Alkaa olla tilanne kärjistynyt kotona siihen malliin että alkaa tuntua että ulospääsytiet alkaa olla vähissä.
Itsehän olen työelämässä ja vaimo on kotona lasten 1+3v kanssa. Eilen tulivat mummolasta ja olin itse illansuussa autotallissa puuhailemassa. Menin ulos vastaan ja kysyin että saako vaimo nuoremman ja tavarat (lapsilla pikkureput mukana) jo sisälle jos käydään vanhemman kanssa tallista sammuttamassa valot. Tuo vanhempi haluaa aina tietää mitä olen tehnyt, niin olisi samalla kurkattu.
Tämä ei sitten käynyt ja minun väitettiin aina komentelevan. Vaimo äkäpäissään kaivoi tavaroita autosta ja tuli samalla painaneeksi kaukosäätimellä ovet lukkoon. Nuorempi istui vielä autossa turvaistuimessa tässä vaiheessa.
Lähdin vaimon perään ja oli eteisessä kun sain kiinni. Pyysin, että jos saisin avaimet kun nuorempi on nyt autossa lukkojen takana. Vaimo sanoi ettei tahallaan ovia lukinnut, mutta heitti avaimet minua päin. Ei osunut, vaimo oli eteisessä ja itse seisoni rappusilla. No ne avaimet oli sitten jossain lumihangessa ja on edelleen vaikka yritin käydä etsimässäkin.
Vanhempi lapsi tajusi asian ja tuli hätä, että kun toinen itkee lukkojen takana autossa ja avaimet hukassa.
Löysin vara-avaimet ja onneksi lukkopesä toimi kun vara-avaimissa ei ole kaukosäätöä jota yleensä käytetään.
Loppuilta olikin sitten aika hiljaista ja hoidin lapset nukkumaan.
Otin vara-avaimet itselle ja lähdin toisella autolla töihin. Koko tämän päivän on sitten puhelin hakannut viestiä ja ei kovin kaunista tekstiä.
Tietysti on monta asiaa jotka ovat tähän johtaneet. Itse en vain sitä ymmärrä kun välillä voi puoli vuotta mennä ihan hyvin ja välillä taas toinen voi hermostua totaalisesti ihan jostain yksinkertaisesta asiasta. Koko ajan saa olla varpaillaan eikä ikinä tiedä mitä kotona on vastassa. Joudun vielä töiden puolesta olemaan välillä reissussa ja on jokseenkin stressaavaa kun ei yhtään tiedä miten kotona menee eikä oikein tiedä uskaltaako kyselläkään ettei hermostuttaisi. Minä kun en edes ole ainoa jolle saatetaan hermostua.
En nyt oikein tiedä mitä tekisi. Alkaa toivo hiipua että elämään jokin tasapaino vielä voisi tulla. En jotenkaan voi ymmärtää tuollaista totaalista kontrollin menettämistä. Puhuminenkin on hankalaa kun kysely-yritykset johtaa yleensä tuohon totaaliseen hermostumiseen ja sitten ei mitään kovin hedelmällistä keskustelu enää olekaan.
Itsellä vielä nämä turvaverkot vähän vähissä kun olen hiljattain omat vanhemmat jo haudannut. Tuokin oli riidan aihe ja kuolleet haukuttiin kun kehtasivat mennä kuolemaan.
Ei oikein enää jaksa aina yrittää rauhoitella ja sovitella. Vaimo on ollut lähdössä vaikka kuinka monta kertaa ja olisi lapset jättämässä minulle. En vain oikein tiedä miten ilman apuja pärjäisin. Varmaan talo menisi myyntiin ja en tiedä miten omat työt saisin millään sovitettua yhteen moiseen elämäntilanteeseen.
Tuntuu vain, että tämä on mennyt aina vain hullummaksi viimeiset puoli vuotta. Lapset ovat mielestäni helppoja ja nukkuvat hyvin jne. Itse laittelen suurimman osa ruuista ja muutenkin yritän työtaakkaa helpottaa mahdollisimman paljon.
Pelkään vain että oikeasti kohta johonkin sattuu ja että se on jompi kumpi lapsista. Itseäni kohti aina toisinaan väkivaltaa kohdistetaan, mutta fyysisesti riittävän paljon vahvempana olen noista tilanteista selvinnyt. Vaimo ei ole suoraan kertonut, mutta käsittääkseni hänelle on joskus ainakin määrätty masennus-/paniikkihäiriölääkitystä. Toinen asia on onko noita syönyt muuta kuin hetkellisesti.
Nyt kun alkanut historiaa miettiä, niin näin jälkeenpäin katsottuna ei ehkä ole ollut järkevää tilannetta näin pitkälle laskea. Mutta kun historiaa on toista kymmentä vuotta ja välillä pitkiäkin aikoja, että kaikki on ollut hyvin niin tähän on päädytty. Kyllähän sitä itse selviää, mutta nuo pikkuiset huolettaa ja etenkin isompi kun jo ymmärtää jos on hätä ja on alkanut jo vähän kääntyä äitiä vastaan. Kun iltaisin nukutan, niin välillä sanoo ettei tykkää äidistä ja äiti aina suuttuu ja huutaa. Raskasta noita huolia on kuunnella. Huolehtii myös nuoremmasta aina välillä kovasti.
On lomia pitämättä, niin täytynee yrittää kysellä jos olisi mahdollsita noita pidellä ja sitä kautta saada taas tilannetta rauhoitettua. Mietityttää vain, että mihin suuntaan alkaisi tilannetta kehittää.
Kynnys hakea apua on vaan kuitenkin aika korkea.
Käsittääkseni vaimolla on joskus ollut paniikkihäiriölääkitys. Ei ole suoraan tuosta sanonut, enkä ole kysynyt, mutta noin olen ymmärtänyt. Tosin se, että onko koskaan noita syönyt vaikka ne onkin määrätty, niin en ole varma.
Vaimonkin vanhemmat ovat eronneet ja kai ennenkin tuota kotiolot ei niin mahdottoman loistavat aina olleet. Jotain jälkiä tuo on jättänyt.
Tavallaan tuo vahingoittaminen kohdistuu vain itseensä, mutta toisaalta kun kontrolli katoaa niin sitten ei ole millään mitään väliä. Ei millään tavaroilla tai kenelläkään joka sattuu osumaan tielle. Sitten taas iskee mahdoton paha olo siitä mitä on tehnyt.
Tässä syksyllä oli vähän jännä episodi kun vaimo oli tullut siihen tulokseen, että lapsen nimi ei ole hyvä. Mielestäni yhdessä tuo silloin päätettiin, mutta oli nyt kääntynyt siten, että minä tuon kuulemma päätin ja hän ei olisi sitä halunnut, mutta jyräsin jne. Nimi on kuitenkin ihan tavallinen suomalainen nimi. Ei ny top kympissä, mutta ei mitenkään harvinainenkaan. Mielestäni ihan suht tavallinen.
Selvitti jo, että kerran sen saisi vaihtaa. Mutta sitten oli tietty se ongelma, että mites kaikki tutut ja sukulaiset. Aika ihmettelyähän tuo aiheuttaisi. Tästä sitten seurasi tietty jonkinlainen ahdistus ja kun ahdistaa niin kaikki kaatuu päälle ja koko elämä halvaantuu. Kun ei kaikkea voi korjata sormia napsauttamalla, niin ei silloin kannata tehdä yhtään mitään.
On jotenkin itselle ihmeellinen ajatusmaailma, että kadutaan lopulta kaikkea mitä tehdään. Tavallaan minkään valinnan kanssa ei kuitenkaan haluta elää. Itse yritän vähän sen mukaan elää, että mitään en kadu, vaikken välttämättä samoja valintoja uudelleen samalla tavoin tekisikään. Turha olisi murehtia asioita joihin ei voi vaikuttaa.
Asuminen on kanssa yksi. On yhdessä asuttu useissa kaupungeissakin. Aina on ollut se, ettei tämä ole hyvä ja pitää muuttaa sinne tai tänne. Sitten muuton jälkeen haikaillaan sitä edellistä tai sen edellistä. Nyt on taas sama. Nykyinen asuminen on elämän suurin virhe ja lasten hankkiminen on toinen suurin virhe.
Puhelin hakkaa mitä ihmeellisempää viestiä, välillä tiuhempaan, välillä harvempaan. Kohta saattaa puhelin soida perästä, että poista ne viestit äläkä lue. Ajatus muuttuu jo muutamassa minuutissa. Joka päivä jännittää kun tulee kotiin, että mitä siellä on vastassa. Katson jo kaukaa, että onko sisällä valoja, onko auto pihassa jne.
Yksi päivä jo tuntui, että sydän jätti pari lyöntiä välistä. Talo oli pimeänä ja katsoin, että auto oli kuitenkin pihassa. Mietin jo siinä pihassa seisoessani, että kenellehän vaimo on soittanut, että tulee hakemaan heidät. Toisaalta miksi ei olisi omalla autolla lähtenyt, tai jos on vaikka isälleen soittanut, niin en usko, että se veisi mihinkään vaan jäisi minua odottamaan tai edes soittaisi. Kuitenkin appiukko on ihan täyspäinen ja tuntee vähän tyttöänsä. Veisikö ambulanssi koko porukan eikä soittaisi minulle mitään jos kiellettäisiin, vai istuvatko kenties sisällä pimeässä vai mitä oikein.
Olivat onneksi vain lähteneet pulkkamäkeen. Mikä ei ole oikein tavallista. Pimeä tulee nyt niin nopeasti niin eivät lähtiessään olleet ulkovalojakaan napanneet päälle.
Joulun aika meni ihan ok. Ennen uutta vuotta iski taas ahdistus. Mä vedän jotain enkä ole ollut selvinpäin hetkeäkään joulun aikaan. Kumma ettei ollut mitään ongelmaa ollut olla mun kyydissä autossa joulun aikaan lasten kanssa kuitenkaan. Ja juu, ihan selvinpäin olin...
Tein ny päätöksen. Yhtään en enää hissuttele. Ei se toimi. Lueskelin juttuja alkoholistiperheistä, jotenkin tarina sovittelevuudesta iski itseen. Kai olen aina tottunut miellyttämään kaikkia. Saa nyt loppua kun ei toimi. Uhkapeliä juu, mutta ihan miten vain.
Kiva kun kirjoittelet elämästäsi tänne. Jotenkin lohdullista lukea ja mukavaa seurata miten jakselet. Olet kyllä uskomattoman tasapainoinen ihminen ja hyvä isä ja aviomies. Itselläni omia haasteita elämässä ja tällä hetkellä huono olo ja ahdistaa. Tielleni näköjään aina osuu vaikeita ihmisiä jotka vain osaavat satuttaa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/potilaalle/suositus?id=khp00074
Vastaako kuvaus epävakaasta persoonallisuuhäiriöstä vaimosi käytöstä?
Minun puolisoni saa apua avohoidossa epävakaan persoonallisuuhäiriön takia ja sinun tarinasi kuulostaa osittain samanlaiselta.
Paljon on taas vettä virrannut. Välillä on ollut voimavarat aika vähissä. Välillä on mennyt paremmin. Jotenkin normaali arki pelaa, mutta kaikki poikkeava on ihan myrkkyä. Välillä itselläkin on ollut heikkoja hetkiä. Jossain välissä oli taas täysi sota ja kun lapsi sai kumisaappaasta päähän niin kokolailla itselle riitti. Vahinko juu, mutta silti. Samalla itseltä raavittiin kyynärvarret verille. Siirsin väkivalloin vaimon toiseen huoneeseen samantien. Kun tilanne oli rauhoittunut niin ilmoitin, että seuraavasta teen sitten rikosilmoituksen. Tuon jälkeen ei ole noin pahoja ylilyöntejä ollut. Jotain kontrollia siis kuitenkin taustalla on.
Pitelin 4 viikkoa kesälomaa heinäkuussa. Tavallaan todella kivaa kun oli upeat uimakelit ja kaikkea. Ainoa vaan, että ensimmäiset 3 viikkoa meni kokolailla muutoksesta toipuessa ja viimeinen viikko tietty taas muutokseen varautuessa. Ei ollut kovin rentouttavaa.
Tässä myöhemmin syksyllä yritettiin tehdä pieni lomareissu ihan kotimaassa. Huvipuisto ja hotelliyö jne. Itsellä ei hermo kestänyt. Pärjäisin lasten kanssa, mutta toinen aikuinen mukana joka on täysin flegmaattinen niin itsellä vaan hirttti kiinni toisena päivänä. Lähdin hetkeksi kävelemään ja vaimo onneksi ajelutti muksuja hetken kun keräilin taas itseni. Halusin yhden jutun nähdä viikonlopun aikana mutta vaimo piti viivyttelemällä huolen ettei tuohon ehditty. Tuo oli ainoa asia mitä pyysin koko viikonloppuna, muuten ei itselle ollut mitään väliä. En tiedä oliko tuo jokin kosto jostain, mutta en vain enää pystynyt käsittelemään. Omat rajat alkaa tulla vastaan. Ei pitäisi edes suunnitella mitään odotuksia. On todennäkösintä ettei mikään suunniteltu kuitenkaan pidä.
Itsekin haeskellessa törmäsin noihin juttuihin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Kyllähän nuo ovat ihan suoraan meidän elämästä. Olen alkanut tajuta että aiemmin on otettu vain palasia oireista: milloin paniikkihäiriötä, milloin masennusta. Kokonaiskuva on jäänyt piiloon. Vaimo on lääkevastainen, niin pakotie ei ole ollut päihteet tai lääkkeet, vaan kuntoilu. Ajoittain tuo kuntoilu on tuntunut lähinnä pakkomielteiseltä, mutta toisaalta sehän on hyväksyttävää joten ei ole oire.. Kuitenkin tunteiden kumuloituminen, tuskaisuus ja itsensä vahingoittaminen on ihan suoraan totta. Keneenkään ei luoteta, oikeita ystäviä ei ole, kaikki tahtovat pahaa eikä mitään edes etäisesti kielteistä pysty käsittelmään. Usein nuo kielteiset ajatukset ei edes ole oikeasti kielteisiä, vaan ihan normaaleja asioita. Ne vaan kääntyvät negatiivisiksi harhaisuuden kautta.
Ei elämä kuitenkaan pelkkää kärsimystä ole. Lapset ovat upeita ja viime aikoina poissa ollessa ei minun ole tarvinnut olla juurikaan huolissani pärjäämisestä kotona. Toki lapset ovat kasvaneet ja siten elämä helpottuu päivä päivältä. Pienet pärjäävät hienosti ja vanhin huolehtii nuoremmista. Tosin en halua missään nimessä liikaa sälyttää vastuuta vanhimmalle. Kuitenkin lapset on lapsia. Ei ole heidän hommansa huolehtia perusjutuista.
En tiedä mihin elämä vielä vie. Edelleenkään nykyinen asuminen ei ole mistään kotoisin, pitäisi muuttaa - johonkin. Eikä oikein mikään muukaan ole hyvin. Olen edelleen valehtelija, juonittelija, isootti ja kusipää - joskin välillä ihan siedettäväkin. Nykyään tupakoin - paitsi että en. Toivoisin, että tilanteesen saisi jotenkin jotain pysyvyyttä. Ehkä kun kuormitus lasten osalta kokoajan laskee ja vaimo palaa työelämään, niin rytmi tasoittuisi ja tulisi siten pysyvyyttä niin arkikin tasapainoittuisi. En tiedä, tuntuu, että voin vain toivoa parasta ja koittaa pitää itseni kasassa.
Toivottavasti olisi joskus jollekin jotain hyötyä.
Tässä välissä on ollut lopulta tekemäni rikosilmoitus, sosiaalitoimi, perheterapiaa, psykiatria, psykoterapiaa, jne.
Kerran hain lapset ison maantien varresta kun vaimo sai jonkun kohtauksen ja soitti ambulanssin itselleen. Tätä ennen soitti minulle ja karjui vain suoraa huutoa puhelimeen. Jonkin aikaa tuosta kun olin itse töissä ja vaimo saikulla niin oli ottanut lapset mukaan ja lähtenyt turvakotiin. Tosin lapset ei tuonne suostuneet menemään, niin menivät sitten mummolle lopulta. Tästä en oikein itse eikä sosiaalitoimikaan päässyt kärryille, että mistä ajatus tuli ja miksi. Vaimo kyllä sitten myönsi että ehkä hänellä vähän lähti mopo keulimaan.
Ainoa vaihtoehto on erota. Tuossa vain on ongelma ettei lapset halua olla äitinsä kanssa juurikaan tekemisissä ja äiti ei tätä kestä. Oli jo reilun viikon toisella asunnolla (ostettu syksyllä -19 huilipaikaksi..) ja ilmoitti ettei palaa kun hakemaan jotain tavaroita, mutta kuitenkin sitten yksi päivä töistä tullessa istui sohvalla ja ilmoitti että on tämä hänenkin kotinsa ja sama sekoilu jatkuu. Tosin on joskus ihan hyviäkin päiviä.
Voi tulla vielä aika hankala ja pitkä prosessi ennenkuin elämä on taas jotenkin normaalia.
Onpa sinullakin raskasta taistelua, välillä mietin, miten saa voimavaroja kaiken kestämiseen.Itse olen myös liian kauan sinnitellyt tässä suhteessa ja voinut huonosti. Mies saa välillä raivareita kun sanon väärin tai olen huono keskustelemaan.. Hänen kanssaan on mahdoton keskustella kun ei anna lausetta sanoa loppuun kun niin kiihtyy ja huutaa päälle, silti kaikissa muissa on aina se vika ja syy. Itsetunto ei ainakaan näinä vuosikymmeninä ole vahvistunut vaan päinvastoin. Pettämisen haavatkin olisi paremmin paraneltavissa, kuin ne sanat mitä on itsestään kuullut. Raha on ollut aina ase kaikkeen, minulla pienet tulot niin siitähän sitten on riittänytkin sanomista. Isommat ovat jo kotia omillaan nuorin vielä koululainen joten hänen vuoksikaan en haluaisi jättää kotia vaikka olen aivan romuna. Tsemppiä sinun elämääsi Toivottavasti meille joskus paistaa aurinko.