Jos te kanssakulkijat voisitte antaa näkökulmaa jostakin suunnasta tähän hankalaan tilanteeseen, niin olisin erittäin tyytyväinen.

Tilannehan se, että näin vähän reilu 20-vuotiaana pitkän opiskelun jälkeen palasin takaisin kotikonnuille olosuhteiden pakosta. Seuraavan vuoden ajan tulen asumaan kotona, koska tulevat opiskeluni sijoittuvat ihan lähikuntaan ja oman asunnon hankkiminen ei olisi käytännöllisesti katsoen järkevää. Tähän järjestelyyn olen saanut suostumuksen, koska jäljelle jääkin kaksi tyhjää huonetta käytettäväksi.

ONGELMA

Ongelman ydin on kuitenkin se, kuinka ihmiset toisiinsa suhtautuu. Mielestäni perheemme dynamiikka ei ole tällä hetkellä kovin terveellä pohjalla. Perheen johtoryhmä on vahva äitini ja nuorempi siskoni, joka on muuttamassa toiselle paikkakunnalle. On heidän käsissään, mitä milloinkin tehdään, mistä puhutaan ja onko asiat oikein vai väärin. Minut on laitettu boikottiin ja isäni asema on jotakin siltä väliltä. Usein tiedot käynneistä yms. jää vain johtoryhmän tietoon ja isäni kanssa emme tiedetä, missä mennään. Jos tästä menee huomauttamaan kohteliaastikin, se käy vain omaan nilkkaan.

Henkilökohtaisesti olen melko väsynyt tilanteeseen, enkä enää tiedä, kuinka suhtautua. Kun asioista puhutaan, puhutaan itseni ohi ja kertomisillani ei ole paljoakaan merkitystä, eivät tunnu mielenkiintoisilta. Siskoni keskustelee vain äidin kanssa ja voi olla, että jos itse yritän puhua jostakin häntäkin kiinnostavasta aiheesta, kuulen myöhemmin äidiltäni, ettei siskoa tartte häiritä, eikä kysellä yhteisille shoppailukäynneille. En todellakaan tiedä enää, mikä on lopullinen totuus. Kun yhdessä olemme kaupassa, hänkin näyttää naureskelevan ja nauttivan rennosta fiiliksestä. Mutta sitten kuulen toisaalta ihan muuta. Hetki sitten itseltäni evättiin myös käynnit kaupassa hänen kanssaan kuulemma oman tyhmyyteni takia.

OMA NÄKEMYS

Harmittaa, ettei asioista voida puhua suoraan ja positiviinen ilmapiiri on vain toiveunta. Itse katson usein kyllä peiliin ja mietin, missä on voi olla vika, mutten enää osaa arvioida tilannetta rakentavasti. Alkaa voimat loppua. Olen matkustellut paljon ulkomailla ja oppinut, että elämänlaatu ei parane vain ajattelemalla, vaan toiminnalla. En ole lähtenyt äitini mukaan naapureita syyttelemään, enkä negatiivisten puolien etsimiseen asiasta kuin asiasta. Mielestäni tässä maailmassa, jossa tapahtuu esim. Oslon kaltaisia tapahtumia, on nautittava ja otettava kaikki irti niistä asioista, jotka ovat hyvin. Itse yritän pysyä positiivisena, vaikka aina ei olisikaan helppoa. Tämä ajattelutapa on luonut otsaani leiman ”HIENOHELMA”, josta kuulin ihan pari viikkoa sitten. Mikä itseäni eniten vihastuttaa ja harmittaa on se, että miesystäväni kanssa emme voi olosuhteiden vuoksi nähdä usein ja tästä saan kuulla tyyliin: ”Teillä onki vaan tuollanen virtuaalisuhde, haluaako se edes olla yhdessä, eipä oo kovin kummosta…” Allekirjoitus kuuluu äidilleni. Onko tämä oikein?

Olen todellakin väsynyt, kun itse näytän olevan aina kaiken pahan alku ja juuri. Ottaessani kerran esille kohennusta kaipaavan ilmapiirin, sain vastaukseksi mielestäni melko lapsellisen lausahduksen: ” Joo, minä en sit rupea ketään kehumaan, kyllä täällä on kehuttu jo lapsena ihan tarpeeksi…jne”.

Onko syy tilanteeseeni se, että olen lapsista ensimmäinen ja olen saanut alkuni vanhempieni suhteellisen nuorella iällä. Kuulen joskus huomautuksia, että miksi ihmiset tekee lapsia niin myöhään ja sitten jäävät vaille omaa aikaa myöhemmin. Olenko siis tehty siitä syystä aikaisin, että vanhempani saavat olla yhdessä myöhemmin? Sillä äänenpainolla kuullessani, voisin tämän pitävän paikkansakin.

LOPUKSI

Jos joku osaisi avata tilannetta, niin se olisi hienoa. Näkökulmaa voi antaa ihan haluamastaan suunnasta. Kunpa vain ymmärtäisin tilannetta paremmin, koska näin on jatkettava kuitenkin vuosi eteenpäin… Kiitos jo etukäteen!