Takana on elämäni raskain talvi. Pelkäsin menettäväni mieheni, jonka kanssa yhteistä taivalta on takana kymmenisen vuotta. Viimeisen kahden kuukauden ajan ajatukseni ovat kuitenkin kääntyneet päälaelleen; ero ei tuntuisi enää maailmanlopulta.
Elämä tuntuu lähinnä kämppiksinä elämiseltä. Läheisyyttä on, mutta en nauti siitä. En syty, intohimo puuttuu (on puuttunut jo kauan…). Kosketus tuntuu kovalta ja kylmältä. Olen yrittänyt ajatella, että tämä kaikki johtuu raskaasta ajasta, ja menee ohi. Olen yrittänyt ajatella, että olen vain hetkellisesti hukassa. Mutta tämä tunne vahvistuu päivä päivältä. Lähes kaipaan yksin asumista (vaikka kotona olenkin aika paljon myös yksin ja minulla on omaa tilaa). Olen yrittänyt keskustella joistain minua vaivaavista asioista mieheni kanssa, mutta hänen tulisuus ja kärkäs kielensä saa minut vain lukkoon. Minusta tuntuu, että ärsyynnyn mieheni tekemistä suhteellisen pienistä asioista helposti, joista olen nätisti sanonut ja toivonut muutosta. (esim. roskat pöydillä, likaiset vaatteet/astiat levällään). En minä kuitenkaan ole mikään ”mäkättäjä”, ja yleensä vain nielen harmini.. sillä mieheni loukkaantuu helposti, vaikka yritän tuoda asiat pehmeästi ilmi. En minäkään mikään täydellisyys ole.
Olen umpisolmussa, olen aivan hukassa. En haluaisi satuttaa miestäni sillä hän on minulle tärkeä ihminen. Mihin olen kadottanut rakkauden? Vuosien saatossa olemme molemmat muuttuneet, ja minusta tuntuu, että eri suuntiin. Olen ajatuksissani jopa miettinyt, miten omaisuutemme jakaminen onnistuisi, jos siihen pisteeseen mentäisiin. Tämä on ihan kauheaa… 😑❓
Tee sellainen ajatusleikki, että ajattelet millaista elämää sinä haluat. Sitten mietit mitä suhteesta nyt puuttuu. Seuraavaksi mietit mitä yhdessä olo sinulle antaa, sitten mietit mitä se yksin eläminen on. Pistä sitten asiat puntariin ja siinä sinulle on vastaus. Oletko ajatellut, että hänkään ei välttämättä ole tyytyväinen sinuun nykytilantessa. Ei ero ole mikään maailmanloppu se on uuden alku teille molemmille. Asioista olisi tärkeää puhua, mutta jos se ei onnistu on päätökset tehtävä sitten yksin oman sydämmen mukaan. Erolla uhkaileminen siinä toivossa, että toinen muuttuu pahentaa asioita, jos ei oikeasti asioista voi puhua. Olkaa rehellisiä toisillenne, mutta ennen kaikkea itsellenne.
Huomaan kaipaavani yksin olemista. Eilenkin olin pari tuntia yksin kotona, ja huomasin jopa hieman pettyväni, kun mieheni tuli kotiin hieman suunniteltua aiemmin. Usein toivon, että asuisin yksin... Hänkin on huomannut, että olen ollut hieman etäinen, mutta se on pukattu stressin piikkiin. Tuntuu, etten millään uskalla ottaa asiaa puheeksi. Satutin häntä syksyllä pahasti (ei ole kuitenkaan kyse esim. pettämisestä) ja en millään haluaisi taas vetää mattoa hänen altaan. Vaikka en tunne enää intohimoista hullua rakkautta häntä kohtaan hän on minulle ihmisenä tärkeä ja en halua nähdä hänen kärsivän. Ei helpota yhtään tieto siitä, että hänen mielestään eronneet parit eivät voi missään tilanteessa pysyä hyvissä väleissä.
En halua missään nimessä alkaa uhkailemaan erolla, enkä millään muullakaan. Toivon löytäväni rohkeutta ottaa asian esille..
Työpäivä lähenee loppuaan ja en haluaisi lähtä kotiin. Luulen, että mieheni on huomannut minun olevan hieman etäinen, ja haluaa normaalia enemmän läheisyyttä. En itse kaipaa hänen kosketustaan, en suukkoja, en syleilyä... ja seksi ei toimi, eikä sitä juurikaan ole. Olen yrittänyt miettiä mitä tämä on, mitä haluan ja miksi tunteeni ovat näin kylmenneet. Olen niin hukassa...
Jos jotain olen oppinut vaimoltani (vielä voi niin sanoa), on se, että noista tunteista olisi tosi tärkeää puhua tai kirjoittaa, jos ette ole niin jo tehneet. Rehellisesti ja suoraan. Kirjoittaminen voi olla jopa parempi, koska silloin tunteita on helpompi hallita ja vaikka sanat satuttaisi, niin pystyy ehkä silti ajattelemaan. Mielestäni vaikka ero olisi edessä tulisi, niin nuo asiat kannattaa keskustella läpi. Ei jäisi sitten niin huono maku erilleen kasvamisesta.
Tunteiden kanssa itse olen kyllä tosi huono ja parisuhteessa puhumisessa ja avoimuudessa täysin epäonnistunut viime aikoja lukuunottamatta, joten voin ainakin sanoa, että oma tapani on ollut ehkä huonoin mahdollinen. Minun puhuminen olisi meilläkin auttanut paljon.
Ajatuksesi kuullostavat kuin omiltani. Tunteeni mieheeni olivat hukassa kuukausien ajan. En edes oikein tiedä, milloin kaikki muuttui. Melkein kaksi vuotta sitten saimme ihanan tyttären ja tämän jälkeen jossain vaiheessa tunteeni muuttuivat. Milloin ja miksi, en tiedä. En kertonut tunteistani ja epäilyistäni miehelleni, vaikka tiesin hänenkin olevan onneton parisuhteessamme. En vain jotenkin välittänyt enää mistään. Olimme mieheni kanssa jotenkin ajautuneet erilleen enkä tiennyt miten löytää takaisin, tai edes haluaisinko. Useiden kuukausien ajan olin jo toivonut, että mieheni päättäisi kaiken, ja ilmottaisi haluavansa erota. Reilu viikko sitten hän teki näin. Nyt kadun kovasti, että en puhunut miehelleni tunteistani, sillä olen vihdoin saanut tunteisiini jonkunlaista tolkkua enkä haluaisi erota miehestäni ainakin yrittämättä korjata tilannetta. Mieheni mielestä olemme kuitenkin yrittäneet vuosien varrella jo liiankin paljon joten hän ei halua enää hukata aikaansa. En tiedä johtuuko kaikki eron todellisuudesta ja sen seurauksena iskeneestä pelosta, mutta olen ymmärtänyt edelleen rakastavani miestäni ja ne kauan kadoksissa olleet tunteet ovat vihdoin palanneet - tosin liian myöhään.
Puhu siis ihmeessä miehesi kanssa tunteistasi. Puhumalla et häviä mitään.
Olen yrittänyt avata miehelleni tunteitani. Pelkään kovin hänen reaktiotaan. Minun pitäisi todella puhua tuntemuksistani jo enemmän, sillä elämä tuntuu todellakin kämppistelyltä. Ahdistaa koko tilanne, enkä haluaisi satuttaa häntä.... mutta sen olen hänelle velkaa, että olen rehellinen.
Tiedän varmaksi, että haluan jatkaa eteenpäin yksin. Pitkien itsetutkiskeluhetkien kautta olen tähän tulokseen päätynyt. Tässä liitossa en näköjään uskalla olla oma itseni, vaan myötäilen unohtaen omat tarpeeni.
Vaan miten kyetä kertomaan tärkeälle ja rakkaalle ihmiselle, että haluaa jatkaa ystävänä. Varsinkin, kun mieheni on joskus kertonut, että hänen mielestään eronneet eivät voi pysyä ystävinä. Olen niin rikki tämän asian kanssa. Tiedän, että minun pitäisi ajatella itseäni, ennen kuin hajoan.