Työpaikan muutokset
Hei
Olen viimeiset 10 vuotta kokenut olevani jatkuvassa muutosmyllärryksessä. Joka vuosi olen ajatellut, että voisin rauhassa keskittyä opetus- ja kasvatustyöhön, mutta toisin on käynyt. Olen ollut psyk. poliklinikan asiakkaana n. 4 vuotta ja terapiassa n. 3 vuotta. Olen kyennyt käymään töissä, mutta työ on todella nakertanut minua ja heikentänyt ammatillisen osaamisen tunnetta. Harmittaa, kun terapiakin kuluu pääasiassa työasioiden selvittelyyn. Työnohjaukseen ei ole rahaa ja vaikka työpsykologi tutki usean työyhteisömme työntekijän työkuormitusta ja löysi puutteita erityisesti henkilöstöhallinnossa ja resurssien riittämättömyydessä ym. ei kartoitus johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Minulla on velkaa ja lapset, enkä voi jäädä pitkäksi aikaa pois töistä. Joudun maksamaan melko paljon myös terapiasta. Miten olette selvinneet ja ratkaisseet työstä johtuvia psyykkisiä ongelmia?
Hei Tami!
Minäkin olen aikoinaan ollut opetustyössä ja masentunut. Olen epäillyt koko työssäkäyntini ajan olenko edes oikealla alalla, mutta samat syyt kuin sinulla: velka ja lapset pitivät minut samassa työssä monta vuotta. Kävin terapian läpi, kolme vuotta. Onnekseni pääsin avoimelle psykiatriselle klinikalla, jossa se oli maksutonta (terveyskeskuslääkäri suositteli sitä minulle). Pari kuukautta olin poissa ja sitten palasin töihin. Työ tuntui vastenmieliseltä, en ollut sinut itseni saatikka sitten työni kanssa. Kolme vuotta sitten päätin, että nyt saa riittää, en enää jaksa ja hakeuduin puolen vuoden työttömyysjakson jälkeen (oli ollut aina pätkätyöläinen, vuosi kerrallaan)uudelleen koulutukseen. Järjestimme lainat niin, että maksoimme parin vuoden aikana vain lainan korkoja. Koska opiskelu oli monimuotoaikuisopiskelua, saatoin vuoroviikoilla olla eri kouluissa sijaisena. Se oli ihan mukavaa, sijaisuutta voi hoitaa hiukan eri tavalla kuin vakituisempaa työtä, ei ota niin paljon paineita, vaikka yrittää hoitaakin työnsä asiallisesti.
Opintoni olivat ammatillista koulutusta, josta olin haaveillut ja nyt olen löytänyt työn, jossa nämä kaksi ammattia kohtaavat. En ole enää tekemisissä lasten kanssa, vaan aikuisten ja nautin työstäni. sTämäkin on välillä melko vaativaa, mutta nyt minua erisuuntaan repivat voimat tulevat ripotellen ja ennätän siihen mukaan. En tiedä miten olisin jaksanut entisessä työssäni. Virkakilpailukin oli niin kovaa, että olin jo luopunut toivosta saada vakituista työtä. Nytkin teen projektiluonteista työtä. Mutta minulla ei ole ylityö tai kotitöitä nimeksikään, kouluaikoina surin jo etukäteen menetettyjä sunnuntaita, koska oli niin paljon korjattavaa ja suunniteltavaa.
En tiedä saitko tästä mitään irti. Olisiko sinulla mahdollisuus jonkin hyvän kollegaystävän kanssa tehdä pareittain työtä? Joko niin, että löytyisi mentori tai parityönä, jolloin molemmat olisivat antavia osapuolia? Nykyisessä työpaikassani saa olla myös epävarma ja ratkaista ongelmia avoimemmin, olla tyhmä ja epäonnistuakin. En olisi ennen uskaltanut toimia niin kuin nyt aika ajoin toimin. Minusta tuntui silloin siltä, että piti pitää hyvää ulkokuorta yllä, jotta oli uskottava. Se oli väsyttävää. Ehkä opettajat ovat toisilleen susia. Ehkä en antanut itselleni mahdollisuutta epäonnistua.Onnea sinulle jatkoon! Toivottavasti löydät vastauksia kysymyksiisi!
T. Sortsima