Kiitos Ruuth kun jaksat aina kirjoittaa ja lohduttaa vaikeassa tilanteessa.
Viikonloppu meni sisulla, ei edes itkettäny mut nyt tuntuu tosi pahalta ja itkuhana aukesi.

Sain mieheltäni ympäripyöreitä vastauksia joihin en voi uskoa.
Miten voi olla mahdollista että toisella tapaamiskerralla syöksytään toistensa syleilyyn?
Ihan turha syöttää minulle sellaista sontaa.
Kysyin että onko pettänyt minua, siis menny sänkyyn jonkun muun naisen kanssa. Vastasi siihen ettei koskaan ole pettänyt minua katsoen silmiin, mutta...arvaa uskonko siihenkään.
Eilen kävin katsomassa sitä levähdyspaikkaa missä muhinoiminen nähtiin. Siellä on mahdollista tehdä ihan mitä vaan kenenkään näkemättä mitään, oli sen verran suojaisa paikka nimittäin. Minulle tuli hirvittävän paha olo taas ajatellessani sitä näkyä mikä siel on voinut olla. Mitähän tapahtui sen jälkeen kun jäivät keskenään sinne, kun ystäväni mies lähti veneellä pois? Paska!!!
La ja su välisenä yönä kun heräsin yhden maissa, näin silmieni edessä sen näyn koko ajan ja olo oli sanoin kuvaamaton. Valvoin ja mietin, mietin ja valvoin.
Miten se pysty sen tekemään minulle ja lapsille?

Eilen oli vihaa ja katkeruutta täynnä ja sisulla menin koko päivän romahtamatta. Ajattelin itsekin et miten voin olla niin rauhallinen.
Illalla mieheni tuli kotiin naapurista. Sanoin sille että nyt se on selityksen velkaa lapsille, että minä en enää suojele ja peittele sen tekemisiään. Pakko oli saada se sanomaan ääneen miten typerästi oli käyttäytyny vaikka tiedän että lapsilta olisi voinut taas kerran jättää kertomatta.
Kerroin miedomman version heille, siis minä kerroin koska mieheni ei siihen pystynyt.
Vanhimmalla tytöllä ei ilme värähtänytkään, nuoremmat purskahti itkuun.
Siinä vaiheessa kova jätkäkin kyynelehti ja minä lisäsin vettä myllyyn kun lapset meni sisälle. Koston tunne oli niin voimakas.
Toivottavasti se hairahdus oli sen arvoista että kannatti menettää perheensä. Mieheni on koko ajan yrittänyt puolustautua sillä että se ei merkannut mitään hänelle plää,plää...
Olisipa puntaroinut asioita silloin hieman tarkemmin jos se kerta niin mitätön juttu oli.

Minun pitäisi tänään mennä iltavuoroon töihin ja samalla pitäisi jutella pomoni kanssa asiasta, koska nyt tuntuu todella siltä että tarvitsen ammattiauttajaa. Työpaikkalääkärin kautta tuntuisi helpommalta lähtee apua hakemaan kun pienen paikkakunnan terveyskeskuksesta, missä yli puolet henkilökunnasta on työpaikkani asiakkaita.

Vanhin lapseni on kotona koska sairastui vesirokkoon viikonloppuna. Pitää siirtää avioeropapereiden hakemista toiselle päivällä kun en kehtaa jättää lastani yksin koko päiväksi tai sitten soitan ja kysyn että lähettäävätkö niitä kotiin postissa, ei ole kokemusta asiasta.

Miten jaksan olla skarppina töissä tai mitenhän pääsen edes lähtemään jos itkettää viel siinä vaiheessa. Onneksi minulla on ihana, ymmärtäväinen pomo, joka vaan sattuu olemaan lomalla tällä hetkellä.
Päivä kerrallaan😭😭😭

hei toivonsa menettänyt🙂

Ikävää, että sinusta tuntuu niin pahalle. Olisi ihanaa jos pystyisi pitämään oman mielikuvituksensa jonkinmoisessa kontrollissa, niin voisi olla ajattelematta ikäviä tapahtumia kerta toisensa jälkeen. Varsinkin yö on pahinta aikaa. Silloin minäkin mietin missä mieheni on ja kenen vierestä mahtaa herätä. Nuku siinä sitten, kun asiat kiertävät mielessä koko ajan.

Aluksi kun hän aloitti yölliset poissaolot valvoin poikkeuksetta joka yö ja jos illalla sainkin nukahdettua, niin viimestään kolmelta oli varma herätys. Päivisin itkin ja huusin välillä suoraakin huutoa kun sattui niin kovasti. Silloin kävin myös omalla lääkärillä, joka kirjoitti mulle sairaslomaa ja nukahtamista helpottavan lääkityksen. Hän ymmärsi, että kärsin eron aiheuttamasta sokista.

Tiedän, että olisi pitänyt hakea ammattiauttajalta apua, mutta kuulun siihen ihmisryhmään joka sinnittelee loppuun asti omin voimin ja yrittää löytää vaihtoehtoisia keinoja olonsa parantamiseksi. Sitä ei helpota ollenkaan kun mies välillä palaa ja vannoo rakkauttaan ja lupaa raitistua tai ainakin jättää katoamiset. Olen ajatellut, että hulluna pitävät kun uskon valheet kerta toisensa jälkeen. Koska itse olen uskossa ja tehnyt kovasti töitä liittomme parantamiseksi, niin en haluaisi luovuttaa, ennen kuin olen aivan varma, ettei mieheni tilanteessa ole enää mitään toivoa. Välillä on eteenpäin menty niin pienillä uskonrippeillä, ettet arvaakaan.😳

En ole kuitenkaan niin hupsu, että vaarantaisin lasteni hyvinvoinnin ja taloudellisen asemamme, siksi joudunkin pyörittämään arkea yksinhuoltajana. Alkoholi pitää miestäni niin tiukassa otteessa, ettei hänelle voi jättää vastuuta lastenhoidoista tai laskujen maksusta. Ensimmäisen ja ainoan häädön saatuamme oli minun pakko pistää talous kahteen osaan. Siitä on nyt neljä vuotta ja vieläkään hän ei ole kaikista lupauksista huolimatta oman elämänsä herra. Kun pullo vie niin työt, perhe, suunnitelmat ja lupaukset saa jäädä.

Toisesta kun oikeasti välittää ja rakastaa, niin irti päästäminen on uskomattoman kivuliasta ja vaikeaa. vaikka luulisi minunkin jo näiden kaikkien vuosien jälkeen turtuneen ja tottuneen hänen tempauksiinsa, niin täytyypä sanoa, ettei itkutta tahdo mennä vieläkään kaikki poissaolo päivät.😭

Sinulla on edessä vielä monta raskasta päivää, mutta haluan silti toivottaa sinulle uskomattoman paljon voimia. Pidä yhteyttä ystäviisi ja soita aina jollekin, kun tuntuu oikein pahalle. Pikaista paranemista pikku vesirokkolaiselle ja auringon paistetta sinulle.
Ystäväsi ruuth🙂🌻

Vihdoinkin tein sen mitä olen vuosikausia suunnitellut, kävin lääkärillä pyytämässä lähetettä ammattiauttajalle. Voimia se kyllä vaati ja viimeiseen asti yritin tälläkin kertaa keksiä tekosyitä siirtää menoa.
Olen huomannut tämän viimeisen vajaan viikon aikana, että minulla on mahtavia ystäviä lähempänä kun osasin arvatakaan.
Viime vuodet olen ollut niin väsynyt etten ole edes jaksanut ystäviä tapailla ja erittäin harvoin edes soittaa. Se on varmaan jonkinlainen suojamuuri ongelmieni ympärille. Ei yksinkertaisesti jaksa selitellä mitään onnettomasta olostaan ja tuntuu et joka kerta kun erehtyy mainitsemaan et nyt menee hyvin ni heti se takapakki tulee.

Odottelen nyt siis yhteydenottoa psykiatrian poliklinikalta tai mikä se paikka nyt olikaan.

Mieheni on ruvennut lämpenemään pariterapialle. Tiedän että se katuu ja häpeää tekojaan syvästi, mutta ei se silti hirveästi lohduta. En ole vieläkään saanut tietoja tästä naisesta joka sekoitti mieheni pään ja en varmaan koskaan saa tietääkään. Onkohan se joku jonka tiedän, onko joku nuori pimatsu, mitä sillä on sellaista mitä minulla ei...

Siitä pariterapiasta vielä- en usko että siitä on hirveästi apua enää, mutta voishan sitä kokeilla. Sanoin miehelleni että olen ehdottanut sinne menoa lukemattomat kerrat ja vastaus on aina ollut et maalaisjärjellä saadaan hoidettua ongelmat. Nyt minä en ehdota enää terapiaa. Jos mieheni on valmis luopumaan omista periaatteista ja haluaa yrittää pelastaa liittomme, ni aloite pitää tulla häneltä.

Edelleen mainitsen sanan luottamus. Miten sitä luottamusta enää voi saada takaisin ja usko siihen et riitän miehelleni?

Eilen mainitsin äidilleni et kävin lääkärissä hakemassa lähetteen, et tietäisipä isäni mitä on saanut aikaisiksi.Tarkoitan itsetuntoani ja riittämättömyyden tunnetta mitä olen tuntenut lapsesta asti isäni ansiosta. Äitini kommentti siihen oli suunnilleen et höpöhöpö, se nyt ei ole mahdollista...Isäni on polkenut äitiäkin niin alas et hänellä on vääristynyt kuva monesta asiasta. Äitini on joutunut kovettamaan luonnettaan et jaksaa eteenpäin. Tavallaan ymmärrän erittäin hyvin ja harmittaa kovasti äitini puolesta mutta samalla olen katkera siitä etten saa tukea ja ymmärrystä henkilöltä joka pitäisi olla läheinen.

Nyt tuli kiire! Meinasin tässä kirjoitellessani unohtaa ajan kulun. Minulla on tapaaminen uudessa työpaikassa kohta. Jatkan myöhemmin.

Hienoa, että vihdoin teit sen🙂👍

Saat itsellesi tukea, uusia ajatuksia ja näkökulmia ja on joku verkko, joka kannattelee, kun tuntuu ettei millään jaksaisi. Hyvä että olet löytänyt taas vanhat ystäväsikin. Ongelmien kasaantuessa mielellään vetäytyy taka-alalle ja yhteydet ystäviin vähenevät. Ei jaksaisi esittää mitään "joo, ihan hyvin tässä menee" eikä toisaalta viitsisi ongelmillaan toisia hirveästi kuormittaakaan. Mutta sitäkin varten ne hyvät ystävät ovat. Ajattelepa asiaa toisin päin: antaisit varmaan empimättä oman tukesi hyvälle ystävällesi vastaavassa tilanteessa. Tuntuu vain joskus vaikealta ottaa itse sitä tukea vastaan. Pitäisi selvitä ja pärjätä omin neuvoin.

Ehkä miehesikin viimein huomaa, että tässä on tosi kysymyksessä. Pallo on nyt hänellä. Vaikka tuntuisikin, että pariterapia on pahasti myöhässä, kannattaa varmaan panna kaikki peliin tässä vaiheessa, kävi miten kävi. Jos mies tuntuu edes vähän lämpenevän terapia-ajatuksille, niin onhan sekin myönteistä. Kaikenlaiset terapiat ja muut keskusteluavut tuntuu vain olevan joillekin miehille ylitsepääsemättömän kynnyksen takana. Mitähän sekin on, pelkoa vai mitä?

Ehkä ei kannata odottaa omilta vanhemmilta hirveästi ymmärrystä, jos jo etukäteen tietää, että he ovat omien ongelmiensa orjia. He eivät välttämättä kykene tai halua nähdä tosiasioita. Kukapa haluaisi myöntää, että on ollut ratkaisevasti vaikuttamassa siihen, että omalla lapsella menee elämässään heikosti. Ja tuskinpa he ovat sitä ilkeyttään tehneet. Parhaansa varmaan hekin ovat tehneet kuten itsekin vanhempina yritämme. Totta on, että vanhemmilla on ollut suuri merkitys siihen, mitä meistä on tullut ja miten parisuhteissa ja omissa perheissämme toimimme. Ehkä hekin olisivat tarvinneet apua aikoinaan ja tarvitsisivat edelleen, mutta se on heidän, aikuisten ihmisten oma asia. Sinä voit puolestaan juuri nyt vaikuttaa omaan, perheesi ja lastesi elämään, kuten olet jo tehnytkin. Voimia Sinulle siinä jatkossakin🙂🌻

Kiitos Stellari! Tiedät mistä puhut ja osasit hyvin kuvailla tuntemuksiani🙂🌻

Olen ylpeä siitä että menin lääkärille vaikka itse en sitä aikaa saanut varattua. Yritin siirtää soittoa mutta pomoni, hyvä ystäväni otti ohjat käsiinsä ja tilasi ajan. Onneksi. Varmaan olisi jäänyt käymättä muuten. Yllättävän korkea kynnys mennä tunnustamaan että tarvitsee apua, että on voimaton olo, kun aina on pärjännyt sisulla ja hammasta purren ongelmista.

Tänään mieheni kertoo minulle "seikkailustaan", mistä kerroin ajemmin. Pelottaa!!!
Toivottavasti saan kuulla koko totuuden niinkun hän lupasi eilen. Haluan tietää vaikka se sattuukin.
Olen kelaillut tätä kyseistä levähdyspaikkakuhertelua 1,5 viikkoa ja nähnyt silmissäni sen näyn kun mieheni syleilee sitä naista.☹️

Epäilen erästä mieheni kanssa samalla työpaikalla työskentelevää naista, mutta toivon että olen väärässä. Koskaan en ole tätä naista nähnyt mutta jotenkin voisin kuvitella, että urheilullisella alalla työskentelevä nainen voisi miestäni kiehtoa.

Ensi viikolla aloitan uudessa työpaikassa ja pelottaa, että mikä on reaktioni kun kuulen tapahtumasta. Kestänkö totuuden?

Tilasin käräjäoikeudelta avioerohakemuspaperit ja kyllä suututti kun katsoin niitä. Miten niin vakava asia on tehty niin helpoksi. Tarkoitan sillä ainoastaan hakemusta. Siinä ei edes tarvitse kirjoittaa minkäänlaista syytä, miksi halutaan erota. Nimet vaan paperiin ja se on siinä. Ihan hirveää!😠

Huomenna mieheni lähtee kolmeksi päiväksi eri paikkakunnalle opiskelemaan ja jään lasten kanssa kotiin. Jotenkin tässä asiassa ei pelota ja mietitytä (ainakaan vielä) miten illat siellä viettää. Uskon ja toivon että hän on saanut kovan opetuksen, mutta silti en ole sinisilmäinen...

Yritän ajatella, että se mikä ei tapa se vahvistaa! Pitäkää peukkuja, että kestän totuuden romahtamatta☹️

Voimia kaikille ongelmien kanssa taisteleville🙂👍