Ulkoapäin elän hyvää elämää, melko aina hyvällä tuulella, iloinen, kannustan muita ihmisiä voimaan paremmin, mutta tosiasia on se että elämäni on aivan.. Haluaisin vaan unohtaa kaiken mitä oli minulla ennen lasten syntymää tai sitten teeskentelen itselleni että kaikki on hyvin tai se oli pelkkää unta.

Oma lapsuus oli onneton, kun muistelen sitä nyt aikuisena. Lapsena luulin että se on normaali elämää ja pahempaakin on sattunut tutuille tai nän mä luulen. Elikkä muutaman kerran mua on hyväksikäytetty lapsena noin 6 vuoden iässä. Onneksi se oli vaan mua vanhempi poika eikä mies. Äitini oli yksinhuoltaja ja oli hyvin epävakaa ja löi mua nyrkein hyvin usein ansaitsinpas sitä tai ei. Syyksi riittii jos keskeytin sitä katsomaan telkkaria. Huutoa sain kuulla myös paljon. Elämäni vaikeutui kun aloitin koulunkäynnit, silloin läksyt välillä sujuivat aivan 🤕 Koin lapsena paljon pelkoa ja ristiriitoja omien tunteiden kanssa. Miten äitiä voi rakastaa, kun hän käyttäytyy sillä lailla ja rakastaako hän muka mua? Muistan vielä miten äidin entinen miesystävä riehui meillä usen, pelkäsin hänet todella paljon, etenkin kun hän pahoinpiteli ja raiskasi äitini seinän toisella puolella. Silloin makasin avuttomana sängyllä, pelkäsin liikahtaa ja itkin hiljaa. Tämä siis tapahtui kun olin lhyvin hyvin pieni. Äidin jatkuvat mielialavaihtelut, äkkipikaisuus ja lyöminen jatkui kunnes muutin pois, elikkä olin yli 20 vuotias. Vielä vähän äidiillä asuminen ja itsemurhasta ei ollut kaukana.

Suhde äitiin parani, mutta kävipäs huono tuuri miehen suhteen. Olin kokematon ja taipumus oli miellyttää kaikkia, niinpä koin toistuvaa kivuliasta seksia. Sana ei, ei tarkoittanut miehelle yhtään mitään. Itkin taas hiljaa. Olin ansassa, koin tämän lisäksi jatkuvaa henkistä väkivaltaa. En voinut paeta mihinkään, en äidille, en kavereille. Ajauduin pikkuhiljaa vakavaan masennukseen. Siitä seurasivatpari itsemurha yritystä, henkiin jäin. Tiesin ettei kukaan tule avuksi ja auttaa minutpois tästä jamasta, niinpä pikkuhiljaa harrastusten parissa pääsin jaloilleen ja voin hyvin jonkun aikaa. Parisuhde mieheen parani, kun tein jatkuvasti työtä sen eteen. Mies muuttui hyvin paljon, huomioi minua enemmän, ei enää fyysistä kipua ja henkinenkin väkivalta voin sanoa että on kadonnut. Mitä itse huomisin, niin vaikuttaa siltä että mieheltäni puuttuu täysin empatiaa. Sellaisen kanssa yhdessäelo on vaikeaa, mutta sille ei voi mitään. Siitä huolimatta elämme suht normaalia elämää. Meille syntyi kaksi lasta, josta olemme hyvin ylpeitä ja onnellisia. Mies on hyvä isä ja minä olen onnellinen äiti.

Olen siis koko elämäni saanut kärsiä rakkauden puutteesta. En tiedä miltä tuntuu kun toinen välittää sinusta ja pitää huoltaa. En myöskään tiedä millaista on turvautua toiseen, kun ympärillä on sellaiset ihmiset, paitsi kaveripiiri, se on hyvä. Suhteessa kannan vastuuta kaikesta. Mies ei koske tietokoneeseen, elikkä joudun kaikki asiat hoitamaan itse, myös remppa asiat. Se voi tuntua normaalilta joltakin, mutta minä kannan yksinäisyyttä ja vastuuta jo hyvin pienestä pitäen. Tiedän, että jos sairastuun vakavaan tautiin tai joudun kolariin, niin kukaan ei tule antamaan halausta (miehellä ei ole empatiaa, mutta rakastaa minua), kokemusta on. Elämäni vaikeuttaa se, että anoppi kritisoi minua aina selän takana. Olen huono äiti, kun jätän mihelle lapset puoleksi päiväksi viikossa tai lähden pariksi yöksi rentoutumaan kaverin luo. Olen hyvin vähän erossa lapsista. Hän moittii minua kaikessa, mutta minulle ei uskalla kertoa. Kerran kyllästyin ja kerroin hänelle mitä minä ajattelen hänestä ja että ei ole kiva sekaantua meidän elämään.

Nyt voimat loppuivat. Olen tyhjä. Avauduin anopille mitä sen poika teki mulle ennen ja mitä koin lapsena..se uhkasi minua lapsilla! Avauduin äidille, kerroin lapsuudesta. No se sanoi, että on normaalia että pojat tai teinit voivat pakottaa kaikkeen ikävään. Ja jos otti suihin niin, se on ihan ok. Järkyttävää! Oma äiti vielä. Hyvä etten avautunut hänelle kun olin pieni. Se ei edes muistaa että löi minua tai päästi raivopuuskia minulle. Piti mua hankalana lapsena kun koko ajan hain häneltä huomiota! Totta kai lapsi haluaa tuntea turvaa ja rakkauttaa, sanoin. Anoastaan kaverit ymmärtää minua 🙂

En ymmärrä miten elää, miten voin silti hymyillä ja olla iloinen lasten edessä? Olen oppinut piilottamaan kaiken liian syvälle ja kun vähänkin stressi iskee, niin alkavat oireet tulla. Happea ei riitä, verenpaine ja syke nousee, tuntuu kuin pää lohkeaisi. Tuntuu kuin vapina iskee, mutta sitä ei ehkä huomaa ulkoapäin. Haluan oksentaa. Pakko oireilen varmaan ,kun on suuri tarve hoke sana ”ei”. Syyllisyys valtaa ja omatunto nolla.

Haluaisin jatkaa elämääni, en kestää enää stressiä, kun pitää vielä opiskella loppuun. Pelkään että jätän opinnot kesken. En tiedä miksi kirjoitin tänne. On vaan niin yksinäistä, niin turhautunut ja lähipiiri pitää minua nyt sairaana ja pahentavat omilla teoilla mun oloa.
Onko kukaan päässyt eroon hyväksikäytöstä, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja/tai kurjasta lapsuudesta? Kunnalliset terapeutit ovat tehottomat. Ajattelin mennä fokusoituun traumaterapiaan. Onko kellään siitä kokemusta?

Ihmettelen välillä miten jaksan aina hymyillä olla hyvällä tuulella kaikesta huolimatta. Välillä alan uskoa mitä äitini sano, se on täysin normaalia, mun kokemukset. Onko näin?