietääkseni ollut unessa, ennen pettämisen julkituloa, että sängyn vieressämme seisoi nainen ja tuijotti meitä, yritin herätellä miestäni, ja kysyin kuka tuo nainen on, mutta hän vain mutisi jotain unen keskeltä. Kerroin siitä yhdelle lapsistani, sekä sisarelleni, mutta nuoremmalle lapsistani en uskaltanut kertoa, kun ajattelin hänen pelästyvän ja luulevan, että meillä kummittelee. Mieheni oli paikalla kun kerroin siitä, ja hän vain kyseli, että minkä näköinen nainen. Alitajuisesti olin ilmeisesti käsitellyt asiaa, vaikka en tiennytkään.

Puhutaan paljon anteeksiannosta, ja haluaisin tehdä sen, mutta samalla tuntuu, että annan kohdella itseäni miten vain. Kovin tuntuu olevan ristiriitaista tämä tapani ajatella.
Olen miettinyt terapiaa, mutta pienellä paikkakunnalla en haluaisi sitä tehdä, ja yksityiset ovat niin arvokkaita, että ei ole sellaiseen mahdollisuutta.
Joten tämä kanava on ainoa missä oikeastaan käsittelen tätä asiaa, lupasin itselleni etten vaivaa läheisiäni sen jälkeen kun aloitin pienen erossa olon jälkeen mieheni kanssa uudestaan. Kumpa voisin uskoa häneen, ja siihen ettei hän enään pettäisi luottamustani.

Olen purkanut mieheeni silloin tällöin pahaa oloani, mutta emme pääse koskaan mihinkään sen kummempaan tulokseen, hän pitää suhdettaan siihen naiseen jonain ainutlaatuisena, ja minä taas sanon, että mikäli se olisi ollut jotain erityistä hän ei nyt olisi täällä minun kanssani.

Joten tätä ilmeisesti jatketaan siihen asti kunnes jompikumpi luovuttaa tai väsyy. Siihen asti täytyy vain yrittää löytää itsellensä omia juttuja jotka antavat jonkinlaista mielihyvää ja voimia mahdollista tulevaisuutta ajatellen joko yksin tai kaksin.

Voimia teille kaikille

Broken, sinua ahdistaa asua nyt miehen kanssa yhdessä. Teillä oli ilmeisesti tässä välissä asunnot ja muutitte sitten takaisin yhteen?
Suhteella ei ole tulevaisuutta jos koet ettet voi olla samassa tilassa miehen kanssa nyt. Mutta sitä en tiedä, miten asian järjestäisi.
Sinulla on täysi oikeus pettyneisiin tunteisiin rakkauden suhteen ja kaikkeen mylläkkään mitä nyt käyt läpi. Kyllä rakkautta varmasti on olemassa, täytyy olla koska rakastan itse yhä samaa ihmistä, olen rakastanut kohta 20 vuotta, vaikka emme ole enää yhdessä.
Olen kyllä miettinyt noita samoja asioita. Miehesi on nyt vaan käsitettävä, ettet voi tällä hetkellä antaa muuta, kuin mitä annat. Sinua on petetty, sinua on loukattu mitä syvimmin, ja tiedän kyllä että pahinta on se, että pelataan seläntakana. Homma jatkuu, järjestellään, valehdellaan, aikataulut sovitetaan, ettei jäädä kiinni jne. Kyllä se raadollisuus on pahinta, se miten laskelmoivaa pettäminen on. Kaikessa karmeudessaan.
Missä sinulla olisi siedettävämpää olla? TUntuuko sinusta, että tarvitset nyt lisäaikaa, vai alkaako tilanne olla kestämätön sillä tavalla, ettet ole enää varma, haluatko edes yrittää miehesi kanssa?
Tunteet kannattaa käydä läpi ja kun tuska tulee, antaa sen tulla. Sinä tiedät itse ratkaisusi sitten joskus, vain sinä voit sen päätöksen tehdä. Mutta sitä ennen koita jaksaa ja yritä löytää sinua onnelliseksi tekeviä asioita, edes pienenpieniä.

Voimia!

Tervehdys!
Sinulle Riitta2 on käynyt samalla tavoin kuin mullekin. Mieheni jatkoi suhdettaan kaikista vannomisistaan huolimatta
(jopa käsi raamatulla) ja sain hänet kiinni kolme kertaa ennenkuin tapahtui lopullinen ratkaisu. Kolmas oli totisesti
viimeinen kerta, sillä neljättä en enää olisi kestänyt. Ja jokainen kerta oli isku suoraan sydämeen. Olin
ihmisraunio sen kolmen kuukauden aikana, joina nuo paljastumiset tapahtui. Luulen minäkin, että
tämä toipuminen on niin vaikeaa juuri sen vuoksi, että tuo valehteleminen kasvoi sellaisiin mittoihin,
että sen anteeksiantaminen on melkein mahdotonta. Mutta jokainen tapaushan on erilainen, yksikin
kerta on liikaa. Ei sellaista sulata.
Edelleenkin ihmettelen, ettei selvitetä välejä puolisoon, ennenkuin lähdetään uutta katselemaan.
Onko se pakokeino, tavallaan matto, jonka alle roskat lakaistaan. Ja toisesta ei päästetä irti rahan
ja lasten takia. Ei kestetä vaan vastoinkäymisiä. Mihinkään ei osata keskittyä, yksi riita ja siitä poikki.
Ja kun ajattelee tuota tarjontaa ihmisen ympärillä. Pilvin pimein suhteistaan hypänneitä katselemassa
jotain parempaa. Netissä, ravintoloissa, työssä ja harrasteissa, joka paikassa ihmisiä etsimässä uutta seuraa.
Eikä väliä, onko varattua, kun itsekin vielä on. Seurauksiahan ei ajatella, eikä omasta mielestä tarvitsekaan,
kun enhän minä tätä ole aiheuttanut. Kun katselen tulevia sukupolvia, siellä vasta lyhytjänteistä porukkaa
on kasvamassa. Osaltaan syynä se, että minä käsite on nykyään toinen, kuin ennen. Ennen elettiin työlle
ja kodille, nyt eletään vain omalle minälleen.
Olen alkanut hyväksyä tilanteeni. En enää ole sinisilmäinen, itse asiassa en luota kehenkään 100%.
Aina pieni epäilyksen poikanen vaanii jossain. Ja miestäni en näe samanlaisena, hänessä vilahtaa
väliin jotain vierasta. Näen hänet selvemmin. Silmät ei olis auenneet ilman tätä kokemusta.
Tässä elän ja luovailen seuraavaan päivään. Toki vähän positiivisemmin kuin vuosi sitten. Olen kuin
muumio, jonka sisällä itää jotain. Ei taida tulevaisuus sen kummempaa tuoda.
Mieheni kovasti yrittää. Olen maistellut tuota sanaa yrittää ja se on alkanut maistua katkeralta.
Mihin rakkaus, luottamus ja halu hävisi. Kaikkiko on yrittämistä. Millä sanalla tuon voisi korvata.
Kaikkein tärkeintä on usko, toivo ja rakkaus ja suurin niistä on rakkaus. Sitä toivon teille!
Aurinko paistaa ja lähden ulos nauttimaan paisteesta! Tehkää tekin niin!

Viime yö oli taas niitä öitä, jolloin ikävät muistot tapahtumista eivät jättäneet rauhaan. Minulla oli paha olla ja nukuttu ei kumpikaan, koska jaksoin paasata asiasta monta tuntia. Lopulta nukuimme eri huoneissa. Väistämättä tulee mieleen hetkiä, jolloin olen uskonut, että mieheni lähtee sinne mihin on sanonut ja minä olen katsellut häntä jopa ihaillen hänen komeuttaan. Nyt jälkeenpäin tiedän, mistä olemuksen ja ulkonäön kohotus johtuivat - toisesta naisesta ja hänen tapaamisestaan! Muistan elävästi senkin keväisen päivän, kun mieheni lähti "kavereidensa" kanssa muutaman päivän moottoripyöräretkelle ja joka sitten viikonloppuna paljastettiin minulle koko petollisuudessaan (viikonloppua oltiin viettämässä kylpylässä salarakkaan kanssa). Kuvottaa.
Nykyisin katselen miestäni erilailla, en enää näe komeaa, itsevarmaa, luotettavaa ruskeasilmää, vaan näen vanhan, hieman pyöristyneen, raihnaisen miehen ja ihmettelen, mitä se toinen nainen näki miehessäni. Tosi on, että mieheni olemus on muuttunut 1,5 vuodessa melkoisesti: poissa on ryhti ja hoikkuus. Kuntoutuksesta, josta ei seurannut mitään hyvää, ei juurikaan ole ollut hyötyä vaivoihin. Vaivat itseasiassa ovat pahentuneet, varmaankin johtuen henkisestä stressistä. Olenkin sanonut miehelleni, että en missään nimessä halua olla esteenä hänen onnelliselle tulevaisuudelleen, koska välillä tuntuu että kunto ja olemus ovat menneet näiden tapahtumien myötä alaspäin vauhdilla. Jos se toinen nainen toi hänelle elinvoimaa, jota minä en pysty antamaan, olen tietysti väärä ihminen. Mieheni väittää, että ei missään nimessä ottaisi salarakastaan, vaikka lähtisin. Tästä toisesta naisesta ei ole aiheutunut kuin pahaa - sekä miehelleni että minulle.
Olen varmaan käynyt kaikki mahdolliset tunteet läpi, joskus haluaisin nähdä salarakkaan silmästä silmään. Valokuvia olen löytänyt koneeltamme! Joskus täytyy ihmetellä, miten tyhmä mieheni on ollut; siirtänyt valokuvia meidän yhteiselle koneelle, jättänyt kuitteja näkyville, jättänyt puhelimeensa viestejä ja jopa tallentanut rakkaansa puhelinnron puhelimeensa salanimellä, jota ei ollut vaikea arvata. Miten idioottina hän minua oikein piti??? Vaikka suhde on nyt päättynyt (vajaa vuosi sitten), vieläkin tapahtumat tulevat mieleen ja se suuri kysymys - MIKSI???
Öitä kaikille, toivottavasti nukun ensi yönä!

Tässä aikaisemmin mainittiin sana "yrittää", joka minustakin on alkanut tuntua väärältä sanalta. En jaksaisi ja haluaisi enään tässä iässä jatkuvasti yrittää, eiköhän nyt pitäisi saada olla turvassa ja nauttia elämän pikku asioista.

Kelaan tätä tapahtunutta edelleen lähes joka hetki, aina tulee uusia kysymyksiä, ikinä ei vastauksia. Mieheni haluaisi rauhoittaa tilanteen, ja olen yrittänyt olla puhumatta asiasta, mutta kyllä hän näkee milloin minulla on paha olla, sitä en pysty peittämään.

Asia jota viime aikoina olen paljon ajatellut, on se, kun hän silloin kertoessaan rakastumisestaan toiseen, julisti miten rakastunut oli, halusi antaa uudelle suhteelle mahdollisuuden, koska meiltä kuulemma AINA oli puuttunut se jokin (sen hän löysi toisen kanssa ensin ajatustenvaihdolla sähköpostitse ja sen jälkeen tarkkaan järjestetystä yllellisestä eri hotelleissa vietetystä pidennetystä viikonloppulomasta, jonka hän maksoi yllätyksenä uudelle rakkaalleen).
Onko hän nyt sitten löytänyt sen puuttuvan osan meidän kohdallamme, vai riittääkö hänelle se, että sai kokea sen toisen kanssa, ja voi nyt sitten tyytyväisenä elää loppuelämänsä, ilman sitä.

Haluaisin niin päästä tästä katkeruudesta, jonka tämä petetyksi tuleminen on aiheuttanut, en voi ymmärtää miksi hän pystyi kohtelemaan minua näin ja miksi hän on vielä kanssani jos kerran meidän suhteestamme on puuttunut jotain, eikö se sitten vieläkin puutu? Nyt ainakin minulta puuttuu usko ja luottamus, eikä auta vaikka hän sanookin haluavansa olla kanssani. Häneltä ei ole puuttunut meidän 20 vuoden aikana mitään, minkä olen voinut naisena ja aviopuolisona antaa. En edelleenkään pysty antamaan näitä tunteita, jonka uusi jännittävä suhde antaa.

Hän on sanonut ettei enään petä minua, mutta jos on niin helposti vietävissä, niin mikä sen estäisi, että taas uudestaan haluaisi kokea polttavaa tunnetta, minkä uusi ihastus toisi tullessaan. Koin vahvasti asian tullessa tietooni, että minua oli pidetty täysin pilkkana, ja ei minkään arvoisena. Haluaisin kohdata tämän naisen, ja saada kuulla häneltä miltä tuntui loukata täysin vierasta ihmistä. Tiedän hänestä vain etunimen, muuta mieheni ei ole suostunut antamaan, haluaa vain suojella naista ja pitää ihanat muistot itsellään. Nainen kuulemma oli rakastanut häntä suuresti ja rakastaa edelleen, mutta jostain syystä mieheni ei sitten kuitenkaan lähtenyt. Miksi? Miksi? ja Miksi?
Sitä en varmaan saa koskaan tietää.

Teille muille toivon voimia ja rohkeutta kohdata nämä raskaat asiat.

Tervehdys siskot eli kohtalotoverit!Kyllä tuntui tutulta nuo tunnot,ihmettelen suuresti näitä pettäjäpuolisoitamme mitä heidän päässään liikkuu.Minulla tuli tiedosta puoli vuotta täyteen kun luin ystäväni tekstiviestin miehelleni siitä lähtien elämäni on ollut yhtä helvettiä.Univelkaa ja sekoamisen tunnetta,voi kumpa toivoisin,että olisin lukenut aikaisemmin(minusta se ei ollut sopivaa).Tämä ystäväni ja mieheni ovat olleet etupäässä tekstiviestein yhteydessä n.10 vuotta,suhteen alussa kokeiltiin intiimiä kanssakäymistäkin kuulemma ei tuntunut miltään🙂)Minusta vuosikausia kestävä viestittely hellittelynimillä on pettämistä ,mieheni ei ole ollut öitä pois kotoa joten kohtaamisia ei ole ollut pakostakaaan runsaasti tai tiedä häntä.Tunnon tuskissaan mies kertoi,että aikanaan se intiimi tapahtuma tapahtui jossain syrjäisellä parkkipaikalla autossa,minua se suorastaan säälitti aivan kuin teinit tuhertamassa.Jokatapauksessa näitä viestejä jatkettiin satunnaisesti vuosia,millainen ihminen on tämä ns.ystävänikin ilmekään ei koskaan värähtänyt ja kaiken huipuksi meillä oli sama työpaikka.Sanoin miehelleni,että miten paljon aioit minua nöyryyttää vielä,onneksi ei enää tarvitse nähdä tätä naista hän on vähätellyt koko juttua tyyliin älä nyt vanhan asian takia vaan eroa ota.Kaiken huippuna mieheni sanoo ettei ole tätä naista rakastanut saati yhteistä tulevaisuutta ajatellut vaan kyse oli tyhmyydestä,jännityksestä tai jostain mitä ei osaa itsekään sanoa.Katuvainen on kovasti ja kyllä se aitoa on sen näkee kaikesta.Kun keskustelin tämän ns.ystäväni miehen kanssa(joka tiesi paljon ennen minua)hän oli sitä mieltä,että mieheni verbaalisuus rakkauden tunnustuksissa teki vaimoonsa vaikutuksen itse kun näytti vaan teoillaan välittämisen.Kaikenhuippuna mieheni ei ole koskaan ollut kiinnostunut pätkän vertaa ulkonäöstään,kaikkea muuta oikea perusmies siksikään ei tullut mieleen epäillä .Itse olen aina pitänyt huolta ulkonäöstäni ja painostani en ole harmaahiiri,mutta eihän sillä ole merkitystä.Näillä sitä pitäisi eteenpäin taivaltaa potuttaa niin pahasti,että välillä tuntuu kuin halkeaisi.Minulla on ollut päiviä etten ole noussut sängystä ollenkaan,mutta nyt viimepäivinä on vähän helpottanut olisiko tämä palstakin auttanut siihen.Olen päättänyt selviytyä ja vieläpä voittajana kun on nämä lapsenlapsetkin vielä näkemättä🙂)Toivon hartaasti Teille kaikille voimia ei anneta periksi.!

Nyt mennään alas vuoristoradassa niin kovaa, kuin vain on mahdollista. Eropaperi menee välillämme edestakaisin, täyttämättömänä. Kamalia, ihan älyttömiä riitoja.
En pysty olemaan kuin vain hiljaa, en jaksa enää välittää mistään.
En ole nukkunut moneen päivään kunnolla. Parin tunnin yöunilla mennään. Edes unilääkkeet eivät nyt auta.
Tätä se on, kun luottamusta ei ole pystytty rakentamaan kunnolla takaisin.
Väsyttää, mutta en pysty nukkumaan. Pelkään, että tulen kohta hulluksi tästä unenpuutteesta ja ahdistuksesta.
Voi teitä onnellisia kihlapareja, jotka suunnittelette suuria ja ihania häitä ja ihanaa elämää avioliitossa - tätäkö se sitten on?????
Katkeruuteni alkaa nostamaan vaarallisesti päätään! En halua tulla katkeraksi!
Olen niin loppu, niin loppu!
Mitä seuraavaksi, mitä tapahtuu?

Kun tilanne menee tuohon pisteeseen, niin sitten äkkiä lääkäriin! Oletko terapian piirissä, siis käytkö säännöllisesti juttelemassa ulkopuoliselle henkilölle?

Nyt varmaan kannattaisi ottaa "aikalisä" tuosta teidän uskottomuusasiasta? Ei se asia mihinkään katoa, se on ja pysyy maailman tappiin asti, joten ei haittaa vaikka huilaat asiasta välillä! Olisiko sinulla mahdollisuus mennä vähäksi aikaa siskon, vanhempien, jonkun ystävän luo?

Pitää nyt muistaa ajatella lapsiakin... olet jotenkin nyt vajonnut niin syvälle kuoppaan, että et näe tässä teidän asiassa, muuta kuin ITSESI, mutta kun on se muukin perhe, jota on ajateltava.

Tosiasia on se, että nukkuminen ensin ruotuun! Väsyneenä on ihan turha selvittää yhtään mitään, siitä ei ole kenellekkään apua! Ja sitten ahdistusta purkamaan!

Mars lääkäriin!

Viikonloppu jälleen - toivottavasti hyvä sellainen. Yritän olla "pilaamatta" vapaapäiviäni, jotta voisin nauttia elämästäni. Tunnen jotain outoa miestäni kohtaan; en ole pystynyt läheisyyteen hänen kanssaan pariin viikkoon. Suhteen paljastuttua läheisyytemme vain kasvoi ja aktivoitui, jopa joskus ehkä liialliseksikin. Ja aina uuden paljastumisen jälkeen läheisyys on säilynyt. Onko se sitten ollut mieheni puolelta jonkinlaista "korvaushoitoa" minua kohtaan - sen hän tietysti kieltää. Mutta nyt - en oikein tunne mitään vetoa häneen. Olenkohan nyt vain henkisesti itsenäistynyt ja yritän ehkä näyttää hänelle, että en tarvitse häntä enää. Vai haluanko rankaista häntä tällä tavalla? Hän kyllä haluaisi, mutta oikeastaan vasta nyt 1,5 vuoden jälkeen läheisten hetkien aikana minulle tulee mielikuva heistä yhdessä kylpylän ja kuntoutuspaikan mukavalla parivuoteella. En vain pysty, en tällä hetkellä ainakaan!
Tämä on tietysti mitätön murhe teidän muiden kirjoittamiin tuntoihin. Koettakaa hoitaa itseänne ja jos löytyisi paikka, jossa voisitte levätä turvallisesti. Välimatka tekee hyvää (sitäkin olen kokeillut pariin otteeseen)! Koti ei aina ole paras paikka keskusteluun, varsinkin kun se meidän tapauksessamme on myös saastutettu☹️

Hei taas kanssasisaret, tässä me mennään kaikki, tätä otsikossa kuvattua vuoristorataa. Tuulia3:lle nyt erityisen paljon voimia, kumpa Sinulla olisi joku kenen puoleen kääntyä, jos ei muuta niin lääkärin.

Kaikki me olemme joutuneet käymään samat tuskat läpi ja käymme edelleen. Mikä sitten meillä onkin tulevaisuudessa edessä. Itselläni on parhaillaan sellainen möykky taas vatsassani, että pitäisi jotenkin saada se "sulatettua".

Riitta2 kirjoitti läheisyydestä, minulle on myös tullut hieman samoja fiiliksiä, onkohan jotain itsesuojeluvaistoa. Välillä tuntuu, kuin lähikontaktin jälkeen seuraisi aina hetken päästä takapakkia. Juuri sillä hetkellä kun olemme yhdessä tuntuu hyvältä, mutta sitten tulee mieleen nämä kaksi yhdessä, ja latistaa koko tunteen.

Eilisen keskustelun aikana mieheni kysyi, enkö luota häneen. Vastasin että osa minusta luottaa osa ei. Olen ajatellut, että jos kyseessä olisi ollut toisenlainen tapaus, hetken mielijohteessa tehty ja aloitettu juttu, voisin sen paremmin jättää taakseni, mutta kun kyseessä oli niin kylmä ja harkittu teko, viikkoja ennen suunniteltu ja valmisteltu täydellinen kohtaaminen, sitä ennen käytiin kuumaa kirjeenvaihtoa usean viikon ajan. Eikö mieheni "nähnyt" minua koko sinä aikana, vaikka elimme kuin mies ja vaimo ja teimme remppaa uudessa kodissamme. Mieheni oli heti alussa tehnyt selväksi naiselle
ettei jätä minua, ja kuitenkin hän jatkoi, oli kai niin varma omasta otteestaan, että tiesi saavansa mieheni muuttamaan mielensä. Itse kun oli juuri muuttanut pois miehensä luota. Tarvitsi kai lohdutusta, ja kun kerran tarjottimella tarjottiin, niin eihän mies sellaisesta kieltäydy?
Mieheni sitten rakastui kuulemma kunnolla tähän naiseen tämän ylellisen loman aikana,
muttei sitten kuitenkaan lähtenyt jatkamaan matkaa hänen kanssaan, ja yrittivät pysyä erossa jonkin aikaa, kunnes mieheni meni hänen luokseen uudestaan, mutta ei sitten enään tuntunutkaan samalta, silloinhan minä tiesin jo asiasta. Se oli minulle rankka aika, kun tiesin hänen olevan siellä. Sitten tuli mieheltäni sähköpostia "jos sinua yhtään helpottaa, niin jätin tämän naisen", olivat kyllä sitä ennen "leikkineet" kotia tämän naisen luona. Itkin katkerasti luettuani sen, miten turhaa kaikki.

Nyt olen sellaisessa pisteessä, etten tiedä mikä olisi parasta. Toisaalta haluaisin meidän voittavan ja pääsevän yli tästä, ja toisaalta en jaksa oikein uskoa siihen. Koska hyvä parisuhde perustuu kuitenkin luottamukselle ja turvallisuudelle, jota nyt en pysty tuntemaan. Uskallanko enään ottaa esille tunteitani, ja miten kauan ne säilyvät? Pystynkö ylipäätään jättämään tämän asian taakseni?

Voimia teille kaikille

Hei kaikille petetyille ja tähän hirmuiseen viestiketjuun osallistuneille. Kaikille teille on yhteistä se että teitä on petetty.

Tämä viestiketju on niin hurjan pitkä etten ihan kaikkia käynyt lukemassa ja saattoi jäädä lukematta ne joissa pettäminen meni niin pitkälle että tuli ero, jotenkin huomasin että kaikille petetyille jääminen surkeaan suhteeseen oli tuntemattoman tulevaisuuden pelko. Saatan olla mahdottoman väärässä siitä että selvitymistarinoitakin on olemassa, haha, eihän pettämisestä selviä koskaan, ei siis oikeesti KOSKAAN..

Kerron teille nyt minun tarinani joka sai alkunsa vuonna 1998, olimme olleet naimisissa 17 vuotta, rakastin ja suorastaan jumaloin miestäni ja kun olin kuullut eroista ja pettämisistä, ajattelen ettei tälläinen tule koskaan tapahtumaan meille. Vanhin lapsemme oli 17 v ja nuorin 13 kun käärme luikerteli paratiisiimme.

Mies jäi kiinni 15 vuotta nuoremman naisen kanssa uskottomuudesta, tunteet olivat ihan samanlaisia kuin teidän nyt, kaikkine hirmuisine kirjoineen. Yritimme yhdessä kovasti mutta jotain särkyi lopullisesti, luottamus meni minulta mieheeni, sorruin elämän alhaisimpaan kierteeseen kuten nuuskimiseen ja kyttäämiseen ja joka ikisen kyttäyksen tulos oli etikkaa vielä arpeutumattomille haavoilleni. Pari vuotta yritin yritin ja yritin mutta en uskonut miestäni enää missään asiassa enkä minkäänlaisissa teoissa. Seksittömyys ei ollut pettämisen syy, sillä meillä se pelasi loistavasti ja sitä oli monta monituista kertaa viikossa, silti mieheni meni petiin toisen kanssa. Hän vakuutti suhteen loppuneen, no siinä oli jos jonkinlaista draamaa kun tää nuori tyttö esim soitteli minulle ja hehkutti onneaan jne.

Elämä pettäjän vaimona oli helvettien helvetti, se murensi itsetuntoni kokonaan, sanon nyt oikeesti siihen aikaan käyneeni helvetissä, sillä niin kurjaa elämäni oli. Sanoin minäkin miehelleni että kerran voin antaa anteeksi mutta en toista kertaa, sillä sanontokin kuuluu että “Ensimmäinen kerta on pettäjän vika mutta jos pettää toisenkin kerran on oma vika”, elikkäs tahtoo kertoa siitä että jos toisenkin pettämisen jälkeen jää tuollaiseen suhteeseen, on tahdoton nössö, näin minulle sanottiin…

No niin, tottakai tuli toinenkin kerta, ja uskon vakaasti siihen että joka on kerran pettäjä on sitä aina.

Mieheni sanoi arvostavansa minua ja perhettä niin paljon ettei enää ikinä moista tekisi ja teki kuitenkin, nyt oli kyseessä 22 vuotta nuorempi nainen, siis vielä nuorempi kuin aikaisempi. Silloin oksennin oikekeesti ja ajattelin miehestäni että onko hän bedofiili tai jotain, sillä tuo tyttö oli omaa tytärtämmekin kaksi vuotta nuorempi.

Istuin takkahuoneessa ja vedin takkaan tupakkaa tupakan perään ja mietin mitä nyt: Mietin vaihtoehtoja, katsoin mielessäni oikealle ja vasemmalle ja taakse, ei mitään mahdollisuuksia, ainut vaihtoehto oli että eteenpäin.

Myönnän että olin kauhuissani että tiesin että minun ihan itseni vuoksi on jätettävä tämä kaikki, mies, omakotitalo, sukulaiset ja yhteiset ystävät ja kotieläimet mutta jos haluaisin edes itseäni kunnioittaa, tästä on lähdettävä, ja lähdin eikä se tie ollut tottavieköön helppo. Tuntui siltä että minut pudotetaan pilkkopimeään jossa lumi ylettää vyötäisilleni ja siellä minä rämmin löytämättä suuntaa mistään kun ympärilläni on pilkko pimeää.

Tästä kaikesta on kulunut aikaa jo lähes yksitoista vuotta mutta uskokaa pois elämästä selviää ja kun lähdette pois kivuliaasta suhteestanne, elämä antaa eteenne niin paljon uutta ja mukavaa että se ihan oikeasti kannattaa..

Jos haluatte tietää mitä oli elämä eron jälkeen, mitten kivuliasta ja kuinka paraneminen vähitellen tapahtui, kerron mielelläni. Tuo pettäminen on siltikin mielestäni elämäni suurin katastrofi vieläkin…

Toivon teille hirmuisesti voimaa jatkaa yhdessä pettämisen jälkeen ja teille jotka mietitte eroa, annan mieluusti tukea ja näkökohtia mitä on vastassa… Kuitenkin rakkaat virtuaaliystäväni, pienin askelin ja hetki kerrallaan, mitään muuta ette nyt voi..

Minäkin olen lukenut tätä viestiketjua satunaisesti, välillä myös aiemmin osallistuen. Edellinen viesti Carmillalta oli loistavaa luettavaa! Oma tarinani on myös se, että yritin selvitä petoksesta n. 2 vuotta, sinä aikana tuli aina uusia ja uusia juttuja esille (saman naisen kanssa). Lopuksi en enää jaksanut koska en päässyt missään vaiheessa unohtamaan kun tekoja tuli aina uusia , pieniä , mutta minulle katastrofeja. Kyylääminen ja utsiminen oli sitä, mitä minäkin tein ja mitä en olisi koskaan itsestäni uskonut. Syy oli se, että mies ei koskaan mitään myöntänyt ja omalla epätoivoisella tavallani yritin etsiä todisteita siitä, että pettääkö, ja samalla toivoin, etten löytäisi mitään millä voisin osoittaa petosten tapahtuneen.

Nyt olen ollut erossa n. 2 kk. ja oloni on aivan upea! Voin keskittyä omaan elämääni ilman, että mieheni tekoset tämän naikkosen kanssa minua vaivaavat. Se, mikä vaivaa on, että mieheni on laitellut joitain viestejä ohi lasten asioiden ja yrittää tulla tavatessamme hyvinkin juttusille, soittaa jne. olen hänelle kertonut, että toivon hänen kunniottavan minua sen verran, että antaa minun olla rauhassa- koen äärimäisen loukkaavana sen, että hän on tämän perheen rikkoneen naisen kanssa tekemisissä ja samalla jotenkin yrittää pitää minut elämässään edelleen. Hänelle nämä minun rajaamispyrkimykset ovat olleet loukkauksia, joiden jälkeen olen saanut kuulla solvauksia jne. aiheettomia. Ihmettelen, mitä hän oikein ajattelee ja miksi toimii niin kuin toimii...mutta, olen silti onnellinen siitä, että voin elää lasteni kanssa hyvää ja rauhallista elämää, johon ei tämä kaikki iljettävä toiminta enää ylety. Muistot toki ovat ja haavat sielussani edelleen varsin syvät, mutta pala kerrallaan toivun ja se, mikä on tärkeintä, koen, että minulla on jälleen itsetunto! Seuraakin näyttäisi löytyvän, mutta olen vielä sen kuntoinen, että mitään tuttavuuksia syvempää en halua ylläpitämään. Toivon, että te kaikki petetyt saisitte voimia vaikean tilanteenne ratkaisuun, ratkaisun löytymisen jälkeen (yhdessä / erikseen) elämä alkaa luistamaan. Vaikeaa on, mutta prosessit usein kestävät oman aikansa.