Hei sinulle nimimerkki "toivonsa menettänyt",
tuntui oikein pahalta lukea sun kertomustasi elämästäsi ja tunteistasi.Varmaankin helposti käy ihminen -kuka vain- katkeraksi, jos joutuu aina olemaan syrjässä sen ihmisesn elämässä, jossa oikeastaan pitäisi olla se numero 1. Ensin urheilu ja nyt sitten alkoholi ovat tärkeimpiä.
Sun huoleksesi jää lapset ja koti ja kaikki muukin ja mies vaan elää omaa sairasta elämäänsä, välittämättä toisista.
Tunnen entisiltä ajoilta tilanteen omasta elämästäni. Äijä joi ja minä siedin sitä alkoholin käyttöä,(ja olin kuitenkin katkera).Kieltäydyin näkemästä koko juttua ongelmana. Selittelin itselleni asian kulttuuri-eroiksi, siten että, jos äijäni olisi suomalainen, niin kyllä tolla tavalla juopotteleva on selvä alki. Mutta kun hän on kotoisin muualta, niin siellä on toiset tavat ja eri kulttuuri. Näin petin itseäni.
Ja näin tekevät yleensä melkein kaikki aloholistin kumppanina elävät. Mutta siitä pääsin selvyyteen vasta sitten, kun äijä itse oli herännyt ja kokenut kuoleman pelkoa vieroitusoireineen. Silloin menin viimein sinne AA:n omaisten ryhmään ja kuuntelin toisten kohtalotoverien juttuja. Ja kaikilla oli samanlaisia tarinoita kerrottavanaan. Tällä sairaudella on ilmeisesti omat lainmukaisuutensa, jotka toistuvat perheessä kuin perheessä. Koko perhe sairastuu, ei pelkästään se, joka juo. Perheelle kehittyy tietynlainen käyttäytymis- ja kommunikaatiomalli, joka pitää kierrettä yllä.
Et voi muuttaa miestäsi, eikä hän lopeta juomistakaan, vaikka kuinka puhuisit tai olisit katkera tai vaikka mitä. (Jotkut yrittää piilotella pulloja, ettei toinen joisi) Tosiasiassa hän ei pysty enää rakastamaankaan muuta kuin omaa ainettaan, josta on riippuvainen. Silti hänkin kärsii riippuvuudestaan ja on todennäköisesti täynnä syyllisyydentunnetta,josta saa syyn juoda))
Ainoa keino selvitä, tuntuu olevan tämän kokeneitten kertomuksien perusteella se, että tekee itsensä riippumattomaksi alkoholistikumppanistaan, alkaa miettiä omaa elämäänsä ja löytää omalle itselleen tukea ja rakkautta ja elämäniloa. Niitä saat näissä ryhmissä, koska jokainen siellä käyvä tietää tarkoin, millaista sulla on. On opittava rakastamaan itse itseänsä ja huolehtimaan omasta itsestään. Lapsesikin tarvitsevat äitiä, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan. Siten heillekkin tulee positiivinen malli elämästä.
-Tässä muistuu mieleeni yksi esimerkki.Mulle yksi tuttavanainen kertoi, kuinka hänen miehensä oli ollut alkoholin kierteessä ja sitten ,🙂🌻kun tämä tuttavanainen älläsi mennä aa:n ryhmien tapaamisiin, niin ei kulunut kuin kaksi viikkoa, kun hänen miehensä lopetti juomisen. Mieskin alkoi käydä niissä tapaamisissa. Ja molemmat ovat käyneet säännöllisesti niissä jo kaksikymmentä vuotta. Mies on sinä aikana pari kolme kertaa sortunut vähäksi aikaa uudestaan ja sitten taas lopettanut.
Täst tuli pitkä vastaus. Toivon sulle kaikesta sydämestäni voimaa ja viisautta ja oman itsesi rakastamisen taitoa!

Kiitos tuesta matkalainen!
Taas vietän lasteni kanssa iltaa kun iskä lähti viettämään kavereiden kanssa saunailtaa. Mieheni harrastaa erästä pallopeliä ja tämä on se jokavuotinen traditio- pelataan, syödään ja ennen kaikkea juodaan.
Mieheni ei vaan tällä kertaa ottanut huomioon sellaista asiaa, että tyttäremme oli silmäleikkauksessa pari päivää sitten.
Eikö se jo kerro taas jotain?!😠
Keskusteltiin taas ongelmastamme eilen ja mieheni kommentti oli että tää nyt vaan on tällainen rankka vaihe. Kohta alkaa kesäloma ja sit helpottaa, nyt on niin paljon paineita töissä. No huhhuh! Sittenhän se helvetti minulla vasta alkaakin kun on vapaata joka päivä eikä vaan viikonloppuisin. Miehelläni on lomaa 10 viikkoa, että silleen. Itse olen vuorotyössä koko kesän.
Olen suunnitellut ottavani yhteyttä ammattiauttajiin, mutta en vaan vielä ole jaksanut. Sitä paitsi olen siinä pisteessä, etten tiedä haluanko edes enää yrittää koska en kestää niitä jatkuvia takapakkeja ja pettymyksiä.
Miten sinä, matkalainen voit tänään? Oletko opppinut rakastamaan itseäsi kokemuksesi jälkeen?
Minä olen vielä kaukana niistä tunteista, mutta ehkä joku päivä koen vielä senkin...
Onneksi minulla on ihanat lapseni. Niiden avulla jaksan eteenpäin vaikka välillä tuntuukin, että vastatuuli on liian rajua.
Lähden tästä lämmittämään saunaa ja yritän nauttia illasta lasteni seurassa, ottamatta paineita mieheni humalatilasta kun se joskus tulee kotiin.
Kaikkea hyvää!

Hei nimimerkki toivonsa menettänyt. Kiitos kyselystäsi. Olen pikkuhiljaa ajan kanssa opetellut ja oppinutkin itseni rakastamista ja pystyn tunnistamaan omat tarpeeni,niin että voin pitää itsestäni parempaa huolta kuin ennen. Tietenkin mulle tulee välillä takapakkia ja aikoja, jolloin en pysty paljon mihinkään, mutta tiedän kokemuksesta, että ne onneksi!! menee ohi ja mun perusviritys on kuitenkin positiivinen ja elämäänsuuntautuva.
Mieheni on ollut jo 10 vuotta raitis ja monet oireet ovat hävinneet tyystin. Vasta näin jälkikäteen tajuan, miten siedin kärsivällisesti asioita, joita en nykyään ikinä voisi hyväksyä. Toinen sai rauhassa toteuttaa juopon touhujaan ja itse kärsin ja olin katkera. Näen oman osuuteni asiaan. Olinhan osa siitä systeemistä, joka toimi niinkuin jonkun automaatin pyörittämänä.
Kiertokulku loppui, kun tuli havahtuminen. Ja siinä mielessä olen onnellinen. Ei silti, ei ne huolet siihen lopu, elämä on sellaista, että aina tulee silloin tällöin vastoinkäymisiä, mutta ei enää sitä kamalaa kierrettä kuin oli se alkoholijuttu.
Niin että ne voimat vapautuvat ja selviää paremmin vaikeuksista. Juuri tuo kierteessä pyöriminen vie kaikki voimat, eikä jaksa edes lähteä apua hakemaan, niinkuin itsestäsikin kerroit. Sinulla on vielä lapset siinä, joista kannat yksin huolta ja vastuuta parhaasi mukaan. Silti haluan rohkaista sinua lähtemään liikkeelle, vaikka oletkin niin uupunut ja tilanne näyttää sinusta tällä hetkellä toivottomalta.. Tee vaikka jokapäivä harjoitus, että istahdat yksinäsi ollessa ja rentoutat kehoasi ja alat ajatella asioita ja tilanteita elämästäsi,jolloin teit mielestäsi jotain oikein hyvin tai jolloin tunsit rakastavasi omaa itseäsi. Tarkoitan siis elämäsi hyviä aikoja ja tilanteita. Ja sitten voit miettiä,millaisen elämän haluaisit, jos hyvä haltiatar tulisi ja antaisi sulle taikasauvan, jolla voit toteuttaa toiveesi. -Sellaiset ajatukset antavat voimaa ja niillä pääsee helpommin katkerien tunteitten ohesta pois. Tämä on sellainen keino, jota itse olen käyttänyt .
Kirjoitin tämän vastauksen vähän kiireessä. Taisi tulla paljon kirjoitusvirheitä. Toivon sulle voimia ja rohkeutta ja rakkautta🙂🌻🙂🌻

Tervehdys!
En ole jaksanut kirjoitella pitkään aikaan kun tuntuu et voimat loppuu täysin. Yritän käydä pirteänä töissä, pyörittää kotirumbaa ja sietää miestäni. Kuulostaa varmaan pahalta kun sanon sietää, mutta sitä se todellakin on. Pitäisi tehdä jotain mutta en tiedä mistä aloittaa.
Viimeksi kun kirjoitin olin lasteni kanssa kotona kun mieheni oli lähtenyt saunailtaan. Se reissu olikin melko kohtalokas tälle avioliitolle. Aamulla löysin mieheni taskusta pari kortsua, et silleen!
Mitään ei hänen sanojensa mukaan tapahtunut, se oli jonkilainen pila. Mitenhän minua ei sit naurattanut lainkaan?
Vaikka ei mitään tapahtunutkaan niin tuskin mies lähtee ravintolaan kortsut taskussa ihan huvikseen, vai?
Miten koskaan voisi luottaa taas?
Elän täysin lapsilleni tällä hetkellä.
On rankkaa elää näin onnettomassa liitossa, mutta ajatus siitä miten rankkaa olisi aloittaa eroprosessi auttaa jaksamaan aina pienen hetken kerrallaan.
Valitettavaa on, että lapsetkin kärsii tästä tilanteesta, mutta entä sitten jos/kun iskä muuttaa pois?
Sen verran olen saanut järkeä puhuttua miehelleni, että jos joku tästä lähtee niin se ei ole minä ja lapset.
Pitkään oli, että hänhän ei omasta kodista lähde mihinkään!
Sitten tulee seuraava ongelma vastaan, miten selvitä taloudellisesti. Asumme vanhassa omakotitalossa ja kulujahan löytyy.
Talo on meidän yhteinen, enkä pysty/halua ostamaan sitä itselleni. Miksi ei sitten myydä taloa ja muuteta pois kaikki?
Syy siihen on, että siinä tapauksessa lapset joutuisi pois tutusta turvallisesta ympäristöstä ja joutuisivat vaihtamaan koulua. En halua heille enää lisää kärsimystä.
Sanoisin että kaikenkaikkiaan pattitilanne!
Jos ajatellaan jotain positiivista niin onneksi mieheni ei ole koskaan ollut väkivaltainen, mutta...eikö tällä maan päällä olisi mukavempaa olla jos saisi olla onnellinen.
Ehdotin miehelleni että haettaisi apua yhdessä, mentäisi pariterapiaan. Sanoin, että me ei pystytä tätä selvittämään kahdestaan. Keskustelut loppuvat aina syyttelyihin ja ei edetä ollenkaan toivottuun suuntaan.
Hän sanoi siihen et kyllä me tämä kahdestaan saadaan vielä hoidettua, ei tarvita apua.
Miten saataisi tämä vielä toimimaan kun ei edes puhuta keskenään, muuta kun pakolliset asiat.
Kaikesta huolimatta, kaikkea hyvää lukijoille! Yritän jaksaa päivän kerrallaan. Asiaa olisi paljon ja ehkä jonain päivänä jaksan tarttua puhelimeen varatakseni ajan ammattiauttajalta, ehkä!
Olen kuullut, että asioilla on tapana järjestyä. Toivotaan niin.

Hei "toivonsa menettänyt". Aivan kuin omaa tarinaani olisin lukenut. Samat kuviot ja tunteet. Minulla repesi viimeksi tiistaina, kun mieheni tuli vasta yhdentoista aikaan illalla kotiin täydessä seilissä ilman autoa. Seuraavan päivän kommentti oli vain, että mitä pahaa siinä on jos hän vähän sepän kanssa otti olutta. Loppujen lopuksi juominen johtuikin taas minusta ja minun kiukuttelustani edellisviikolla. Sitä olutta oli nimittäin viikon aikana mennyt jo useampana päivänä, milloin enemmän milloin vähemmän. Keskiviikkona työhönlähtö viivästyi usealla tunnilla, kun yrittäjällä ei ole kellokorttia. Ja nämä arkiryyppyillat ovat lisääntyneet viime aikoina. Mies ei ymmärrä, että tällä viikolla yli äyräiden kuohuneet vihantunteeni ja katkeruuteni ovat kaikkien näiden tempausten summa, ei yksittäinen ryyppyilta.

Tämä avioliitto on ollut koko ajan taistelua kuningas alkoholia vastaan. Mies ei tietenkään myönnä ongelmaa vaan minä olen hullujenhuonetta vailla. Ehkä kohta olenkin. Minulla on ollut niin suunnattoman paha olo viimeiset pari-kolme vuotta. Lukuisten pettymysten jälkeen rakkaus on nollassa. Hyvät jaksot eivät riitä enää kuittaamaan toistuvia poissaoloja, rattijuoppouksia. Riitelymme ei ole lapsille parasta mahdollista kuunneltavaa: siihen kuuluu kaikki mahdollinen, vitun ämmästä alkaen. Ehdotustani antabus-kapseleista pidetään aivan naurettavana, kun mitään ongelmaa ei ole. Ongelma on minun pääkopassani. Ennen lasten syntymää kävin al anon -ryhmässä, mutta nykyisin en pienten lasten kanssa pääse toistaiseksi minnekään. En halua aina sisaruksianikaan vaivata, vaikka mielellään auttavatkin.

Raastavin muisto on ehkä se, että hän ei koskaan kyennyt vuosisadan varpajaisten jälkeen hakemaan puolisoaan ja lastaan sovittuna päivänä kotiin. Sisareni toi vaatteita ja toi meidät kotiin. Mies oli lopettanut kyseisenä päivänä ryyppäämisen aamuseitsemältä ja oli sen mukaisessa kunnossa. Kyllähän nyt pari päivää varpajaisiin riittää.

Silti lähdön tekeminen on tuskallisen vaikeaa. Lähteäkö lasten kanssa omakotitalosta vuokralle vuodeksi. Leikkimökkikin on juuri tekeillä. Mies ei suostu lähtemään. Minä saan lähteä, kunhan jätän lapset hänelle. Hän kuulemma pystyy osoittamaan viranomaisille, että olen mielenvikainen jne. Koska emme pysty asiallisesti lasten huollosta keskustelemaan, otin tällä viikolla yhteyttä sosiaaliviranomaisiin. Katsotaan riittävätkö voimavarani tälläkään kertaa avioeron vireille saamiseksi.

Hei "niiskuttaja" ja kaikki muutkin samassa tilanteessa olevat. Tuntui pahalta lukea sinun tarinaasi. Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu ja toivon koko sydämestäni että saat asiat järjestykseen.
Oma tilanne on tällä hetkellä melko ok vaihteeksi mutta jotenkin on sellainen aavistus että "tyyntä myrskyn edellä". Melkein puoli vuotta on menny ettei olla koskettu toisiamme, eletty ns. omaa elämää saman katon alla. Nyt tuntuu että jospa vielä kuitenkin saatas tämä toimimaan. Tiedän että niin olen ajatellut lukemattomia kertoja ennenkin ja pettymys on ollut valtava kun asiat ei olekaan mennyt niinkuin luulin.
Mieheni on ryhdistäytynyt huomattavasti,mutta...onko se taas ohimenevää?
Lasten takia on pakko yrittää unohtaa inhottavat asiat ja toivoa parasta. Tiedän myös sen, että kovin montaa pettymystä en kestä enää.
Minun vihani ja katkeruuteni ei häviä hetkessä ja tuntuu siltä, että tarvitsen siihen ammattiapua. Katkeruuteni ei johdu pelkästään mieheni juomisesta vaan siihen löytyy myös syyllinen omasta isästäni.
Isäni on aina kohdellut minua ja nuorempaa veljeäni eriarvoisesti ja sen olen saanut tuntea nahoissani lapsuudestani asti. Kaikki mitä olen tehnyt olen tehnyt väärin.
Siitä aiheesta olisi paljon kirjoitettavaa, mutta parempi pysyä alkuperäisessä aiheessa.
Sen verran kerron kuitenkin, että tammikuussa oma isäni sanoi minulle puhelimessa, toivottavasti ei koskaan nähdä enää!
Samalla hän sulki ovensa lapsenlapsilleenkin. Voitteko kuvitella? Miten selitätte lapsille sen miksi ei voida mennä käymään mummon ja vaarin luona ja miksi ei mennä kesällä mökille jne, jne? Isäni on erittäin vaikea persoona ja häntä ei pysty kovin moni henkilö miellyttämään. Syy meidän välirikkoon on se,että avasin suuni ja sanoin omia mielipiteitä mm.eriarvoisesta kohtelusta jne.
Takaisin alkuperäiseen aiheeseen.
Elän tällä hetkellä jonkinlaista koeaikaa mieheni kanssa. Katsotaan päivä kerrallaan ja toivotaan parasta, mutta ei se helppoa tule olemaan.
Odotan kauhulla viikonloppua. Viime viikonloppu meni hyvin eli eiköhän sieltä ole tulossa jotain ihan muuta vaihteeksi, ettei vaan pääse tottumaan mukavaan elämään. Se siitä positiivisesta asenteesta!
Olehan yhteyksissä niiskuttaja ja kerro miten teillä menee, onko miehesi jatkanut törpöttelyä vai onko ymmärtänyt kohdelleensa sinua väärin.
Pidän peukkuja!🙂
Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille!

Palaan vielä tuohon asiaan, että yritetään lastenkin vuoksi. Olen miettinyt, että millaisen mallin me annamme rakkaudesta pienille lapsillemme. Rakkautta täynnä olevassa parisuhteessahan isä ja äiti pussailevat, halailevat, kulkevat käsi kädessä yms. pientä kivaa. Entä jos lapset eivät koskaan näe tällaista, toistavatko he samaa tunneköyhää mallia myöhemmin omassa elämässään. Aivan varmasti lapsetkin vaistoavat, että kaikki ei ole hyvin.

Minä en vaan tällä hetkellä pysty suukottelemaan tai hieromaan ystävyyttä. En kerta kaikkiaan uskalla, kun aina saan nenilleni. Tuo sanontasi "tyyntä myrskyn edellä" kuvaa hyvin elämää. Kaikki voi olla esim. pari viikkoa täydellistä: puuhataan pihalla, retkeillään, siivoillaan yhdessä jne. Sitten mies lähtee asioille ja tunnit vierivät: tavataan tuttu jota ei olla aikoihin nähty, otetaan yhdessä muutama olut, jäädään suusta kiinni, tunnit vaan vierivät, sitten onkin otettu jo riittävästi olutta ja "pirun sarvet" ovat kasvaneet. Silloin on sama soittaessani esitänkö asiani ystävällisesti tai kiukkuisesti. Lopputulos on sama. Tulen, tulen, ihan kohta. Se ihan kohta voi olla myös aamuneljältä. Mopo karkaa hyvin usein käsistä.

Moi,
kirjoitin vähän aikaa sitten tänne masennuksestani, mutta oli tosi merkillistä lukea noista peloista ja miesten ryyppäämisestä sen takia, että kuulosti niiin tutulta. Luulen, että masennukseeni syyt juontuvat osittain myös sieltä, isomman lapsen vauva-ajasta alkaen varsinkin. Meillä kun oli ihan samanlaista, aina elin pelossa josko joku soittaa ja pyytää miestä kaljalle tai tapaa jonkun tutun tai jää töiden jälkeen ym. ym. ja jos joskus itse menin sovitusti tyttöjen kanssa ulos, niin "kosto" seurasi välittömästi, samana tai seuraavana iltana. Miehen ei tietysti tarvinnut sopia ryyppäämisiään etukäteen! Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta sen jälkeen kun mulla diagnosoitiin tämä masennus (toukokuussa), mies tuli kerran jos toisenkin humalassa kotiin ja vielä autolla!
Varmaan johtuu siitä, ettei osaa käsitellä asiaa, mutta ei tosiaan helpota tilannetta yhtään. Enkä osaa neuvoa ketään. Itse muutin lapsen kanssa pois kun hän oli viisivuotias, mutta kuitenkin palasin takaisin 5 kuukauden jälkeen. Eronkin laitoin vireille, mutta hakemus raukesi, kun puoli vuotta oli kulunut ja muutimme takaisin yhteen. Olemme käyneet muutamaankin otteeseen pariterapiassa perheneuvolassa, mutta koen ettei siitä juuri ole hyötyä, kun mies puhuu siellä että kaikki sopii ja on ok muttei niitä sovittuja asioita kuitenkaan toteuteta mitenkään.
Sitten saimme toisen lapsen, joka on nyt kolmevuotias, ja molemmat lapset tulevat isänsä kanssa hyvin toimeen. Minua vaan jäytää aina pelko, ja luottamus on kadonnut. Eikä kukaan tietenkään oikein usko, että mieheni käyttää liikaa alkoholia, kun on "niin kiltti ja kunnollinen", vie ja tuo lapsia ja käy töissä ja tamppaa mattoja ym. ym. En ole oikein jaksanut enää esittää anoppilassakaan, jossa mieheni on supersankari. Anoppi ei halua tietää mitään alkoholinkäytöstä, minähän se ilkeä ja nalkuttava akka vaan olen, laiska jne. ja mies raataa, täytyyhän sillä jotain iloakin elämässä olla. Voimia teille kaikille jotka kamppailette näiden ongelmien kanssa, tehkää niin kuin teistä tuntuu oikealta! Ei ole mitään järkeä kärsiä, teistä tulee vaan katkeria ja pahimmassa tapauksessa sairastutte itse, kuten minulle kävi..

Moikka!
Kiitos kun jaksatte kirjoittaa omasta samantyyppisestä elämästänne.
Välillä tuntuu niin yksinäiseltä ja et kaikki kaatuu päälle.
Nyt on taas niin epätoivoinen olo et tekisi mieli vaan luovuttaa, antaa periksi tässä taistelussa.
Olen miettinyt luottamusasiaa mikä minun mielestäni olisi ehdoton parisuhteessa.
Eilen juttelin erään ystävän kanssa puhelimessa ja hän sanoi nähneensä mieheni ravintolassa (se kerta mistä aikaisemmin mainitsinkin). Kysyin suoraan et miten mieheni käyttäytyi siellä?
Ystäväni oli hieman vaivautuneen oloinen ja sanoi ettei ollut hirveästi seurannut mieheni tekemisiä mutta että oli ollu tanssimassa jonkun naisen kanssa.
Sain mieheltäni selville vähän asioita, käyttäen pientä juonittelua hyväksi.
Hitaita oli tanssittu useampia, ei ollut laskenut määrää ja samaan aikaan olivat poistuneet ravintolasta, mutta eri suuntiin.
Itse olen sen verran vanhanaikainen että olen sitä mieltä et hitaat on aika intiimejä hetkiä kahden henkilön kesken.

Viime yö meni sit taas valvoessa ja miettiessä oikeata ratkaisua. Itsetuntoni on tosi pahasti miinuksen puolella. Monet ei voi ymmärtää miten se on mahdollista kun ulkonäköni on suht ok ja minulla on kolme ihanaa lasta, aviomies jne., jne. Itseluottamushan ei aina ole kiinni siitä miltä asiat ulospäin näyttää.
Minua on poljettu alas lapsesta saakka, olo on ollut riittämätön melkeinpä koko elämäni ajan.

Tiedän että parisuhteessa on kaksi osapuolta ja että minun käytös on ollut kaikkea muuta kun hyvää tänä keväänä, mutta...
Kerroin aikaisemmin mieheni alkoholin käytöstä mikä vaikuutta taas minun käytökseeni erittäin paljon. saman asian kokeneet kyllä ymmärtää. Yritän olla syyttämättä itseäni mieheni ongelmasta, mutta...

Ehdotin jälleen kerran että mentäisi pariterapian, haettaisi ammattiapua, mutta ei. Mieheni ei lähde "kallonkutistajalle" niin hän asian esitti. En vaan ymmärrä miten tällainen umpisolmu saadan auki kun aina tule riita ja erimielisyyksiä kun yritetään keskustella asiasta. Jotenkin tuntuu, että tää on menetetty jo, paluuta entiseen ei ole.
Meillä on niin paljon vihaa ilmassa, etten todellakaan tiedä miten tästä selvitään. Mieheni mielestä maalaisjärki auttaa, muuta apua ei tarvita.
Viime yönä kun "keskusteltiin" ni sanoin miehelleni, etten saa enää edes nukuttua, että tulen hulluksi.
Mieheni kommentti siihen oli, et pitäisköhän minun mennä hoitoon?!
Pelottaa jo sekin et tätä menoa uupumus todellakin iskee.😭
Miten saisin itselleni jonkinlaisen mielenrauhan ja jaksaisin hakea itselleni apua?
Töissäkin pitäisi jaksaa käydä ja olla hyvä äiti lapsille. Sen lisäksi pitäisi muuttua hyväksi aviovaimoksi, ettei hänen tarvitsisi hakea lohtua muualta. Pitäisi pystyä unohtamaan menneet ja katsoa eteenpäin positiivisin mielin.

Yritän saada jotain aikaisiksi huomenna kun on vapaapäivä. Yritän jaksaa soittaa ja varata aikaa ammattiauttajalle.
Jotain on nyt tehtävä pikaisesti ennenkun oman jaksamisen kannalta on liian myöhäistä.
Kaikkea hyvää!

Mieheni kommentti siihen oli, et pitäisköhän minun mennä hoitoon?!
Pelottaa jo sekin et tätä menoa uupumus todellakin iskee.😭
Miten saisin itselleni jonkinlaisen mielenrauhan ja jaksaisin hakea itselleni apua?
Töissäkin pitäisi jaksaa käydä ja olla hyvä äiti lapsille. Sen lisäksi pitäisi muuttua hyväksi aviovaimoksi, ettei hänen tarvitsisi hakea lohtua muualta. Pitäisi pystyä unohtamaan menneet ja katsoa eteenpäin positiivisin mielin.

Yritän saada jotain aikaisiksi huomenna kun on vapaapäivä. Yritän jaksaa soittaa ja varata aikaa ammattiauttajalle.
Jotain on nyt tehtävä pikaisesti ennenkun oman jaksamisen kannalta on liian myöhäistä.
Kaikkea hyvää!

hei toivonsa menettänyt,
luin sun kirjoituksesi ja varsinkin pisti silmään nämä viimeiset, joita lainasin tähän. Ei se ole ihme, jos sinua uuvuttaa.! Ethän sinä voi olla kaikkea tuota, mistä kirjoitat ja itseltäsi vaadit. Kun sun on oltava äitinä hyvä, käytävä töissä ja vielä kaikenlisäksi yrittää olla hyvä aviovaimo!. Eihän sellaiseen kukaan pysty sinun tilanteessasi. Eikä sun miehesi juo sentakia, ettet sinä olisi hyvä aviovaimo. Jos hän sellaista itselleen uskottelisikin, niin se on tekosyy. Alkoholin ongelmissa taistelevat keksivät ja löytävät aina syitä juomiseensa.Ja syypäitä ovat aina toiset, ei koskaan itse. Et sinä hyvä ihminen, siihen voi paljon vaikuttaa. Ainoa, mihin voit vaikuttaa on oman itsesi elämään.Siten että huolehdit omasta hyvinvoimisestasi ja terveydestäsi ja teet itsesi riippumattomaksi (sisäisesti) hänen juomisistaan. Anna hänen itsensä ottaa vastuu omista teoistaan, hän ne seuraukset joutuu loppujen lopuksi kantamaan.
Tiedän, että tämä on erittäin vaikeaa. Mutta silti! Sinä olet se tärkein ihminen ja sinun elämäsi tulee olla hyvää ja onnellista.🙂
On varmaan hyvä, jos jaksat mennä ammattiauttajalle. Voit siellä puhua ja miettiä , millätavoin saisit elämäsi onnellisemmaksi ja miettiä niitäkin, mitä lapsuuden aikana jo olet kokenut esim, omalta isältäsi. Pidän sulle peukkuja pystyssä, että jaksaisitt soittaa ja varata ajan itsellesi🙂🌻
toivon sinulle voimaa ja ja rohkeutta 🙂🌻

Moikka!
Siitä on tosi pitkä aika kun viimeksi kirjoitin.
Mielialani on vaihdellut iloisesta surulliseen monet kerrat. Tällä hetkellä elän taas toivossa, että vielä joskus pystyn luottamaan mieheeni ja saadaan avioliittomme toimimaan.
Elämä on yhtä vuoristorataa. yhdellä hetkellä elämä hymyilee ja voi mennä hetki niin tuntuu, että elämä romahtaa.
Mieheni on vähentänyt juomistaan huomattavasti ja se on taas vaikuttanut minun käytökseeni erittäin paljon, mutta...miten saa luottamuksen takaisin. Mitä tapahtuu seuraavan kerran kun mieheni lähtee ravintolaan, ylittyykö rima pahemmin kun viimeksi.
Tiedän senkin että jos suhde toimii ja pari on onnellinen, ei tule niin helposti ns ylilyöntejä.

Elän jonkinlaisessa itsesäälissä ja sieltä on vaikea nousta. Heikkoa itsetuntoani on kolhaistu rankasti mutta vielä täältä pohjamudista noustaan. en vaan vielä tiedä miten ja milloin.
Miehelläni on liiankin hyvä itsetunto ja se välil ärsyttää!!!

Tällä hetkellä meillä menee vaihteeksi hyvin mutta hölmö kun olen ja monet kerrat pettyny ni odotan jo seuraavaa alamäkeä. On sellainen olo ettei pysty suunnittelemaan mitään asioita etukäteen kun ei jaksa sitä pettymystä jos meneekin mönkään.
Olen niin pettynyt miehessäni siihen että hän onkin ihan samanlainen kun suurin osa miehistä (anteeksi yleistäminen, pätee myös naisiin). Tarkoitan sillä, että kun kotona menee huonosti vähän pidempään, lähdetään hakemaan lohtua vieraista. Kuvittelin että hän ei sorru siihen, mutta...ehkä siihen oli sit syytä. Läheltäpiti tilanne herätti tajuamaan miten tärkeää on hoitaa suhdetta ennenkun on liian myöhäistä!

Olen miettinyt katkeruudessani sitäkin miten eri asia miehen on lähteä hakemaan lohtua kolmen lapsen isänä kun nainen äitinä. Miehen kropalle ei ole tapahtunut mitään ja naiselle vaikka mitä. Tämä on nyt taas sitä itsesäälissä rypemistä ja suht pinnallista ajattelua mutta elämä on raakaa.
Mikä on nykyisen naisen ihannekuva? Onko se isorintainen ja tiukkaperäinen mimmi vai tyhjärintainen ja löysänahkainen äiti? Tämä nyt oli karkea vertaus, mutta...
Tähän moni varmaan kommentoisi, että miksi äidin täytyisi olla löysänahkainen ja mitä väliä rintojen koolla on jne... Kyl moni tunnollinen usean lapsen äiti ymmärtää miksi ei aina jaksa lähtee salille tai lenkille työpäivän, kaupassa käynnin, ruuanlaiton jne jälkeen.
Inhoan itsessäni sellaista piirrettä että olen liian tunnollinen niin monessa asiassa etten jaksa tai kerkeä irrottautua kotirumbasta ja järjestää omaa aikaa. Mieheni ei estäisi minua, sen tiedän. Saisin varmaan tukea jaksamiselle ja hän hoitaisi lapset, mutta tunnen huonoa omatuntoa jos lähden työpäivän jälkeen viel jonnekin. Olen aina tottunut huomioimaan muut ensin ja sitten itseni ja siihen pitäisi saada muutos.
Kiitos kaikille jotka olette jaksanut kirjoittaa minulle!🙂🌻
Tämä on mahtavaa, että saa purkaa tuntemuksia tällaisessa paikassa ja saa kallisarvoista tukea monelta tuntemattomalta ystävälliseltä henkilöltä. Apunne on tosi tärkeää ja siitä haluankin koko sydämestäni kiittää. KIITOS!!!🙂🌻

Kirjoitukseni oli itsesäälissä rypemistä mutta olo helpottui hieman kun sai purkaa tuntemuksia kirjoittamalla.
Kaikkea hyvää kaikille lukijoille!🙂

Vastaan siis toivonsa menettäneelle ja vähän kaikillekin.
Tämä on tosiaankin oiva foorumi vaihtaa ajatuksia toisten kanssa ja varsinkin näin kirjoittamalla. Eikä KENENKÄÄN tarvitse tunte huonoa omaatuntoa tai tuntea itsensä valittajaksi tai itsesäälissä rypejäksi. Sitävartenhan tässä kirjoitelllaan että saadaan ihan sielumme kylliksi puhua ja purkaa tunteitamme!🙄 Tulinkohan ymmärretyksi!!!
Hienoa että tämä nykyaika ja teknologia on valjastettu myös tähän käyttöön etä saamme huomata ettemmme olekaan yksin kaikkine vaikeuksinemme. Meitä on niin moneksi. Häntä pystyyn vaan ja menoksi... Tiedän kyllä että se tuottaa joskus ylitsepääsemätöntä vaikeutta mutta kun suoriutuu yhdestäkin ylitsepääsemättönmästä aisasta niin saa tuntea suurta iloa kun on voittanut itsensä. Pikkuhiljaa sitä oppii arvostamaan itseänsä eikä enää anna jokaisen lannistaa itseään... Jaksamista kaikille! Myöskin näille hienoille ihmisille jotka ylläpitävät tätä NET-tukea. Minä ainakin olen saanut täältä huomattavan suuren avun. Ja odotan innolla että tukihenkilöni saapuu hyvin ansaitultaan lomalta ja saan taas vaihtaa ajatuksiani hänen kanssaa. Siinä vasta hieno ihminen....

Toivonsa menettäneelle ja muillekin vastaavanlaisissa tilanteissa tuskaileville: Älä turhaan viivyttele avun hakemista liian pitkälle.

Kannattaa lähteä hakemaan ammattiapua hakemaan heti, jos siltä tuntuu. Ei kannata venyttää omaa jaksamistaan äärirajoille asti. Seurauksena voi olla täydellinen uupuminen ja masennus. Siitä taas ei ole mitään iloa kenellekään, ei itselle eikä perheelle. Lapset kuitenkin tarvitsevat turvallisen aikuisen, joten omasta jaksamisesta kannattaa huolehtia hyvissä ajoin. Avun hakeminen ei ole heikkouden tai epäonnistumisen merkki vaan päinvastoin, vahvuutta ja rohkeutta pitää huolta itsestä ja läheisistään. Ammattilaisen kanssa keskustellessa asiat kirkastuvat paremmin itsellekin ja osaa tehdä omia ratkaisuja uusin eväin. Osoite voi olla vaikkapa terveyskeskuspsykologi, perheneuvola tai perheasiain neuvottelukeskus, joita on suurimmilla paikkakunnilla. Tätä net-tukeakin kannattaa kokeilla.

Itse tajusin vähän liian myöhään, että olen päästänyt asiat liian pitkälle. Jaksoin pitkään kannatella masentunutta miestäni, joka ei suostunut lähtemään mihinkään apua hakemaan, vaan halusi selvitä itse. Nyt hänellä meneekin vähän paremmin, mutta lapsemme oireilee rajusti ja itselläni todettiin uupumus ja masennus. Olen hakenut apua meille, mutta mies ei suostu edelleenkään lähtemään mihinkään, suuttuu ja hermostuu lähes aina kun otan asian puheeksi.

Kannattaa myös muistaa, että perheen sekavasta tilanteesta kärsivät lapsetkin omalla tavallaan, vaikka eivät aina sitä näyttäisikään ulospäin.

Jaksamista toivotellen 🙂🌻

Viimeksi kirjoitin että menee hyvin ja taisin myös mainita vuoristoradasta.
Nyt on tämä vuoristorata jäänyt niin alas kun vaan pääsee.
Miten elämä voikin olla näin epävarmaa!☹️

Tänään työkaverini kysyi minulta että mitä tekisin jos tietäisin et hyvän ystäväni mies pettää sitä? Kertoisinko ystävälle totuuden vai...?
Sanoin että itse henkilökohtaisesti haluaisin ehdottomasti tietää jos näin on käynyt.
Työkaverini/ystäväni kierteli ja kaarteli ja lopulta kertoi, että hän puhuu minun miehestäni. Mieheni oli ollut eräällä levähdyspaikalla jonkun naisen kanssa kiihkeässä syleilyssä kesäkuun lopulla. Ystäväni on kerännyt rohkeutta kertoakseen minulle asiasta kokonaiset 1,5 kk.
Se sitten siitä toivosta pelastaa tämä avioliitto!
Mieheni versio asiasta oli että hän on tavannut naisen tasan kaksi kertaa. Yhden kerran ravintolassa (silloin kun oli kortsut mukana) ja toisen kerran tämä edellä mainittu tapaus.
Aikaa näiden tapahtumien väliin kertyy yli kk ja miten kaksi ventovierasta henkilöä hyökkää samantien toistensa kimppuun toisella kerralla?
Ystäväni mies näki kun he hyväilivät toisiaan kiihkeästi heti kun pääsivät tapaamispaikalle, toinen autolla ja toinen pyörällä.
Taas tuli mieheltäni kommentti että mieti millaista meillä oli silloin. Oikeuttaako se sitten tuollaiseen käytökseen, tämäkö on sitä ns. maalaisjärkeä mikä mieheni sanoi auttavan meidän liiton pelastamiseksi.
Pitäisiköhän kokeilla, jos vaikka helpottaisi! Hehheh!
Ajoin mieheni pois kotoa illalla. En yksinkertaisesti jaksa sitä valepukkia, petturia katsella. Ihan sama minne meni, luultavasti äitinsä luo, mutta... so what!
Olen erittäin onnellinen, että ystäväni rohkeni kertoa minulle asiasta ja ikuisesti kiitollinen vaikka hän pelkäsi minun suhtautumista asiaan. Tottakai ymmärrän ettei ole helppoa kertoa asiasta mikä tulee sekoittamaan monen ihmisen elämän!

Toivottavasti olen yhtä päättäväinen ma aamuna kun lähden hakemaan avioeropapereita.
Kertokaa ystävät hyvät mitä minun pitäisi nyt tehdä, mistä saan voimia aloittaa tämä rumba?
Minulla vaihtuu luultavasti työpaikkakin ensi kuussa ja teen edelleen 2-vuorotyötä. Nuorimmainen lähtee esikouluun, miten saan järjestettyä hoidot jne. Miten käy meidän yhteisen talon, pitääkö meidän muuttaa eri paikkakunnalle jolloin koulu vaihtuu jne. 😯🗯️

Jotenkin tänä iltana nousi sisu kattoon ja nousi kapina, että näytän miehelleni mitä se menettää, että olisiko kannattanut miettiä tarkempaan ennenkun lankesi syntiin!
Vieläkin hän sanoo ettei ole koskaan pettänyt minua. Justiinsa joo ja siihen pitäisi uskoa. Onko pettäminen ainoastaan sitä että mennään sänkyyn? Missä se raja menee?

Pitäisi yrittää käydä nukkumaan mutta jostain syystä ei nyt nukuta.
Hyvää yötä!

Hei toivonsa menettänyt!

Olen todella pahoillani, että suhteenne on mennyt tuohon pisteeseen.😞 Tilanteesta missä toinen pettää on lähes mahdotonta palata entiseen. Voiko toiseen enää ikinä luottaa? Jos päättää vielä yrittää ja jatkaa liittoa on edessä monen vuoden projekti, jossa luottamusta ansaitaan puolin ja toisin.

Kysyit onko oikeutettua pettää jos menee huonosti... ei missään tapauksessa. Avioliittoa pitää kunnioittaa ja siihen pitää sitoutua niin mielellä kuin ruumiilla. Eihän koko avioliitolla ole mitään merkitystä, jos samalla ylläpidetään muita suhteita aina kun menee vähän huonommin tai muuten vaan kiukuttaa.

Jos olet päättänyt hakea eroa niin toimi rauhassa. Kun olet vienyt eropaperit käräjäoikeuteen, on sinulla puoli vuotta aikaa hoitaa muut asiat kuntoon (muutto jos edes tarpeellista), ennen kun ero tulee virallisesti voimaan.

Olit huolissasi miten lasten hoito sujuu ja työpaikan vaihdoksestasi. Sanoisin sinulle, että älä huoli... asioilla on tapana järjestyä. Yksinhuotajan sinulla on käytettävänäsi enemmän kelan tarjoamia tukia, joten voit varmasti hankkia lapsellesi hoitajan työssä olo ajaksi. Esikouluhan on maksuton ja se kannattaa aloittaa sellaisessa paikassa, missä annetaan myös iltahoitoa. Ja ainahan kannattaa muistaa, että vaikka teidän riitanne eroittavat teidät toisistanne, on lapsella edelleen molemmat vanhemmat. Jos mahdollista on miehelläsi velvollisuus osallistua lapsen hoitoon kuten hän avoiliiton jatkuessa olisi tehnyt.

Toivottomuuteen ei kannata vaipua, sillä mahdollisuuksia on monia. Minäkin pyöritän yh-arkea neljän koululaisen ja yhden tarhalaisen kanssa, vaikka itse olen päivät työelämässä mukana. Voin kertoa, että monesti olen ajatellut, ettei asiat voi enää järjestyä, mutta aina on järjestynyt.Ja ihanaa, että sinulla on ystävänä työkaveri, joka varmasti tukee sinua kaikin mahdollisin keinoin.

Kokemuksesta voin kertoa, että erotessa kipu on karmea... varsinkin petetyllä osapuolella, mutta työllä ja tuskalla siitä vaan on yritettävä päästä ohi. Koska tilanteenne on ollut epävakaa jo aika pitkään arvaan, että kipu on sinulle jo tutuksi käynyttä tätä päivää.

Voi kun osaisin auttaa enemmän... toivon sinulle hirveästi voimia🙂👍 ja olet ajatuksissani. Kerrothan kuulumisiasi. ystäväsi ruuth🙂🌻