Tervehdys taas!
Täällä on puhuttu tuosta rajan vetämisestä, milloin puolison on ilmotettava aikeensa. Mitä se tarkoittaa?
Eikö ole itsestään selvää, että jos pettäjä valitsee vaimonsa salarakkaansa sijaan, raja on siinä.
Siinä vaiheessa petetyn on kai viimeinen aika kertoa suoraan, mitä puolisoltaan odottaa.
Jos ei sanele mitään ehtoja, tilanne jää roikkumaan. Mitä siis pitäisi mielestäni vaatia:
1. Se, ettei puoliso tapaile enää kolmatta osapuolta. 2. Että puoliso tekee parhaansa parisuhteen eteen.
2. Että puoliso osoittaa katumusta, on aidosti pahoillaan, teoilla ja sanoilla. 3. Lähtee parisuhdeterapiaan
pyydettäessä, jos puhuminen ei onnistu muuten. 4. Että puoliso kertoo rehellisesti mitään salaamatta
tapahtunutta, sen mitä petetty haluaa tietää. 5. Paneutuu petetyn puolison huomioimiseen ja osoittaa
rakkauttaan. 6. Olemaan läsnä arjessa.
Nuo on tosi vaikeita asioita, ja edellyttää, että vastapuoli paneutuu parisuhteen parantamiseen myös.
Epävarmuus molempien aikeista ei mielestäni vie asioita eteenpäin. Jos et tiedä, mihin tämä päättyy,
ota selvää. Kysy, kerro miltä tuntuu elää ikuisessa epävarmuudessa. Itsensä masentaa tuolla lailla,
menee voimat muutenkin luottamuksen rakentamiseen ja oman itsetunnon kohentamiseen.
Aiemmin oon kirjottanu tuosta prosessista, miten se molempien osalta menee. Pettäjä on käynyt kriisinsä
aiemmin, monesti monta vuotta. Toinen ei välttämättä ole aavistanut mitään, kun ei oo pystytty puhumaan.
Sitten sivusuhteen paljastuttua alkaa petetyn kriisi, se kestää monta vuotta. Siinä on suru, viha ja itsensä
rakentaminen. Pettäjä tuntee syyllisyyttä ja katumista, mikäli jää puolisonsa kanssa. Se kestää niin kauan,
kunnes petetty alkaa selvitä itsensä kanssa. Lisäksi, jos sivusuhteesta on muodostunut jonkinlainen
rakkaussuhde, sen työstäminen suruineen kestää vuoden, puolitoista. Ei oo kovin herkulliset lähtö-
kohdat elämän jatkamiseen, toinen syö toisen voimia, omat murheet päälle. Ihanteellista olisi,
jos voitais avoimesti keskustelle kaikista toiveista ja myös siitä menneisyydestä. Luulisin, että
sitten kun voidaan yhdessä puhua menneestä tulematta vihaiseksi ja surulliseksi, ollaan paremmalla
puolella. Mutta yleensä parisuhteeseen koko ajan tulee uusia haasteita, ei taideta koskaan olla
täysin ongelmitta. Jos kaikki olis noin yksiselitteistä, mitään ongelmiahan ei olisikaan. Jokaisella
on oma tilanteensa ja lähtökohtansa, jokainen ihminen on erilainen. Jokainen tilanne on erilainen.
Ei ole yhtä ainoaa kaavaa, jota tulisi noudattaa.
Tämmösiä taas mietin!
Jutustellaan!

Ihan pakko tässä pikaisesti kysyä, kun tunturisopuli ja Sade4 kirjoittavat omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka pettäjällä menee aikaa pitkään siihen, että tunnetasolla pääsee irti siitä salasuhteestaan, niin kuinka kauan siinä menee - vuosia - vuosikymmeniä?
Tuota mietin paljon, koska tulee aika, että mies ei enää kaipaa tuota naista. Koska hän pysyy miettimään asiaa elettynä asiana, ei enää niin, että kaipaisi jotain tuolta ajalta tai tuntisi kaipuuta naista kohtaan? Koska tuollaista voi edes odottaa? Suhde kun noilla tosiaan kesti yli kuusi vuotta... (jotenkin tuntuu niin nololta edes myöntää, että on ollut noin monta vuotta niin sinisilmäinen, tosin kyllä epäilin jo muutamia vuosia aikaisemmin, ennenkuin jäivät kiinni, mutta kuitenkin. Aika tyhmä olen ollut...).
Joka tapauksessa. Tuo on sellainen asia, joka oikeasti kiinnostaisi.
Jälleen olemme jutelleet ja olen hämilläni, kuten viime viikollakin. Mies tosiaan haluaa olla kotona, ei halua lähteä mihinkään. Hän haluaa olla tässä.
Ja silti, on niin paljon asioita, niin paljon asioita, jotka vieläkin satuttavat ja joita mieheltäni kaipaan ja joita hän ei pysty minulle nyt antamaan.
Hän on selvästi vieläkin kiinni henkisesti tuossa suhteessa niin, että ei minun hellyydentarpeita pysty täyttämään. Ja kun niin sitä haluan ja tarvitsen.
Olen niin hämilläni.
Mutta ehkä tämä joskus aukeaa, johonkin suuntaan. Jotenkin näen kuitenkin nämä meidän nykyiset keskustelut avoimina ja todella rehellisinä. Varmaan emme ole tosiaan koskaan puhuneet näin rehellisesti. Ja ehkä sekin on jo jotain.
Mihin se sitten johtaa. Sitä ei kukaan tiedä. Sitä täytyy vaan elää tätä elämää ja katsoa, missä jälleen ensi viikolla ja ensi kuussa on...
Mutta tosiaan jos saisi tuohon kysymykseen asiaa tietäviltä vastausta. Olisi myös mielenkiintoista tietää vähän sitä ajatusmaailmaa, mitä sitä sitten ajattelee, kun joutuu jättämään tuon suhteen ja kuitenkin sitä kaipaa. Tätä tietoahan me emme puolisoiltamme varmaan saa, minä en ainakaan. Enkä kyllä tiedä, haluaisinkokaan ihan niin tarkasti...

Pakko myös kommentoida tähän aikarajan asettamis asiaan. Ja tässä nyt siinä kohtaa kun mies vielä miettii.

Se taitaa riippua paljon kuinka kauan salasuhde on ollut salassa.
Minun tapauksessani miehen suhde oli jatkunut "vain" 3 viikkoa ennen kuin sen joutui minulle tunnustamaan. Perheneuvoja sanoi että tässä uudessa suhteessa mennään nyt sitä nousukiidon aikaa, ei jos nyt pakotan mieheni tekemään ratkaisun, niin tiedän kyllä kuinka siinä käy. Kyllähän tuo uusi kiihkeämpi suhde veisi voiton ja minä jäisin rannalle ruikuttamaan. Mutta jos vaan jaksamme antaa ajan kulua ja käydä läpi kaikki tulevat tunteet, niin ehkä puolen vuoden päästä miehen ratkaisu voi olla toinen. Mutta siis edelleenkin ehkä voi olla.

Mutta onkohan niin että jos suhde on jatkunut salassa jo vuoden/vuosia, niin silloin se on jo tasoittunut ja se oma vaimo on siksi helpompi valita?

Koska minä kaikesta huolimatta haluan mieheni takaisin, niin annan hänen nyt elää omillaan ja jatkaa tuota suhdetta, vaikka se niin hemmetisti sydämeen sattuukin. Jos nyt siis olisimme väkisin jatkaneet yhdessä, olisi tämä uusi suhde varmasti jäänyt kummittelemaan. Toisaalta tässä on nyt sekin mahdollisuus, että tuore ihastus muuttuukin heidän välillään rakkaudeksi ja minä jään joka tapauksessa yksin.
Mutta sitten niin oli tarkoitettu.

Olen tässä muuten sitä pohtinut kumpi on parempi tai pahempi, se että mies olisi jatkanut tätä suhdetta pitkään salassa vai tämä että jatkaa suhdetta nyt kun minä sen tiedän? Toisaalta tieto lisää tuskaa, mutta hirveää sekin olisi jos minua nyt edelleen huijattaisiin. Elettäisiin kulissiavioliittoa, kun miehen tunteet on muualla.

Mutta Torso2:n kanssa olen samaa mieltä että jos mies on jo tehnyt valinnan ja haluaa vaimonsa kanssa jatkaa, niin silloin kyllä loppuu samantien kaikenlainen haikailu sinne aidan toiselle puolelle. Mutta samallahan se vaatii sitäkin että se petetty osapuolikin todella antaa anteeksi ja iloitsee pettäjän valinnasta.

Tuulia kyselit miten kauan menee, että henkisesti on irtautunut suhteesta. Varmasti hyvin yksilöllinen ja persoonakohtainen juttu, luulen myös, että sukupuolellakin voi olla vaikutusta. Ja lisäksi se, miten syvällä suhteessa on oltu, miten tosissaan esim. tulevaisuutta on yhdessä suunniteltu. Ja kesto myös vaikuttaa, uskoisin. Luulen, että naiset käyvät näitä asioita pitempään läpi, mutta voi olla poikkeuksiakin.
Minulla meni useita vuosia henkiseen irtautumiseen. Itse suhde oli lyhyt, mutta mullisti koko tunnemaailmani. Vähitellen tuska alkoi helpottaa, ja lopulta tunsin vain olevani täysin vapaa tuosta miehestä. Tunteet ovat voimakkaita, ei niitä hetkessä voi sysätä sivuun. Sen vuoksi olen itselleni hokenut tässä nykyisessä tuskassa kärsivällisyyttä etenkin sille, että puolisoni tunteet taas löytyisivät. Hänkin haluaa jäädä, mutta ei voi mitään sille, että tunnetila ei ole vielä tasapainossa. Sen vuoksiko jättäisin nyt mieheni, että hän ei vielä ole päässyt jaloilleen?
Tuulia, toivon sinulle myös kärsivällisyyttä ja toivoa uuden yhteisen alun löytymiselle. Suhteen jatkumista ei minusta kuitenkaan pitäisi hyväksyä ja se on ehdottomasti oltava päättynyt, että yleensä jotain paranemista voisi päästä tapahtumaan.
Huomataan kaikki pienikin parannus suhteessa ja iloitaan siitä!🙂🌻

On kyllä aika rankkaa luettavaa, että vuosia kestää tuo irtautuminen henkisesti. Sen todella huomaa meillä kotona erittäin hyvin.
Mies kyllä jätti naisen paljastumisen jälkeen, mutta tämä henkinen irtautuminen näyttää kestävän niin kauan, että en enää tiedä, kauanko voimani kestää tässä vierellä sitä katsoa. Jotenkin tuntuu, että pettäjä järjestää tuolla pettämiskuviollaan itselleen sellaisen vankilan, josta on todella vaikea päästä pois. Ansa, vankila, tai mikä lie, mutta ei helppoa ole! Tietysti, kun on ollut noinkin pitkä suhde, mikä miehellä oli, on siinä niin paljon jo asioita, joita on tapahtunut, että ei sitä noin vain unohdeta. Ja minä haluan unohtaa tuon melkein kymmenen vuoden ajanjakson. Kumpa hänkin voisi unohtaa, tai ainakin käsitellä sen niin, että se ei herätä enää tuskaa.
Itsellä alkaa tosiaan olla voimat lopussa tämän suhteen, en tiedä, kuinka kauan jaksan olla suhteessa, jossa vain odottaa, josko jonain päivänä oma puoliso, oma aviomies, vielä sanoo minua rakastavansa. Aika karua.... Ilman rakkautta on kovin rankkaa elää, huomaan sen nyt liiankin hyvin. Kaipaan hellyyttä ja läheisyyttä, toisen ihmisen hyväksyntää ja rakkautta. Olen jo jonkin verran oppinut elämään ilman sitä. Enkä halua tottua tähän olotilaan.
Tottakai lapsilta saa rakkautta ja heille sitä voi ammentaa suurimmalla kauhalla, mutta tottakai kaipaan myös rakkautta mieheltäni.
Tämä kuvio on niin käsittämätön. Olemme jotenkin taas niin syvällä suossa, molemmilla on paha olla. Onneksi sentään pystymme purkamaan tuntojamme toisillemme, pystymme sanomaan, mikä mättää ja mikä on hyvää. Voin sanoa suoraan kaikki nämä asiat, jotka tässäkin kirjoitan. Mies kuuntelee, mutta ei pysty vastaamaan. Hän on aivan lukossa.
Itse menen jälleen syvemmälle ja syvemmälle tähän ahdistukseen ja tietämättömyyteen tulevasta. Yritän keksiä aina itselleni jotain kivaa tekemistä ja ohjelmaa, mutta useimmiten olen vain, jähmetyn tähän tilaan. En pysty tekemään oikein mitään. Olen vain.
Kumpa joku näyttäisi minulle kristallipallolla, mitä tähän aikaan ensi vuonna on. Tosin en ehkä siltikään haluaisi tietää. Jos olisin vuosi sitten nähnyt tähän päivään, en olisi jaksanut varmaan enää elää. Silloin oli niin vahvana se tunne, että tässä yritetään ja vuoden päästä asiat ovat jo toisella tolalla. Mutta miten kävi. Tuntuu, että takapakkia mennään niin, että tässä autossa ei taida ollakaan vaihteita eteenpäin menemiseen??? Yritän vielä toivoa, että olisi, mutta en jaksa nähdä sitä. En vain jaksa. Yritän olla positiivinen muiden edessä, yksin itken.
Jos joku, joka suunnittelee puolisonsa pettämistä, tai on vasta ihan alkumetreillä suhteessa, lukisi tätä ketjua ja näkisi, että ei pettäjälläkään enää helppoa ole, kun suhde paljastuu. Kyllä siinä kuraa lentää kaikkien sieluun. Kumpa kaikilla olisi tahtoa, kykyä ja halua selvittää asiat parisuhteessa lähtemättä pettämisen tielle.
Voi, toivon sitä niin.

Itse sitä on huomannut, miten tärkeä asia se uskollisuus on, siksipä sitä joskus on joutunut itsestään kuolettamaan tuntemuksia ja haluja, mutta oma mielenrauha siinä on säilynyt, kun ei ole lähtenyt pettämään, vaan on sitten lopulta laittanut suhteen poikki, kun ei toivoa tulevasta enää ole ollut.

Tuo on todella iso ja tärkeä asia suhteessa, pystyä puhumaan asiat suoraan toiselle, ne kaikki vaikemmatkin. Ja sekin on kummallinen asia, miten me ihmiset tehdään asioista vaikeita, vaikkeivat ne itse asiat välttämättä sitä olisikaan.

Tietysti suhde on aina keskinäistä vuorovaikutusta ja se ei sitten aina toimi. On kahden kauppa. Kuinka usein se sitten on niin, että kun pelkää toisen reaktioita asioihin, ei niistä uskalla puhua? Luultavasti melko usein ja suurin asia taitaa olla se, että peljätään niin suuresti sitä, ettei riitä toiselle, että ne asiat jäävät sitten puhumatta.

ja kun siinä juuri sitten käy huonosti.

Hei Tuulia3 ja kaikki muutkin, samaa toivon minäkin, että miettisivät ensin, ennenkuin lähtevät pettämisen tielle, se on niin suuri epäluottamuslause puolisoa kohtaan. Vaikka kuten mieheni sanoo, tarkoitus ei ollut loukata minua, mutta sanoisin kyllä, että se on täysin henkistä väkivaltaa. Varsinkin meillä senjälkeen, kun oli kertonut asiasta, se muuttui täysin tietoiseksi. Sitä ennen oli välinpitämättömyys, jolloin hän saattoi esimerkiksi sanoa, ettei hänellä olisi väliä, vaikka pettäisinkin häntä (kun kerran hän itsekin petti ja oli niin vahvasti rakastunut). Samoin kaikkea muuta, joka olisi pitänyt laittaa hälytyskellot soimaan, ja osittain kai tiesinkin sen, mutta kieltäydyin uskomasta.
Ja sen jälkeen, kun hän oli kertonut asiasta, ja jäi kuitenkin kotiin alkoi puolivuotinen henkien taistelu, jolloin hän kyllä kuulemma välitti minusta, mutta rakasti sitä toista, ja ajatteli häntä joka päivä, vaikka eivät olleetkaan hänen mukaansa enään yhteydessä.

Vieläkin , hän pitää siitä kiinni, että se oli jotain erityistä ja oikeutettua, koska oli niin onnellinen. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että kaikki pettäjät kokevat nämä tunteet, muuten eivät siihen lähtisikään. Samoin kuin kaikki muutkin voivat kokea sen, jos antaa sille mahdollisuuden. Minua tosiaan risoo tämä, että hän yrittää saada juuri tämän oman sivusuhteensa joksikin vuosisadan rakkaustarinaksi. Jos se sitä olisi,miksi hän vielä sitten on minun kanssani? On kyllä jossain vaiheessa maininnut taloudelliset syyt, mutta sen ei nyt pitäisi suurta rakkautta voittaa.

Miksi sitten minä roikun tässä suhteessa? Olen enemmän ja enemmän alkanut sitä miettimään, olen kai vasta nyt alkanut tajuamaan asian. Tämä kaikki tuli silloin runsas vuosi sitten sellaisena sokkina, ettei hevin mennyt perille.

Olen yrittänyt jotenkin ymmärtää , ja mieheni kyllä yrittää kai? Mutta jotenkin en usko häntä, en ehkä uskalla. Mikä olisi nyt erilaista kuin ennen? Onko hän nyt tyydytetty, kun sai kokea nämä suuret tunteet, ja voi nyt uhrata lopun elämänsä minun kanssani? Meiltä ja häneltä ei ole koskaan puuttunut intiimiä kanssakäymistä, eikä edes silloin, kun hän oli rakastunut toiseen, mutta ehkä silmät kiinni hän pystyi mielikuvituksen siivin lentämään rakkaansa luo?
Hän väittää että ryven itsesäälissä, ja ehkä näin osittain onkin. Nyt kuitenkin on eräänlainen toinen tunne alkanut nostamaan päätään, nimittäin onko minulla enään tunteita, haluanko itse enään jatkaa, olisinkohan onnellisempi, jos olisin yksin?
Minuun sattuu kun katson häntä. Saisinko itseni ehjäksi vielä, jos en näkisi häntä päivittäin? Yhteisen lapsen takia, en voi kokonaan päästä hänestä, aina tulee varmasti tilaisuuksia, jolloin on oltava samassa paikassa.

On kevät ja aurinko paistaa, olisi ihana nauttia elämän pienistä asioista, mutta itku pakottaa päässä, ja sydän on edelleen sykkyrällä. Tiedän että minun olisi otettava ohjat käsiini. Mutta jossain pieni toivonkipinä, ehkä sittenkin pääsen tästä yli?

Niin, jotenkin sen vuoden kestäneen alkushokin (todellakin, tuntuu, että se kesti sen ensimmäsen vuoden kokonaan) alkaa nousemaan ne omat, todelliset ajatukset tuon shokin alta päällepäin. Rakastaa kyllä miestä, mutta samalla myös miettii, onko hän oikeasti sellainen, joksi häntä luulee. Mitä vielä tulee, olemmeko me toisillemme enää oikeat. Olisiko parempi vain päästää irti ja katsoa, mitä elämä meille tarjoaa omilla poluillamme?
Nyt on vaikea itsekään enää määritellä sen rakkauden määrää, jota miestä kohtaan tuntee. Vielä vuosi sitten, paljastumisen jälkeen, sydän tuntui pakahtuvan rakkaudesta, oli kuin suhteen alkuhuumassa. Siitähän se sitten lähtee tietysti laimenemaan, kun alkaa totuus ja todellisuus iskemään kasvoille. Kun joutuu kokemaan torjutuksi tulemista, totuutta toisen suhteen laadusta ja tunteista, miehen kyvyttömyyttä olla tässä meidän suhteessa, kyvyttömyyttä antaa tunteita meidän suhteeseen. En syytä oikeastaan häntä siitä, että hän ei minua pysty rakastamaan. Jotenkin vain alkaa olemaan sellainen olo, että näin vain käy. Yritettiin ja katsottiin, mitä tästä tulee ja näin tämä sitten vähitellen päättyy. Tiedän, kaikesta tuskasta ja kokemuksista huolimatta, tai oikeastaan niiden takia, että tämä on ollut oikea ratkaisu. Katsoa, mitä tästä tulee. Sillä jos vuosi sitten olisin miehen pihalle laittanut, olisi jäänyt niin monta kysymystä vaille vastausta ja varmasti olisin lopun ikäni miettinyt, oliko ratkaisu oikea.
Jos nyt päädymme eroon, olen viisaampi, tiedän vastauksia, tiedän, että yritin ja yritimme parhaan kykymme mukaan ja tuloksena oli ero. Silloin on varmasti helpompi irrottaa.
Yleistä on, että petetty haluaa jatkaa parisuhteessa pettäjän kanssa, molemmat haluavat, mutta kovin usein parit päätyvät eroon vuoden-kahden kuluttua. Ehkä siinä vaiheessa aletaan huomaamaan realiteetteja, ei ole oikein osattu käsitellä asioita ja siksi ei päästä aloittamaan uudelleen yhteistä elämää. Kuulemma myös petetty alkaa huomaamaan, että ei pysty elämäänkään kaiken kokemansa jälkeen pettäjän kanssa ja on saanut itselleen vahvuutta eroon. Uskon tähän varsinkin siinä tilanteessa, että pettäjä ei pysty käsittelemään salasuhdettaan loppuun ja jää jumiin siihen - eikä petetty jaksa sitten enää kamppailla yksinään kaiken tuskan kanssa, kun jotain uuttakin pitäisi saada nousemaan avioliiton tuhkasta. Eikä siinä yksin onnistu.
En tiedä, käykö minulle / meille näin. Tottakai toivon, kuten me kaikki tämän ketjun osalliset, että onnistuisimme nykyisessä suhteessa, että kaikki vielä kääntyisi hyväksi. Mutta täytyy kyllä sanoa, että voimia tämä vie, mutta myös tuo toisenlaisia voimia. Voimaa ottaa omat toiveet ja tunteet huomioon paremmin, voimaa kuunnella omaa sydäntä myös niissä vaikeissa asioissa. Voimaa nousta vastustamaan epäreilua kohtelua puolison taholta. Tämä kaikki kumpuaa varmasti siitä, että ei enää pelkää. Mitä pahempaa voi vielä tulla, kun tämän kaiken on kokenut. Ei ainakaan parisuhderintamalla mitään pahempaa. Ja jos tuntuu, että ei pysty olemaan onnellinen vielä muutamankaan vuoden päästä omassa suhteessaan, niin sitten pitää itse ottaa todellakin ne ohjat lopulta käteen kokonaan ja alkaa ohjaamaan omaa elämäänsä ihan yksin, uusiin suuntiin. Eikä se välttämättä ole mikään huono vaihtoehto. Se on vain toinen vaihtoehto.
Tällaisia tuntoja tulee vähitellen pintaan. Kaipaan niin sitä, että voisimme vielä rakastaa toisiamme, mutta samalla myös nuo toisenlaiset tunteet tulevat pintaan pettymysten myötä. Miten kauan tätä enää jaksaa, koska jaksaminen on tullut tiensä päähän?

Kirjoitan tänne ehkä hieman eri näkökulmasta. Olen itse pettänyt vuosia sitten. Erosimme, mutta palasimme takaisin yhteen. Molemmilla ehti siinä välissä olla ns. oma elämä.
Olen tuottanut toimillani niin suurta mielipahaa ettei mitään rajaa. Ja se syyllisyys jonka kanssa itse joudun elämään, on jotain musertavaa. Totta puhuakseni on ollut vaikeata sietää itseäni ja katsoa edes peiliin. Oksetti koko oma itseni. No, näistä olen päässyt jo jaloilleni enkä enää ole niin pohjalla.
Meille molemmille teki hyvää elää sitä omaa elämää ja katsoa asioita kauempaa. Olisin kokenut aika vaikeaksi jatkaa suoraan uskottomuudesta yhdessä. Se olisi ollut silloin lähes mahdotonta.

Asia, jota ihmettelen, on se kuinka pettäneet puolisonne pystyvät elämään ja jatkamaan teidän petettyjen kanssa, haaveillen (ja ehkä rakastaen) kuitenkin jotain toista, eli tätä jonka kanssa ovat pettäneet? En voisi elää tälläistä elämää päivääkään, musertuisin hengiltä, saati sitten puolisoni.
Olen täysin läksyni oppinut, en voisi kuvitella enää koskaan loukkaavani puolisoani niin pahasti kuin tein. Olen suuret oppivelat maksanut ja paljon oppinut. En voisi kuvitella, että eläisin vielä haaveillen toisesta miehestä tai toisenlaisesta elämästä. Olen sitoutunut 100% mieheeni, muuten tästä yhteenpaluusta ei taatusti olisi mitään tullut.
Pettäjät elävät niin suuren syyllisyyden kanssa, että meinaa henki lähteä (ainakin minä), vaikka onkin itse aiheutettu tila. Kaikki ihmiset tekevät kuitenkin virheitä ja niistä virheistä on pakko ottaa opiksi, muuta vaihtoehtoa ei ole!! Mutta se, että pettämisen jälkeen ajatukset ja tunteet eivät enää voi olla siinä ”salarakkaassa”, ei kerta kaikkiaan voi!!

En ole koskaan elänyt niin, että olisin jotenkin kokenut toimeni etuoikeutetuksi tai että minulla olisi ollut oikeus surra katkennutta salasuhdetta. Minä itse soppani keitin, itse siitä maksoin oppivelat ja nyt olemme aloittaneet puhtaalta pöydältä, ilman yhtään mitään haikailuja muiden tai tämän ”salarakkaan” (oksettaa pelkkä ajatuskin siitä miehestä) perään (tarkoitan itseäni).
Pettäminen on sellainen asia, jota kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Jos vaan voisin pyyhkiä elämästäni ne ajat pois, en mitään muuta enää pyytäisi.
Anteeksiantaminen vaatii paljon, mutta ainakin nyt sen, että pettäjä on 100% mukana pelastamassa liittoa. Ja kyllä, ihmiset voivat muuttua! En voisi kuvitella, että enää niin alas vajoisin ja tekisin uudelleen sen mitä tein. En koskaan!!

Tämä ei todellakaan ole mikään pettäjien puolustuspuheenvuoro, kaukana siitä! Mutta toivon, että kaikki ne pettäjät todellakin ottavat opikseen eivätkä milloinkaan enää tee samoja virheitä, ja yrittävät sydämensä pohjasta pelastaa sen mitä pelastettavissa on!!

Voimia teille kaikille!

Lumipallo veit jalat suustani.
Se syyllisyyden määrä on uskomaton - jos sellaisia miettii, jotkut eivät mieti. Eli pettäjä usein oikeuttaa tekonsa, hänellä on oikeus ja suru ja niin edelleen.

Mutta Lumipallo ja miehensä asuivat erillään, ja siksi paluu yhteen oli lopulta tässä tapauksessa mahdollinen. Minun on hurjan vaikea uskoa, että ilman radikaaleja toimenpiteitä suhdetta voi pelastaa. Se tarkoittaa pettäjältä sitä, että pitäytyy päätöksessään yrittää. Se on aina päätös, tunteetkin ovat osittain päätöksiä. Eli jos päättää jatkaa oikeasti puolisonsa kanssa, pitäytyy siinä eikä ala uhriuttamaan itseään ja miettimään salarakastaan. Eli aina asumusero ei ole hyvä varmaankaan, mutta kun molempien pitää saada se oma tilansa sitten muutoin. Ei voi olla yhdessä kun toinen ei tajua mitä on menettämässä, jos se toinen on siinä koko ajan.

Pettäjälle kai pahinta on ajatus siitä, ettei saa kumpaakaan? Ehkä usein niin. Itse tiedostin että menetän lopulta molemmat, ja lopulta halusinkin vain olla yksin. En usko että monikaan silti ajattelee samoin, se riippuu syyllisyyden määrästä. Lumipallolla kävi onnekkaasti, kun sai miehensä takaisin. Työtä se on varmasti vaatinut, tuskaa ja kyyneliä ja uuden rakentamista. Mutta pettämisen tielle sellainen ihminen ei lähde enää koskaan.

Minä ajattelen kanssasi nykyään ihan samoin, Lumipallo. Ajatus miehestä jonka kanssa tuhosin oman rakkauteni, iljettää ja kuvottaa. Hän pitää välillä yhteyttä, mutta en halua olla hänen kanssaan tekemisissä.

Minä toivon, että asiat sujuvat kaikilla hyvin. Ja te jotka olette päässeet nyt sen alkushokin jälkeiseen prosessitilaan, älkää katkeroituko vaan nauttikaa elämästä. Päätös voi tulla yhtäkkiäkin, ilman vatvomista. Se voi olla yksi tilanne muiden joukossa, josta huomaatte: "en halua tätä enää." Tai "haluan olla tuon ihmisen kanssa." Olen huomannut, että se vuoden rajapyykki taitaa olla aika yleinen shokin pituus, jonka jälkeen petetty alkaa pohtia suhteen tulevaisuutta ensimmäistä kertaa omista lähtökohdistaan. Koittakaa jaksella!

Voi Tuulia ja Lumipallo. Luin juuri viimeisimmät kirjoituksenne. Täällä kyynelten seasta hymyilen!
Ikävää luettavaa se että tähän prosessiin todellakin voi mennä aikaa. Lohdullista, että siinä kuitenkin voi onnistua.
Minäkin kun olen nyt niin vahvasti päättänyt antaa mieheni jatkaa ja käydät läpi tuota paljastunutta suhdettaan, ja odottaa haluaako hän sittenkin palata perheensä luo. Jo siihen voi mennä aikaa paljonkin. Ja kauanko menisi sitten siihen että meidän elämämme olis jotenkin taas onnellista. Ehkä ei koskaan, mutta minäkin niin haluan päästä yrittämään. Tämä meidänkin erilleen muutto tuli niin äkkiä ja yllättäen, että en millään usko että se oikeasti loppui näin.

Nyt minunkin on vaan täytettävä aukot elämässä jollakin uudella tekemisellä. Ihan hyvää elämää voin viettää lasten kanssa kolmistaankin. Mutta edelleen olen valmis mieheni tähän mukaan ottamaan, jos vaan sitä itse haluaa. Voimia tähän todellakin tarvitaan. Mutta onneksi on tälläinen sivusto jossa ihanat ihmiset tukevat ja kannustavat toisiaa ja samalla huomaamatta auttavat myös itseään.

Hieman alkaa jo tämä 3 kuukauden vuoristorata-ajelu kyllästyttää, mutta aion pysyä kyydissä. Pysykää tekin hyvät ystävät! ☺️

Vasta eilen löysin tämän keskustelufoorumin, kunpa olisin siitä tiennyt aiemmin. Luin viestejä ja monissa tuntui olevan niin paljon samaa kuin omassa parisuhdekriisissäni. Mieheni uskottomuus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta 1,5 vuotta sitten. Olimme mielestäni onnellinen, silloin lähes 30 v. aviossa ollut pariskunta. Pari aikuista lasta, 3 lastenlasta. Asiat olivat mielestäni hyvin. Sitten mieheni pääsi hakemaansa kuntoutukseen ja olin siitä onnellinen. Olin aina luottanut mieheeni 100 %:sti ja antanut hänelle paljon vapautta mennä omiin harrastuksiinsa yksin ja monesti useaksikin päiväksi. Ikinä en olisi kuvitellut että hän tekisi niin kaikkien näiden vuosien ja kokemuksiemme jälkeen! Kuntoutuksen 1. jakso kesti 1,5 viikkoa ja siellä tietysti tutustuu ryhmään hyvin. Heti sieltä palauttuaan hän oli erilainen - jotenkin poissaoleva ja kireä. Tajusin, että jotain on tapahtunut. Meni muutama viikko ja kevät oli kauneimmillaan. Eräs lauantai-ilta, kun hän oli sanonut lähtevänsä moottoripyöräilemään, tuli soitto - ja maailmani romahti!! Salarakkaan aviomies oli saanut vaimonsa valehtelusta kiinni ja ilmoitti, missä mieheni ja hänen vaimonsa sillä hetkellä olivat: kylpylässä viikonloppua viettämässä! Mieheni tuli kotiin ja puhuimme ja hän katui ja pyysi anteeksi. Uskoin, vaikka sainkin hänet kiinni heti valehtelusta (ei pitänyt enää tavata, mutta oli kuitenkin käynyt "hyvästelemässä" huoltoasemalla). Kesä meni hyvin, lähennyimme ja uskoin tulevaisuuteen. Toki sain raivareita ja halusin puhua aina välillä. Koitti syksy ja kuntoutuksen 2. jakso. Mieheni oli vannonut, että mitään ei tapahdu ja haluaa jatkaa minun kanssa. Minä olin todella tyhmä ja lapsellinen ja uskoin ja luotin taas. Kului muutama viikko ja vaistosin, että kaikki ei ole ok. Jotenkin mieheni katseesta, lauseista, viesteistä rivien välistä paistoi hänen huono omatuntonsa. Viimein sain puristettua hänestä totuuden: toinen viikon kuntousjakso oli vietetty yhteisessä huoneessa, oli käyty oopperassa ja tapailtu sen jälkeen. Silloin sorruin täysin. Sanoin että tästä ei ole nyt helppo päästä yli. Mieheni oli tietysti ihan hukassa. Hän oli jo antanut salarakkaalleen ymmärtää, että meille tulee varmasti ero. Kävimme terapiassa ja käyntien jälkeen mieheni päätti taas "valita" minut. Yhteydenpito piti tietysti olla nolla. Sitä epäilin koko ajan. Muutaman kuukauden jälkeen paljastui, että he olivat pitäneet yhteyttä puhelimitse vielä koko talven. En voinut luottaa mieheeni enää olleenkaan! Huusin, raivosin, paiskoin ovia ja tavaroita, välillä olin todella aggressiivinen. Toki meillä on ollut hyviäkin aikoja, useita päiviä peräkkäin. Nyt yhteydenpito toiseen naiseen on loppu, luotan siihen. Yritämme yhdessä, vaikka se todellakaan ole helppoa. Käymme taas terapiassa, yksin ja yhdessä. Mieheni ei tietenkään haluaisi puhua tapahtuneesta. Sain vielä muutama kuukausi törkyviestin mieheni salarakkaalta, jossa hän paljasti että on käynyt meillä ja kävivät jo katsomassa yhteistä asuntoa - ja haukkui minua petetyksi, vedätetyksi vaimoksi, jonka mies rakastaa kahta ja jolle yksi nainen ei riitä. Tottakai se vei taas minut pohjamutiin. Välillä elämä hymyilee - välillä tuntuu että olen tyhmä kun minulle on voinut tehdä näin ja että minussa on jotain paljon huonommin kuin siinä toisessa naisessa. Mieheni väittää että ei ole. Ensi toukokuussa tulee 2 vuotta tätä turbulenssia ja toivon, että voin alkaa taas elämään rennommin🙂

Hei Riitta2 !

Tervetuloa joukkoon. Vaikka ei kai tämmöisille palstolle kukaan halua joutua mukaan kirjoittelemaan! Hyvä että löysit sivuston ainakin nyt. Itsekään en edes muista miten tänne ensimmäisen kerran eksyin, mutta nyt tästä on tullut ihan pakollinen luettava joka päivä.

Eikö olekin ihmeellistä miten se rakas ihminen, jonka kanssa on elänyt kymmeniä vuosia pystyy tuollatavalla yhtäkkiä yllättämään? Ja ehkä yhtä ihmeellistä on miten sitä itse kuitenkin jaksaa uskoa parempaan.

Minä olen vähän väärä ihminen kirjoittelemaan täällä "jatkettu yhdessä" otsikon alla, kun meillä ollaan vielä niin alkuvaiheessa, että mies ei ole tehnyt mitään päätöksiä kenen (tai ei kenenkään) kanssa haluaa elämäänsä jatkaa. Niin kovasti olisin toivonut että hänkin olis paljastumisen jälkeen heti valinnut minut ja lapset. Mutta se tuoreempi ruoho kuitenkin vei miehen vieraille niityille. Ja siellä hän nyt surullisen sekavan epätietoisena kirmailee. Eli ei hänkään nyt onnellinen ole. Hullu tilanne siis. Ei ole hyvä niin eikä näin. Mutta odotellaan ja annetaan ajan selventää tilanne ja tunteet.

Aurinkoista päivänjatkoa kaikille

🙂🌻

Hei
Tosiaan, ihme ettei tästä sivustosta kerrottu edes terapioissa. Tästä olisi varmasti ollut apua näinä 1,5 vuotena paljon! Olisi ollut joku paikka, missä on samassa tilanteessa olevia tai tämän läpikäyneitä. Tunnen välillä olevani tosi yksin. Miehen kanssa puhuminen kun aina ole hedelmällistä. Sisaria ja työkavereita ei voi näillä huolilla liikaa rasittaa - eikä ystäviä jaksa enää tavata. Toki he tietävät tilanteeni ja ihmettelevät, miten jaksan ja miten pystyn vielä yrittämään. Tosiaan, yrittämisen puutteesta ei minua ainakaan voi syyttää, jos lopulta päädymme eroon. Suvun taholta tuli jopa "kielto", että asialla ei saa ns. vanhempaa polvea edes vaivata. Eli oli tulkittava: ole hiljaa omine tuskinesi. Miehen taholta välillä olen saanut suoraa tekstiä, että olen sairas! Siihenkin olen alkanut uskoa, mutta luettuani näitä kertomuksia tajusin, että en todellakaan ole sairas. Olen traumaattisen kokemuksen elänyt nainen, joka yrittää päästä tästä yli. Ja kukapa minut olisi sairastuttanut, ei kukaan muu kuin rakas mieheni. Välillä tuntuu, että minua kasvatetaan hyväksymään väistämätön ero, eli siis mieheni kasvattaa minua. Minut ikään kuin ajetaan nurkkaan ja pakotetaan tekemään ratkaisua; jäädä tai lähteä. Elän tällaista "viikko kerrallaan" elämää ja odotan/pelkään, että jotain taas tulee ilmi. Mieheni on luvannut kertoa, jos häneen otetaan yhteyttä tai jos hän päättää ottaa yhteyttä salarakkaaseensa. Muistaako hän lupauksensa esim. vuoden, kahden tai kolmen kuluttua???

Hei taas kaikille, ei tunnu olevan mitään eroa siinä onko tiennyt kauan vai vähän aikaa, yhtäkaikki sattuu ja kovin. Luulisi jo runsaan vuoden aikana jonkin muuttuvan, ja kai hetkellisesti onkin paremmin, mutta taas jokin asia tai sanonta muistuttaa ja sitä tipahtaa jonnekin montun pohjalle. Ajattelin tänään, että on usko, toivo ja rakkaus mennyt sen siliän tien, ja tuntuu mahdottomalle rakentaa elämäänsä minkään päälle.

Tapasin juuri jokin aika sitten vanhan ystävän, jota en ollut nähnyt muutamaan vuoteen, ja hän kertoi, että oli mennyt kymmenen vuotta, ennenkuin hän jotenkin pystyi jättämään asian taakseen, ja olla ajattelematta sitä.

Haluaisin pystyä antamaan anteeksi, ja uskoa tulevaisuuteen, mutta ilmeisesti olen senverran jästipää, ettei se hevillä onnistu.
Sanotaan ettei ketään voi omistaa, enkä sitä haluakaan, mutta haluaisin luottaa kumppaniin, jonka kanssa olin aikonut viettää loppuelämäni.

Pelkään kokoajan, että tämä kaikki vielä pomppaa silmille uudestaan, ja saan syyttää ainoastaan itseäni, kun yritän jatkaa kaikesta huolimatta, ja odotan päivää, jolloin tuntuisi paremmalta ja voisin iloita asioista niinkuin joskus ennen.

Näitä tekstejä lukiessa, ajattelen onko mitään oikeata rakkautta edes olemassakaan
parisuhteissa, vain hetken huumauksia, jotka sitten muuttuvat joksikin epämääräiseksi tunnetilaksi, josta, jos on sen luonteinen pystyy helposti hyppäämään uuden huuman kyytiin, ja pyyhkiä jalkansa vain siihen edelliseen.

Olen niin sanomattoman pettynyt mieheeni ja siihen naiseen, ja siihen tapaan jolla he pelasivat selkäni takana, tiedän ettei minun olisi pitänyt ottaa miestäni takaisin, mutta olin niin heikoilla silloin, että uskoin meihin ja tarvitsin läheisyyttä. Nyt kun tämä koko raadollisuus on täysin tietoisuudessani, ja olen uskaltanut käsitellä kaikki kohdat, niin ymmärrän että tämä takaisin yhteen muutto oli jos ei virhe, niin ainakin liian aikainen.

Voimia kaikille