Ulkoisesti kaikki on hyvin mutta...
Ulkoisesti mulla pitäis olla kaikki hyvin, koti, perhe, hyvä työ, ja silti ajattelen vähän väliä haluavani tästä kaikesta eroon. Olen masentunut. Häpeän sitä että olen masentunut. Minulla ei ole ystäviä kenen kanssa pystyisin puhumaan asiasta. Ainoa kenelle olen sanonut mitään on siskoni ja pyysin häntä pyytämään anteeksi äidiltäni sitä että en ole pitänyt pariin kuukauteen yhteyttä. Kävin lääkärissä. Yleislääkäri totesi että kyllä, olette masentunut ja sain ajan terapeutille. Terapeutin aikaan on vaan vähän aikaa, ja jotenkin tarttis pitää tämä homma kasassa siihen asti.
Mulla ei ole mitään syytä olla masentunut, mä en ole sairas, mulla ei ole mitään sairauksia perheessä, ei alkoholismia, ei väkivaltaa, ei mitään ulkoista traumaa ja silti mä haluan tappaa itseni.
Mä olin kaksi vuotta sitten työpaikassa joka oli aika raskas. Pomo huusi ja raivosi kaikesta ja pyöritteli silmiä ja kiroili kun meni kysymään neuvoa. Normaali työpäivä oli 10 – 11 tuntia. Kestin sitä neljä vuotta ja lähdin vihdoin kun pomo sanoi että minusta ei ole mihinkään. Tämän hetkinen työ on hyvässä firmassa jossa ihmisiä kohdellaan ihmisinä ja voin ehkä päästä vihdoin tekemään koulutustani vastaavaa työtä. Näin vanhasta paikasta painajaisia vielä vuosi sen jälkeen kun olin lähtenyt sieltä.
Parisuhde on jotenkuten kasassa vielä. Olen kyllä kuullut viime aikoina paljon kommentteja siitä että olen aina kiukkuinen kaikesta. En haluaisi olla, mutta joskus tuntuu että kaikki mitä teen on ihan turhaa. Kukaan ei välitä eikä kaipaisi ollenkaan jos minua ei olisi olemassa. Palatakseni näihin uniin, yksi minkä muistan liian hyvin viimeisen vuoden ajalta menee näin: Yritin töissä itsemurhaa, kunnon japanilaiseen harakiri tyyliin. Kuljin siellä ympäriinsä sisälmykset ulos valuen ja kaikilla oli jotain tärkeämpää tekemistä kuin auttaa minua. Joku soitti kotiin mutta kaikilla oli jotain kiireitä. Joku soitti ambulanssin, mutta niilläkin oli jotain tärkeämpää tekemistä. Ja ihmiset töissä, yks kaveri yritti vähän kävelyttää johonkin, mutta loppujen lopuksi käperryin siihen toimiston verannalle ja kuolin siihen.
Onko unet tulkintoja siitä mitä ihmisen alitajunnassa liikkuu? Koska toi uni kuulostaa tosi kauheelta, kun sen lukee mustaa valkoisella. Ehkä sen takia se on jäänyt niin hyvin muistiin. Kyllä musta kotona välitetään vähän enemmän kuin tossa unessa mutta lapset (puolison) on teini-ikäisiä ja niillä on omat juttunsa ja puolisolla on oma työnsä ja kiireensä.
Ystävien puute on ehkä suurin syy tähän masennukseen. Muutimme uudelle paikkakunnalle kun aloitin siinä kamalassa työssä. Emme tunteneet ketään ja koska työajat olivat vähän normaali toimisto ajoista poikkeavat ja isäni sairasti silloin, toi sosiaalinen elämä jäi vähän vähiin. Ja jotenkin se ei ole siitä koskaan toipunut. En ole oikein tutustunut ihmisiin uudessakaan paikassa. Työssä kyllä juttelen jonkun verran ihmisten kanssa mutta ei se ole mitään ystävyyttä, se jos juttelee niitä näitä.
Mulla pitäsi olla kaikki hyvin. Vai onko se totta mitä mun puoliso sanoi että jos mulla ei ole jotain mikä on huonosti niin sitten täytyy keksii jotain? En mä halua olla onneton. Enkä masentunut. En vaan tunne olevani minkään arvoinen. En osaa rakastaa itseäni eikä sitä rakkautta tunnu riittävän kenellekään muullekaan enää. En jaksa rakastaa pientä koiraanikaan enää vaikka se rakastaa mua yli kaiken. En halua mennä mihinkään, en halua tehdä mitään, en halua nähdä ihmisiä, haluan vain käpertyä johonkin nurkkaan ja kuolla.
Hei!
Olet todellakin masentunut, vakavasti, koska mietit itsemurhaa. Älä kuitenkaan luovuta, ei voi tietää etukäteen, mitä elämässä tapahtuu ja mitä nopeammin saat apua niin sitä nopeammin voit tulla terveeksi. Uskon että tarvitset terapian lisäksi myös lääkitystä, että aivosi "paranevat", sillä pelkällä tahdonvoimalla ei välittäjäaineet ja muut korjaannu.
Voimia!
Mielestäni miehesi on väärässä, et todellakaan keksi asioita, jotka olisivat huonosti. Masennuksesi vaikuttaa pelottavan todelliselta ja on erittäin hyvä, että olet lähtenyt hakemaan apua. Ei kai kukaan huvikseen mieti itsemurhaa. Tilaasi voi olla monta syytä ja se voi johtaa kaukaakin. Luultavasti tuo kertomasi ikävä työpaikka on vaikuttanut, samoin muutto vieraalle paikkakunnalle ja varmasti monet muutkin syyt. Oleellista on kuitenkin se, mitä nyt tunnet. Toivottavasti terapia auttaa sinua ja saat elämäsi järjestykseen. Älä luovuta, jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa! 🙂🌻
Hei!
Tuntemuksesi on aivan oikeassa, eikä sitä tarvitse hävetä. Sulla on lupa olla masentunut, hoitaa tätä sairautta, saada siihen apua ja tukea sekä ymmärtämystä. Jokaisella ihmisellä on.
Itse sairastuin noin kolme vuotta sitten masennukseen. Päällimmäinen tunne oli ahdistus, lähes fyysinen kipu. Enkä tiennyt mistä se tuli. Samalla jatkuvasti tutui kuin olisin voinut tappaa kaikki (ei kirjaimellisesti) vaan vihasin kaikkia, kun kukaan ei ymmärtänyt ja ottanut sitä taakkaa pois.
Samalla tunsin häpeää siitä, että minulla ei ole oikeutta tuntea näin. Mulla oli kaikki muut asia hyvin: rahaa, työ, ystävät, turvallista ja kaikkea. Vielä MTT:n psykologin tuolissa istuessani puhuin, että on varmasti muita jotka tarvitsevat tätä tuolia enemmän kuin minä. Onneksi terapeuttini ei päästänyt minua lähtemään.
Suuri syy tähän sairastumiseen oli liian kovat vaatimukset töissä (joita kyllä itse melkoisesti asetin itselleni) ja täydellinen tuen puute. Välillä tuntui, kuin esimieheni käytti kaiken aikansa maton vetämiseen jalkojeni alta. Ja minä luulin että mun on vain oltava entistä parempi, kun mikään ei riitä.
Masennuksesta kyllä selviää, varsinkin jos päättää haluta selviytyä. Lääkkeet auttavat, terapia myös. Ystävät ja perhe ovat arvokkaita. Itse olen siinä vaiheessa, jolloin yritän houkutella takaisin sairastamisen aikana adonneita ystäviä takaisin. Uskomattoman moni katosi paikalta kun kuulivat vaivani nimen. Ja minä tunnen syvää vihaa sitä kohtaan. En voi käsittää, miten ihminen voi tehdä toiselle niin.
Hoida itseäsi ja anna itsellesi lupa olla sairas ja päätä parantua. Keinoja voi joutua hakemaan, mutta kyllä ne löytyvät.🙂🌻
Hei Looseri!
(Miksi muuten ainakin yhdessä vastauksessa oletetaan, että olet nainen - viestistäsi ei nähdäkseni käy ilmi sukupuolesi.)
Tuntui, kuin olisin lukenut tarinaa omasta elämästäni muutaman viime vuoden ajalta! Ainakin noi tuntemukset ja ajatukset ovat aivan kuin omianai. Olosuhteet eivät täysin täsmää, mutta oma masennukseni alkoi ensin työuupumuksena ja riittämättömyyden tunteena. Oli uusi työ, projekti, jossa aluksi ei edes ollut johtajan lisäksi muita, kuin minä. Johtaja huiteli päivät missä milloinkin - ei vastannut puhelimeen eikä viesteihin. Usein kävi niin, että kun olin tehnyt töitä aamusta asti ja neljän maissa olin lähdössä kotiin, pomo pyyhälsi paikalle ja sitten "ruvettiin hommiin". Lapsi odotti kotona ja soittelin sille, että tässä menee nyt vielä muutama tunti.
Kaikki jäi kuitenkin aina kesken, kysymään ei päässyt eikä homma edennyt omasta mielestäni mitenkään järkevällä tavalla. Sitten pomolle tuli avioero ja siitä kriisistä kärsi koko projekti. Muiden työntekijöiden kanssa "suojelimme" pomoa ja olimme niin lojaaleja, ettei ongelmista oikeastaan uskallettu puhua. Tilanteen kestettyä noin vuoden, otin asian esiin muiden työntekijöiden kanssa ja kaikkia kyllä helpotti, kun huomasimme, että meillä oli yhteinen ongelma - ei suinkaan jokaisen omassa päässä kehittelemä.
Olin kyllä jo mennyt työterveyspsykologille ja saanut lääkkeet. Psykologin esittämää pitkää sairauslomaa en uskaltanut ottaa, kun oli huoli määräaikaisen sopimuksen uusimisesta ja taloudellisesta toimeentulosta (olen yksinhuoltajaäiti).
Nyt tuosta projektista lähtemisestäni on jo kolme vuotta aikaa. Sen jälkeen olen ollut muutamassa muussa määräaikaisessa hommassa (akateeminen silpputyöläinen). Takana on myös viime kuussa päättynyt kolmen vuoden psykoterapia (Kelan tukemana). Vuoden vaihteessa jäin kokonaan työttömäksi. Opintolainojen vuoksi olen nyt hakeutunut velkajärjestelyyn. Psyykkisesti olen edelleen (tai jälleen) ihan rikki.
Minulla ei ole puolisoa tukena ja vanhemmatkin ovat kuolleet. Tytär on kohta täysi-ikäinen. Yritän häntä säästää tuntemuksiltani, että saa keskittyä lukioon ja tuleviin yo-kirjoituksiin. Ystävät ovat kaikonneet, kuka muuton, kuka parisuhteen alkamisen vuoksi. Tuntuu, että olen tässä elämän pelissä saanut "palaat takaisin lähtöruutuun"-kortin. Kaikki vuosien koulutus ja eteenpäin pyrkiminen tuntuu valuvan hukkaan. Velkajärjestelyssä yritän saada edes asuntoni pidettyä - saa nähdä onnistuuko.
Tuntuu, että olen vain robotti, joka täyttelee hakemuksia, kasaa liitteitä ja yrittää raapia elantoa kasaan ja saada laskut maksettua. Sitten kauppaan ostamaan välttämättömät sapuskat ja muut. Sitten roskia viemään. Samaa kehää päivästä toiseen. Millään "itsellä" ei tunnu olevan merkitystä. Koen, että olen pudonnut "oikean elämän" ulkopuolelle enkä edes halua jutella kenenkään normaalia elämää elävän kanssa. En haluaisi lähteä kotoa mihinkään ja täälläkin haluaisin olla ihan yksin - kaksi kissaanikin käyvät välillä hermoille. Kun tytär tulee koulusta, yritän koota itseni ja esittää normaalia.
Sain ajan psykiatrille noin kolmen viikon päästä, että saisin taas mielialalääkkeitä. Aiemmin niitä käytin ja toimivat ihan hyvin, mutta rahatilanteen huonotessa jätin ne ostamatta. Yritän sinnitellä rauhoittavilla ja unilääkkeillä. Nyt ehkä saisin toimeentulotuesta korvauksen lääkekuluista, joten voisin aloittaa paremman lääkityksen uudelleen
Yritän silti välillä vakuuttaa itselleni, että parempiakin aikoja olisi edessä. Tytär ehkä muuttaa parin vuoden sisään omaan huusholliin. Velkajärjestely kestää viisi vuotta. Nykyisessä mielentilassa en kyllä töitä jaksa hakea - eikä niitä kyllä tunnu olevan tarjollakaan. Saa nähdä, miten tässä käy. Nyt mennään tunti ja päivä kerrallaan.
Sinun tarinasi vain sai ajattelemaan, että ehkä "vika" ei olekaan meissä yksilöissä, vaan että tunnollinen ihminen todella nykyään ajetaan työelämässä niin loppuun, että mitään ei jää jäljelle. Tulee mieleen joskus aikoja sitten lukemani romaani "Ammutaanhan hevosiakin". Siinä 30-luvun lama-aikaan eräs nuoripari yrittää voittaa suuren rahapalkinnon osallistumalla aivan epäinhimillistä rääkkiä olevaan tanssimaratoniin. En kerro loppuratkaisua, jos joku vaikka kiinnostuu lukemaan kirjan - sitä on kyllä kirjastossa ainakin Tampereella ja lähikunnissa (McCoy, Horace : Ammutaanhan hevosiakin, Love kirjat, 1978)
Itselleni ei ainakaan tällä hetkellä näy valoa tunnelin päässä, mutta toivotaan, että jos sitä joskus näkyy, se ei ole lähestyvä juna.
(Miksi muuten ainakin yhdessä vastauksessa oletetaan, että olet nainen - viestistäsi ei nähdäkseni käy ilmi sukupuolesi.)
Hups, tarkoitat ilmeisesti minua. Luultavasti luin puolison mieheksi omista lähtökohdistani käsin. Nyt piti oikein tarkistaa, että eikö siellä todellakaan lukenut että mies. Sori! 😋