Terve vaan kaikille, täällä on just eronnut ja masentunut mies. Ollaan vaimon kanssa tunnettu jo n.17 v ja siitä naimisissa 7v. Olin siinä ”uskossa” että meillä on kaikki hyvin, kunnes viime kesänä hän sanoi haluavansa erota, se oli mulle shokki vaikka olinkin jotenkin varautunut siihen. Hänellä oli jo silloin toinen mies kiikarissa.Jotenkin tiesin sen ja niinpä kirjoitin avioeropaperin valmiiksi ja yhdessä sen sitten kirjoitimme. Meillä on kaksi lasta jotka ovat vielä aika pieniä ja syksyllä kuitenkin palasimme yhteen vaikka emme oikeasti erossa olleetkaan, pyyhittiin vaan kaikki viat ja murheet maton alle, niinkuin aina teimme joka on iso virhe ja joita emme koskaan hoitaneet loppuun saakka ja minä luulin että nyt meillä on vihdoin kaikki hyvin.Siellä ne ”luurangot ” on vieläkin. Hän oli netistä löytänyt ihanan miehen jota tapaili aina silloin tällöin, kerran jopa kotona sillä välin kun olin iltavuorossa, se oli vaan yks kaveri, sanoi. Lupasi lopettaa sen suhteen ja olla edelleen minun ja lasten kanssa, ja minä luotin siihen kunnes ystävänpäivän tienoilla hän kärähti, oli liian nerokas suunnitelma jonka aavistin ja tunnustihan se sitten lopulta että näin on, olen rakastunut toiseen mieheen. Eli kaikki mitä oli syksyllä sovittu, niin oli harhaa, valetta vaikka väittääkin että hän yritti olla hyvä minulle mutta ei pystynyt. Ja nyt hän sitten jo asuu sen toisen miehen luona, lapsetkin jäi hieman unholaan vaikka väittää että soittelee ja tekstailee usein. Viime viikolla oli vielä toiset aatokset, muutan pois yksin, en kenenkään kanssa….. En ymmärrä, eikä ymmärrä moni muukaan tätä, lapsista puhumattakaan. Nyt minulta on vedetty matto jalkojen alta tosi pahasti, enkä oikein tiedä että miten tästä eteenpäin, onneksi saan lapset ja tärkeä tukiverkko alkaa olla kasassa. Ex-vaimon mielestä olen edelleen ihana ja tosi hyvä ihminen, mutta ei voi rakastaa enää niinkuin vaimon ja naisen pitäisi. Iso ongelma on siinä että minä en ole koskaan aiemmin sanonut hänelle että minä rakastan sitä, eihän suomalainen mies voi semmosta tunnustaa, paitsi viime kesän jälkeen toin ne kaikki ilmi että hän on minun elämäni nainen niin hyvine kuin huonoine puolineen ja että rakastan häntä, mutta ketään ei voi väkisin pitää. nyt en jaksa muuta. Kiitos kaikille
todellakin paha olla..olen nyt reilun viikon seuraillut viestejä ja huomaan,ettei pelkän kirjoitetun "tunteen"takaa voi sanoa,onko kyseessä mies vai nainen.itse tunnistan omat tunne tilani miesten kirjoituksista.elikä minulta lähti mies,"vapauden/uutuuden" perään.
tunnen itseni tosi petetyksi.6n vuoden parisuhteeseen kun jo mahtuu muutakin kuin alkuhuumaa.arki oli tullut tutuksi,monet kinkkiset tilanteet itketty,taisteltu, voitettu.
sitten mies ilmoittaa haluavansa vapauden.löysi heti ihmisen ,joka suo sen hänelle.toki tiedän,että kun "uusi ihminen"haluaa tehdä vaikutuksen,hänhän
kertoo käyttäytyvänsä aivan eritavalla,kuin "entinen"jotta hurmaaminen onnistuisi.kun arki tulee tähän uuteen suhteeseen,asioista voidaankin jo tinkiä.sitä minä en ymmärrä,en naisten,en miesten käytöksestä,että mitä se on se vapauden,uutuuden viehätys?
miten ja missä vaiheessa sitä leipääntyy toiseen niin paljon,että "pitää hakea jotain muuta".niinkuin ketjun miehille,niin minullekkin asia tuli täytenä yllätyksenä.olen toki rypenyt itsesyytöksissä ja jossitellut joka sanomiseni ja tekemiseni.en itsekkään väitä olleeni näiden vuosien aikana päivästä päivään täysin tyytyväinen toiseen.on ärsyttäviä asioita,tapoja jne.mutta en ole kertaakaan ajatellut "vaihtaa"jotta ärsyttävät asiat poistuisi silmistäni.olen kuitenkin rakastanut ja aikanaan sitoutunut toiseen ihmiseen niin täysin,että oletin meidän pystyvän keskustelemaan "mikä mättää"keskustelu,ilman totaalista irtiottoa.ja kun tätä kysymystä myös joskus kyseltiin-miksi sitä ei voinut puhua suhteen aikana?
sinänsä harmi,kun näille sivuille yleensä tullaan vasta näissä tilanteissa.uskon,että näitä viestiketjuja lukiessa,moni voisi saada aiemmin vinkkejä parisuhteeseen, ennenkuin ollaan nimimerkin takana.
luuletteko,olisiko ollut täysin mahdotonta,minun mieheni,teidän naisenne-saavuttaa sitä vapautta/uutuutta tässä suhteessa?minäkin haluaisin tietää,mihin se rakkaus häviää,joka on vuosien aikana kasvanut?minulla ainakin tunne syveni toista kohtaan, jokaisen sovitun riidan jälkeen.mureniko se toisella, yhtälailla- miinuksille?miten väärin voikaan tulkita toisen "rakkauden".minulla ainakin ,on niin epätodellinen tunne.aivankuin minua olisi huijattu.kuitenkin tiedän,että nämä tunteet ovat totta.häviääkö pitkissä suhteissa, kyky huomioida toisen rehelliset tunteet?siinäkö syntyy se leipääntyminen ja toisella alkaa tämä haikuilu muualle?
minulle on monesti sanottu,että "olet oman onnesi seppä"toinen ei voi sinulle onnea tuoda.minusta lause on hiukka falski,muutoinhan kaikki parisuhteet ovat petosta.parisuhteessa ei aina voi olla itsekkäästi oman onnellisuutensa perässä.sinnkkuna kylläkin.parisuhteeseen kuuluu aina kompromissit.tulee tilanteita,että joutuu luopumaan "omasta onnestaan"parisuhteen eduksi.kaksin ei voi olla itsekäs.minun riittävyys loppui jossain vaiheessa.nyt kun saisi selvitettyä,milloin?
olen ollut sitä mieltä,oikeastaan aina,ettei erot miehiin koske,nehän vaan mennä viipottaa.näitä textejä lukiessa huomaan,että tunteet ovatkin ihan tuttuja.samaa tuskaa,samoin oirein,tätä vaihetta läpi käydään.minullekkin tarjottiin lääke apua.katson kuitenkin tämän ongelman olevan jotain muuta kun kemiallista vaivaa,joihin katson lääkkeiden olevan tarkoitettu.
lääkäri sanoi,että lääkkeillä helpotettaisiin pahan olon huippua.minä koen,että sen -pahan- kohtaamista siirrettäisiin,enkä ole lainkaan varma,että olisin esim,puolen vuoden päästä yhtään valmiimpi tai kestävämpi kohtaamaan tätä tuskaa.
voishan tuskan tietty hukuttaa lääkkeisiin,viinaan ,tyhjiin ihmissuhteisiin.vaan olisin aina yhtä rikki.onko koko elämä, "elokuvaa kun mikään ei riitä"?
tästä helvetistä selvinneet,ovat näyttäneet sen olevan mahdollista,niin varmaan meillekkin,jotka nyt tässä tunne helvetissä rämmimme.siihen asti ollaanko enkeleitä toisillemme?
?
Morjens Minussako Vika?
Kyllähän se näin varmasti valitettavan usein on että vasta sitten kun kaikki on räjähtänyt käsiin, niin sitten vasta älytään että olisin voinut, olisi pitänyt......Sinun kirjoittamasi on aivan kuin x-vaimoni suusta, kuulin kaiken tuon, mutta kun silloin tuntui että hitto, en sano että rakastan sinua, olet ihana. Muistin toki syntymäpäivät ja joulut lahjoilla. Olen kanssasi samaa mieltä siitä että taidamme suomalaiset miehet olla "tunnevammaisia". Itse olen kuitenkin tajunnut nyt sen että JOS JOSKUS löytyy itselleni nainen, naisystävä mikä sitten onkaan, niin uskallan ja kehtaan hoitaa sitä suhdetta.
Hei nimimerkki,
minussako vika. Olen kanssasi niin yhtä mieltä....todella. Miehet, herätkää rakastamaan omianne....
En osoita tätä tekstiä kenellekään erityisesti. Tukinettiin ei eksytä satunnaisen surffailun tuloksena. Jokaisella meillä on jokin motiivi tulla tänne lukemaan toisten ongelmista, vastailla näihin tai kirjoittaa omistamme. Olen hieman pettynyt, että keskustelu menee nyt suuntaan miehet ovat sitä ja naiset tarvitsevat tätä. Nimimerkki tunteet toi sen onneksi jo esiin, että sukupuolesta riippumatta käymme aivan samoja ongelmia läpi ja kaipaamme samanlaista rohkaisua.
Parisuhdeongelma-alueella jako menee ennemminkin niin, että on ryhmä jätettyjä ja ryhmä jättäjiä. Ensimmäisen ryhmän edustajia on huomattavasti enemmän ja motiivit selvästi havaittavissa, eli tukea hakevia ja sitä tarjoavia. Mutta myös jälkimmäisiä esiintyy, mikä kai tarkoittaa, että jokin painaa mieltä edelleen ja uusi elämä ei ehkä ole sitä, mitä oli odottanut. En kuitenkaan ole selvillä heidän motiiveistaan. Pelkäänpä, että joissain kohdin esiintyy oman epäonnistumisen tunteen projisoimista heikoimpiin jäseniin.
Vähiten tässä kaivataan jätettyjen, miesten tai naisten, itsesyytösten ruokkimista. Se, että he käyvät perusteellisesti läpi omaa osuuttaan parisuhteen epäonnistumiseen, osoittaa minusta heidän kykyään rakastaa ja tarvettaan tulla rakastetuksi. Se ei osoita, että he olisivat tilanteeseen syyllisiä, jos sellaista olisi edes tarkoituksenmukaista etsiäkään.
Nimimerkki Minussako Vika? kirjoitustaan voi ehkä yrittää ymmärtää paremmin, kun lukee myös hänen vastauksen vompatin kirjoitukseen Voiko tunteet tarkoituksella tappaa? Olisin mielelläni nähnyt nuo samat rohkaisevat sanat, jotka tuossa esiintyivät, myös vastauksena mies1966:lle.
Eihän sille mitään voi, että joskus nousee tunteet pintaan. mies1966:n kirjoitus vain kertakaikkiaan nosti minussa esiin monia kysymyksiä, joita viimeisen yli kahden vuosikymmenen aikana olen miettinyt ja ihmetellyt. Kirjoitukseni saattoi olla kärkevä, mutta ei tarkoituksella Tarkoitukseni ei myöskään ollut lyödä ketään, vaan nostaa esiin asioita, joiden vuoksi moni pari päätyy eroon. Ja samalla etsiä vastausta siihen, miksi miehet usein huomaavat vasta liian myöhään parisuhteen hoitamisen merkityksen. Sille ei voi mitään, että me miehet ja naiset olemme erilaisia ja siksi on pakko välillä puhua tyyliin "miehet sitä" ja "naiset tätä" Yritän siis vain ymmärtää miestä ja siksi heittelen kysymyksiä, joskus aika ikäviäkin. Olen pahoillani, jos joku siitä loukkaantui.
Ehkä kärkevyyttä lisäsi kommentti (joko tässä tai jossain toisessa ketjussa, en muista missä.), jossa luvattiin pitää seuraavassa suhteessa parisuhteesta enemmän huolta. Siihen minun uskoni meni jo aikaa sitten. Minulle luvattiin tuo asia monta kertaa avioliittoni aikana, mutta eipä lupaus koskaan realisoitunut. 20 vuoden aikana on jo aika monta päivää, jolloin lupauksensa voi lunastaa. Siis, jos joku tuon lupaa, pitää olla myös valmis tekemään töitä sen eteen. Parisuhteen hoitaminen on kovaa työtä. Takastaminen ei ole tunne, vaan tahdon asia. Vaikka minä en tänään tuntisikaan rakkautta toista kohtaan, voin itse päättää, tahdonko rakastaa vai en. Ja jos päätös on myönteinen, pyrin toimimaan sen mukaisesti.
Asiaan: Tukea tarvitsevat kaikki eroprosessin läpikäyneet, sukupuolesta riippumatta. Ja prosessi on pitkä. Minullakin prosessi on vielä kesken, vaikka erosta on jo hyvän aikaa. Yhtenä päivänä kaikki on hyvin ja seuraavana matelen masennuksen laaksossa itsesyytösten hakatessa moukareillaan selkään. Siitäkin huolimatta, että elän uutta suhdetta. Ei se uusi korjaa vanhaa, vaan surutyö on käytävä läpi, jokaisen omalla tavallaan. Ja minulle osa tätä surutyötä on kysymysten esittäminen. Ehkä joskus löydän jonkinlaisen vastauksen kysymyksiini.
Tsemppiä ja voimia teille kaikille. Eiköhän se aurinko joku päivä paista meidänkin risukasaamme.
Iivari kirjoitti 19.03.2007 klo 12:33:
En osoita tätä tekstiä kenellekään erityisesti. Tukinettiin ei eksytä satunnaisen surffailun tuloksena. Jokaisella meillä on jokin motiivi tulla tänne lukemaan toisten ongelmista, vastailla näihin tai kirjoittaa omistamme. Olen hieman pettynyt, että keskustelu menee nyt suuntaan miehet ovat sitä ja naiset tarvitsevat tätä. Nimimerkki tunteet toi sen onneksi jo esiin, että sukupuolesta riippumatta käymme aivan samoja ongelmia läpi ja kaipaamme samanlaista rohkaisua.
Parisuhdeongelma-alueella jako menee ennemminkin niin, että on ryhmä jätettyjä ja ryhmä jättäjiä. Ensimmäisen ryhmän edustajia on huomattavasti enemmän ja motiivit selvästi havaittavissa, eli tukea hakevia ja sitä tarjoavia. Mutta myös jälkimmäisiä esiintyy, mikä kai tarkoittaa, että jokin painaa mieltä edelleen ja uusi elämä ei ehkä ole sitä, mitä oli odottanut. En kuitenkaan ole selvillä heidän motiiveistaan. Pelkäänpä, että joissain kohdin esiintyy oman epäonnistumisen tunteen projisoimista heikoimpiin jäseniin.
Vähiten tässä kaivataan jätettyjen, miesten tai naisten, itsesyytösten ruokkimista. Se, että he käyvät perusteellisesti läpi omaa osuuttaan parisuhteen epäonnistumiseen, osoittaa minusta heidän kykyään rakastaa ja tarvettaan tulla rakastetuksi. Se ei osoita, että he olisivat tilanteeseen syyllisiä, jos sellaista olisi edes tarkoituksenmukaista etsiäkään.
Nimimerkki Minussako Vika? kirjoitustaan voi ehkä yrittää ymmärtää paremmin, kun lukee myös hänen vastauksen vompatin kirjoitukseen Voiko tunteet tarkoituksella tappaa? Olisin mielelläni nähnyt nuo samat rohkaisevat sanat, jotka tuossa esiintyivät, myös vastauksena mies1966:lle.
Samaa mieltä Iivarin kanssa. Syy siihen, miksi itse mieluummin keskustelen tuki.netissä kuin muissa foorumeissa - niitäkin on - on juuri se, että *enimmältään* täällä tunnutaan välttävän sukupuolisidonnainen vastakkainasettelu. Tulevaisuuttani ei edesauta sen paremmin tilittäminen jossain "äijäkerhossa" kuinka kavalia naiset kaikenkaikkiaan ovat; kuin sekään, että kuulisin jatkuvasti miten suomalainen mies ei puhu eikä pussaa ... varsinkaan kun kumpikaan ei ole kategorisesti totta, ei ainakaan omalla kohdallani.
Voimaa, kaikille.
Yrmy
Hei,
Kun luin ketjun alkuun miehistä kirjoittelua, kyllä minusta kipupisteet ovat aivan yhteiset omieni kanssa. En ole koskaan kasvanut ajattelemaan, että miehet ja naiset olisivat kuin eri planeetalta, ja jos moni niistä kirjoituksista osui myös nauruhermooni johtui yksinkertaisesti siitä, että olen kokenut aivan samoin heidän kanssaan.
Ja minusta on aivan turha ottaa esiin suomalaisen miehen stereotypistystä tänne. Itse olen suomalainen nainen, enkä ole varsinkaan puhepuolella virtuoosi tunteitani ilmaisemaan. Varsinkin kipeissä asioissa lukitun helposti läheisteni kanssa. Päinvastoin, ihailen kuinka kypsästi te pystytte käsittelemään näitä kipeitä erotilanteita. Nostan hattua teille suomalaiset miehet jotka tosissanne teette töitä perheittenne pelastamiseksi 🙂🌻
Moi, minussako vika!
En ota kommenttiasi henkilökohtaisesti ja tiedän että syitä on niin "sysissä" kuin "sepissäkin". Itselläni oli tilanne jossa olin ja elin onnellisesti, ainakin itse luulin niin, tosin tämän tilanteen hajottua käsiini, ymmärsin että minulla oli ollut pahaolo jo pitkään, vuosia....? Olen luonteeltani avoin, puhelias, kuuntelen toisia, mutta en todellakaan sitä mitä miehen pitää olla. En voinut sanoa tule viereen kulta, rakastan sinua, miten päiväsi meni olin olevinaan "perusjuntti" miksi pitäisi kysellä tai sanoa. Viime kesänä vasta osasin sanoa että rakastan sinua, kun menettämisen pelko oli käsin kosketeltavissa ja ajankohtainen, sen jälkeen osasin ja halusin sanoa mitä en aikaisemmin ollut "voinut" sanoa. Me miehetkin voimme muuttua! Minä ainakin haluan muuttua, tosin uusi suhde ei ole ajankohtainen pitkään aikaan, mutta jos joskus löydän jonkun niin pidän hänestä hyvää huolta, paijataan ja "höpötellään", ollaan vierekkäin...Ei kukaan voi toisen tunteita, haaveita tietää jos niitä ei sanota. Pyydän kaikilta naisilta meidän miesten uppiniskaisuutta ja puhumattomuutta anteeksi. Eroprosessin pituus varmaan vaihtelee henkilöstä toiseen mutta omalta kohdalta vienee varmaan vuosia, ainakin nyt tuntuu niin.
migi-iivari-patinatar ja muut...
kiitos iivari,muutamat lauseet kirjoituksessasi nostatti vähän positiivisuuttani.nm"patinatar"kirjoitti-"mies ei ole koskaan ollut teidän perhettänne,sen hyväksyminen auttaa eteenpäin"miten hän voi sanoa noin?mies ei ole lasten biologinen isä,mutta kaikella tavalla, toimi heidän ainoana isänään 6v.n ajan.lapset omasta päätöksestään nimittivät hänet "faijaksi".hän toimi tässä perheessä täysin isän ominaisuudessa.
pitäisikö minun" kieltää"itseltäni tämän suhteen olemassa olo,aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan-miksi niin tekisin?en tule koskaan,kenellekkään,väittämään,ettenkö rakastanut tuota miestä.rakastin ja rakastan edelleen.tunteitani ei minulta voi viedä.niin paljon kun häntä kaipaankin,en usko yhteiselon olevan mahdollista,vaikka olin jo huomaavinani viitteitä sinne suuntaan..kun haki tavaroitaan.
olen hakannut niin kauan päätä seinään ja vihdoin hokasin,että se sattuu!!
nyt kun olen puhunut ihmisten kanssa,olen yllättynyt ja vähän peloissanikin.ensinnäkin näitä tapauksia on paljon ja vaikka erosta on kulunut 20-30 vuotta,nämä naiset itkevät yhä,tunnistaessaan minun tuskan,tätä läpikäydessä.
siis liikumme todella heikoilla jäillä..tunteissa.olen myös huomioinut,ettei kannata puhua ihmisille,jotka eivät ole tätä itse kokeneet.juuri heiltä tulee kommentit;mitä tommosen perään itket!-tulee parempia,jotka arvostaa sinua.--mitä väliä-halusin vain yhden,joka ei arvostanut!!
minuun myös koskee se,että huomasin miehen haikun,enkä voinut siihen vastata.nyt minun rajan yli mentiin,enkä voi antaa miehen muuta ymmärtää.kerroin toki,että hän tulee aina olemaan minulle tärkeä.olin rehellinen suhteessa,miksen nytkin?
minulle uumoillaan jo uusia suhteita ja sanotaan;älä vie tämän suhteen virheitä siihen.olenkohan vähän nuija,mutta mitä muuta voin uuteen suhteeseen viedä kuin itseni?rehelliset tunteet.mietin myös viestiketjun miehiä,jotka päättävät puhua seuraavassa suhteessa.ihan hyvä-puhuminen kannattaa aina-vaikka riidellen,kunhan molemmat pysyy saman pöydän äärellä juttu tuokion loppuun asti.mutta vaikka oppis puhumaan,pussaamaan,halaamaan- kaikkea,mitä nyt voi kuvitella suhteen vaativan.entäs jos tämä uusi kumppani ei osaakkaan tätä taitoa?puhumattomuuteen sortuu niin miehet kuin naisetkin.onkohan tämä juuri sitä itsensä syyllistämistä,mistä esim.iivari puhui.
siihen meillä ei ole aihetta--jopa minä,olen tullut siihen johtopäätökseen---vaatinut monta unetonta yötä.
olen itsekseni myös hyväksynyt sen tosiasian,että vaikka kuinka yrittäisin,kaikki ihmiset eivät pidä minusta,eikä se ole tarkoituskaan.
näiden viestien lukeminen auttaa,ei se,että muillakin mättää,niin katkeroitunut en ole,että saisin mielihyvää,toisten mielipahasta.mutta jotkut lauseet,yksinkertaisesti "osu ja uppos".ne saavat joitain ajatuksia uuteen näkökulmaan.-kiitokset niistä,kaikille erittelemättä.
mutta kaikessa viisaudessaan,nämä lauseet eivät poista tätä raakaa ikävää ja kaipausta,tuon ihmisen perään,sen suhteen perään,haaveet-unelmat--yhteiset sellaiset.ensi kesän suunnitelmat-seuraavan.
haluaisin niin kovin tietää,onko hänellä tullut hetkeksikään kaipuuta?vai täyttääkö tämä toinen ihminen,miehen tunteet kokonaan.siitä olen aivan varma-100%sti-ettei mieheni ole rakastunut tähän naiseen.
sen tietää,kun on päästänyt ihmisen joskus "sieluunsa".
toivottavasti kenellekkään,ei tullut nyt mielikuvaa,että olen ottamassa miehen takaisin--ei,ei,minua on nyt satutettu niin paljon,ettei tämä olemassa oleva rakkaus kantaisi suhdetta kovin pitkälle.minun on nyt eheydyttyvä ihmisenä,tiedän sen vievän aikaa.
lapset ovat minulle koko elämä,mitä minulla nyt olisi,jos heitä ei olisi?
itse aiassa,en haluaisi päästää heitä tästä asunnosta mihinkään-haluaisin sulkea rakkaani tänne,lähelle,turvaan.kaikkea voi sattua ja haluaisin pitää sen,mikä vielä olemassa on.
toki tiedän,etten ole aina lapsille niin läsnä,kuin haluaisin..annettaneen minulle anteeksi?--halaan ja kerron heille joka päivä,kuinka rakkaita he minulle ovat-niinkuin silloinkin,kun kaikki "oli hyvin"-samoin tein miehellekkin.
terapeuttini sanoi"tiedätkö,tämä suru kestää maximissaan,maximissaan ...vuoden" apua--vielä on matkaa..minua sanotaan vahvaksi-kyllä sinä selviät..uskomatonta,miten minuun luotetaan asiassa,josta itse en ole lainkaan varma.
Hei kaikille! Olen seurannut muutaman päivän tätä ketjua ja sain kirjoitusoikeudenkin nyt, joten muutamia ajatuksia haluan kanssanne jakaa. Niin, eihän tällaiselle keskustelupalstalle eksytä, en minäkään. Bongasin otsikon, koska itsellänikin on valtavan paha olla. En ole eronnut ... vielä, mutta näyttää siltä, että ero laitetaan ehkäpä yhdessä vireille kohtapuoliin. Olen ollut naimisissa 20 vuotta ja olen hyvin nuorena jo tutustunut mieheeni.
Vaikka se on klisee, että olemme kasvaneet erilleen, on se totta meidän kohdalla. Totesimme muutama viikko sitten, että muuta yhteistä meillä ei enää ole kuin lapset. Aviokriisiä on kestänyt useamman vuoden. On keskusteltu ja keskusteltu, mutta aina päädymme vain syyttelemään toisiamme. Minä olen ollut uskoton, mikä osaltaan on kalvanut suhdetta. Eli olen elänyt seurusteluun "menetettyä" nuoruutta läpi parin vuoden ajan; tämä tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten.
Tällä hetkellä olen tilanteessa, että en tunne miestäni kohtaan oikeastaan enää mitään, en edes vihaa. Erilaiset tunteet vain ovat matkan varrella toinen toisensa jälkeen kaikonneet. Silti tuntuu sisälläni todella pahalta. Lähinnä kyse on voimakkaasta epäonnistumisen tunteesta ja toitotan sitä itselleni, että ei tässä näin pitänyt käydä ja yritän miettiä, missä mentiin vikaan.
Viimeksi viime viikonloppuna katsoin vanhoja valokuvia, joissa lapset olivat pieniä. Vielä pari vuotta sitten itkin vuolaasti lasten kuvia katsellessani ja heitä sääliessä, että jos meille tulee ero. Nyt ajattelin lähinnä vain, että pitää teettää miehelleni parhaista omat kuvat. Riitelemme jatkuvasti ja lapset elävät huutojen ja ainaisen riidan keskellä. Odotan tulevaisuudelta rauhallista, itsenäistä elämää. Mutta silti eroprosessi pelottaa - en haluaisi erota riidellen. Luulen lisäksi, että miehelläni on jo toinen nainen, mutta sekään ei tunnu juuri miltään; ehkä jopa helpottavalta - nyt olisi selvä syy laittaa ero vireille.
Tervehdys mari1965
Pelkästään lasten takia ei kannata olla, lapset pärjäävät, kaikki sanoo noin. Aina se ei varmaan ole niin, mutta useimmiten ainakin. Omalla kohdalla olen huomannut ainakin näin alussa että lapset viihtyvät molemmissa paikoissa, saa nähdä miten jatkossa. (äidin uusi mies on ottanut lapseni hyvin vastaan, vaikka hänellä ei olekaan omia). Meillä oli kanssa molemmilla pitkään paha olla, itse vain en sitä tunnistanut, emme puhuneet vaikeista eikä aina helpoistakaan asioista. En puhunut omista tunteistani, en kysellyt vaimoltani minä vain "oletin" että kaikki on hyvin, kunnes viime kesänä ruvettiin eroamaan. Vasta sen jälkeen rohkaistuin sanomaan, puhumaan ja pussaamaan. Silloin vain oli liian myöhäistä ☹️ Hän oli löytänyt toisen, paremman miehen, sielunkumppanin niinkuin hän sanoo.
En usko että vihaatkaan miestäsi, tuskin voi vihata jos on kuitenkin asunut pitkään saman katon alla. Itselläni on erosta vähän aikaa, mutta kyllä pikkuhiljaa toivutaan ja rakastamisen tunne hiipuu kun toista ei näe joka päivä eikä yhteistä tulevaisuutta enää ole. Itseäni pitää lapset pystyssä, heidän kanssaan riittää kaikenlaista tekemistä kun ovat vielä kuitenkin niin pieniä.
Lapset viihtyvät iästä riippumatta varmasti siellä äidin tai isän luona jossa EI riidellä ja huudeta koko aikaa. Pelkkä puhuminen riittää, tietysti puhutaan ja pussataan.
Toivotan sinulle voimia tehdä oma ratkaisusi, on se sitten mikä tahansa.🙂
moikka! oletko lukenut minun tarinani(mymmeli77)? meillähän mieheni ihastui ystävääni ja nyt yritämme kovasti jatkaa avioliittoamme,mutta en saa itseltäni rauhaa,kun mietin:miksi.miksi...tähän ystävään on nyt välit poikki,ainakin meidän naispuolisten osalta...mekin kasvoimme erillemme,mieheni sanoin.hän käyttäytyi minua kohtaan hyvin kylmästi ja välinpitämättömästi,nyt osoittaa tunteensa,sanoo rakastavansa ja on taas innostunut yhteisen kotimme jälleenrakentamisesta...MUTTA...mietin myös,onko tämä nainen kokonaan hänen mielestään pois ja miten he reagoivat toisensa nähdessään...en olisi ikinä uskonut,että näin voisi käydä meille!!! ymmärrän sinua todella hyvin,tuntuu kamalalta,että toinen voi muuttua niin paljon ja loukata,sen tein selväksi,etten enää toista tälläistä kestä...vaikkei mukamas mitään fyysistä tapahtunutkaan,mene ja tiedä eivät he sitä ainakaan tunnusta..voimia sinulle,otan päivän kerrallaan,iloitsen lapsestamme ja niistä satunnaisista hyvistä elämän asioista,tee sinäkin niin...elämä on niiiin lyhyt,joten yritetään tehdä siitä mahdollisimman hyvä,vaikeuksista huolimatta.
Morjens Mymmeli77
Ei ole ihan helppoa sinullakaan, mutta usko vain, kyllä se aurinko paistaa vielä meillekin! Nyt äskettäin "tilanteessa" olleena oletan kyllä että sinun miehelläsi ja sillä toisella on jonkunlainen suhde, jota eivät kerro. Luottamuksen rakentaminenkin on tosi kova juttu jo tommoisen jälkeen, kuinka voit luottaa että jos vaikka jotain on ollut, etteikö se tulisi uudelleen toisessa muodossa. Minulla vaimo kattoi silmiin ja sanoi että tämä on loppu sen toisen kanssa ja minä haluan olla sinun sekä lasten kanssa ja minähän uskoin, vaikka se ei ollutkaan poikki kun vain n.kuukauden, kuulemma. Tämmöinen tilanne on raju, ei tämmöisiä kukaan kestä monesti, tässä revitään ja raastetaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, kyllä minulle ainakin yksi kerta riittää. TSEMPPIÄ SINULLE!
Jostain syystä taitaa olla niin, että kun parisuhteessa toisen pitää epäillä ulkopuolista suhdetta ja kun toinen puolisoista sählää ja selittelee, sieltä ennemmin tai myöhemmin paljastuu suhde. Minun vaimoni jäi melkein kiinni 15 vuotta sitten, selitti ja sähläsi, katsoi silmiin ja vakuutti ettei ole minua pettänyt. Väitti ettei se kaveri ollut edes yrittänyt. Peruin jo jätetyn erohakemuksen. Nyt vuoden vaihteessa se pettäminen sitten vahingossa paljastui, kun vaimoni lipsautti totuuden. Liian monesti on ettei savua ilman tulta. Älä sinä jää odottamaan 15 vuotta, vaan kaiva se totuus jotenkin esiin. Älä usko pelkkää puhetta, ihminen osaa valehdella todella uskottavasti.
Moi, E.V
Kyllä se noin on. Olin luullut että vain me miehet ollaan kieroja luonteeltamme mutta kyllä ne naisetkin osaavat saman homman ja tuntuu että vielä pahemmin. Tiedän että ei savua ilman tulta ja että molemmissa on vikaa, ainakin meidän tapauksessa mutta kyllä minua vedettiin 100-0 nenille tässä meidän tapauksen "loppukirjoituksessa" Hän lähes vannoi minulle että nyt on se toinen jäänyt pois, ollaan yhdessä, aloitetaan alusta ja mitä nyt muuta tuohon tilanteeseen kuuluu