Hei mies1966!

Minulle tuli tosi paha mieli puolestasi. Tuo puhuminen on niitä avioliiton asioita, jotka huomaa usein vasta siinä vaiheessa kun se alkaa olla myöhäistä. Pitäisi uskaltaa ottaa vaikeat asiat esille ja keskustella. Nyt älä käsitä, että minä olisin puhumisen ammattilainen. Nimenomaan minulta puuttuu tämä taito ja sen ja monen muunkin asian takia 22 vuoden avioliitto taitaa kaatua.

Mutta jos vaimosi on uuden löytänyt, et pakottamalla häntä saa luonasi pysymään. Voihan olla, että vaimosi käy mutkan toisen luona ja huomaa, että entinen (siis sinä) oletkin parempi ja olisi tulossa takaisin. Mutta kyllä sinun on annettava puolisosi päättää omasta elämästään. Nimittäin omaa elämääni minäkin mietin ja teen omat ratkaisut, olipa oma mieheni mitä mieltä tahansa.

Tiedä häntä, lohduttaako tämä minun viestini sinua ollenkaan. Toivon sinulle jaksamista ja niin kuin kerran eräässä lehdessä sanottiin "Kriisi on valepukuinen enkeli", niin jossain vaiheessa sinunkin elämäsi kääntyy taas parempaan suuntaan ja varmasti löydät uusia ilon aiheita.

Kaikkea hyvää ja jaksamista, kirjoittele!
Tatuma

Niin, kyllä kaikki sanoo että paistaa se aurinko vielä minullekin, en vain jaksa sitä uskoa nyt. Tiedän sen että ei ketään voi väkisin pitää, mutta mielestäni sen jälkeen kun tajusin virheeni, niin en saanut todellista paikkaa korjata niitä. Hän "pelasi" selkäni takana tosi julmasti, sanoi minulle että minä yritin, todella, mutta on kuitenkin pitänyt koko syksyn ajan säännöllisesti??? yhteyttä siihen toiseen. ☹️

Niin ei se taida paljon auttaa, kun sanotaan, että paistaa se aurinko risukasaankin, kun aurinko on tällä hetkellä niin mustien pilvien takana.

Ymmärsin, että sinulla on tukiverkko ympärilläsi. Puhu heille niin paljon kuin he jaksavat kuunnella. Puhuminen ainakin minun kohdallani on auttanut paljon. Myös psykologin kanssa jutteleminen ei ole mikään huono vaihtoehto, kuljen itse psykologilla, enkä kuitenkaan itseäni hulluna pidä.

Ajatuksin tuen sinua ja toivon jaksamista.

Tervehdys mies1966

Tekstisi on melkein kuin sanasta sanaan omien tapahtumien kanssa. Ei tarvitse kuin lisätä vuosia ja lasten lukumäärää. Aistin samat fiilikset ja vieläkin raapaisee syvältä. Minullakin oli kovat itsesyytökset siitä mitä olin sanonut tai jättänyt sanomatta. Ja ajattelin, että asiat olisivat voineet kehittyä toisin, jos... Niin sanotusti hajosin aivan täysin. Kun tuo alkujärkytyksen valtava stressi ja paine lähtivät sitten purkautumaan, alkoi muistikin vähitellen palautua. Huomasin, ettei itsesyytöksillä ollut mitään pohjaa. Se olinkin ollut minä, joka yleensä oli osoittanut hellyyttä ja kertonut rakastavansa. Se siitä tunteidenilmaisun merkityksestä parisuhteelle. Uskon, että pienet teot ja eleet ovat tässä merkittävämpiä. Mutta eipä toimineet nekään.

Jos sanon, että tapahtumat olisivat ohjautuneet samaan lopputulokseen lähes samalla aikataululla, riippumatta mitä teit tai olit, on sitä vaikea uskoa, kun työstät tätä ’elämän suurinta onnettomuutta’. En uskonut toisten puheita minäkään.

Tämä ei varmaan edelleenkään lohduta yhtään, mutta voisin ennustaa tulevasta, että exäsi ei löydä pysyvää onnentilaa uudesta suhteesta. Arki se koittaa sielläkin. Kun se alkaa rakoilla, on hänellä taas yht’äkkiä runsaasti aikaa ja huomiota lapsille. Hän saattaa tulla ehdottamaan, että palaisitte yhteen. Tai sitten ei. Riippuu, kuinka hyvin hän pystyy olemaan ilman seuraa. Molemmissa tapauksissa uusi mies on kuitenkin, kaikista rehellisistä puheista huolimatta, alitajuntaisessa haussa.

Tämä on raakaa tekstiä, kun tässä foorumissa muuten käsitellään vain tunteita, mutta miten on papereiden kanssa? Ero, ositus, huoltajuus? Niiden kanssa pitäsi kiirehtiä ja käyttää tilannetta hyväksi, kun exä on vielä euforisessa tilassa uudessa suhteessa. Enkä tarkoita käyttää tilannetta hyväksi vedättämällä exää, vaan nyt asiat voivat edetä riitelemättä, ilman kalliita lainopillisia neuvonantajia ja saat nopeasti nimet ja leimat. Jos et ehdi tai jaksa hoitaa näitä, niin voin taata, että kyllä harmittaa, kun hän uuteen suhteeseensa pettyneenä tulee riitelemään rahasta ja lapsista.

Minun on helppo täältä rannalta huutaa, kun olen jo uinut kuiville tällaisesta haaksirikosta.

Iivari kirjoitti 14.03.2007 klo 11:17:

Moi Iivari
Minäkin, vaikka en sanoin sitä sanonutkaan että rakastan sinua, niin aina muistin merkkipäivät, vaikka en olevinaan tiennyt jne. Kyllä minä täältä varmaan nousenkin joskus, vaikka nyt onkin vaikeeta, lapset pitävät minua "hengissä". Vaimoni mietti eropaperia kirjoittamaan ruvetessa vain vähän aikaa että ei, minä en suostu siihen että lapset jäävät minulle (isille), tuttavapiirissä poikkeuksetta kaikki ovat olleet samaa mieltä että hyvä näinpäin, kyllä äitikin hoitaa, mutta minulle he ovat elämäni suola ja pippuri....
On minullakin ajatuksia entä jos olisin toiminut toisin, no ei toista vangita voi eikä väkisin pitää. Minä rakastin ja rakastan edelleen mutta tiet kulkevat nyt erisuuntiin.

Tämä ei varmaan edelleenkään lohduta yhtään, mutta voisin ennustaa tulevasta, että exäsi ei löydä pysyvää onnentilaa uudesta suhteesta. Arki se koittaa sielläkin. Kun se alkaa rakoilla, on hänellä taas yht’äkkiä runsaasti aikaa ja huomiota lapsille. Hän saattaa tulla ehdottamaan, että palaisitte yhteen. Tai sitten ei. Riippuu, kuinka hyvin hän pystyy olemaan ilman seuraa. Molemmissa tapauksissa uusi mies on kuitenkin, kaikista rehellisistä puheista huolimatta, alitajuntaisessa haussa.

Tällä hetkellä kun ovat "tunteneet" toisensa viime kesästä,(tutustuivat netissä), tapasivat, kävivät kahvilla sitten "sovittiin" vaimon kanssa että yritetään vielä niin peli oli kuitenkin käynnissä koko ajan pientä taukoa lukuunottamatta. Toisaalta fiksu se toinen, kun perääntyi kun meillä oli tilanne kesken, mutta nyt ovat tunteet päässeet valloilleen, molemminpuolin. Ero astuu voimaan tässä kuussa ja odotanpa hetkeä milloin sormukset vaihtuvat, ovat kuulemma aivan samanlaisia!! Osituspaperit ovat vireillä, huoltajuudesta on sovittu siten että lapset asuvat isänsä luona, eipä se paljon rahasta voi riidellä, velkaa vain 😉

Tämä on raakaa tekstiä, kun tässä foorumissa muuten käsitellään vain tunteita, mutta miten on papereiden kanssa? Ero, ositus, huoltajuus? Niiden kanssa pitäsi kiirehtiä ja käyttää tilannetta hyväksi, kun exä on vielä euforisessa tilassa uudessa suhteessa. Enkä tarkoita käyttää tilannetta hyväksi vedättämällä exää, vaan nyt asiat voivat edetä riitelemättä, ilman kalliita lainopillisia neuvonantajia ja saat nopeasti nimet ja leimat. Jos et ehdi tai jaksa hoitaa näitä, niin voin taata, että kyllä harmittaa, kun hän uuteen suhteeseensa pettyneenä tulee riitelemään rahasta ja lapsista.

Miten pitkään sinulla meni että toivuit erosta?

Jospa sitä vielä minäkin nousen täältä.

😟😟😟

No nythän sielä puhuu mies ! Hyvä, että noin pystyt analysoimaan tilannetta. Vaikka en mikään lakimies ole, ymmärrän kyllä oikeudenmukaisuuden päälle jotakin.

Että kuinkako pitkään meni toipuessa? Niin, mikä lasketaan jo toipuneeksi? Tiedän, etten koskaan tule antamaan anteeksi, että lapset joutuivat kokemaan tämän ja kantamaan sitä perintöä omaan suhteeseensa. Sanoivat sosiaalityöntekijät mitä vain lasten sopeutumiskyvyistä, niin olen kuullut monelta eroperheistä tulleilta itseltään, kuinka paljon tämä traumaattinen kokemus on vaikuttanut heidän omiin suhteisiinsa.

Olen ollut monessa pahassa paikassa ennenkin ja luulin, että olisin ollut tunnepuolelta terästä ja kestänyt mitä vain toisten jo murtuessa. Mutta kävikin niin, että hajosin lopulta lyhyessä ajassa täysin. Psyyke ja fysiikka murtuivat, enkä viitsi tässä eritellä kaikkia, mutta nukkumisesta tuli melkein mahdotonta ja paino putosi parisenkymmentä vaikka olin normaalipainoinen alunperin. Reseptiä tuli jos jonkinlaista, mutta en syönyt niistä mitään. Enkä mitään muutakaan (viinaa jne.), joka olisi voinut edes hetkellisesti parantaa oloa. Vaikka huomiseen asti ei voinut ajatella, jokin ääni sisällä sanoi, että se on nyt käytävä raskaimman kautta. Minulla myös oli lapset tukenani, enkä voi tässä kirjoittaa, mihin olisin ryhtynyt, jos he eivät olisi olleet jatkuvasti samassa asunnossa.

Sain sen verran kerättyä itseäni kasaan, että lähdin lasten kanssa lomalle. Pari viikkoa kaukana aivan toisessa ympäristössä heidän kanssa, jotka sinua rakastavat ja sinä heitä, laittoi minut oikeille urille ja aika hoiti loput. Nyt ei voisi exän tekemiset enää vähempää kiinnostaa. On tällä hetkellä yksinäinen ja yrittää tunnustella, jos saisi vielä minulta tunteilleen vastakaikua. Koen sen aika kiusallisena ja yritän säilyttää yhtä korrektin ystävällisen suhtautumisen kuin parhaimmilllaan voi viraston palvelutiskiltä saada.

Niin se aikajana. Minulta meni muutama kuukausi päästä tähän vaiheeseen. Olenko päässyt yli vai onko jotain takautumisia vielä odotettavissa. Olisi kiva kuulla muiltakin ryhmän lukioilta mielipidettä/kokemusta tästä. Sitä kuulee miehistä ja naisista, jätetyistä, jotka vatvovat tätä vielä vuosikymmenen jälkeen. Minun ’shokkihoidolla’ saattoi olla nopeuttava vaikutus.

Luulisin, että vaiheet menisivät näin: itsesyytöksistä luopuminen ja samalla realistinen kuva tapahtumiin, tunnesiteen katkaiseminen exään (onnistuu jo helposti kun ensimmäinen vaihe on hoidettu, kun kunnioitus katoaa, hävisi myös rakkaus), nyt ei tule lopuksi mieleen muuta kuin arjen järjestäminen.

Vielä jäi sellainen mainitsematta, että elämä exän kanssa onnistui rapauttamaan itsetuntoni muutaman vaikea viimeisen vuoden aikana kokonaan. Sitäkään en huomannut, ennenkuin lähdin kotoa ulos ja tapasin toisia yksinäisiä. Kun oli jo tottunut elämään sellaisen kanssa, jolle mikään ei riitä, niin se mitä pystyi antamaan näille muuten niin koville sinkkunaisille riitti hyvin, ja ylitti heidän odotuksensa täysin. Alkuhämmennys oli suuri, mutta kun palaute heiltä oli murskaavan hyvä, niin itsetunto alkoi rakentua taas ihan itsestään. Olen kuullut, että pitäisi antaa vuosia aikaa parantumiselle, ennenkuin lähtee uuteen suhteeseen. Minä taasen ehdottaisin, että heti kun olet ensimmäisen vaiheen suorittanut, niin lähdet luomaan tuttavuuksia toisiin yksinäisiin naisiin. Huomaat, että siellä on valtavasti todella hienoja ihmisiä ihan yksin (ja sinä olet hukannut vuotesi tällaisen exän kanssa). Tietysti edellytyksenä tähän, että pää pysyy kylmänä, etkä koskaan lupaa tai anna ymmärtää sellaista, mihin et varmasti ole valmis. No, tuo oli sinulle tietysti itsestäänselvyys, mutta pitää opetella käyttämään sanaa ei.

Toivon todella puolestasi, että saat itsesi oikeille raiteille, etkä pääse suistuilemaan välillä. En voi täältä käsin muuta kuin kannustaa, että "pidä ittes miehenä". Se kiteyttää toimintasäännöt kaikkiin tilanteisiin. Samaa sanoisin naiselle samassa tilanteessa.

P.S. "Toisaalta fiksu se toinen, kun perääntyi kun meillä oli tilanne kesken". Tulkinta: ei se hemmo tuosta muijasta niin kovasti välitä, mutta pelimiehenä tiesi, että irti päästämällä se tulee takaisin.

P.P.S. "ovat kuulemma aivan samanlaisia" Mahdollinen selitys: hemmo on todellakin pelimies, ja on onnistunut heijastamaan ominaan takaisin kaikki ne toiveet ja odotukset, joita muijasi on esittänyt. (sinä et olisi tällaiseen mennyt, koska olet ymmärtääkseni tosimies). Viittaisi lyhytkestoiseen suhteeseen (koska ei tuollaista peiliä kukaan jaksa pitkään kannatella), mutta toivottavasti olen vain kyyninen paska ja väärässä. Sitä paremmat mahdollisuudet sinulla toipua, mitä pitempään pysyvät yhdessä.

Morjens Iivari.
Jos jotain "hyvää" etsii niin tieto siitä että ei ole yksin, auttaa tosi paljon. Minäkin olen ihan hajalla, nukun jollain nukahtamislääkkeellä, mutta silti herään aamuyöstä ja on pahaolla, onneksi lapseni nukkuvat tällä erää minun kanssa samassa sängyssä, (ovat sen verran pieniä että haluavat vielä). Ruoka on puoli väkisin ja vauvan annoksia, ei saa alas, kahvia ei voi juoda aina, oksettaa vaikka ei tule mitään jne. Kyllä täytyy tuota ex:n menoa ihmetellä, kysyin että tajuatko mikä "vauhti" teillä on, niin vastauksena oli vaan että kyllä me tajutaan, olemme jutelleet asioista ja ovat tosi vakuuttuneita asiastaan. Tulee se arki heillekin, onneksi. Tällä hetkellä x on aivan kylmä ja harkitsevainen, ainakin luulee. Kaikki mitä hän/he tekevät on oikein, suunnitelmia on laadittu pitkälle, eiköhän ne sormuksetkin löydä paikkansa kohta kunhan tämä entinen asia on täysin selvä. Hän on kaikista papereistakin kysellyt tyyliin että mikä paperi, mihin nimi. Kyllä minä tästä nousen, se on vain ajan asia, sitten olen vahva ottamaan vastaan mitä tahansa. Mutta kirjoitellaan, tämä on hyvää terapiaa, luulin alussa että kun itkeskelin että olen minä hitto mies kun itken kuin pikkuvauva, mutta totesin että on vahvuus osata itkeä, se auttaa, ainakin minua.

Terve Mies1966,

Et todellakaan ole yksin. Oli yllättävää huomata, kuinka moni muu on joutunut käymään saman läpi ja kuinka samanlaisia tapahtumakulut ovat. Oma kohtalo ei siis ollut milläänlailla ainutlaatuinen. Päinvastoin, ihan tusinatapaus. Olisin voinut itse kirjoittaa aivan samoin sanoin kuin tuo viimeisin kuvauksesi. Vain poistamalla lääkkeenkäyttö ja muuttamalla nuo samat oireet paljon vakavammiksi, joka ikinen lause koski sellaisenaan myös minua.

Toivottavasti sinulla on joitain, joiden kanssa puhua kasvotusten. Ensimmäistä kertaa koskaan käännyin ongelmieni kanssa ystävien ja jopa tuttujen puoleen. Olin kuvitellut, ettei ystäviä olisi enää ollut jäljellä puolentoista vuosikymmenen takaa. Olin väärässä. Jokainen mies, jolle soitin, tarjosi heti apuaan. Tapaaminen per päivä auttoi jaksamaan seuraavaan päivään pahimman vaiheen ollessa päällä. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa heille. Voisinpa tehdä saman sinulle ja samalla keventää vähän tuota velkataakkaa syrämmeltäni.

Ja toivottavasti pystyt saamaan nopeasti kunnolla etäisyyttä. Jos exälläsi ei ole tarpeeksi kanttia, tulee hän pyytämään olkapäätäsi, kun todellisuus joskus kolahtaa. Siinä sitten selviää, löytyykö sisältä miestä, ja millainen. Oletko miettinyt jo valmiiksi, miten hoidat tilanteen? Tarjoatko apuasi ja kuuntelet hänen huoliaan? Vai onko tässä viimein mahdollisuus näpäyttää? Vai pahoitteletko ja pyydät häntä kääntymään jonkun toisen ystävän puoleen? Ikävä sanoa, mutta näistä vain yksi on oikein.

Morjens Iivari
Minäkin olen "nöyrtynyt" ja puhunut avoimesti omasta tilanteesta ja olen huomannut sen että puhuminen kannattaa todellakin ja kun on vielä muutamia tai aika montakin jolle voin puhua KAIKESTA ja tiedän että voin luottaa. He ovat arvossa arvaamattomassa. Kyllä hänellä on kanttia, ei varmaan tule koskaan pyytelemään takaisin, enkä varmaan ottaisikaan. Hän on pelannut sillä tavoin että hän ei voi, vaikka joskus haluaisikin palata. Kyllä minä jossain vaiheessa voin olla kaveri, tuttu tai ystävä, ollaan kuitenkin niin pitkä matka kuljettu yhdessä, edellyttää että hänkin haluaa, itse en tuputa. Voisikohan joku vastaavassa tilanteessa oleva kertoa tunteistaan kun jättää toisen... Miksi, miltä tuntuu ja miten se on kehittynyt siihen pisteeseen että haluaa jättää jonkun, enkä tarkoita vuoden suhdetta vaan paljon pitempää.

Tervehdys kaikille

Täällä yksi erittäin lähellä 22v vuoden parisuhteen(17v aviossa) kaatumista pelkäävä.Asia on sekoittanut kaiken normaalin elämän ja ottanut ohjat. Olemme vielä kriisin keskellä,tuntuu että loppusuoralla.Yhteiselomme on ollut aiemmin todella rauhaisa mutta sitten tapahtui jotain!
Vaimon puhui ensin noin kuukauden :Tässäkö tämä elämä on eikö ole mitään muuta?
En ymmärtänyt silloin tilannetta ja tulevan vakavuutta. Uudenvuodenyönä minulle kerrottiin että hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan ja paras vaihtoehto olisi ero.Maailmani romahti. Itkin,jota en muista tehneeni sitten lapsuuden.Sain hänet kuitenkin lähtemään parisuhdeterapiaan jossa käyty viikoittain siitä saakka. Suhdetta ei ole auttanut mutta itseä kyllä yksilönä.Hänen ainoa motiivinsa erolle on että hän haluaa tuntea ja kokea.

Löytyihän sieltä alkuräjähdyksen syykin,syksyllä oli rakastuttu työpaikalla mutta suhde ei ollut lähtenyt eteenpäin.Suhteesta jäi hänelle tunne että jotain puuttuu.Netistä haku päälle ja duracellpupu vaihde päälle. Minä seurasin vierestä, en silloin ollut vielä "näin" tietoinen asiasta. Netissä toiminta meni jopa raskaasti pornon puolelle. Huomasin tämä ja sain poikki. Netistä jäi kuitenkin yksi seuralainen johon on nyt rakastuttu. Tiedän että ikinä ei ole tavattu mutta sähköisillä välineillä tehty aivan kaikki. En ikinä olisi voinut kuvitellakkaan vaimostani.Esim.puhelimella sitä !! Siis noin 2,5 kk olen taistellut sähköisiä rakastajia vastaan ja olen häviöllä. Alkaa voimat loppua. Kuvitelkaa että vaimoni on jopa jättämässä tyttömme minulle (10V).Hän haluaa vain tuntea ja rakastaa. Pitkässä parisuhteessamme ei varmaankaan ole ollut vime vuosina kiihkeitä tunteita vaan normaalia perheen arkea. Meillä on ollut taloudelline puoli oikein hyvin kunnossa mutta nyt myönnän että yhteisen parisuhteen hoito jäi liian vähälle. Prosessin aikana hän on loukannut minua raskaasti ja minuun on kyllä sattunut ja syvältä. Olen lyhyen matkan kriisimme varrella käynyt kaikki tunteet läpi ja nyt alkaa voimat loppua.

Minulla on edelleen kaksi vaihtoehtoa , tiedän sen: erota tai yrittää yhdessä.Molemmat vaihtoehdot ovat vain niin kovin huonoja.

Kauanko hänen itsenäistymis tai identiteettikasvu kriisinsä kestää ? Sitä en tiedä mutta itse en jaksa kauaa.
Sitä olisi luullut tuntevansa toisen pitkän yhteiselon jälkeen mutta ei näemmä ole.
Tiedän myös sen että erotessamme hän jonkin ajan jälkeen tajuaa että mitä tuli tehtyä eikä sitä todellista tunnetta/rakkautta niin vain löydä. Koittaako paluu yritys ,olenko enää itse siihen pystyvä ja haluanko ? Näistä aivan samoista asioita tuntuu muillakin olevan puhe. Maailmani on muuttunut ja minä mukana, tämä on kuulemma sitä kasvuprosessia.Sattuu vaan niin pirusti.

Moi, Matti!
Olet varmaan lukenut oman tarinani, se on lähes samanlainen kuin sinun oma tarinasi, lue ja vertaa, huomaat että samanlaisia tarinoita on paljon. Ainakin minulla ja Iivarilla. Itsekään en tiennyt viime kesänä vielä tämmöisistä tarinoista yhtään mitään, luulin olevani onnellisesti naimisissa, tosin sen verran tämä herätti jo viime kesänä että myönnän omia virheitäni. Minun OLISI pitänyt puhua, pussata ja kuunnella aidosti mitä asiaa hänellä on, mutta kun ei olevinaan voi puhua, ei sovi "miehille", nyt tiedän että se on sattunut häneen tosi paljon, mutta tapahtunutta ei saa muutettua ja on löytänyt elämänsä miehen, netistä ;), asuvat yhdessä jne....onneksi minulla on lapset, ilman niitä en kyllä nyt jaksaisi. Voimia sinulle!!! etsi itsellesi juttuseuraa, täältä tai kasvotusten, nyt sinä tarvitset oikeita kavereita joihin voit luottaa, muista puhua ja levätä.

Tekisi mieli lyödä lyötyä, mutta en raaski, koska itsekin olen tuon kaiken läpikäynyt. Tosin naisen näkökulmasta. Heitän vain kysymyksiä, johon te, toisianne tukevat "hylätyt miehet", voitte miettiä vastauksia.

1. Miksi miehet ymmärtävät parisuhteen hoitamisen vaativuuden ja tärkeyden vasta, kun nainen ei enää jaksa?
Yritin parhaani mukaan pitää romantiikkaa ja parisuhdetta yllä 20 vuotta, ilman vastakaikua.

2. Pitääkö miesten käydä 1-x eroa läpi ennen kuin menee jakeluun, että parisuhdetta pitää hoitaa?
Hoitamiseen ei riitä se, että pilkkoo puut ja huoltaa auton. Nainen tarvitsee helliä sanoja ja kosketuksia. Ei mitään timantteja tai Porcheja.. Tavallista suomalaista miestä koskettamaan ohimennen tai laittamaan tekstarin kesken työpäivän:"Hei kulta"

3. Milloin mies ymmärtää, että asioista on parisuhteessa pakko puhua?
Ei se auta, että murjottaa nurkassa. Naiset eivät ole (uskomuksista huolimatta) telepaatteja. Heille pitää kertoa, jos on paha olla. Apua ja ymmärrystä todennäköisesti löytyy.

4. Miten mies ilmentää kiintymystään ja rakkauttaan?
Minun kohdalleni on osunut miehiä, jotka mieluummin hylkäävät kuin tukevat, kun minulla on tuen tarve. Olisiko liikaa vaadittu, että kun naisella on paha olla, mies laskeutuu jalustaltaan, nöyrtyy ja ottaa naisen kainaloon. Pitää vain hiljaa lähellä ja antaa olla heikko?

Naisten maailma on kuitenkin hyvin julma. Pidä huoli perheestä, miehestä, lapsista, taloudesta, ruuasta, töistä jne. Jos oma ukko ei tajua antaa päivittäin arvostusta pienin sanoin ja elein, niin on turha kitistä, että Gigolo vei mukanaan. Suomalaisen naisen hellyyden tarve on sama kuin kenen tahansa naisen. Suomalaisen miehen kyky osoittaa hellyyttä on rajallinen. Vai onko?

Kirjoittaja:MOR62 Terve Matti 1965 Tiedän että on tosi vaikeata ja että sattuu kovastikin kun on noin pitkä elämä yhdessä, siinä tulee jo riippuvaiseksi toisesta. Itse olin noin 10 vuotta naimisissa ja sitten tuli ero kun mies löysi toisen. Voin ymmärtää vaimoasi, että hän kaipaa tunteita ja tuntee, että jotain puuttuu. Mutta, että harrastaa nettipornoa ja rakastuu, niin luulen, että se on varmaan vain jotain huumaa, se ei ole todellista elämää. Minun nykyinen mieheni halusi puhelinseksiä kun seurusteltiin, ja ensin menin mukaan siihen, mutta sitten tajusin miten epätodellista se olikaan, enkä suostunut enään siihen. Sitä on vaikeata ymmärrtää, että joku äiti voisi jättää lapsensa, mutta jos ehkä tietää, että niin on parasta, ettei lapsi tarvitse mennä tuntemattomiin seikkailuihin, niin ehkä?! Itse taistelisin loppuun saakka lapsestani,ja lapset ovatkin minulle tärkeimpiä kun mikään muu. Itselläni on mies jolla on alkohooliongelmaa, ja katkeruus, sekä pettymykset ovat vieneet tunteeni, mutta välitän hänestä kuitenkin. Meillä on yhteinen 6 vuotias poika ja hänen takia, sekä miehenikin takia, joka ilmeisesti rakastaa minua, yritän jaksaa, mutta joskus vain kun "putket" jäävät päälle ja mies näkee ja kulee harhoja silloin tuntuu, että pitäisi paeta, mutta minne sitä pakenisi ja miten sitten miehen käy. Minä itse saan voimaa lapsistani ja hemmottelen itseäni, sekä rentoudun aina välillä, sillä minä jaksan. Yritä sinäkin pitää itsestäsi huolta ja vaikka elämä näyttäisi kuinka synkältä vain, niin jossain se aurinko paistaa, ja sinulla on ihmisiä jotka ajattelevat sinua,etkä ole yksin.

Hei te kaikki miehet 🙂

Halusin vain sanoa, että hienoa, kun olette löytäneet (miehistä) tukea toinen toisistanne. Mikään ei ole parempaa lääkettä haavoille kuin saada todellista tukea. Itse naisena sain turpiin railakkaasti pitkäaikaiselta ystävättäreltäni (tosin sinkku jo vuosikymmeniä), kun kerroin palanneeni vielä kerran mieheni luo antaakseni liitollemme (miehelleni) viimeisen mahdollisuuden. Hänen mielestään olen kuin aivoton idiootti jota pyöritellään. Ehkä niin onkin, rakkauteni miestäni kohtaan valitettavasti pyörittää minua vieläkin. En vain tässä tilanteessa haluaisi kuulla olevani idiootti vaan jotain hiukan kannustavampaa... kyllä itsetunto miehen juostessa toisen naisen perässä on muutenkin tarpeeksi kovilla 😭

Jos vain voisin rakkauteni tukahduttaa ja lähteä tästä oitis! En tiedä, mitä mieheni pitäisi tehdä, että tunteeni kerta kaikkiaan häntä kohtaan loppuisivat... palasin, koska tunsin, etten ole puinut yhdessä hänen kanssaan suhdettamme loppuun saakka. Olemmehan aina päättäneet kaiken yhdessä. Hän kuitenkin on näköjään päättänyt nyt puolestani, että minä jään ja hän pitää myös typykkänsä. Näin sen koen ja näen. Onneksi te olette fiksumpia, ja olette lähteneet. Minä en ole siihen vielä pystynyt. Vatvon sitä vain tällä palstalla varmaan lukijoitten kyllästymiseen asti...

Ja kiitos muuten värikkäistä teksteistänne, sain muutoin viime aikoina niin harvinaiset naurut ilmoille lukiessani kuvauksianne tunteistanne ja tilanteistanne 🙂🌻