Turvallisesti eroon väkivaltaisesta puolisosta?

Turvallisesti eroon väkivaltaisesta puolisosta?

Käyttäjä Ravene aloittanut aikaan 19.06.2012 klo 18:46 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Ravene kirjoittanut 19.06.2012 klo 18:46

Ongelma lyhykäisyydessään: humalassa väkivaltainen puoliso, jonka raitistumislupaukset on nyt kuultu ja katteettomiksi todettu. Miehellä on tapana ratketa juomaan aina vastoinkäymisiä kohdatessaan, joten ”eropommin” pudottaminen todennäköisesti saisi korkin aukeamaan ja pelkään mitä sitten tapahtuisi. Talolaina, lasten huolto, irtaimisto ynnä muut asiat täytyisi kuitenkin saada järjesteltyä jotenkin. Pelkään pahoin, että tämä äärimmäinen tilanne saa pahimman esiin miehessä, eikä ero tule sujumaan helpoimman kautta. Selvin päin käyttäytyy kohtuullisen hyvin, fyysiseen väkivaltaan ei silloin ole sortunut, mutta juominen alkaa melko köykäisistäkin syistä, joten aivan taatusti erotilanne tulee olemaan sellainen.

Että kuinka pääsen eroon, neuvokaa joku! Mistä päästä aloitan, mikä on ensimmäinen askel ja mikä siitä seuraava? Minne otan yhteyttä? Tänään kysyin jo kunnan vuokra-asuntotilannetta ja yksi ainoa olisi vapaana ja senkin vuokra tuloilleni aivan liian kova. Lähin turvakoti 200 kilometrin päässä, ettei siitäkään tunnu olevan apua. Tilanne ei ehkä ole niin paha, ettenkö hengissä selviäisi, vaikka sanoisinkin haluavani eron, mutta pieni pelko siitä on. Vuosia sitten on humalassa uhannut tappaa, pari viikkoa sitten uhkasi tappaa itsensä. Nykyään olen kyllä jo niin rikki, etten oikeastaan välitä tuosta viimeisestä. Olen kamala ihminen..

Käyttäjä troubles kirjoittanut 08.11.2012 klo 09:43

Kuten jo itsekin sanoit, olet läpikäynyt samat uusintajaksot niin monta kertaa läpi, että niiden toistaminen tuo joko kuvotuksen tai täydellisen välinpitämättömyyden tunteen pintaan.
Mies toistaa samaa vanhaa mantraa ja nyt, kun huomaa,että on omien toimiensa seurauksena todellakin menettämässä sen, mikä pitäisi olla kaikkea muuta tärkeämpää, hän ei edelleenkään kykene muuhun, kuin vikisemään omassa kolossaan. Hän on valintansa tehnyt.
Sanoit, että tuntuu pahalta viedä lapset, sukulaisten, kavereiden, yleensäkin tutuista ympyröistä pois. Voisitko miettiä asiaa siitä näkökulmasta, että vaikka nykyisyys pitää ehkä lapsille sisällään hyvää, onko se kuitenkaan tasapainottanut tarpeeksi kotona vallitsevaa ilmapiiriä vastaan ? Vaikka lapset eivät sitä ääneen sanoisivatkaan ja tuntuvat olevan näin päällisin puolin onnellisia, he voivat kuitenkin sisimmässään kärsiä isänsä juomisesta, siitä syntyvistä ongelmista.
Sekä sinulla että lapsillasi on mahdollisuus aloittaa nk. puhtaalta pöydältä. Ei sukulaisia ja tuttavia tarvitse kilometreistä huolimatta jättää, lapsille pystyt ajan kuluessa selvittämään, miksi isin kanssa ei ollut enää hyvä olla saman katon alla. Uskon myös, että kunhan pääsette alkuun uudessa paikassa, oman vointisi helpottuminen vaikuttaa suoraan lapsiisi ja he saavat siitä hyvää energiaa. He lukevat kuitenkin sinua ja havaitsevat sinusta myös sellaista, mitä yrität ehkä pitää piilossa. Voimia, asiat järjestyvät parhainpäin 🙂

Käyttäjä SeOnMa kirjoittanut 09.11.2012 klo 07:07

Voi Ravene, kohtalosi on niin tuttua.. itse olen edelleen tilanteessa, jossa mietin, milloin uskaltaisin tuon lopullisen siirron toteuttaa. Toivon sinulle rohkeutta ja onnea uuden alkuun ja on itselle rohkaisevaa lukea, että samanlaisia tilanteita on muillakin.

Meillä yhteiseloa melkein 30 vuotta takana. Aikanaan "ryhdyin äidiksi" miehelleni, kun olimme teinejä. Hänellä itsellään lasinen lapsuus ja rikkonainen perhe, väkivaltainen alkoholisoitunut isä taustoilla, ja näistäkään syistä en voi käsittää, että alkoi sittenkin itse toimia samaan tapaan. Aikanaan nuorena vakuutteli moneen kertaan, ettei hänestä tule isänsä kaltaista. No, ei ole ehkä ollut niin agressiivinen, mitä oma isänsä aikanaan oli, mutta ole itse ollut vuosien ja tilanteiden aikana niin "nössö", että olen aina peitellyt näitä ja selitellyt jne että ei se nyt ehkä niin vakaa ollut ja ehkä jossakussa meissä muista perheen jäsenistä oli sitten kuitenkin se alulle paneva syy. Mutta, eihän toisen juominen ja väkivaltainen käytös voi olla kenenkään muun kuin henkilön itsensä vika.

Kunpa saisin tästä sinunkin kertomuksesta ja toivottavasti onnistuneesta lopputuloksesta itselleni lisää pontta ottaa ohjat omiin käsiin omassa suhteessani. Lapsiani yritän ajatella ja siinä on se yksi vaikein, että varsinkin nuorimmaiset ovat kovasti isän perään, kun isä on monesti "hyvässä humalassa" ollessaan niin kiva, hauska ja "lahjoo" lapset herkuilla jne.

Tsemmpia sinulle ja voimia tulevaan!🙂👍

Käyttäjä Ravene kirjoittanut 09.11.2012 klo 08:27

Kiitos katastrofiina ja troubles! Mies on nyt äärimmäisen ihana ja huomioonottava, tarjoutuu maksamaan minulle kalliita kurssimaksuja ja lupailee ulkomaanmatkoja. Sanon vain, että "katsotaan". Kaikki muu olisi joko riidankaivamista tai turhan toivon antamista. Kuten katastrofiinakin sanoi, niin kotielämä on jatkuvaa "haistelua", että millä tuulella mies on ja mitä kärsii sanoa. Meillä mies ei selvinpäin ole fyysisesti väkivaltainen, mutta haukkuu, haistattelee ja satuttaa sanallisesti, joten välttelen riitoja viimeiseen saakka. Humalassa aina vähintäänkin uhkailee väkivallalla, joten pelkään sen juomista ja juomaan rupeamista aivan älyttömästi. Yritän siis olla antamatta syytä ruveta juomaan, mutta kun siihen käy syyksi oikeastaan mikä vain, niin olen ymmärtänyt ettei se minusta riipu. Sillä on jotain syvempiä ongelmia, kun ei ole normaalia vetää niin kovia pultteja niin pienistä asioista muutenkaan. Kovin usein se ei kotona juo, varmaan kerran parissa kuussa, muina kertoina häipyy jonnekin muualle. Mutta tämä odottava ilmapiiri on kyllä melko ahdistava.

Minulla on suunnitelmana lähteä opiskelemaan ensi syksynä. Siihen saakka, tai siis ensi kesään, olisi tarkoitus tässä yrittää sinnitellä. Edelleenkään täällä ei ole vuokra-asuntoja vapaana. Tosin viime aikoina on käynyt mielessä sekin, että jos voisikin jo muuttaa sinne tulevalle opiskelupaikkakunnalle aiemmin.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 20.11.2012 klo 22:13

Olin ajatellut, että hoidan elämämme alkuun vähän niin kuin vaivihkaa uudella paikkakunnalla ja vasta sitten laitan eron vireille. Mutta jotenkin ottaessani asioista tarkemmin selvää, tajusin, että monimutkaisten yhteisen omaisuuden omistamiskuvioiden takia onkin järkevämpää toimia jo ennakkoon silläkin saralla. Nyt olen saanut ajan pankkiin, jostain on nyt aloitettava. Ja tosiaan, postitin erohakemuksen.

Ilmoitin asiasta miehelleni. Hän oli juuri edellisenä iltana reagoinut tähän tilanteeseemme taas tyylilleen uskollisena: laskuhumalassa korosti sanomisiaan repimällä mua tukasta ohimennen, repi tietsikasta piuhat irti ohimennessään, sitä normaalia fyysisellä ylivoimalla pullistelua, jonka edessä olen ihan hiljaa, koska pikkuinen nukkuu tuhisten eikä saa herätä pelottaviin ääniin, ei.

Seuraavana aamuna hän ilmoitti jäisesti, että kannattais kysyä tilitoimistosta, mikä ois se paras aika erota verotuksellisista syistä. !!?=)(/&%¤¤#"

.. verotukselliset syyt ei nyt paina yhtään mitään. Jos mulla on pyyhitty lattiaa ihan kirjaimellisesti ja päänahka on repimisen jälkeen kuin perunapelto, mitä on paskaakaan väliä verotuksellisilla syillä? Mulle valkeni sillä hetkellä, ettei nyt olla samalla planeetalla.

Kun tiputin erohakemuksen postin lootaan, harmaa taivas repes ja aurinko alkoi loimottaa niin, että silmiin ihan sattui. Tuli keväinen ja kevyt olo. Ja varmuus siitä, että nyt menen oikeaan suuntaan.

Olkaa rohkeita, suojelkaa itseänne, pitäkää kiinni oikeudesta elää pelkäämättä.

Tätä hoen itselleni koko ajan, minäkin.

Käyttäjä troubles kirjoittanut 21.11.2012 klo 10:03

Heippa Ravene !
Miehesi kohdalla saattaa katsotaan- kommentti kääntyä "enhän mä tästä mihinkään lähde"-muotoon.
Kävelet nyt selkeästi munankuorien päällä tunosarvet väpättäen ja joudut miettimään sanomisesi ja tekemisesi, ettei mies vedä pultteja. Hän toimii saman kaavan mukaan, kuin alkoholisti tai väkivaltainen ihminen, joka "hyvittelee" käytöstään tavaroilla ym. mutta siellä missä pitäisi muutos tapahtua, omien korvien välissä, sitä ei tapahdu. Hän vain ostaa omantuntonsa sillä hetkellä puhtaaksi ja kerää pian uutta velkasaldoa tililleen.
Anteeksi, jos puhun nyt liiankin suoraan, mutta tilanteesi on mielestäni sellainen, ettei se katsomisella parane. Tiedän, helppo sanoa.
Joitakin solmuja miehesi ajatusmaailmassa kuitenkin on ja pelkäänkin, että joskus tulee se hetki, kun mies purkaa kaiken turhaumansa, juovuksissa tai selvinpäin sinuun. Jo tuo haukkuminen on pahasta sinulle ja antaa myös epäterveen mallin kasvaville lapsille.
Kaikkinainen väkivalta, niin henkinen kuin fyysinen vaikuttaa lapsen persoonallisuuden kasvuun vahingollisesti. Meitä on kolme sisarusta, ja olemme kaikki traumatisoituneet vanhemman alkoholismista ja väkivaltaisuudesta johtuvien seikkojen seurauksena. Turvattomuuden ilmapiiri oli koko ajan läsnä ja meistä kasvoi "pikkuaikuisia" hyvin nuorella iällä. Aikuisen psyyke on kovilla, mutta monesti vanhempi ei kykene ajattelemaan sitä puolta, että lapsi,joka saattaa jopa vastustaa toisen vanhemman luota poismuuttoa, sairastuu sisimmässään pikkuhiljaa koko ajan enemmän ja jossain vaiheessa lapset alkavat oirehtia joko somaattisesti tai psykosomaattisesti.
Yrität varmaan parhaan taitosi ja voimavarojesi mukaan tarjota lapsille mahdollisimman tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden. Mutta kuinka se voi onnistua, jos saman katon alla asuu tekijä, joka nostaa jännitettä perheen sisällä, jonka räjähtämistä saa pelätä sydän syrjällään.

Käyttäjä Ravene kirjoittanut 21.11.2012 klo 21:14

Katastrofiinan tilanne on niin lähellä omaani, että huh.

Erohakemus postitettu ja mies siitä sai tiedonannon, jolle ei ole tehnyt mitään. Tiedonanto tuli viime viikolla viikonloppua vasten, ja minusta tuntui että oli pakko yrittää jollain tavoin pehmennellä asiaa ettei mies alkaisi juomaan. Niin sanotusti kieli keskellä suuta selittelin, että edellisen ryyppyreissun mielenkuohuissa sen pistin menemään. Mulla on oikeasti melkoinen pelko siitä, että tällaisen pommin jälkeen se ottaisi kunnon kännit, joten hädissäni yritin jotain "selitystä" keksiä ettei se kuulostaisi niin pahalta.

Käyn kurssia keväistä pääsykoetta varten. Tavoitteena on päästä kouluun ensi syksystä toiselle paikkakunnalle. En oikeasti tiedä mitä silloin tapahtuu, kun miehelle selviää että oikeasti olen lähdössä ja tämä suhde on lopussa ja ja ja.. Minusta tuntuu, että suunnitelmat on pidettävä mahdollisimman pitkään mahdollisimman epämääräisinä, ettei mies täysin ymmärtäisi missä mennään. Kuten troubles niin osuvasti sanoi; tämä on kuin munankuorilla taiteilua ja jatkuvaa pelkoa, etten tekisi mitään mikä saa miehen juomaan. Teen myös siinä väärin, että annan miehen elätellä toiveita suhteen jatkosta. Jos mies saisi tietää, ettei mitään ole enää tehtävissä ja kaikki on jo muutenkin menetetty, niin hänellä ei olisi enää mitään syytä olla juomatta. Eli sillä hetkellä, kun miehelle viimein selviää koko totuus, niin minun, lasten ja elukoiden on parasta olla jo kaukana. Siitä hetkestä eteen päin sen juomishaluja ei enää pidättele mikään.

En oikein tiedä kuinka tämän tilanteen parhaiten hoitaisin. Yritän parhaani, ja tuntuu etten tee tarpeeksi enkä tarpeeksi hyvin. Tarvitsen rahaa, joten on käytävä töissä. Työpaikka taas pitää minut täällä paikkakunnalla, jossa ei ole vapaita asuntoja. Tämä tuntuu niin loukulta ja ainoalta poispääsyltä se opiskelemaan lähtö. Siihen vaan on vielä puoli vuotta aikaa, että sen varjolla pääsisi muuttamaan täältä.

Käyttäjä troubles kirjoittanut 22.11.2012 klo 04:55

Heippa Ravene. Syyllistyin edellisessä vastauksessa saarnaamiseen, pahoittelut siitä. Onhan se todellakin järkevämpää olla lyömättä miehen eteen paljasta totuutta, kun sinun ja lastesi on vielä toistaiseksi pakko asua saman katon alla. Voimia sinulle.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 27.11.2012 klo 22:00

Ravene, mitä kuuluu ??

Tää tilanne meillä on kaikessa karuudessaan sitä luokkaa, etten voi tästä oikeastaan puhua kenellekään. Varsinkin, kun toinen työni on senkaltaista perhetyötä, jossa olen luomassa turvaa ja toivoa nuorten perheenäitien arkeen, oli se sitten millaista tahansa.. Ihan kuin eläisin nyt kahdella raiteella. Omaa elämäntilannetta en voi/ halua /saa työpaikallani näyttää, kotona on oltava toimelias, että saa lapsen ja heppayrityksen asiat hoidettua. Koko ajan kuitenkin takaraivossa jyskyttää nimetön pelko, hoen itselleni voimaa ja rohkeutta ja tiedän, että teen sen suorituskykyni äärirajoilla. Tai ihan rehellisesti, teen KAIKEN ylittämällä omat voimani. Mutta eipä taida olla nyt vaihtoehtoja..

Olen ilmoittanut miehelle päivämäärän, jolloin nykyinen sijaisuuteni loppuu ja muutan pois lapsen ja eläinlaumani kanssa. Asiasta ei tullut keskustelua, en oikeastaan odottanutkaan sitä, hän oli juonut viikon ja käytännöllisesti se viikko meni häneltä punkassa maatessa ja kuorsatessa päivätkin, siis. Ahdistavaa, mutta onneksi elämismuotomme antaa vapauden mennä ulos ja talliin hoitamaan eläimiä, ratsastuttamaan lasta, luomaan paskaa.

Joulua pelkään. Pitkiä pyhiä täällä korvessa, pelkoa kaikesta mahdollisesta. Sukulaisia minulla ei ole, ei kyläpaikkoja, ..Siihen luotan, että lapselle tulee ihan hyvä joulu, kaikkea hyvää on tarjolla tässä omassa pihapiirissä, mitään muovileluhärdellijoulua hän ei osaa edes odottaa, koska joulussa on itsessään jo joulu. Tää on just tää mun elämän paradoksi, joka kuluttaa mua kuitenkin; on monta asiaa, tärkeää, onnellista, ihanaakin... mutta suuri ahdistus ja mörkö istuu/ makaa kuitenkin tuvassa, olen valppaana koko ajan suojelemaan meitä siltä..

Meillä olisi jo paikka valmiina lähteä, mutta monta syytä estää sen ennen sijaisuuteni loppumista. Merkittävin on raha, toimeentulo, työpaikka. Henkisesti haluaisin jo jouluksi pois. Voit ymmärtää, miksi.

Itsekin koin tilanteemme samankaltaisiksi, jos voit, kerro, mitä nyt kuuluu.

Voimaa ja valoa.

Käyttäjä Ravene kirjoittanut 28.11.2012 klo 21:38

Olen pohjattoman väsynyt. Nukun huonosti, joten kai se siitä sitten johtuu. Ilmeisesti stressistä pohjimmiltaan, joka johtuu varmaan sekä tästä parisuhteen tilanteesta, että työstä. Voi kun voisinkin vain irtisanoutua ja muuttaa toiselle paikkakunnalle. Karenssiahan siitä rapsahtaisi, eli en näe oikein muuttoa mahdollisena. Kun olisikin joku porsaanreikä, jonka varjolla päästäisiin pois menettämättä rahaa. Kuulostaa varmasti typerältä, että murehdin rahasta, mutta kun säästöjä ei hirveästi ole ja toivon pääseväni opiskelemaan, jota varten kovasti yritän säästää..

Tällä hetkellä täällä on tyyntä, mutta tilannehan voi muuttua jo vaikka ensi viikonloppuna. Minulla ei ole mitään "pakkoa" pitää kulisseja yllä, mutta olen silti pitänyt. Selitellyt miehen poissaoloja ja käytöstä parhain päin, ja peitellyt ongelmaa. Oikeastaan olen jopa selitellyt miehen käytöstä niin, että mies tässä oikeastaan on se pyhimys ja minä pahis. Eli jos mies on vetänyt kännit jouluaattona/ennen ristiäisiä niin olen selitellyt sitä esimerkiksi niin, että olen suututtanut sen jollain tapaa. Hankala selittää mitä tarkoitan, enkä ymmärrä edes miksi olen niin tehnyt. Nyt olen kuitenkin alkanut sanoa asiat tuttaville juuri niin kuin ne ovat; jos mies ei ilmaannu paikalle koska on kännissä, niin sanon sen juuri niin. Yhdelle kaverille jopa avauduin tästä tilanteesta. Että kuinka kamala mies voi olla humalassa. Tällä kaverilla itsellään oli riippana juuri samanlainen mies, josta pääsi eroon parisen vuotta sitten. Siksi ehkä uskalsinkin avautua, kun tiesin ettei tuomitsisi vaan ymmärtäisi millainen tilanne on.
Olen todella, todella herkillä. En kestä ainoatakaan tuomitsevaa sanaa. Monen vuoden jälkeen tajusin, etten minä tähän tilanteeseen ole syypää. Ei ole minun vikani, jos mies on väkivaltainen. Siis kun mies aina selitteli sitä niin, että jos en olisi tehnyt sitä ja tätä, niin hän ei olisi käynyt käsiksi. Että olen niin hirveä ja mielenvikainen, ettei minun kanssani pysy järjissään. Että kun vuosien ajan oikeasti uskoin siihen ja nyt viimein en enää, niin kuitenkin jokainen toimintani kyseenalaistava kommentti saa minut kyseenalaistamaan omat ajatukseni tästä kaikesta ja taas miettimään, että ehkä vika todella onkin minussa. En kokenut troublesin kommentteja syyllistävinä, mutta halusin kuitenkin selitellä miksi toimin niin kuin toimin.

Minäkin olen eristyksissä täällä korvessa. Ei tukiverkkoa, ei läheisiä, ei mitään. Olisikin kiva jos olisi joku jonka luo mennä ja vaan nakata käsveska lattialle ja sanoa, että hommaa minut ulos tästä sotkusta. 😀 Oikeasti sellaista palvelua tuskin kukaan saa keneltäkään. Itse tästä on päästävä pois, ja se tuntuu niin raskaalta. Olisin valmis vaikka heti lähtemään, jos olisi paikka minne mennä, eikä tarvitsisi huolehtia raha-asioista. Ensin keskittyisin lepäämään, seuraavaksi rentoutumaan. Tässä tilanteessa, stressaavan työn ja stressaavan parisuhteen puristuksessa lepo ja rentoutuminen ovat vain kaukaisia haaveita.

Kiva kuulla katastrofiinasta! Tilanteet todellakin on niin samanlaisia. Toivottavasti lähikuukausien aikana ollaan molemmat saatu itsemme, lapset ja elukkamme sinne parempaan elämään.

Käyttäjä Ravene kirjoittanut 25.12.2013 klo 12:25

Täällä edelleen. Ero on nyt virallinen, mutta edelleen saman katon alla. Että minä häpeän omaa saamattomuuttani. Minun olisi pitänyt lähteä jo, eikä jäädä kuuntelemaan lupauksia muutoksesta ja paremmasta huomisesta. Eipä sillä, mies on kyllä ollut juomatta kotona jo todella pitkään. Mutta en silti usko että tämä on pysyvää. Lisäksi kaikki menneisyyden tapahtumat ovat riippakivenä mukana. Kuinka niistä pääsisi ikinä eroon, niin että tämä suhde voisi olla "terve". Lähteä pitäisi kai, mutta olen niin voimaton. Vatvon asioita maailman tappiin saamatta mitään aikaiseksi.

Käyttäjä helemi kirjoittanut 25.12.2013 klo 17:06

Älä häpeä.
Kukaan ei voi sanoa, että et olisi antanut mahdollisuuksia muuttumiseen.
Se voi olla korkki kiinni tai sitten ei. Pelko sinun lähtemisestä on saanut jotakin liikahtamaan miehen päässä ja hyvä onkin, sillä juominenkin on tahdon asia ja nyt hän ei tahdo juoda.
Sinulla vie muutaman vuoden, että luotat, hän ei tänään juo....ja sittenkin voi alkaa uudestaan, se on pienestä kiinni.
Sinulla on ihan täysi oikeus lähteä, jos ne entiset kommervenkit alkaa uudestaan ja mies tietää sen....joten et sinä mikään nyssykkä ole ollut.

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 25.12.2013 klo 22:26

Moikka R, hienoa kuulla susta.

Jäin miettimään monenlaista. Me olemme nyt olleet jo yli puoli vuotta muualla, ero virallinen ja ositusasiat oikeusavustajalla. Kovasti on päästy täällä uudessa elämässämme eteenpäin, mutta ei tää tosiaankaan ole ollut ihan helppoa. Mutta kiitollinen olen kaikille, jotka ovat auttaneet mua tämän puolen vuoden aikana. Edelleenkin avun pyytäminen on vaikeaa, mutta kun omat rajat tulevat vastaan, ei ole vaihtoehtoja. Auto hajosi. Talon lämmitysjärjestelmä reistaili. Eläimiä on pitänyt lopettaa, jopa vanha hevonenkin tapaturman takia.

Miehen kanssa sovittiin, että tulee tänne tapaamaan lasta ja auttamaan, mutta siinä asiassa onkin tullut isoja pettymyksiä vastaan. Kerran kävi, loppusyksystä. Ihan hullulta tuntuu, mutta halusin uskoa, että kun me muutamme pois, niin sitten nämä ns. meidän asiat muuttuvat paremmiksi. Että hän oikeasti välittää lapsestaan ja minustakin, ehkä, niin, että muualle muutto olisi jotenkin alku ihan tässä meidän suhteessamme. Mutta se taisi ollakin se mun suurin harha. Pikku hiljaa alkaa todellisuus paljastua, meidän tarinamme on loppu. Usko ja toivo on loppu. Astuminen täydelliseen yksinäisyyteen on nyt edessä ja se jotenkin hirvittää. Toisaalta ihmettelen, kunka paljon sitä oikein jaksaakaan uskoa ja toivoa sen oman avioliittonsa suhteen, ihan järjettömän paljon. Taidat olla samassa tilanteessa sinäkin.

Omassa tarinassani olen nyt kuitenkin tullut kestokykyni päähän ja avioliitto pitäisi nyt haudata maan uumeniin niin kuin itsenäisyyspäivänä iltapäivän hämärässä hautasin kuolleen kalkkunaukkomme. Se oli niin suuri ja kaunis, kuollut siivet levälleen kuin taivaasta tippunut enkeli. Mahtui juuri ja juuri kottikärryihin. Piti kaivaa suuri hauta, että sain sen sinne mahtumaan. Tälle avioliitolle ja avioerollekin pitäisi nyt jaksaa kaivaa se viimeinen monttu, josta se ei tosiaankaan enää nouse olemattoman toivon siiville.

Kyllä ne menneisyyden tuskat ovat tässä kuitenkin mukana, kaikki se koettu paha, mihin se muka jäisi. Olen onnekas siinä mielessä, että on paljon työtä ja tekemistä, joihin voi tuskan ja turhautumisen mättää. Ja ihanaa nähdä lapsi vapaana ja onnellisena ja arki turvattuna. Ennen pelkäsin jouluja, tämä joulu oli oikeasti vapautus niistä peloista. On ollut hienoa olla vaan ja kaikki on ollut helppoa ja keveätä eikä pelon peikkoja enää nurkissa lymyilemässä ja tuomassa sitä jouluahdistusta..

Ehkä kuitenkin toivoisin olevani sun tilanteessa. Miehesi nyt on kuitenkin näyttänyt tahtonsa muuttua. Varmasti sen pitävyyteen on vaikea uskoa. Varmasti mielessäsi taistelet, ei se pelko hellitä ihan helposti. Mutta nyt, kun oon täällä yksin, arjessa, ratkeemassa niin moneen .. ja olen joutunut opettelemaan niin paljon kaikkea... ja vastuu kaikesta on loppujen lopuksi yksin mulla... ja sekin pitäisi vaan hyväksyä.

Silti, meidän tilanteessa tää oli ainoa ratkaisu. Ja jaksan ja selviän ja saan uusia voimia kyllä, kun alkaa valo lisääntyä. Koskaan aiemmin en oo sairastellut, nyt olen ollut kipeänäkin ja sekin on tragedia, kun on oikeesti yksin ja on kaksi työtä ja silti rahat ei riitä jne... Mutta kuitenkin meillä on ollut niin hienoa ja osaan tosiaan arvostaa turvallista ja peloista vapaata arkea, olen kiitollinen, ettei tarvinnut eron myötä ihan kaikesta hyvästä omassa elämässään luopua.

Toista ihmistä ei voi muuttaa. Rakkaus ei lopu järjen määräyksellä. Tunteiden vuoristoradalla pitää oppia elämään.i Isoja asioita on tässä vielä nieltävänä.

Lapsesta olen onnellinen ja tästä paikasta, jossa saamme nyt elää. Työstäni, eläimistä, kyvystä elää hetki kerrallaan.

Voimaa nyt vaan ja rohkeutta, uskoa parempaan huomiseen ja toiseen ihmiseen. Älä hukkaa rakkautta, jos sitä on.