Alkaa olla tilanne kärjistynyt kotona siihen malliin että alkaa tuntua että ulospääsytiet alkaa olla vähissä.
Itsehän olen työelämässä ja vaimo on kotona lasten 1+3v kanssa. Eilen tulivat mummolasta ja olin itse illansuussa autotallissa puuhailemassa. Menin ulos vastaan ja kysyin että saako vaimo nuoremman ja tavarat (lapsilla pikkureput mukana) jo sisälle jos käydään vanhemman kanssa tallista sammuttamassa valot. Tuo vanhempi haluaa aina tietää mitä olen tehnyt, niin olisi samalla kurkattu.
Tämä ei sitten käynyt ja minun väitettiin aina komentelevan. Vaimo äkäpäissään kaivoi tavaroita autosta ja tuli samalla painaneeksi kaukosäätimellä ovet lukkoon. Nuorempi istui vielä autossa turvaistuimessa tässä vaiheessa.
Lähdin vaimon perään ja oli eteisessä kun sain kiinni. Pyysin, että jos saisin avaimet kun nuorempi on nyt autossa lukkojen takana. Vaimo sanoi ettei tahallaan ovia lukinnut, mutta heitti avaimet minua päin. Ei osunut, vaimo oli eteisessä ja itse seisoni rappusilla. No ne avaimet oli sitten jossain lumihangessa ja on edelleen vaikka yritin käydä etsimässäkin.
Vanhempi lapsi tajusi asian ja tuli hätä, että kun toinen itkee lukkojen takana autossa ja avaimet hukassa.
Löysin vara-avaimet ja onneksi lukkopesä toimi kun vara-avaimissa ei ole kaukosäätöä jota yleensä käytetään.
Loppuilta olikin sitten aika hiljaista ja hoidin lapset nukkumaan.
Otin vara-avaimet itselle ja lähdin toisella autolla töihin. Koko tämän päivän on sitten puhelin hakannut viestiä ja ei kovin kaunista tekstiä.
Tietysti on monta asiaa jotka ovat tähän johtaneet. Itse en vain sitä ymmärrä kun välillä voi puoli vuotta mennä ihan hyvin ja välillä taas toinen voi hermostua totaalisesti ihan jostain yksinkertaisesta asiasta. Koko ajan saa olla varpaillaan eikä ikinä tiedä mitä kotona on vastassa. Joudun vielä töiden puolesta olemaan välillä reissussa ja on jokseenkin stressaavaa kun ei yhtään tiedä miten kotona menee eikä oikein tiedä uskaltaako kyselläkään ettei hermostuttaisi. Minä kun en edes ole ainoa jolle saatetaan hermostua.
En nyt oikein tiedä mitä tekisi. Alkaa toivo hiipua että elämään jokin tasapaino vielä voisi tulla. En jotenkaan voi ymmärtää tuollaista totaalista kontrollin menettämistä. Puhuminenkin on hankalaa kun kysely-yritykset johtaa yleensä tuohon totaaliseen hermostumiseen ja sitten ei mitään kovin hedelmällistä keskustelu enää olekaan.
Itsellä vielä nämä turvaverkot vähän vähissä kun olen hiljattain omat vanhemmat jo haudannut. Tuokin oli riidan aihe ja kuolleet haukuttiin kun kehtasivat mennä kuolemaan.
Ei oikein enää jaksa aina yrittää rauhoitella ja sovitella. Vaimo on ollut lähdössä vaikka kuinka monta kertaa ja olisi lapset jättämässä minulle. En vain oikein tiedä miten ilman apuja pärjäisin. Varmaan talo menisi myyntiin ja en tiedä miten omat työt saisin millään sovitettua yhteen moiseen elämäntilanteeseen.
Tuntuu vain, että tämä on mennyt aina vain hullummaksi viimeiset puoli vuotta. Lapset ovat mielestäni helppoja ja nukkuvat hyvin jne. Itse laittelen suurimman osa ruuista ja muutenkin yritän työtaakkaa helpottaa mahdollisimman paljon.
Pelkään vain että oikeasti kohta johonkin sattuu ja että se on jompi kumpi lapsista. Itseäni kohti aina toisinaan väkivaltaa kohdistetaan, mutta fyysisesti riittävän paljon vahvempana olen noista tilanteista selvinnyt. Vaimo ei ole suoraan kertonut, mutta käsittääkseni hänelle on joskus ainakin määrätty masennus-/paniikkihäiriölääkitystä. Toinen asia on onko noita syönyt muuta kuin hetkellisesti.
Nyt kun alkanut historiaa miettiä, niin näin jälkeenpäin katsottuna ei ehkä ole ollut järkevää tilannetta näin pitkälle laskea. Mutta kun historiaa on toista kymmentä vuotta ja välillä pitkiäkin aikoja, että kaikki on ollut hyvin niin tähän on päädytty. Kyllähän sitä itse selviää, mutta nuo pikkuiset huolettaa ja etenkin isompi kun jo ymmärtää jos on hätä ja on alkanut jo vähän kääntyä äitiä vastaan. Kun iltaisin nukutan, niin välillä sanoo ettei tykkää äidistä ja äiti aina suuttuu ja huutaa. Raskasta noita huolia on kuunnella. Huolehtii myös nuoremmasta aina välillä kovasti.
On lomia pitämättä, niin täytynee yrittää kysellä jos olisi mahdollsita noita pidellä ja sitä kautta saada taas tilannetta rauhoitettua. Mietityttää vain, että mihin suuntaan alkaisi tilannetta kehittää.
Hei, tutulta kuulostaa tuo kokemasi elämäntilanne. Osallistut perhe-elämänpyöritykseen, otat vastuun lapsista, käyt töissä ja silti arvostusta, tai jonkinlaista tunnustusta tällä et kuitenkaan saa. Yhteistä taivalta vaimosi kanssa on kuitenkin jatkunut pitkään, ja lapsetkin ovat niin suuri yhdistävä tekijä, ettei eroa ajattele mielellään. Naisena voin samaistua tuohon kotiäidin tilanteeseen. Lapset imevät energiaa niin paljon, vaativat oman tilansa. Riippuen vähän siitä, millainen on luonteeltaan, voi kotiäidin rooli viedä mukanaan naiseuden ja kaiken sen, mitä vaimona muuten huomaisi, tekisi, panostaisi... Olen itse ehkä siinä mielessä hieman erilaisessa tilanteessa, että asumme mieheni kanssa jo erillään. Mutta näin jälkiviisaana ajattelen, että on niin surullista etten siinä arjen pyörittämisessä aikaisemmin tajunnut, että hei, jos me ei parina rakasteta ja arvosteta toisiamme, niin tähän arjen pyörittämiseen tarkoitetut voimavarat hupenevat vaarallisen pian. Oletko ajatellut, että veisitte ne lapset vaikka sinne mummolaan ja tekisitte jotain kivaa yhdessä. Ei vaan elokuvien katselua vaan sellaista "mitä meille kuuluu"-tekemistä rennossa ilmapiirissä. Sopisitte pelisäännöt vaikka etukäteen, ettei toista syyllistetä tai haukuta, vaan mieluummin kannustettaisiin sellaista hyvää, mitä toisessa nähdään. Ja ehkä tuo vaimosi hieman "lapsellinen" käytös on merkki joko väsymyksestä tai jostakin muusta, josta olisi hyvä keskustella ennen kuin tilanne pahenee. Nämä on nyt tällaisia jälkiviisaan ajatuksia, sillä jos parisuhteen suuntaa ei tietoisesti pyri kääntämään kun merkkejä erosta alkaa olla näkyvissä, niin sitä eroa kohtihan sitä mennään. Itse ainakin myönnän tehneeni sen virheen, että annoin työn ja lasten arjen mennä parisuhteen edelle, ja vasta liian myöhään tajusin, että rakkaushan se tätä arkea pyörittää. Ja se syntyy monesti siitä, että muistaa huomata, että mites se tuo minun puoliso kantaakaan kortensa kekoon🙂 Voimia ja viisautta sinne arjen keskelle. Panostuksesi ovat tärkeitä perheellesi..vielä jos saatte parisuhteen priorisoitua siten, että ette lannista vaan kannustatte toisianne! 🙂🌻
Kyllä nyt on kyse jostain paljon pahemmasta ja isommasta, kuin "lapsellinen" käytös. Kaikkea ei myöskään voi selitää aina äidin ja kotiäidin väsymisellä (kyllä olen äiti). Harvoin kenenkään on pakko edes olla kotiäitinä. Mitäpä jos lapset menisivät hoitoon ja äiti töihin tai isä jäisi kotiin, jos äidillä on niin vaikeaa olla lasten kanssa. Ei äidit voi eikä saa käyttäytyä miten tahansa (siinä, missä isätkään tai kuka muu tahansa) millään verukkein.
Teillä on vielä neuvolakontakti. Soita neuvolaan ja kerro tilanteesta. Salailu ei muuta, kuin mutkista tilannetta.
Kiitokset puolueettomista näkökannoista. Yritän itsekin pysyä objektiivisena ja katsoa tilannetta "ulkopäin". Aika alatyylistä asiaa olisi kyllä paljonkin jos alkaisi avautua.
Mitä tuon jälkeen on tapahtunut on taas positiivista. Taisi vaimo tajuta ylilyönnin ja on taas tsempannut. Olen itse yrittänyt tukea sen minkä pystynyt, mutta itse mielellään sen ajan minkä kotona olen, niin yritän olla lasten kanssa. Toki kotihommat kärsii, muuta noita sitten taas kunhan saanut lapset nukkumaan. Ei kuitenkaan ole mahdoton työ pestä pyykkejä tai laittaa tiskit kunhan pienet on nukkumassa. Vaimoa nuo vaan vaivaa jolleivat ole tehtynä riittävän ajoissa. Mutta on vaan paljon helpompi kun en ole ylimääräisiä käsiä "apuna".
Vaimo käy töissä aina silloin tällöin, etupäässä lauantaita. On kyllä loppu noiden töidenkin jälkeen vaikka puhuu miten ne ovat helppoja ja miten minulla on helppoa kun ei tarvitse kun töissä käydä. Olen kuitenkin yrittänyt noihin kannustaa ja ettei ainakaan tarvitse mistään kieltäytyä jos vain jotenkin voin olla kotona, itse kun voin aika hyvin omiin töihin vaikuttaa. Välillä on anoppi ollut apuna ja on viikollakin ollut töissä.
Ymmärrän kyllä, että on se raskasta olla lasten kanssa kotona päivät etenkin kun olen aina välillä itse pois, mutta silti. Laitan ruuat valmiiksi ja yritän huolehtia, ettei olisi mitään stressaavia tekijöitä. Silti on tietty haaste saada päivät kulumaan. Itseä stressaa kun on hommaa riittävästi ja toinen valittaa kun ei ole mitään mielekästä tekemistä. Jos jotain tekemistä yrittää ehdottaa, niin se ei ole mukavaa. Aika suuri osa tekemistä kun kuitenkin on tavallaan työtä: pyykkejä, astioita, siivousta, jne. Remonottihaaveitakin olisi, mutta kun nuo on allekirjoittaneen harteilla eikä aikaa moisiin saisi käyttää. Lasten makkarit olen kyllä saanut käytyä läpi, mutta tietty paljon muutakin olisi.
Jos jotain positiivista, niin oli meillä intiimikin hetki. En nyt muista tarkkaan, mutta nuorimmaisen syntymän jälkeen on kyllä muutaman kerran ollut.. Melko yksipuolista kyllä, tiedättehän.. Vähän kyllä yllätyin, kun jotain vastakaikua sain. Jäi kaivelemaan oliko syyllisyyttä vai ei. Parempi kai kun ei mitään.
Mutta yritän nyt jatkaa samalla linjalla. Jos tämä ei riitä, niin hirveästi lisää ei ole antaa. Olempahan antanut kaikkeni ja sikäli omatunto on puhdas.
Ensi viikolle otin talviloman ja olisi tarkoitus viettää laatuaikaa perheen kanssa. Toivotaan parasta.
heippa, kirjoitat jotenkin tosi nätisti elämästänne, vaikka taidat kokea olevasi ihan oikeasti umpikujassa.
ymmärrät, hoivaat ja myötäelät vaimosi tunteita, lastesi tunteita. entä sinä itse, kuka sinua hoivaa? kuinka aiot jaksaa ja entäs sitten, kun et enää jaksakaan enää ymmärtää ?
en osaa mitenkään neuvoa enkä tiedä ulospääsyä ahdistuksistasi. haluan vain kertoa, että olet paras isä lapsillesi ja vaikka ihan hullulta kuullostaa, olet tosiaankin se paras mies vaimollesi... se, jota kukaan muu ei voi koskaan hänelle korvata.
yhtä asiaa haluaisin vielä kysyä. rakastatko vaimoasi?
tai oikeastaan haluaisin, että kysyt itseltäsi, rakastatko häntä.
se on kai se pointti siihen, että oletko umpikujassa vai et.
toivon, että jaksat kertoa elämästäsi lisää.
kuuntele yksi biisi. apulanta: valot pimeyksien reunoilla.
se biisi auttaa mua ja tiedän, auttaa myös sua. voimia.
Kertomuksesi olisi hyvin voinut olla omasta näppäimistöstäni. Nyökyttelin ja koin vahvaa samaistumista. Tsemppihalaus täältä. Teet tärkeää työtä ja oikeita valintoja, kun keskityt lapsiin ja läheistesi hyvinvointiin, mutta älä unohda itseäsi, ethän! Sinäkin olet tärkeä ja ansaitset hyvää. Muista se.
Voin hieman avat omaa tilannettani. Olemme olleet mieheni kanssa jo toistakymmentä vuotta yhdessä. Välillä on mennyt pitkiäkin aikoja hyvin, mutta nyt viimeaikoina tuntuu että kokoajan enemmän ja enemmän kodin ilmapiiri on vetsen terällä. Huomaan olevani varpaillani jatkuvasti, yritän aistia miehen tunnetiloja, tehdä ja ennakoida kaiken mahdollisen, että tunnelma kotona pysyisi hyvänä. Käyn päivätöissä, hoidan pääasiassa kodin, lapset ja koitan lenkitykset, silti koen etten tee riittävästi. Pienikin vastoinkäyminen tai vastasana miehelle voi laukaista hirveän riidan + mykkäkoulun moneksi päiväksi. Tiedän oikeuteni, mutta miehen kanssa minun on niistä vaikea pitää kiinni. Olen joustanut ja myötäillyt niin paljon kuin mahdollsta säästäkseeni itseäni ja lapsiani. Kaikin mahdollisin keinoin pyrin välttämään konflikteja, koska ne äityvät aina niin pahoiksi. Mies huutaa, kiroilee ja haistattelee. Ihan sama vaikka lapset olisivat siinä kuulolla ja peloissaan. Raivoamisensa jälkeen vetää kylmän muurin ympärilleen ja saattaa olla omissa oloissaan montakin päivää. Jälkeenpäin kyllä aina pahoittelee, pyytää anteeksi. Hetkellisesti myöntää oman luonteensa epävakauden ja ailahtelevuuden. Pari kertaa on käynyt jossain keskustelemassakin, kun sitä kovasti vaadin. Nyt vastikään hyvän viikon jälkeen, huomasin etten pysty rentoutumaan enkä nauttimaan miehen läheisyydestä. Kaikki menneet tapahtumat alkavat painaa minussa, ovat muuttaneet suhtautumistani mieheen. On vaikea kunnioittaa ihmistä, joka pystyy välillä olemaan niin paha minulle. Rohkaistuin ja kerroin tuntemuksistani miehelle, itkin ja sopersin. Hän piti minua kohtuuttomana, sanoi ettei jaksa enää kuulla sitä, miten hankala hän on. Jotenkin sen "keskustelun" jälkeen tuli vahva tunne, ettei tästä suhteesta enää mitään tule. Umpikuja. Talolaina, lapset, pitkä yhteinen historia. Paljon hyvääkin, mutta niin paljon kurjaakin. Mihin vedän omat rajani. Vaikeita, isoja asioita. Pelottaa. Eniten mietin lapsia, huolissani heistä. Onneksi puhuvat ja kertovat tuntemuksistaan. Jutellaan paljon ja rakastetaan toisiamme. Välillä vain uuvuttaa sekin, että kun on itse ihan hajalla miehen käytöksestä, täytyy jostain löytyä voimia myös selittää lapsille miksi ilmapiiri on taas kireä jne.
Ajattelin minäkin osallistua tähän ketjuun. Olin kotiäitinä, kun lapset olivat ihan pieniä (tuolloin 5 lasta) ja ikinä en väheksynyt mieheni työn vaativuutta. Toki se on raskasta silloin, kun kaikki lapset ovat syntyneet peräkkäin mutta ohessa jatkoin opintoni loppuun. Täytyy muistaa, että nämä kaikki ovat omia valintoja.
Raivokohtaukset eivät ole normaaleja mikäli ihminen ei itse enää hallitse vihaansa, vaan viha hallitsee häntä.
Meillä tuollaisia kohtauksia on saanut mies. Hän myös ilmaisi vihansa fyysisesti, joko rikkomalla jotain, tai käymällä käsiksi minuun. Se ei ole normaalia vihanhallintaa. Miehen lapsuudenkodissa ei annettu tilaa negatiivisten tunteiden/ajatusten ilmaisuun, joten aikuisena hänen oli vaikeaa olla tilanteissa, joissa näitä tuntemuksia tuli. Hän ei ollut saanut mallia vanhemmiltaan, eikä myöskään itse ollut saanut näitä tunteita ilmaista, vaan ne tukahdutettiin uhkaamalla.
Niinpä meidän liittomme onkin mennyt enemmälti hänen toiveittensa mukaan.
Nyt; hänen jäädessä kiinni uskottomuudesta annoin ilmi mielipiteeni myös siitä, miten huonosti mies on minua kohdellut. Ja ihme; hän otti vakavasti sanomiseni. Väkivalta meillä oli loppunut jo aiemmin sairastuttuani vakavaan, fyysiseen sairauteen.
Pari vuotta uskottomuuden jälkeen minulla oli ihanteellinen aviomies mutta paluu entiseen on pikkuhiljaa tapahtunut. Hänestä on tullut ilkeä, dominoiva ja huomautteleva mies. Fyysisesti hän ei enää ilmaise vihaa mutta tietyn tason henkinen väkivalta on ajoittain esillä. En tiedä, onko tämä vaihe jotain keski-iän kriisiä, vai purkaako hän minuun vihaa, jonka kohde olisi hänen vanhempansa tai joku muu.
Nykyään yritän olla välittämättä näistä purkauksista ja takana on muutaman kuukauden rauhallisempi vaihe. En tiedä johtuuko tämä siitä, että hän tajusi minun puhuvan psykiatrillani meidän perheen elämästä. Psykiatrikäynnit aloitin uskottomuuden jälkeen.
Mielestäni ihmisellä, joka räjähtelee, on jonkun tason henkisiä ongelmia, joihin puhuminen ei taida enää riittää. Tarvittaisiin ammattiapua mutta usein käy niin, ettei henkilö myönnä ongelmaansa, vaan vika on hänen mielestään ympäristössä. Näin ainakin meillä on asian suhteen käynyt.
Tsemppiä teille kaikille ketjuun kirjoittaneille, jotka kärsivät läheisen käytöksestä 🙂👍
Kiitoksia tas kommenteista. Otin talvilomaa ja lähdettiin perheen kanssa vähän reissuun. Menomatkalla oli jännä tapahtuma kun oltiin paikkunnalla jossa olin ollut jokunen vuosi sitten työhommissa. Tiesin paikkakunnalta hyvän hotellin/lounasravintolan johon mentiin syömään. Ruokailu meni sinällään ok, mutta kun oltiin lähdössä ja vaimo meni tiskin naiselta kysymään jos voisi huuhtaista nuorimman kaulurin ja nokkamukin, niin vaimo räjähti kun tuo nainen oli katsonut jotenkin väärin eikä ollut sanonut mitään. Mahdoton huuto ja ei tarvitse mennä tuonne varmaan enää ikinä. Onneksi ei taida olla työhommia sinnepäin tai toivottavasti ei ainakaan muista minua. Yritin vain nopeasti saada lapset puettua ja pois.. Rauhoittui tuo tilanne sitten, mutta melko kohtaus.
Muuten ny meni suht ok ja käytiin laskettelemassa ja kylpylässä.
Rakastanko vaimoani. En tiedä enää. Rakastin sitä naista jonka kanssa menin naimisiin.
Hetki meni taas suht hyvin, vaimo kävi hiihtämässä ja olin kotona lasten kanssa. Nyt sunnuntaina vaimo oli taas hiihtämässä päivällä ja illansuussa kyselin jos pärjäisivät hetken jos käyn yksin ulkona vähän tekemässä pihatöitä jne. Puolisen tuntia ja vanhempi jouksee ulos sisävaatteissa pelkät kumisaappaat jalassa ja itkien, että hän tuli hakemaan isin sisälle. Kaikki kolme huutaa sisällä kurkku suorana.
Ei oikein selvinnyt mikä oli mennyt pieleen. Vein lapset iltapesulle ja tilanne rauhoittui. Vissiin muksut oli tehneet jotain joka ei ollut käynyt eikä vaimo ollut saanut tilannetta hallintaan.
Lauantainakin kun vaimo lähti hiihtämään, niin vanhempi kysyi lähtikö äiti hiihtämään ja puhui sitten, että "kiva kun äiti lähti, voidaan sitten olla ihan keskenään, ja rauhassa, ei ole äiti hermostumassa". Hieno on lähteä töihin, kun ei yhtään tiedä miten kotona on, milloin puhelin soi tai mitä viestiä pukkaa.
Toivon, että jaksan kunnes asiat helpottuu. Ei oikein ole muutakaan vaihtoehtoa. Omat vaihtoehdot on aika vähissä.
En oikein tiedä mitä muutakaan voisin tehdä kun yrittää olla tukena ja jaksaa. Itsellä ei ole ketään kenen puoleen kääntyä. Omia vanhempia ei enää ole ja pikkuhiljaa olen muutkin suhteet ajanut alas. Aiemmin harrastelin ja vietin muutenkin aikaa kavereiden kanssa. Viime vuosina nuo on aikalailla jääneet ja sosiaaliset suhteet rajoittuneet etupäässä työporukkaan ja harvakseltaan joihinkin kavereihin. Olen aina ollut vähän sisäänpäinkääntyvä enkä ole koskaan omannut mitään kovin laajaa ystäväverkostoa. En myöskään hirveästi tykkää puhua omista asioista tai ongelmista kenellekään.
Ulospäinhän meillä menee ihan hyvin. Kiva talo, tulemma taloudellisesti toimeen ihan ok ja muutenkaan ei pitäisi olla mitään pielessä.
Aloin miettiä tuota "vika on ympäristössä":
Meilläkin on ollut tuo sama.
Aiemmin asuttin opiskelupaikkakunnallani jonkin aikaa. Ei ollut hyvä. Muutettiin toiseen asuntoon, omasta mielestäni ei olisi parempaa tuolloin voinut olla. Oli kaikkea. Kerran meillä kävi poliisitkin huudon takia jonkin naapurin soittamana. Tuona aikana sain kerran veitsen jalkaani, tosin vain sinnepäin heitettynä, mutta osui jalkaterään. Tästä on kyllä jo kymmenkunta vuotta ja sitten oli monia hyviä vuosia.
Muutettiin vaimon kotipaikkakunnalle. Ei ollut hyvä. Milloin mikäkin oli väärin ja huonosti.
Ostettiin talo puolen tunnin päästä. Yllätyin vähän että, tässä vaiheessa jo, vaimo tuosta innostui. Itse olen liki koko elämäni elänyt "matkalaukusta" matkatöissä, joten itselle matkat eivät näyttäydy kuten ehkä monelle muulle enkä näe noita ongelmana tai rasitteena.
Nykytilanteesta olen kuullut aika usein ettei tämä koskaan tule olemaan hänen kotinsa ja että tämä oli suurin virhe ikinä. Itse sain järjestettyä työt siten, että minulla on oma toimisto nyt noin 10 minuutin päässä kotoa. Parempaan en pysty.
Vaikuttaa aika hektiseltä ja päättömältä näin listattuna, mutta tulee muistaa, että vähän joka välissä on useita vuosia.
Oli meillä pitempi välirikkokin joitain vuosia sitten. En ole enää ihan varma oliko fiksu ratkaisu, että palasin. Minut suurinpiirtein heitettiin ulos, ja sitten ruinattiin takaisin. Ehkä ei olisi pitänyt, mutta ei kannata menneitä liikaa miettiä. Päätökset on tehty, paljon on annettu ja jotain saatukin.
Suurin voimavarani on ehdottomasti lapset. En ymmärrä miten voi niin ehdottomasti jotain rakastaa. En tosiaan ole koskaan ollut mitenkään helppo tai tunteikas ihminen, mutta minua ei yhtään harmita herätä keskellä yötä lapsen hätään tai itkuun. Lapset ovat ehdottomasti paras asia mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Näin jälkeenpäin miettien haluan olla parempi vanhempi mitä itsellä koskaan oli. Haluaisin vain kovasti, että omilla lapsilla olisi molemmat vanhemmat, ja luotettavat moiset.
Vähän aikaa taas meni paremmin. Vähän yllätyin kun vaimo osallistui omatoimisesti ruuanlaittoon ja vähän pyykkäilikin. Ainoa vain, että kun olin sopinut, että lähden tutun kanssa lasten kanssa pilkille niin olikin sitten kaikki lasten toppahaalarit laitettu pesuun kesää vasten. Noh, laitettiin sitten muutamat välihousut ja kurahousut ja hyvin tarettiin.
Teki taas mieli lyödä päätä seinään hetken.
Hetken oli taas ihan mukavaa ja rentouduin hetkeksi. Meni taas pieleen. Olisi pitänyt muistaa, että sunnuntait on kireitä päiviä. Kun maanantai on työpäivä, niin sunnuntai on kireä päivä.
Siitä unohtamisesta, niin erehdyin jotain ohimennen kommentoimaan minun kenkien lainaamisesta kun itse olin lasten kanssa ulkona ja autoa pesemässä, niin sitten lentikin kenkiä itseä päin. Ei se nyt paha jos itseä osuu kenkä päähän, mutta kun toinen kimposi sitten 1-vuotiaan päähän.
On vaimo sentään nyt myöntänyt, että kärsii varmaan jostain mielenterveysongelmasta. Kuulemma ahdistaa vaan. Täytyisi vaan keksiä, että miten ihmeessä tilannetta voisi korjata.
Minullakin ahdistaa ja lensi eilen miehen puurolautanen lattialle. En vain pystymyt hillitsemään itseäni kun mies sanoi kaikkea todella kamalaa... Minua on käyetty lapsena hyväksi ja sanoi että jos eroamme niin sanoo oikeudessa että minä olen käyttänyt omia lapsia hyväksi... 😭 Siitä tuli niin kamala olo. Sanoi ettei minulla ole ketään, eikä kukaan rakasta minua. Sen sukulaisetkin ovat nimitelleet minua ja sen sisko sanonut että minulta pitäisi ottaa lapset pois kun minulla alkoholistiäiti. Minä en juo kuin harvoin ja yleensä vain pari annosta kerrallaan. Varmaan ehkä kaksi tai kolme kertaa vuodessa tuhdimmat kännit, tosin ei sammumiseen/huonoon oloon asti. Olen kuulemma rikkonaisesta perheestä ja sen takia lapset pitäisi ottaa minulta pois. Vaikka olen heistä kaikin tavoin yrittänyt huolehtia ja rakastaa. Heillä itsellään ei ole tapana halailla lapsia tai pitää sylissä, kun taas minä juttelen jatkuvasti lapsilleni, halin ja pidän sylissä. Osoitan rakkautta. Miehellänikin on vaikeuksia osoittaa hellyyttä... Eli tuollainenkin käytös sitten periytyy ajan kanssa. Olenhan minä välillä masentunut ja surullinen, mutta yritän aina. Tulen yleensä aina iloisemmaksi kun hoidan lapsiani ja saan heistä voimaa jatkaa. Olisin varmaan syvällä kuravellissä ilman heitä... Molemmat mieheni kanssa ollaan toisiamme kodelleet kuin idiootit, välillä... Olen yrittänyt aina pyydellä anteeksi. Häneltä ei pahoitteluja juuri kuule.
Itselläkin äiti kuoli alkoholismiin reilut kolmisen vuotta sitten eikä isä ollut hirveästi paljoa parempi. Kuoli viime syksynä. Tosin jotenkin koti oli aina kuitenkin koti. Vaikkei niin häävi aina, mutta kuitenkin koti. Itsellä oli jo tuolloin omaa elämää kun homma meni hulluksi.
En ymmärrä miten joku voi olla niin ilkeä toiselle, että tahtoo kostaa tai tehdä pahaa muuten vain. Etenkin lapsille. Mikä ihme moiseen omassa mielessä oikeuttaa? Itsellekin lapset on ne tärkeimmät. Kun olen kotona niin lapset on aina tervetulleita syliin myräämään ja aika paljon päällä myräävätkin. Kivaa meillä on. Aina töistä tullessa ryntäävät syliin.
Itse olen aikaisemmassa elämässäni reissannut ympäri maailmaa työhommissa. Olen ollut Siperiassa miliisin kanssa ongelmissa ja elänyt Etelä-Amerikassa. Reissannut pitkin Eurooppaa, Afrikkaa ja Australiaa monasti.
Toisinaan kaipaan tuota elämää, mutta toisaalta tiedän että tuo elämä kuluttaisi minut loppuun ehkä vuosikymmenessä. Keski-Euroopassa on esimerkiksi huumeita pirusti. En jaksa enää jatkuvaa matkalaukkuelämää, eikä minun tarvitse enää tuota tehdä.
Ainoa vaan, etten ole kovin innokas lähtemään mihinkään lomillekaan. Kuuba olisi varmaan ainoa mikä yhtään kiinnostaisi, siellä en ole koskaan käynyt ja se on aika muutoksen partaalla. Oma hommansa vaan perheen kanssa. Vaimo olisi kyllä innokas lähtemään, tavallaan.
Kiinnostaisi kyllä varmasti enempi lähteäkin jonnekin jos voisin luottaa, että lähtisimme yhdessä. Itse kyllä kahlaan lentoasemat ilman ongelmia ja parin muksunkin kanssa pärjäisin, mutta aikuisen perässä vetäminen on todella raskasta. Sitäkin olen tehnyt kun kaikki ei ole reissuelämää aina jaksaneet.
Toisaalta mitäpä tässä valitan. Jos jotenkin keksisin miten saisi toisen edes jotenkin osallistumaan, niin elämä voisi olla mukavaakin. Ei nykyään enää tulot ole mahdottomat, mutta yhteistyöllä voisi jossain käydäkin.
On aika raskasta kun toinen joka ilta vaan kääntää selän.
Kesä mennyt ja talvi tekee tuloaan.
Tilanne oli taas vähän parempi useamman kuukauden ja välillä tuntui, että elämä olisi jotenkin jopa normaalia. Onhan sitä nyt kaikenlaista pientä ollut, mutta noin pääpiirteissään. Nyt vaan taas viimeisen ehkä kuukauden ollut aika hullunmyllyä.
Jonkainlainen vainoharhaisuus on alkanut iskeä. Yksi ilta kun olin lapsia nukuttamassa, niin vaimo yht'äkkiä ryntää huoneeseen ja alkaa minua repiä kädestä mahdottomasti ulos. Onneksi lapset oli juuri nukahtaneet eivätkä heränneet tuohon. Oli tullut siihen tulokseen, että käytän huumeita. Ihan selvennykseksi, niin en omaa mitään huumetaustaa, en myöskään käytä huumeita enkä edes tunne ketään jonka tietäisin käyttävän huumeita.
Tiesi ihan tarkkaan mitä oltiin aiemmin illalla pesulla käydessä lasten kanssa puhuttu. Mielestäni ei puhuttu mitään ihmeellistä, mutta kuulemma en koskaan puhu sillä tavalla. Ei kuitenkaan meillä pesuhuoneesta vahingossa mitään kuule, eli on täytynyt olla oven takana kuuntelemassa. Sitten epäiltiin pettämisestä ja ties mistä ja että jos olen työreissussa, niin olenko kuitenkaan jne jne.
Joskus yhden aikaan yöllä sain tilanteen sen verran rauhoittumaan, että pääsi nukkumaan. Jossain vaiheessa yöllä havahduin kun joku käveli vierestä. Oli vaimo. En ensin tajunnut miksi, mutat sitten huomasin, että puhelimeni oli hävinnyt. Odottelin hetken, mutta kun ei kuulunut takaisin makuuhuoneeseen niin nousin itsekin ylös ja vaimo istui olkkarissa. Kysyin tiesikö jotain tuosta puhelimestani. Ei kuulemma. Kuitenkin minulla on tuossa herätys ja oli työpäivä edessä, niin tuo olisi kiva olla.. Minulla on toinen ei aktiivikäytössä oleva puhelin, joten soitin sillä tuohon toiseen. Siellähän se oli sohvatyynyjen välissä. Kuulemma säännöllisesti on selannut viestini läpi. Ei vissiin ole mitään löytynyt kun ei siitä sen enempää.
No mutta nyt on sitten ollut puhelin koodilla lukittuna. Tuolla on kuitenkin esimerkiksi asiakkaiden numeroita ja siellä on myös naisia seassa, niin tiedä vaikka saisi joku yö päähänsä alkaa soitella jos olen vaikka aiemmin päivällä jonkun naispuolisen kanssa sattunut puhumaan työasioissa.
Välillä olen ihmetellyt kun saattaa tulla viereen vain tuijottamaan sanomatta mitään. Nyt sitten tuokin selvisi. Kuulemma varmasti käytän huumeita kun kuulemma välillä pupillini ovat laajentuneet ja minua kuulemma janottaa epätavallisen paljon. Myös tuossa yksi viikonloppu oltiin päivä kaupungilla ja minulla oli flunssaa enkä ollut oikein saanut nukuttua kovin hyvin. Tultiin illan suussa kotiin, niin torkahdin sohvalle ehkä kymmeneksi minuutiksi. Sekin oli selvä homma, että olin vetänyt jotain heti kun kotiin päästiin.
Myös noita ihmeellisia raivokohtauksia on taas ollut. En aina pääse yhtään kärryille miksi. Moisen voi laukaista ihan mikä vain, tai välillä tuntuu, ettei tarvitse edes syytä.
Nyt kyllä yksi ilta myönti ettei taida olla oikein terve. Suunnitteli että tuskin enää palaa työelämään. Välillä olisi pitänyt ambulanssia soittaa keskellä yötä ja aika itsetuhoista tarinaakin on tullut säännöllisesti. Olen yrittänyt puhua, että jos kävisi vaikka lääkärin kanssa juttelemassa, mutta pelkää että joku näkisi ja ihmettelisi ja selviäisi tilanne. Ei kyllä näinkään voi jatkaa.
Oli jo selvät sävelet yksi kerta, että voisi erota, mutta kun minulla on kaikki viestit tallessa puhelimessa niin kuitenkin käyttäisin niitä häntä vastaan ja veisin lapset jne. Oli selvästi jo miettinyt kaiken valmiiksi. Muutenkin noita pitkiä ja hyvinkin monimutkaisia päättelyketjuja on vähän joka asiasta ja aina ne päätyvät siihen samaan, että kaikki tahtovat hänelle vain pahaa ja pelaavat jotain peliä.
Eroa_kohti
Nyt voin sanoa että kuulostaapa tutulta, ihan noin vainoharhainen en ollut mutta kun epävakaa persoonallisuus puhkesi esiin niin aika prikulleen tuollaista käytöstä...
Tosin minulla on myös post traumaattinen stressioireyhtymä, joka tuo omaa maustettaan ja lapsuus on ollut hylkäämistä, väkivaltaa, alkoholia, lastenkotia... Perusturvaa ei ole lapsena syntynyt ja se kantaa edelleen...
EHdottomasti vaimosi tarvitsee apua, kunnon terapiaa, lääkkeet myöskin! Itselläni se että aina odoteltiin kun oli niitä hyviä päiviä eikä apua haettu ajoissa, ajoi minut selvinpäin kiikkumaan kuormaliinaan... Siinä oli nimittäin lähtö lähellä, en lukenut alkua ketjusta mutta itse en kenellekään muulle ole koskaan tahtonut pahaa, se vahongoittaminen kohdistuu vain itseen ja epävakaassa onkin erittäin suuri riski vahongoittaa itseään.
Jos tahdot voit soittaa johonkin mielenterveyspäivystykseen ja kertoa huolesi, vaimosi suuttuu ihan varmasti ja raivoaa että yrität päästä hänestä eroon mutta noin räjähtelevä käytös ei ole hyväksi lapsillekaan, kun hän saisi apua voisi elämä olla himpun parempaa!
Niin ja vielä, itselläni tuo tilanne kärjistyi juurikin nuorimman ollessa 1 vuotias, jotain synnytyksen jälkeistä masennustakin oli...