Hei.
Olen uusi tässä ryhmässä. Tilanteeni on tälläinen, ollaaan oltu yhdessä 25 vuotta joista naimisissa 21 vuotta. Selvisi alkukesästä, että miehelläni oli toinen nainen noin 5kuukautta jonka takia hän oli minut jättämässä, mutta harkittuaan asiaa jäikin minun luokseni. Mies luuli, että oli sössinyt kaiken niin pahasit, etten antaisi anteeksi. Aluksi halusin enemmän kuin mitään muuta jatkaa avioliittoa, mutta tuntuu etten pääse siitä loukkauksesta yli. Olen niin umpikujassa, en haluaisi menettää tätä elämää ja arkea mitä tässä on, mutta on niin vaikea unohtaa ja antaa anteeksi. Meillä on kolme lasta joista yksi enää asuu kotona. Yhdellä lapsella on ollut sairauden kanssa monenlaisia vaikeuksia joista ollaan vuosi sitten pääsy yli ja tuntuu nii kohtuutomalta, että justiin kun helpottaa niin sitten tulee tälläistäkin kylmää kyytiä. Olen yrittänyt olla tässä arjessa mutta en vaan pysty, kun niitä kysymyksiä tulee ja haluaa vakuutteluja siitä olen ainoa ja rakas. Olo on niin maahan lyöty ja arvoton. Olen jopa mittinyt kostaa pettämällä.. Täytyy sanoa, että mies on kyllä kohtuullisen hyvin jaksanut minun tunnetilani, mutta viimeaikoina hänkin on väsähtänyt tähän jokapäiväiseen jauhamiseen. Olo on vaan saellainen, että vaikea on uskoa, että minua arvostetaan ja rakastetaan tarpeeksi. Kuinka olette selvinneet vastaavista tilanteista?
Hei, Minkka.
Olen itsekin uusi tässä ryhmässä. Ymmärrän täysin umpikuja -tunteesi, sillä elän itse samassa tilanteessa. Vastausta siihen, miten tilanteesta selviää, en osaa siis antaa. Sen sijaan voin kertoa hieman omasta tilanteestani:
Olemme olleet aviossa 30 vuotta ja meillä on kaksi jo pesästä lentänyttä aikuista lasta.
Vuosi sitten maailmani romahti, sillä sain tietää mieheni tapailleen entistä työkaveriaan; naista, jonka minäkin tunnen. Tapaamisia oli ollut n. kahdeksan kuukauden ajan. Ja päivänä, jolloin sain asian tietää, mieheni oli lähdössä Ruotsinristeilylle seurueessa, johon tuo kyseinen nainen kuului. Kyseessä oli mieheni ammattiin liittyvän kerhon hallituksen risteily. Mieheni kuuluu hallitukseen ja tuo nainen on siinä puheenjohtajana. Miehelleni en kertonut tietäväni heidän suhteestaan, vaan toivotin (kylmästi tosin) mukavaa matkaa. Pudotin pommin vasta mieheni palattua kotiin.
Siitä asti olen ollut kuin umpikujassa. Muutaman kuukauden jauhoin asiasta ensin päivittäin ja sitten viikoittain. Helmikuun lopulla ahdistukseni paheni ja tilanne meni niin pitkälle, että en voinut enää muuta kuin mennä lääkäriin. Sain masennuslääkkeet ja kävin pari kertaa terapeutilla. Alkuun mieheni jaksoi kuunnella purkauksiani, mutta kevään edetessä hänenkin kärsivällisyytensä alkoi ratkeilla. Kesäkuussa sitten sain "sen viimeisen raivarin". Mieheni oli jo valmis luopumaan avioliitostamme, koska hän ei enää jaksanut vatvoa samaa asiaa.
Itkien mieheni sanoi suhteemme todennäköisesti olevan ohi, vaikka ei hän sitä haluaisi, koska rakastaa minua. Ymmärsin olevani selkä seinää vasten; jos en voi asiaa unohtaa enkä luottaa häneen ja hänen rakkauteensa, niin kaikki olisi ohi. Minä olin nyt se, joka omilla toimillaan joko jatkaa tai lopettaa suhteemme. Tässä vaiheessa vasta ymmärsin aloittaa jo aiemmin minulle määrätyt lääkkeet ahdistukseen. Samalla lopetin kokonaan alkoholin käyttämisen.
Edelleen minua ahdistaa tilanne valtavasti, sillä mieheni käy edelleen kerhon kokouksissa, vaikkakaan ei enää tapaile naista. Minulle tämä on sikälikin vaikea asia unohtaa, sillä tuo naimisissa oleva nainen asuu työpaikkani naapurissa ja heidän asunnostaan on näköyhteys työpaikkani pihalle. Töistä lähtiessäni monesti panikoin pelätessäni näkeväni tämän naisen tai hänen miehensä.
Mutta päivä kerrallaan mennään, edelleen yhdessä. Rakastamme toisiamme, mutta tämä tilanne saa meidät molemmat elämään vähän kuin varpaillaan. Koko ajan pitää varoa sanojaan ja tekojaan, ettei toinen käsitä väärin jne. Kaiken tämän ahdistuksen keskelläkin olen päättänyt päästä tästä asiasta yli. Vaikka itsetunto on nollissa ja pienikin vähättely loukkaa. Vaikka tuntuu, ettei minua ja tekemisiäni arvosteta, niin siitä huolimatta teen nyt kaikkeni, että parisuhteemme jatkuu.
🙂🎂☺️❤️☺️
Minkka, älä kosta pettämällä, sillä se voi johtaa varmaan eroon, sillä miehet on huonompia antamaan anteeksi pettämistä. Sanotaan, ettei miehet anna anteeksi, mutta unohtavat joskus, kaikki ei unohda koskaan. Älä alenna itseäsi.
Hae apua itsellesi, vaikka lääkkeitä.
Molemmille, se sattuu kauan ja kovaa, se vie itsetunnon ja repii sielun kappaleiksi, voittajia ei tässä pelissä ole, jokainen häviää jotakin. Luottamuksen kasvattaminen uudelleen vie aikaa ja ehkä koskaan se ei ole yhtä luja kuin ennen.
Kysykää miehiltänne, miten he olisivat suhtautuneet, jos te olisitte pettäneet.
Eikä sitä "elämän rikkojan" näkemistä kannata pelätä, selkä suoraksi, pää pystyyn ja suora katse, vaikka sydän halkeisi, hän se väärin teki.
Teissä molemmissa on voimaa, joten ottakaa se käyttöön ja menkää eteenpäin, älkää pelätkö huomista, se tulee varmasti. Näidenkin asioiden kanssa oppii elämään, joskaan nainenhan ei unohda koskaan mitään.
Tämän hetken tilanne, että sain selville , että suhde on jatkunut koko ajan vaikka piti olla loppu ja myös sen, että sitä on kestänyt vuoden päivät. Tein ratkaisuni ja hankin vuokrakämpän ja panin eron vireille. Kun kivi olisi tippunut sydämmen päältä ja voin taas hengittää, kun sain ratkaisun tehtyä. Varmasti moneen kertaan tulee vaikeaa ja sattuu niin paljon, mutta löysässä hirressä roikkuimunen on kuitenkin päättynyt. Nyt siivoilen kämpää ja muutan tavaroita uuteen kotiin. Elämä on..
Hei!
Täällä myös yksi, joka on ollut samassa tilanteessa... Miten selvisin siitä? En tiedä vielä. Miehelläni oli suhde, jonka hän katkaisi. Asioita selviteltiin, asumuseroa kokeiltiin. Päätettiin vielä kovin sitoutuneena jatkaa yhdessä. Mutta sitten mies petti taas, yllätys yllätys sen saman naisen kanssa... Mutta se oli kuulemma vain hetken hairahdus. Olenko hölmö, jos jään? En tiedä, mitä haluaisin. Luulin jo, että meillä oli onnistunut "uusi alku"...
Paljon voimia sinulle Minkka! Löysästä hirrestä ja umpikujasta pois pääseminen on varmasti helpotus, vaikka kipeää tekeekin. Uskoisin, että ratkaisusi on oikea.
Kiitos Sappe ja voimia myös sinulle.
Jokainen avioliitto ja parisuhde erinlainen ja kukaan muu ei pysty vastauksia antamaan, kun itse ne on vain itselle annettava.
Odotin pitkään, että jotain ratkaisua tapahtuisi, kunnes tosiaan kävi ilmi, että suhde ei ole loppunut. Minulle oli selvää siinä kohtaan, että tämä oli tässä ja se helpotti, minulla on suunta elämällä. En väitä, että se helppoa olisi mutta helpotti oloa kuitenkin.
Mies ei ole onnellinen ja katuu koko sotkua, on riutunut ja pähkäilee tekikö elämänsä suurimman virheen, mutta tajuaa, ettei paluuta tästä enää ole.
Nyt vain täytyy pitää itsestä huoli ja tehdä mukavia asioita. Aikuiset tyttäret, ystävät ja työkaverit ovat kantaneet tuellaan minua eteenpäin. Kyllä elämä vielä voittaa, siihen täytyy uskoa.
Kyllä se sinullekin vielä valkenee mitä haluat ja sitten uskon, että alkaa helpottamaan. Voimia kohtalotoveri!
Kiitos Minkka! Minäkin uskon, että tästä vielä elämä voittaa. Olisi varmaan tietyllä tapaa helpotus pystyä tekemään se päätös, että minulle riitti, minua ei petetä useampaan kertaan. Mutta vielä en taida olla valmis... Joten hidas kidutus jatkuu. 😉 Pariterapia toivottavasti auttaa selkiyttämään ajatuksia.
On se kumma, että pettäjän pitää jatkaa sitä "virhettään" vaikka kuinka pitkään tai toistaa se, ennen kuin tulee semmoinen ajatus että on tehnyt ehkä elämänsä virheen. Tai ehkä olisi mukava saada pitää molemmat: pitkäaikainen tuttu ja turvallinen kumppani, sekä myös uusi jännittävä suhde. 😟 Sitten vasta, kun puoliso lähtee (tai on lähtemäisillään), tulee hätä käteen.
Tsemppiä ja voimia Sinulle omaan uuteen elämään! 🙂 Hyvä, että tukiverkkosi on kunnossa. Itse tuppaan vaikeuksien keskellä erakoitumaan.