Tulevaisuus katosi
Olen onnellinen parisuhteessani. Olen aina nähnyt meidät vahvana parina, jota mikään ei voi rikkoa. Olemme molemmat mielenterveyskuntoutujia ja muutenkin jatkuvasti haastavassa elämäntilanteessa, joten tottakai on ongelmia ja yhteenottoja on ollut. Silti olen aina uskonut, että me selvitään yhdessä mistä vaan.
Nyt kuitenkin kumppanini haluaa ehkä erota, eikä osaa kunnolla minulle edes selittää miksi. On kuulemma miettinyt sitä jo monta kuukautta. Minä olin kuvitellut, että pystymme puhumaan mistä vaan. Tämä tuli minulle todellisena yllätyksenä.
Meillä on lapsi, joka ei ole biologisesti minun, mutta rakastan häntä kuin omaani.
Jos eroamme, en tiedä mitä tehdä, olen jotenkin typerästi perustanut koko elämäni perheelleni, jota minulla ei ehkä kohta enää ole.
Sitten selvisi, että kumppanini on ihastunut toiseen. Alan musertua näiden ajatusten alle.
Rakastan kumppaniani, lastamme ja eläimiämme niin kovasti. Haluaisin, että tämä on vaan kolmenvuoden kriisi, josta selvitään. Pelko on kuitenkin valtava.
Moi taikamaria
Ensialkuun on todettava että elämän perustaminen perheen varaan on kaikkea muuta kuin typerää. Ei mistään saa niin suurta voimaa arjessa jaksamiseen kuin omasta perheestään. Toivon ettet syyttäisi itseäsi tästä.
On sanomattakin selvää että tuska ja pelko perheen hajoamisesta on niin kouriintuntuvan kamalaa, että tuntuu ettei mitään pahempaa ole.
Kun itsellä on halu kehittää suhdetta ja yhteistä tulevaisuutta ja on uskonut että toinen kokee samoin, tulee tieto siitä että ei tämä koekaan, niin kovaa päin naamaa, ettei meinaa pystyssä pysyä. Täysi lamaannus.
Itelläni kun on/oli, naiseni lähti jo, niin samanlainen tilanne kuin sulla, yhteinen lapsi ja päällisin puolin "kaikki hyvin", että tuntuu että tulevaisuudella ei oo enää mitään hyvää tarjottavaa. Itellä kun erosta selviäminen on vasta aluillaan, on tosi vaikea antaa mitään neuvoja miten mistäkin tunteesta pääsee yli, kun ei ite meinaa päästä, vain sen että tunteethan on kaikki sallittuja.
Tietääkö miehes miten tunnet? Onko hän ollenkaan valmis yrittämään vielä, vai onko jotain peruuttamatonta tämän ihastuksen suuntaan jo tapahtunut, eli onko sulla vielä luottoa häneen?
Jos en luottaisi toiseen, en voisi tämän kanssa yhdessä elää. Yksinäisyys on hirveää, mutta hirveää on luottamispulakin.
Sulla on kamala tilanne.
Toivon jaksamisia sulle. Onneks sulla on eläimiäkin. Lemmikin kanssa rakkaus ja luottamus on aina molemminpuolista.
Kiitos mankka vastauksestasi.
Kumppanini tietää mitä tunnen. Hän on ihana ihminen ja ei halua minulle pahaa, syyllistää itseään tilanteestamme.
Olemme naispari, molemmat bi, tämä kumppani ihastus on mies. En usko, että mitään on tapahtunut heidän välillään, vaikka kumppanini onkin useamman kerran ollut yötä hänen luonaan (ehkä olen vain tyhmä). Ovat olleet kavereita pitkään. Nyt he eivät ole enää tavanneet ollenkaan, kai kumppanini yrittää vain unohtaa koko asian. Mutta voiko asian vain lakaista maton alle ja unohtaa?? Pelkään ettei voi...
Välillä, kyllä mietin, että ehkä jotain onkin tapahtunut, niin suurta syyllisyyttä hän tuntuu kantavan. Että, ehkä hän ei vain pysty kertomaan, kun ei halua satuttaa minua.
Tämän hetkinen tilanne on, että hän sanoo rakastavansa minua ja haluaa seurustella. Kävimme jo kerran parisuhdeterapiassa ja seuraavat ajat on jo varattu. Olisimme jo käyneetkin usemman kerran, mutta kriisimme sattui terapeuttien kesäloma-aikaan ( karma 😉 ).
En voi kuitenkaan olla pelkäämättä, koska tulee taas se päivä, kun hän sanoo, ettei pystykään. Hän on muuttanut mieltään useita kertoja. Tuntuu, että elän jatkuvassa pelossa.
Olen viimeaikoina usein pohtinut, että teen itse väärin, kun haluan seurustella. Kyllä ihmisen täytyy mennä sinne minne sydän vie, ei toista voi kahlita.
Sattuu niin valtavasti katsoa vierestä, kun ihminen jota rakastaa, on ahdistunut ja hukassa. Kun yritän kysellä ahdistuksesta tai ihan mitä vaan, hän ei osaa vastata. Siinä jään sitten miettimään, eikö hän oikeasti osaa itsellekään niitä asioita eritellä vai olisiko ne vastaukset vaan sellaisia, joita hän ei halua/pysty minulle kertoa.
Ehkä se olenkin sitten minä, jonka pitäisi viheltää peli poikki, kun en halua hänen kärsivän. Haluaisin vain jotenkin ensin saada varmuuden asioihin, mitä hän oikeasti haluaa.
Minä kuitenkin tiedän mitä minä haluan. Haluan jatkaa yhdessä, minulla on vielä niin paljon rakkautta annettavana hänelle. Yritän olla vahva, tukea häntä, uskoa meihin... en vain tiedä kuinka pitkälle minunkaan voimat rittävät.
Moi taas.
Vaikuttaa että kumppanis tasapainoilee kahden tasaisen vaihtoehdon välillä ja kun kyse on ihmissuhteista, on tunteet auttamatta isossa osassa mukana valintaa tekemässä. Järki tuppaa jäämään aina kakkoseks näissä peleissä.
Hänen pitäis vaan saada sanainen arkkunsa auki ja saada kerrottua tunteensa ja ajatuksensa ääneen vaikka se vaikeeta onkin.
Sä voit vaikka vaatia sitä. Sulla on mielestäni siihen oikeus. Tieto siitä missä mennään selkiyttää teidän molempien ajatuksia vaikka näiden asioiden selvittyä lopputulos on usein toisen pettymys ja toisen vaivautuneisuus huonon omatunnon takia, joista jälkimmäisestä kumppanis nähtävästi jo kärsii.
Laittakaa lapsi yökylään ja nostakaa kissa pöydälle. Keskenänne saatte antaa tunteillenne vallan kun pintaan ne nousee kuitenkin tämmösistä puhuessa.
Tsemppiä sinne.