Tulvat veivät elämisen halun
Tiedän, että kenelläkään ei ole tähän mitään sanottavaa. Mutta, jos itseäni hieman helpottaisi, kun johonkin purkaisin tämän oloni.
Tulva pyyhkäisi läpi pihan ja kellarin, kosteus levisi hetkessä koko taloon. Hetken Lappi oli koko kansan puheenaihe, nyt jo häviämme otsikoista vaikka tuntuu siltä, että juuri nyt sitä tarvitsisi koko Suomen tuen. Eihän tämä nyt mitään tietenkään ole, kun ajattelee kaikkea niitä kauheuksia mitä maailmalla on tapahtunut. Kaikki sentäs selvisimme hengissä. Emme tarvitse lisää terapia-aikoja, minullakin on elokuussa aika.
Koti ja pihapiiri ovat yhtä lälliläjää. Joen mukana on pihalle tullut kaikenlaista moskaa, sisällä on revitty seiniä ja lattioita irti.
Rahallisia menetyksiä ei vielä pysty laskee, eikä ne edes niin tärkeitä nyt edes ole. Lasku kuivureista on jo niin päätähuimaava, että jo siihen tarvitsee apua. Sitten vielä kaikki muut remontit lisäksi.
Pahinta tässä on, että vaivuimme mieheni kanssa jonnekin epätoivon suohon. Hommia olisi vaikka kuinka paljon, istumme ja katsomme. Ei tiedä mistä alkaisi vai vetäisikö itsensä hirteen.
Lapset saimme sentäs kokopäivähoitoon, illat ja yöt olemme sukulaisissa. Näin jatkuu varmaan koko kesä.
En jaksa puhua siitä, kuinka tyhmiä olemme kun rakennamme rantaan, emmekä tajua, että tulvat tulevat joka kevät. Meidän talomme ei ole ihan rannassa, oli eka kerta, kun tulva näin ylös nousi. Talomme on vanha, emme me ole sitä rakentaneet vaan sukumme joskus aikoja sitten. Samoin en jaksa puhua siitä saammeko me tyhmät lappalaiset vai emme korvauksia valtiolta. Meidän laskumme ainakin on niin iso, että rahamme eivät siihen riitä mutta
sitäkään ei jaksa nyt miettiä.
Ei vaan kestä katsoa, kun oma koti on palasiksi revitty eikä ole tiedossa päivää milloin kaikki on taas kunnossa.
Luonnolle ei oikein voi mitään, joten koita olla syyttämättä itseäsi, jos vielä talokin on ollut kauan samassa paikkaa. Totta on, että teillä on onnea, kun kuitenkin on henki tallella. Pahalta se varmasti silti tuntuu kun kaikki on riekaleina. Viime kesänä meiltä paloi tuhopoltossa mökki. Sen oli vielä sytyttänyt entinen luokkatoverini, joka nykyään on kai jossain huumekoukussa. Siinä ei ollut mitään järkeä, mökki ei ollut kovin hieno, mutta oli siellä teininä tullut oltua jonkun verran ja tunnearvo taisi olla ainoa. Kyllä se tuntui hirveältä katsoa, kun paikalla oli mustat rauniot, asiaa helpotti vain, että lähti pois paikalta. Jos se olisi ollut oma koti, en voi kuvitella miten kauhealta se tuntuu.
Sinun pitäisi saada jostain voimia, jotta voisitte remontoida talon taas ennalleen. Toivottavaa on, että vakuutukset on kunnossa, ei oikeastaan muuten se taida olla mahdollistakaan. Jos voit, niin ehkä kannattaa olla pois paikalta jonkun aikaa, jotta pahin ahdistus hälvenisi. Nyt esimerkiksi vuoden jälkeen kävin palaneella mökillämme, ja nyt sen osasi ottaa rauhallisemmin, vaikka siellä ei mitään remonttia tai siivousta ole tehtykään.
Jos Sinulla on elokuussa aika terapiaan, niin siihenhän on vaikka kuinka kauan aikaa, etkö voi saada jotain kriisiaikaa nopeammin, nythän Sinulla on paha olla, elokuusta ei voi vielä tietää kukaan... Koita jaksaa, kuitenkin on kesä tulossa, ja toivottavasti lämminkin joskus.
Kiitos kirjoituksestasi, New lonely. Eihän tätä tulvaa vakuutukset korvaa, ei ainakaan meidän kotivakuutus. Valtiolle teimme korvausanomukset ja saammekin jotain mutta ei läheskään kaikkea.
Nyt olemme evakossa ihan kotimme lähellä ja joka hetki sen näkee. Eikä sitä edes yksin halua jättää, jatkuvasti siellä tulee käytyä. Puhun kodilleni ja puhallan siihen voimia selviintyä. Ja pakkohan niitä kuivureita on käydä tarkastamassa. Vettä sataa ja seuraava kuivumisen mittaus onkin vasta kahden viikon päästä.
Ehkä pahimmalta tuntuu, kun tulvan alle jäi juuri niitä paikkoja mitkä olimme jo ehtineet remontoida. Teimme niistä ihan meidän perheelle sopivat. Kun on tottunut jokaisesta asiasta itseään syyttämään, niin tietenkin nyt sitten ajattelen, että esi-isämme eivät hyväksyneet meidän muutostöitä.
Minulla on hieman samanlainen tunne, kun äitini teki itsemurhan eli häpeä. Järki sanoo, että mitä me nyt sille voimme, kun vesi vaan nousee. Sitten, kun lukee ihmisten kirjoituksia, niin alkaa itseään syyttelee siitä, kun ei ollut rakentanut suojavalleja. Olen taas vaipumassa tilaan missä oli melkein vuoden äitini kuoleman jälkeen. Häpeän itseäni niin paljon, että sulkeudun oman perheeni piiriin. Jos olisi koti, niin varmaan laittaisin ovet lukkoon enkä antaisi meillä käydä vieraita enkä itse kävisi missään.
Aava, mulle tuli äksen mieleen, että miten te ootte lasten kanssa puhunu teijän masennuksesta? Ku teillehän ei silloin kerrottu äidin sairaudesta, ni ootko sä pystyny puhuu sun omalle tytölle? Poika on vissiin vielä aika nuori?
Jaksamisia teille kaikille!
Ei olla mitenkään lapsilta salattu masennusta. Tyttö on ollut minun ja mieheni mukana, kun olimme ne pahimmat hetket nuorten tukiasunnossa. Oli myös mukana kaikissa perheterapioissa.
En kyllä tiedä missä vaiheessa lapset alkavat ymmärtämään, että äiti ei olekaan aina ihan terve?
Tyttö on nyt 2,5v, poika vähän yli vuoden. Tämän tulvan he kyllä ymmärtävät kumpikin ja sen miksi emme voi kotona nyt asua. Toivottavasti ymmärtävät senkin, että joutuvat olemaan koko päivän hoidossa, kun pihat ovat mutavelliä.
Mutta sitä en tiedä, että ymmärtävätkö he, että äiti ja isä ovat aika masentuneita juuri tämän tulvan vuoksi.
Meillä on niin monesti joku läheinen sairaalassa, että luulen lapsien ymmärtävän paljon enemmän kuin normaali suvun lapset. He ovat tottuneet, että läheinen on sairas ja joutuu hetken olemaan sairaalassa ja sitten taas kaikki on kunnossa.
Tiedä nyt sitten olisiko minun näin masennusherkkänä ihmisinä pitänyt jättää lapset kokonaan tekemättä.
Paljon voimia ja tsemppiä sinulle aavaton!
Kyllä se elämä taas pala palalta paranee🙂🌻!
Kiitos Iija. Nyt onkin jo paljon helpompaa, vaikka vielä olemme evakossa. Saamme varmaan jotain tulvakorvauksia valtiolta, eiköhän tästä selvitä. Nyt sitten teemme kodin ihan itsellemme, aina ennen koti tuntui olevan vaan äidin koti eikä mitään halunnut muuttaa. Nyt on pakko kaikki tehdä uusiksi.
Ehkä on jo aika hyvästellä.