tuhoisat käyttäytymismallit ja niistä eroon pääseminen
Hei!
Seurustelin pitkät 11 vuotta exäni kanssa. Alku oli ihanaa ja mentiin suht nopeasti kihloihinkin tarkoituksena avioliitto. Ostimme yhteisen kodin ja suunnittelimme perheen perustamista. Exäni muuttui, hän petti, valehteli ja muutoinkin kohteli minua kaltoin. Kaiken huipuksi jätti oman lainansa lyhennykset ja kaikki muutkin laskut maksamatta, jolloin pankki pakkolunasti asuntomme. Miehelläni meni luottotiedot tietenkin ja oli vähällä, ettei mullakin mennyt. Laittoi pettämiset ja rahasotkut jonkun ikäkriisin piikkiin ja lupasi, ettei enää pelleile elämällämme. Annoin anteeksi ja pelleily jatkui. Olin koko nuoruuteni ja alkuaikuisikäni ollut hänen kanssaan niin en uskaltanut lähteä. Pelkäsin jääväni yksin. Lopulta tutustuin toiseen mieheen ja hänen tukensa turvin jätin nykyisen exäni.
Toki exäni kovasti tappeli vastaan ja toisteli lausetta ”anna mulle viikko aikaa todistaa, että sä olet väärässä”. Oi, ku kiva kokonainen viikko todistelua kuinka mä olen väärässä ja hän ei ole tehnyt mitään aiheuttaakseen tän eron. En antanut enää mahdollisuutta exälleni vaan päädyin tän uuden, minut ritarin tavoin pelastaneen urhon syliin.
Sitten päästäänkin nykyiseen ongelmaani: Olemme tunteneet nykyisen mieheni kanssa kaksi vuotta, joista naimisissa ollaan oltu puoli vuotta. Mentiinhän me turhan nopeasti naimisiin, mutta se nyt ei ole ongelman ydin. Rakastamme toisiamme yli kaiken, mutta riitojen aihe olen aina minä ja mitä minä teen väärin. Tietysti aikuisena pystyn myöntämään, että niinhän minä teenkin, väärin siis. Yhdentoista vuoden aikana entisessä suhteessani opin vahingollisia käyttäytymismalleja, joista en ole päässyt eroon. Esimerkiksi, kun mun on paha olla yritän kätkeä sen, koska niin entisessä parisuhteessani toimittiin. Eihän mun exää edes kiinnostanut, jos mulla oli joku hullusti. Aviomieheni huomaa kuitenkin pahan oloni ja hermostuu, kun en kerro hänelle, mikä on vaan yritän viimeiseen asti itkun sekainen irvistys naamalla vakuuttaa ” ei tässä mitään”. Toinen on valehtelu, pienet valkoiset valheet. Ne eivät ole tässä avioliitossa sallittuja, mutta entisessä suhteessa ne olivat elinehto.
Mitä olette mieltä pystyykö koko nuoruuden ja aikuisiän rakentuneista käyttäytymismalleista päästä eroon kolmikymppisenä? En haluaisi tuottaa miehelleni pettymystä kerta toisensa jälkeen.
Moikka, kyllä pääsee jos on itsellä tahtoa ja sulla näyttää olevan motivaatiota kun kipu on noinkin kova ja näkyvä.
Hae ammattiapua, mene vaikka omalle terveyskeskuslääkärille tai soita kriisikeskuksen puhelimeen. Tai valtakunnalliseen palvelunumeroon, josta saat apua miten edetä hakiessasi apua.
Noi solmut on avattavissa jos on tahtoa. Mä näen tilanteessasi jotain samaa itteni, ja kiltteydestä kipeiden naamiossa: kun ei pysty sanomaan omia tunteitaan tai tuntemuksiaan auki, niin toinen ei saa sitä kuvaa sinusta, mikä oikeasti olet. Ja se, mitä ulospäin lähimmillemme näytämme, antaa viestin heille ja jos et näytä heille mitä mieltä oikeasti olet vaan valitset oppimasi "minussa on tässäkin vika" ajattelumallin ja käyttäytymismallin, niin toinen tulee miltei väkisin ajatelleeksi niin, jollei ole todella terve ihminen ja tajua ottaa itse vastuuta omista virheistään.
Sinun on ehkä otettava vastuu itsestäsi.
Mä katson tätä omasta näkökulmastani, ja liian kilttinä olen itse ottamassa vastuuta omasta elämästäni, enkä kattelemassa toisten elämää ja tonkimassa toisen kakkakasaa. Jokaisella on oikeus ja velvollisuus omaan kakkakasaansa.
Voin hyvinkin olla väärässä, sä ja kehosi tietää mikä on oikein. Puhu. Piirrä , maalaa, tee mitä tahansa saadaksesi asiasi ulos näkyväksi itsellesi ja toiselle.
PS. riitelemisen, oikean riitelemisenkin voi oppia. se alkaa sanoilla ;Minusta tuntuu, että....