puolisoni on juuri saanut diagnoosin, maanis-depressiivisyys… se selittää paljon, mutta ei se elämää muuta. Hän on nyt pohjalla, minulla olisi viikonloppumenoa se on sovittu jo kauan sitten, haluaisin mennä, tarvitsisin happea, muuta seuraa,hauskuutta elämää… mutta en uskalla jättää puolisoani lasten kanssa, entäs jos ei jaksa… mitä jos menee ihan sekaisin, olisiko minulla edes kivaa, huolehtisin vaan kokoajan. onko minun todella unohdettava oma elämä, elettävä vaan sairaanelämää ja sairastua itsekkin… apua, tukehdun, haluan takasin mun tavallisen elämän…ei ole ketään kenelle itkisin tuskaani…
Moi salamipizza,
hyvä että oireille on löytynyt syy. Onko puolisollasi nyt lääkkeet?
Lääkkeiden vaikutus alkaa aika hitaasti ja sitä voidaan joutua muuttamaankin, joten kkärsivällisyyttä se vaatii.
Ei se tarkoita vaikka puolisollasi on sairaus, että sun pitäs jäädä kotiin häntä hoitamaan.
Voisitko sä puhella sun puolison kanssa, että jos menisit ja kysyisit että pärjääkö hän.
Itse tekisin niin ja sitten luottaisin hänen sanaansa jos hän sanoo pärjäävänsä.
Voittehan vaikka sopia, että soitat "varmistus" soiton johonkin aikaan ja kysyt onko kaikki kunnossa.
Maanisdepressiivisyydessä vaihtelee ne masennusjaksot ja maniajaksot, jolloin sairastuneella menee "lujaa" lääkkeillä taas yritetään vaikuttaa näihin molempiin jaksoihin.
Yksi läheiseni on myös maanisdepressiivinen ja hän sai uudet lääkkeet, niin hän on lähestulkoon samanmoinen kuin muutkin.
Läheiseni elää avoliitossa ja hän pärjää hyvin myös yksikseen, myös huonoina aikoina.
Hänellä on myös säännöllinen terapiakontakti.
Mutta mun mielestä ei ole itsekästä mennä omiin juttuihin,tai harrastaa omia harrastuksia, se auttaa sua myös saamaan sitä happea sinne kotiin.
Sun tarkotuksena ei varmastikaan ole hyljätä kumppaniasi.
Sullekin on olemassa apua, vertaistukiryhmiä järjestetään myös sairastuneiden puolisoille. Sairaus uuvuttaa molempia ja vaatii varmasti voimia mysö sulta.
Kandee selvittää oisko niitä sun kotipaikkakunnalla tai sitten voi ottaa yhteyttä mielenterveystoimistoon tai terveyskeskuksen psykiatrian sairaanhoitajaan.
Uusien asioiden edessä on aina aluksi hukassa, mitä pitäs tehdä ja mitä voi tehdä ja mitä uskaltaa tehdä. Mutta minusta se jo helpottaa kun oireilla on nimi.
Voi tutkia ja etsiä tietoa siitä.
Itseäni auttoi masennuksen kanssa, kun isäni kysyi, että miten mun sua tulee kohdella?
Sanoin, että aivan niinkuin tavallista ihmistä ja se toimi, kunnes toivuin.
Ihminen ei ole se sairaus vaan hänellä on sairaus, jota voidaan hoitaa.
Millainen puolisosi on kun hänellä on hyvä jakso? Minkä ikäsiä lapset on? Pärjäävätkö he jos puolisosi ei jaksa ihan täysillä olla mukana.
Tsemppiä nyt haastavaan tilanteeseen, kyllä kaikki varmasti järjestyy.
Tännekin on hyvä kirjotella, ns. purkaa itseään ja avata päätään, täältäkin saa vertaistukea🙂👍
Kyllähän se on selvä, että tarvitset jaksaaksesi omia menoja ja irtiottoa.
Miehesi on sinun vastuulla vain siihen asti kuin voimasi riittävät.
Jos laistat joka kerran kun sinulla olisi mahdollisuus kenties itse virkistyä, vasta sitten on vaara voimien äärirajoille joutumisesta.
Vaikutat hyvinvoivalta verrattuna mieheesi, mutta koska tuota kysyit,
tuossa sävyssä, sinussa on jo jossain määrin huolta omasta jaksamisestasi.
Jos olet tuon kanssa paininut aiemmin(kin), ja päätynyt ottamaan riskin,
kuinka silloin kävi?
Elämä meitä kantaa.
Miestäsikin.
Usein emme vaan sitä huomaa, tai muista.
Syytä on pitää kuin 'lukua' omista voimista,
arvioida,
ett'ei ääriänsä myöden enempää'.
Onko maanis-depressiivisestä diagnoosista keskusteltu myös muiden läheisten sukulaisten ja ystävien kanssa? Jos et uskalla jättää puolisoasi yksin lasten kanssa, pyydä ystävääsi tai sukulaistasi vahtimaan lapsia yhdessä puolisosi kanssa.
Monesti psyykkisesti sairaiden kanssa elävät alkavat itsekin saada psyykkisen sairauden merkkejä. Siihen ei pidä kuitenkaan alistua eikä psyykkisesti sairasta tarvitse koko ajan paasata. Parantuminen ja halu siihen on myös hänen itsensä vastuulla. Häntä ei tarvitse hoivata eikä kaikkea tarvitse suunnitella hänen oikkujensa mukaan (oman kokemukseni mukaan maanis-depressiiviset ovat erittäin oikukkaita), vaan myös hänen on sopeuduttava jaksamisensa mukaan muiden tarpeisiin ja rajoihin.
Tilanne vaatii kärsivällisyyttä, pitkäpinnaisuutta, monta anteeksiantoa ja toimintavalmiutta. Se on aika iso taakka yhden puolison kannettavaksi, joten olisi hyvä, jos asiasta puhuttaisiin avoimesti ystäville ja sukulaisille ja pyydettäisiin apua. Monet maanisdepressiviset kykynevät kuitenkin elämään aivan hyvää elämää, kun lääkitys ja terapiasuhde on saatu kuntoon.
kiitos vastauksista se vahvisti omaakin ajatustani siitä että minun on pakko elää ja pitää itsestäni huolta. En kyllä tiedä että miten jatkosta selvitään yhdessä vai erikseen. Tuntuu että mieheni ei ole edes halukas parantymaan, jos jotain kysyn niin tiuskii ja äyskii kun teini-ikäinen, jotenkin tuntuu että olen todella äiti hänelle... kysyn onko syönyt, käynyt suihkussa ym....
Jotenkin tiedän että pitäisi ymmärtää tätä sairautta, mutta välillä tuntuu että ei aina huvita ymmärtää. tuntuu että yksinkin jaksaisi paremmin....ainoa asia jota tunnen miestäni kohtaan on sääli.... tuntuu niin pahalta; toivon että hänestä olisi vielä lapsilleni isäksi joskus....koska lapset kovasti kaipaavat isän kanssa tekemistä, en tiedä ihan kun eläisin jossain painajaisessa....