mulla on vähän samansuuntanen tunne, valitettavasti. Ehkä jonkun elämä pysähtyy siihen "kynnen katkeamiseen" ja tältä palstalta saa myötätuntoa sille.

Myötätuntoa mäkin sain, mutta eihän se elämää korjaa.

Minkähänlainen tuki sitä elämää sitten korjaisi - voiko tällaisen sivuston kautta odottaa muuta kuin jonkinlaista mukanaelämistä, myötätunnon ilmausta, tunnetta että ei ole yksin murheineen.

Monet tänne kirjoitetut asiat ovat lähtökohtaisesti niin syvältä liikuttavia, että yksinkertaiset sanat tuntuvat melko kalpeilta kannanotoilta.

Läheisen menettäminen on varmaan pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Selviytymistapoja on monenlaisia - tunteet vaihtelevat laidasta laitaan: kaipausta, rakkautta, vihaa, epäuskoa, kaiken lopullisuuden ymmärtämisen vaikeutta... jollekin tuo lohtua kun voi kirjoittaa tuntemuksiaan ja joku niitä lukee (vaikka ei vastaisikaan niin siitä jää merkintä aiheen otsikon viereen), toinen haluaa vastauksia - vastauksia, joita on mahdoton antaa. Ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. On vain mieli, joka reagoi voimakkaasti - mieli, joka tahtoo taistella ja luovuttaa yhtä aikaa - se on sellainen myllerrys, ettei se oikene hetkessä. Voiko kukaan muu kuin ihminen itse korjata omaa elämäänsä?

Elämä on jatkuvia valintoja, kriisin kohdatessa erityisesti - kauanko taistelee mahdotonta vastaan. On vaikea hyväksyä sitä että joku vain on poissa tästä elämästä, lopullisesti. Jossain kohtaa tulee aika, kun se vaan on pakko hyväksyä ja yrittää koota itsensä jatkaakseen. Joku tuntee loppuelämänsä olevansa uhri, se joka aina kärsii vääryyttä kaikessa ja etsii sitä kaikesta. Toinen opettelee toisenlaisen ajattelutavan, on kiitollinen siitä mitä on ollut ja toivoo että löytää vielä tapoja olla onnellinen. Itse kallistuin jälkimmäiseen ja suosittelen sitä muillekin. En silti väitä että se sujuisi helposti... kyllä siinä saa ajatuksiaan tomuttaa ihan urakalla ja monta kertaa aloittaa alusta uudelleen.

Oodi kirjoitti 15.7.2008 20:43

Minkähänlainen tuki sitä elämää sitten korjaisi - voiko tällaisen sivuston kautta odottaa muuta kuin jonkinlaista mukanaelämistä, myötätunnon ilmausta, tunnetta että ei ole yksin murheineen.

Monet tänne kirjoitetut asiat ovat lähtökohtaisesti niin syvältä liikuttavia, että yksinkertaiset sanat tuntuvat melko kalpeilta kannanotoilta.

Läheisen menettäminen on varmaan pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Selviytymistapoja on monenlaisia - tunteet vaihtelevat laidasta laitaan: kaipausta, rakkautta, vihaa, epäuskoa, kaiken lopullisuuden ymmärtämisen vaikeutta... jollekin tuo lohtua kun voi kirjoittaa tuntemuksiaan ja joku niitä lukee (vaikka ei vastaisikaan niin siitä jää merkintä aiheen otsikon viereen), toinen haluaa vastauksia - vastauksia, joita on mahdoton antaa. Ei ole oikeaa eikä väärää vastausta. On vain mieli, joka reagoi voimakkaasti - mieli, joka tahtoo taistella ja luovuttaa yhtä aikaa - se on sellainen myllerrys, ettei se oikene hetkessä. Voiko kukaan muu kuin ihminen itse korjata omaa elämäänsä?

Elämä on jatkuvia valintoja, kriisin kohdatessa erityisesti - kauanko taistelee mahdotonta vastaan. On vaikea hyväksyä sitä että joku vain on poissa tästä elämästä, lopullisesti. Jossain kohtaa tulee aika, kun se vaan on pakko hyväksyä ja yrittää koota itsensä jatkaakseen. Joku tuntee loppuelämänsä olevansa uhri, se joka aina kärsii vääryyttä kaikessa ja etsii sitä kaikesta. Toinen opettelee toisenlaisen ajattelutavan, on kiitollinen siitä mitä on ollut ja toivoo että löytää vielä tapoja olla onnellinen. Itse kallistuin jälkimmäiseen ja suosittelen sitä muillekin. En silti väitä että se sujuisi helposti... kyllä siinä saa ajatuksiaan tomuttaa ihan urakalla ja monta kertaa aloittaa alusta uudelleen.

olet enemmän kuin oikeassa!
purin katkeruuttani täysin väärään osoitteeseen:
anteeksipyyntö,vilpitön sellainen.tilanne sai ja saa edelleenkin jonkiasteisia
aivomyrskyn kaltaisia tiloja päänupissa.harmi että moderaattori edes julkaisi koko
katkeran vuodatukseni.
halusin kai että joku täälläolevista lukijoista osoittautuisi taikuriksi tai jumalaksi ja kirjoittaisi jotain tyyliin,okei,mä tuun ja korjaan tilanteen takaisin ennalleen.puhallan
sen pois ja entinen elämä jatkuu taas.
Kiitos viisaista sanoistasi.

Luulenpa surusilmä, että anteeksipyyntösi on tarpeeton joskin tietysti kertoo sinusta ihmisenä, että osaat ottaa muutkin huomioon 🙂🌻 - uskon, että tämä paikka on juuri se johon voi pahan olonsa purkaa julkinähtäväksi, ehkä he julkaisivat sen juuri sen takia että näitä tuntemuksia on varmasti monella. Sitä jokainen toivoo että elämässä kävisi kuin elokuvissa - onnellinen loppu ja kaikki hyvin. Mutta kuten kaikki tiedämme, se on vain toiveajattelua. Välillä on henki loppua kivirekeä vetäessä mutta jossain kohtaa taas helpottaa. Kirjoitellaan ja puretaan tuntoja, yhdessä ja erikseen, toivon sinulle voimia vaikeassa tilanteessasi 🙂👍

niin,"elämä" kai sitten jatkuu.toisenlaisena,sellaisena kuin en haluaisi.Pahinten hetkien välissä opettelen ajattelemaan kaikkea sitä mistä en olisi tahtonut luopua.,hmistä,josta en olisi mistään hinnasta suostunut luopumaan,elämän ylimääräisenä,ansaitsemattomana lahjana minulle.monelle muullle myös.Olen oikeasti kiitollinen sanan syvimmässä merkityksessä siitä, että sain kokea ajanjakson,joka
oli täynnä rakkautta ja kaikkea ihanaa.onnellista aikaa.
Kaikki se,mitä sain,on minussa voimavarana sisälläni. Ja tiedän että se oli jotakin niin extraa,että se kantaa voimavarana tämän loppuelämäni ajan.
Helpointa olisi nyt kääntää selkänsä koko elämälle,maailmalle,kaikelle.kovettua.katkeroitua.muuttua kiveksi.
Mutta rakkaani ei sitä tahtoisi,ei koskaan.Hänen takiaan en suostu siihen osaan.
niin valitsemalla mitätöisin kaiken sen hyvän,mitä lahjaksi sain.
Kiitos ymmärtäväisyydestä.
mikään ei ole helpompaa,kuin lyödä, loukata,satuttaa ja repiä rikki kaikki silloin kun omaan itseen sattuu,kuten ensin tein.
ainoa asia,mitä sillä saa aikaiseksi sen lisäksi että aiheuttaa kipua myös muille,on se, että myös omaan itseen sattuu entistä enemmän.
Hyvää loppukesän jatkoa teille kaikille,ja voimia omaan taisteluunne vastoinkäymisissä.