Olen ikävuosiltani alle 45. Silti olen kokenut hirvittävän paljon. Kaksi avioeroa; ensimmäinen yhteisestä päätöksestä ja toisella kertaa mies vain yksi päivä sanoi, ettei enää aio asua kanssani. Selityksiä en saanut. Kolmas kumppanini kuoli. Tunnen hirveää kelpaamattomuutta juuri nyt. Sitä ei paranna sekään, että eksyin nettideittipalveluihin ja voi hirvitys sitä pinnallisuutta. Toisaalta tarjolla olevia mahdollisuuksia ja samalla eriasteista hylkäämistä vaikka kuinka paljon.
Olen asunut omillani viisi vuotta (lapseni ovat muuttamassa pois kotoa). Tämä parisuhde tausta toimii varmana karkoittajana kaikille, joiden kanssa olen yhtään yrittänyt edetä asioissa. Rehellisesti sanottuna olen hirvittävän yksin. Kyllä minulla on kavereita ja ystäviä, mutta heidän elämän vaiheensa ovat tyystin erilaisia, eikä heillä parisuhteissaan voi olla käsitystä siitä kaikesta mitä olen kokenut. En etsi miestä tuottamaan minulle onnellisuutta – etsin kumppania. Tai toivoisin löytäväni keinon tyrehdyttää tuo kumppanuuden tarve, sillä olen siinä turhautumassa tullut hirvittävän äkäiseksi.
En tiedä miksi tänne kirjoitan.
Hyvä Zumba kun kirjoitat.
Ei ole sinun vikasi että miehesi lähti ilman selityksiä tai toinen kuoli. Ei ole myöskään olemassa mitään magiaa, joka ennustaisi että näin tulee myös jatkossa käymään. Paitsi jos itse alat sellaiseen uskoa.
Hae elämästäsi hyviä asioita, niitä varmasti on, pienempiä ja isompia ja anna niiden hoitaa sinua ja kantaa. Hakeudu oman elämäsi hyvien asioiden äärelle, unohtuneiden ja kätkössä olleiden ja uskalla rakastaa itseäsi pikkuhiljaa, hyväksyä itsesi sellaisena kun olet ja ylläty sitten kun hyvää alkaa tippua syliin jossain välissä - odottamatta.
Me kaikki käymme joskus aallonpohjassa, sieltä saattaa löytyä avaimet oman itsetunnon tiedostamattomaan kampittamiseen, oman itsen mitätöimiseen ja kun ne löytää on jo voittaja ja selviytyjä, kun ne sanoo ääneen jollekulle, saa niistä jo otteen, eivätkä ne enää sua hallitse.
🙂👍
...muista, ettei umpikujaa ole olemassakaan, on tiukempia paikkoja.
Joskus voi tapahtua pieniä ihmeitä, kumppani voi löytyä, kun sitä vähiten odottaa.
Pöllöhuuhkaja ja helemi, kiitos teille. Välillä olo on jo sellainen, että olisin päässyt pois kuopan pohjalta, mutta juuri siinä reunalla, jokin alkaa mureta hyppysien ja jalkojen alta niin, etten ihan saa hinattua itseäni täysin tukevalle maaperälle.
Kyllä minä olen tässä huomannut myös muuttuneeni hirveästi. Aikaisemmin ajattelin, että otetaan mitä vastaan tulee, mutta nyt olen itseni kanssa huomattavasti varovaisempi. Tunnen itseni haavoittuvammaksi ja huomattavasti herkemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.
No, eiköhän tämä tästä. Totuttelen elämään näin. Hyvä minun on näinkin. Yritän unohtaa nuo kumppanuuden tapreet ja elää elämääni, joka on hyvää, ilman, että tietoisesti etsisin tuota kumppanuutta. Se on muuten yllättävän vaikeaa. Mutta välillä menee päivä, kaksi tai kolmekkin, ettei ajatus edes tule mieleeni. Pääsisimpä viikkon tai kuukauteen 😳