Pannaan taas alkuun tämä varoitus, että mikään ammattilainen en ole vastaamaan, ja olen osannut sotkea omaakin elämääni ;)... Ja sitten varsinaiseen vastaukseen...

mirlat kirjoitti 11.11.2006 klo 17:40:

Mitä tehdä kun itse haluaa yrittää korjata suhdetta, joka on kestänyt melkein 13 v mut toinen ei?

Meillä on yksi yhteinen lapsi ja talo+velat kaikki yhteistä.
Olen myöntänyt hänelle omat vikani jotka olen nyt vasta täysin tajunnut kun olen menettämässä hänet.

Vikoja on kaikissa. Suhteen, minkälaisen ihmissuhteen tahansa, perustalla pitäisi olla kaksisuuntaisuus. Siis sillä tavalla että molemmat (kaikki) siinä ihmissuhteessa mukana olevat näkevät suhteella olevan suunnilleen samanlaiset arvot ja merkitykset ja että kaikki myös työskentelevät sen suhteen eteen: ei niin että toinen kaivelisi vikoja ja pyytelisi olemassaoloaan anteeksi (en ole varma, onko tämä nyt kuvio teillä, mutta tuo repliikkisi kuulosti vähän sellaiselta). Kompromisseistahan näissä on kyse.

mirlat kirjoitti 11.11.2006 klo 17:40:
-- Kuteskin hän haluaisi et muuttaisin lapsen kanssa lähelle asumaan ja mun hevoset saisi olla täällä. Eihä se vetele jos löytää uuden ei se katso hyvällä et ravaan täällä joka päivä.

No ei, ei näin... tuota. Tähän en osaa itse sanoa oikein mitään muuta kuin että kuulostaa vähän oudolta

mirlat kirjoitti 11.11.2006 klo 17:40:
Miten saan hänet tajuamaan et olisi hyvä mennä puhumaan meijän suhteesta parisuhdeterapeutille, kun hän ei itekään tiedä mitä haluu? Onko teillä antaa neuvo mulle mitä teen! En tosiaankaan olisi valmis hänestä luopumaan.😭 Onko mulla enää toivoa vai onko parempi vaan antaa periksi vaikka rakastan häntä vielä tosi paljon. Vielä myönnän ettei meillä ole ollut seksiä pitkään pitkään aikaan.

Toista voi olla hyvin hankala "saada tajuamaan", mikäli hän ei todellakaan ole halukas rakentamaan/korjaamaan sitä suhdetta. Mitään yksikäsitteistä, selkää ja varmaa neuvoa minulla ei ikävä kyllä ole antaa. Koeta jaksaa.

Yrmy

Hei
Kuulostaa inhottavalle. Jos puolisosi ei halua korjata tai taistella liittonne puolesta niin uskoisin, että teillä kummallakin on parempi olla erillään. Aikaa se vie, mutta joku kaunis päivä huomaat, että olet taas onnellinen. Älä vain perusta elämääsi katkeruudelle, sillä on huonot seuraukset ja se ei tuo onnea. Toivon sinulle voimia!

Kiitos teille molemille! Tuntuu vaan niin pahalta luopua kaikesta jota on yhdes tehnyt ja laittanut.

Varmasti tuntuu pahalta jos elämänsuunta ja -tapa muuttuu. Toisaalta sitten varmaankin voi tuntua pahalta sekin, jos joutuu olemaan/jää sellaiseen suhteeseen, mikä ei toimi sillä tavalla kuin mitä sen pitäisi toimia - tasavertaisesti, tasapuolisesti, kaikkia suhteessa olevia kunnioittaen ja arvostaen. Jos muutos tulee, niin muista että se ei ole sellainen yhden viikon juttu saada asioita järjestykseen. Uuden rakentaminen kestää aikansa ja on välillä vaikeaa. Joskus se vaan on tarpeen.

Yrmy

Hei

Onko jollain saman tyyppisiä kokemuksia kuin mulla,olisi kiva kuulla miten te olette niistä päässyt yli?
En tiedä miten saa elämästä kiinni?

Kiitos yrmy sanoista lohdutti vähäsen. Hän on päätöksen tehnyt ja lähtee pois. Mun on vaan hyväksyttävä se tosiasia vaikka häntä rakastankin vielä paljon. Toinen asia huolestuttaa et kun kerromme meidän tytölle tästä kaikesta miten se sen ottaa. Mikään muu tässä ei muutu kuin et mies lähtee pois ja minä jään tähän taloon asumaan velkoineen päivineen.

Hei Mirlat,

Kovin on saman henkistä meininkiä myös teillä. Minun ahdistukseni erosta vaihtelee päivittäin ja luulen sen kasvavan, nyt kun miehen asunto on siivottu ja jäljellä on enää pakkaaminen ja muutto. Tosin en osaa sanoa kumpi ahdistaa enemmän se että hän on lähdössä vai se että hän on edelleen kotona. Kuten kerroinkin eropäätös ja luovuttaminen luokkaa minua, joten mitä kauemmin hän viivyttelee muuttoa sitä pahemmalta se alkaa tuntua. Tuntuu että en pääse eteenpäin elämässäni.

Äläkä huoli, kyllä lapsesikin toipuu erosta, kun asioista puhutaan niin paljon kun on tarvetta ja kun hän saa tukea. On tietysti hyvä, että hän voisi vaikka myös jutella jollekkin toiselle aikuiselle asioista, vaikkapa isovanhemmille tai muille läheisille. Äiti ei ole aina se jolle halutaan avautua ihan kaikessa😉.
Itsekkin avioerojen keskellä eläneenä voin sanoa, että itselleni oli helpotus että sain kuulla että äitini eroaa. Olihan tunnelma ollut erittäin kireä ja riitaisa kotona ennen sitä. Tosin kysymyksessä ei koskaan ollut biologinen isäni (lähti kun olin vuoden ikäinen), joten en tiedä onko se raskaampaa, mutta oli kuitenkin helpottavaa kun tiesin että kotona rauhoittuu. Äläkä pelkää näyttää tunteita lapsellesikaan. On hyvä että uskaltaa tuntea kaikki ne tunteet mitä ero tuo tullessaan, minun mielestäni.
Hassua että sanon noin, kun itse pelkäsin niitä vielä jokunen aika sitten valtavasti.

Pieni muistelma äitini erosta: Äitini ja minä olimme muuttamassa uuteen asuntoon ja pakkasimme tavaroita. Veljeni oli mukana oli auttamassa ja aloimme pohtia kuka ottaisi olohuoneen pöydän. Kukaan meistä ei halunnut sitä ja lopulta äitini "pimahti" kinastelusta niin, että otti olohuoneen pöydän ja hakkasi sen palasiksi lattialle. Minä ja veljeni jäimme hetkeksi suu auki katsomaan ja sitten purskahdimme valtavaan nauruun. Lopulta nauroimme kaikki vedet silmissä tuota raivonpurkausta ja saimme pakattua kaikken lopun hyvillä mielin ja äiti oli saanut purkaa eron tuomia höyryjä ulos. 🙂👍

Ja kiitokset sanoistasi. Olen kokenut saavani erittäin vähän kannustusta keneltäkään täällä ja on ihanaa että joku tsemppaa tällaista "mustaa lammasta".
Pidetään lippukorkealla ja mennään vaikka hampaat irvessä eteenpäin!

Kirjoittele miten sinulla on sujunut.

-ropo-

Tässä ruhtinaallisen muutaman kuukauden kokemuksella jälleen äänessä 😉... Kannattaa varata kunnolla aikaa itselleen, ja varautua jonkinasteiseen aaltoliikkeeseen tunteissa ja toipumisessa. Saattaa olla sellaisia vaiheita, jotka menevät aika hemmetin vauhdikkaan oloisesti ja jopa suhteellisen kivuttomasti, mutta myöhemmin saattaa tulla sitten pieniä pysähdyksiä ja ajatusten paluuta ja muuta pyörittelyä.

Jokainen uusi askel on kuitenkin voitto, jokainen uusi päivä, hoidettu askare, loppuunsaatettu ajatus - ja myös aloitettu prosessi.

Voimaa, kaikille.

Yrmy

Hei ropo!

Kiva kuulla et olin kannustava tai mitä vaan. Tärkeintä on et tiedät meitä on monta mut kaikki ei vaan ehkä halua puhua tai kertoa, en tiedä miksi. Minulle tänä paikka on ollut tavallaan pelastus. Nyt on noi kuukausi siitä kun mieheni kertoi jättävänsä mun. Eilinen siis itsenisyyspäivä oli kamala osittain kun ajattelin häntä ja sitä kuinka se viettää aikaansa sen toisen ämmän kanssa se sattui. Meiltä hän muutti pois tavaroineen noin 2 viikkoo sit. Mulla päivät on vaihtelevia kun ole työni parissa yksin niin ehtii miettiä surullisia asioita. Oli esim viimme viikolla vissiin 2 päivää kun en itkenyt ja kaikki muut kyllä. Kun muistelen mun äitin ja isän eroa se oli kamala. He tappelivat joka suhteessa ja äitini oli tietty viinaan menevä ja on vieläkin. Muutoksia kannattaa tehdä kyllä. Minä itse otin kiharat ja värjäsin tukkani. On aikas raju mut piristi hiukan mua. Onhan tässä tapahtunut kaiken näköstä meinaan et otin kaikki velat meijä yhteisestä talosta ja yritän nyt pyörittää tätä tässä. Yritän ainaskin voinhan myydä sit jos ei oikein runnaa. Koti on tärkee ainaskin mulle. Kaikki sanoo et maailma on täynnä miehiä ja et voihan tämä olla uuden alku. Sit ne vielä lisää et kyllä sua varten on jossain se oikea, en tiedä uskoako tota nyt ei vaan tunnu siltä. Mutta KATSOTAAN MITÄ TULEVAISUUS TUO TULLESSAAN MEILLE MOLEMMILLE JOOHAN! Saanko kysyä mistä päin olet? Ja tsemppiä! Mä luulen et kun hän lähtee luotasi niin olo helpottuu hiukan, mutta hei surraan yhdessä joohan. Kirjoittele mitä kuuluu ja miten jaksat olen täälä melkiein joka päivä.

mirlat

Välillä puhuminen on vaikeaa. Ei ole oikein sanoja. Tai sitten, ainakin itselläni, on välillä vaikea myöntää miten paljon tällä hetkellä tuntee vihaa: se ei ole... kohteliasta? Ei anna hyvää kuvaa? En tiedä... Joka tapauksessa: itselle tuo ensimmäiset muutama kuukausi oli oikeastaan aika helppoa, mutta nyt jotenkin tässä pitkäksi venyneessä märässä pimeässä vuodenajassa kaikki epäoikeudenmukaisuus sekä erosta että ennen sitä, suhteessa, kaikki se kaatuu päälle ja päähän, jää pyörimään mieleen sellaisena vyyhtenä josta on hankala saada mitään järjellistä sanottavaa irti. Pikkuasiat käyvät harmittamaan, ja peilaan muista ihmisistä exäni huonoja puolia - totena tai kuviteltuna.

Jotenkin... tuntuu siltä, että tämä ero on jossain suhteessa ollut erittäin hyvä asia. Se on pakottanut minut arvioimaan itseäni ja olemistani maailmassa ja saanut liikkeelle erilaisia prosesseja (yritän nyt ihan todella saada pitkäksi venyneet opinnot päätökseen; haen parempaa työtä; mietin muuttoa koko kaupungista...). Osa prosesseista tuntuu välillä enemmänkin paniikkireaktiolta, halulta tehdä *jotakin*... Ja vaikka ero saattaakin loppujen lopuksi olla hyvä asia, niin silti koen että tämä tapa, millä se alkoi, eteni ja meni päätökseen ei ole ollut kovinkaan reilu. Enkä osaa päästää loukkaantuneesta mielentilasta irti.

Tämmöistä. Tulin yövuorosta kolme tuntia sitten. Pyörittyäni vuoteessa aikani päätin tulla tänne kirjoittamaan.

Voimaa, kaikille.
Yrmy

Hei vaan täällä vielä yksi kohtalotoveri. Olen lukenut noita muitakin ketjuja ja mieleen tulee vaan että MIKSI (yritän olla yleistämättä..) niin monet miehet tekee sen että hautoo asiat sisällään, eivät näytä mitään ulospäin (mm.meillä seksiä loppuun saakka, puhetta tulevaisuudesta ym.) ja sitten ykskaks ilmottavat haluavansa erota? Itse olen ihan vasta sokkivaiheessa ja tuntuu että koko tulevaisuus on murskattu ja luottamus on viety. Meidän tarinaamme ei liity suhdetta (tai lapsia), vaan kuulemma tunteet ovat loppuneet, eikä hän halua enää edes yrittää korjata tilannetta vaan päästä vapauteen. ja minä kun en edes tiennyt että asiat ovat pielessä ja koen että en ole näin ollen saanut edes tilaisuutta suhteemme parantamiseen. Asutaan vielä tässä yhdessä, mutta tulevaisuus pelottaa kun täytyy lähteä omasta kodista ja aloittaa kaikki alusta yksin.

Olisi mukava kuulla, kuinka te voitte nyt kun aikaa on enemmän kulunut?

🙂🌻lisää kukkia Mirlat!
Minun erosta on kylläkin jo vuosia, mutta siitä selviämiseen meni minulta kyllä kauemmin, kuin sitä liittoa kesti. Se ero oli minulle kyllä todella rankka, mutta näin jälkeenpäin ajatellen kasvattava kokemus. Elämäni, ajatusmaailmani ym. totaalisesti muuttuivat ja kuin Feeniks-lintu, minäkin nousin uuteen elämääni raunioiden keskeltä.

Kaikenlaisia taantumia surkeuteen välillä koin, mutta kävin terapiassa pari vuotta ja sain sieltä apua.Myös silloinen ystäväpiirini auttoi, kun sain käydä puhumassa tuntemuksistani Heille! Tuo ero kun oli "viimeinen naula arkkuuni" siihenastiseen elämääni kuuluviin ongelmiin ja suruihin ja olin aivan vakuuttunut siitä, etten kestä enempää ja että tapan itseni.(Hakeuduin psykiatrin vastaanotolle, mutta Hänen luokseen sain ajan vasta viikon kuluttua, kun olisin tarvinnut. Olin jo huomannut siinä ajassa sen, jos selvisin siitä ekasta viikosta, niin seuraava olisi jo helpompi.)

Exässäni oli noita narsistisia piirteitä ja yhteinen huollettava aiheutti sen, että ikävyydet jatkuivat ja voivat jatkua osittain vieläkin. Yritin päästä kyllä itse pois hänen vaikutuspiiristään järjestelemällä pojan tapaamisia siten, että Hän haki pojan hoidosta ja palautti sitten minun Äidille, mutta joskus oli aivan pakko tavata, jos oli jotain lasta koskevaa asiaa. Hänen kulkemisensa sitten suhteesta toiseen aiheutti sen, että Hän hylkäsi lapsensa.(varmaan halusi myös sitä kautta vaikuttaa edelleen minun psyykkeeni). Aikani tuputin lasta Hänelle, mutta kun sain sitten lohdutella poikaa, joka tuli itkien kotiin, kun Isä ei ollut ottanut vastaan,niin lopetin tuputtamasta.

Sitten muutimmekin toiselle paikkakunnalle, jotta saisin etäisyyttä ja mahdollisuuden terveyttää itseäni mm. exäni ja Äitini aiheuttamista traumoista. Olemme kutsuneet exän sitten synttäreille, rippijiuhliin ym. mutta eipä ole näkynyt. Nyt ovat sitten edessä jouluna lapsenlapsemme ristiäiset ja poika on kutsunut Isänsä, saa nyt sitten nähdä saapuuko. Pojalle Isä oli hyvin tärkä ja toivonkin, että voisivat Heidän välinsä lämmetä, mutta nähtäväksi jää.

Olin jo tavannut nykyisen mieheni kanssa(vaikka eron jälkeen ajattelin, että miehet saavat nyt jäädä), muutimme toiselle paikkakunnalle keski-Suomeen. Mieheni kävi töissä edelleen vanhassa työpaikassaan ja asui vanhemmillaan viikot, tuli sitten viikonlopuiksi ja sitä kesti n. viisi vuotta.Opiskelin itselleni uuden ammatin, mutta en onnistunut löytämään töitä ja sitten syntyikin nuorin lapsemme ja muutimme takaisinpäin etelään, tosin mieheni kotipaikkakunnalle. Vielä on hajurako omalle kotipaikkakunnalle.

Noiden muutamisten takia sitten on Ystävät jääneet vähemmälle tapaamisille ja nyt, kun tuo terveys alkoi rakoilla, Heitä ei sitten ole lähellä.
😭 Sitten tulin tänne nettiin ja kas täällähän on uusia Ystäviä🙂🌻, niinkuin Sinä Mirlat ja Yrmykin, jotka olette antaneet tukea minulle🙂Teillä nuo erot ovat vasta tapahtuneet, mutta niinkauan kuin on elämää, niin on myös toivoa. Minä myös osaltani yritän Teitä auttaa ja kannustaa elämässänne eteenpäin🙂👍 omalla selviytymistarinallani.

Minä siis olen saanut eroni jälkeen elämäni niin hyvään malliin, että se keväällä tunti olevan jo vähän liiankin täydellistä. (nyt ei enää ole tuon terveyden mentyä, mutta jo on noususuhdanne siinäkin päällä.Osittain myös Teidän sanojenne vuoksi, Kiitos niistä🙂Kasvattava tulee olemaan tämäkin kokemus.(elimistöni siis pakottaa huomaamaan, että pitää ottaa rauhallisemmin, vaikka halu mennä on kovempi.Pitää myöntää vain itselle ettei tämä iso-äiti kykene enää yhtä koviin suorituksiin , kuin nuoret tytöt.

t:kypsynyt🙂👍

Hei koho!

Mulla on se tilanne, että mies muutti noin 2 viikkoa sitten pois luotamme. Tuntuu edelleen pahalta mut ehkä siinä on just se et hänellä on toinen, hän ei sure ja kaikki muu. Olen kans pettynyt et en saanut yrittää korjata tilannetta! En kait vaan huomannut niitä merkkejä siitä ,esim. hän ei katsonut mua enää silmiin. Sanoin hänelle joskus aikaa sitten et jos on tehnyt jotain tyhmää niin hän ei uskalla katsoa silmiin. Niin kävi mut en sitä sit vaan huomannut.Täälä eleln päivän kerrallaan. Tänään oli taas huonompi päivä melkein vaan itkenyt ja yrittänyt siinä sivus tehdä töitä. Kait tää tästä joskus antaa periksi en tiedä. Toivon sinulle voimia tämän kaiken asian keskellä. Eikä siinä ollut kaikki rakastan häntä vieläkin. Joten eii oo helpoo tää elämä.

Tsemppiä mirlat

kirjoittele tänne täälä meitä on jonkin verran!🙂👍

Hei kypsynyt!

Kiitos paljon. Ei tämä ero ole mulle ensinmäinen joten siitäkin on kokemusta. Eka ero oli paljon vaisumpi vaikka hänkin lähti toisen naisen kanssa. Olimme siinä suhteessa niin vähän aikaa kun nyt olimme melkein 13 vuotta ja oli niin yhteinen elämä kuin vaan olla. Se koskee todella nyt pyritän ottaa päivän kerrallaan ja olla lasteni kanssa niin paljon kuin vaan mahdollista. Kiitos vielä ja kirjoitellaan taas. Nyt on lapsen vuoro olla äitin kanssa.

🙂🌻 mirlat

koho kirjoitti 12.12.2006 klo 10:33:

Hei vaan täällä vielä yksi kohtalotoveri. Olen lukenut noita muitakin ketjuja ja mieleen tulee vaan että MIKSI (yritän olla yleistämättä..) niin monet miehet tekee sen että hautoo asiat sisällään, eivät näytä mitään ulospäin (mm.meillä seksiä loppuun saakka, puhetta tulevaisuudesta ym.) ja sitten ykskaks ilmottavat haluavansa erota? Itse olen ihan vasta sokkivaiheessa ja tuntuu että koko tulevaisuus on murskattu ja luottamus on viety.---

Hei, ei sinun nyt *ihan* mahdottomasti tarvitse varoa sanojasi - ainakaan minun vuokseni 😎 ... mutta todellakin, olen törmännyt toisiin foorumeihin, joissa tämä sukupuolipainotus ja tapahtumien kulku menee juuri päinvastoin: itse en jotenkin vain koe että ainakaan itseäni auttaisi eteenpäin se, että alkaisin hakea vikaa kokonaisesta sukupuolesta - loppuelämästä saattaisi tulla turhankin vaikea.

Ilmeisesti jotenkin pitäisi hyväksyä, että näihin prosesseihin menee aikaa, ja välillä sitten saattaa olla hitaampaa edistymistä ja jopa taka-askelia. Se ei vaan aina ole niin helppoa: mielellään siirtyisi jo eteenpäin - laittaisi ne asiat joita ei nyt pysty käsittelemään vähäksi aikaa sivuun ja palaisi sitten myöhemmin uudestaan.

Voimaa kaikille.
Yrmy