Puolisoa voi muuttaa, mutta muutos täytyy tapahtua hänen omasta tahdostaan. Sama pätee esimerkiksi tupakoinnin lopettamisen kanssa. Ei auta vaikka toinen jatkuvasti valittaa tai pyytää lopettamaan. Ja vaikka tupakoitsija lupaisi, ei mitään loppupeleissä tule tapahtumaan ellei muutos ja ajatus lopettamisesta lähde hänestä itsestään.

Meillä kamppailtiin myös pitkään luottamusongelmien kanssa. Tai kamppaillaan edelleen, mutta nyt ne ovat muuttuneet toisin päin - minä epäilen puolisoani. Ennen mies epäili minua kaikesta, lähinnä että petän häntä. Oli hyvin mustasukkainen. Jopa väkivaltainen (henkisesti). Tämä johtui - tai näin olen ainakin itse asian ajatellut - siitä että puolisoni on ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti rakastunut. Avoin. Haavoittuvainen. Ja kun olin alkuun itse epävarma suhteemme toimivuudesta ja samaan aikaan juttelin muiden miesten kanssa, niin ongelmat alkoivat siitä. Suhteemme alkoi ongelmista. Luottamuspulasta. Oli todellista vuoristorataa, väkivaltaisia riitoja, tavaroiden heittelyä, huorittelua... Käytöstä jota en ikinä olisi uskonut hyväksyväni keneltäkään. Mutta ehdin jo rakastua. Mies sanoi muuttuvansa. Mutta samaan aikaan ei koe tehneensä mitään väärää - olenhan minä valehdellut hänelle.

Ensimmäinen ja toinenkin vuosi oli vielä todella epävakaata. Mietin jatkuvasti eroa. Mutta yön yli nukuttuani tulin aina toisiin ajatuksiin.

Sitten menimme kihloihin. Seuraavaksi saimme lapsen. Mies alkoi luottaa etten lähde minnekään. Ikään kuin olen (hyvällä tavalla) kahlittuna nyt tähän ja perusasiat ovat kunnossa niin mihinkä minä tästä lähtisin. Lapsen syntymisen myötä hävisi parisuhdeväkivalta kokonaan. Onneksi. Mies rauhoittui olosuhteiden pakosta. Ja samalla alkoi luottamaan.

Aasin siltana tästä, että mieheni on aina ollut pettäjä jokaisessa suhteessaan. Toki tämä pistää miettimään, että miksi hän ei pettäisi minua. Ja kun on vaikeampia ajanjaksoja suhteessa niin tämä käy pakostikin mielessä. Mutta uskon siihen, että oma intuitio kertoo paljon. Jos mies rakastaa sinua ja teillä on asiat hyvin - mikä antaisi hänelle syyn pettää ja rikkoa kaiken hyvän? Tiedät kyllä sisimmässäsi, tekeekö hän selkäsi takana jotain. Harvemmin kukaan niin hyvin osaa elää kaksoiselämää, etteikö se minkäänlaisia hälytyssignaaleja nostattaisi.

Luota omiin vaistoihisi, sinä tiedät parhaiten onko miehesi oikeasti luottamuksen arvoinen. Mutta kyllä, ihminen voi muuttua. Ainakin uskon kovasti niin.

Olipa hienoa saada vastaus omaan viestiin. Uskon tosiaan itsekin tuohon intuitioon, kuudenteen aistiin tai naisen vaistoon, jonka joku on tällä palstalla maininnut. Usein se on osunut oikeaankin, mutta joskus käynyt vähän ylikierroksilla.

Luottamus on keskeinen asia parisuhteessa, pitää voida luottaa ja taas toisinpäin, on oikeus tulla luotetuksi.  Teillä on molemminpuolista luottamuspulaa, tosin eri aikaista, kuulostaa tosi rankalta eri vaiheineen ja on vaatinut sinulta varmasti paljon! Olisiko niin, että itsekin pettämistä harrastanut miehesi epäili sinulta samaa käytöstä? Joskus omat vikansa peilaa toiseen. Toinen vaihtoehto on jonkinlainen sisäinen turvattomuus, jota miehesi on ollut vaikea hallita. Turvallisuus syntyy tällöin vain siitä, että toista tai olosuhteita voi kontrolloida. Eihän se oikein toimi pitkän päälle.

Oma luottamuspulani  on enemmänkin jatkuva pieni kivi kengässä, miehen opittuun käytösmalliin liittyvän valehtelemisen tai  kertomatta jättämisen sietämistä. Olen  kasvanut umpirehellisessä ja avoimessa kodissa, mies sellaisessa, jossa peitellään, totuutta ei ole kannattanut kertoa eikä valehtelemisesta ole seurannut päällisin puolin mitään. Valehteleminen on jopa huvia! Normaalia toimintaa siis hänelle, minulle ei.

Luottamuksen voi menettää sekunneissa. Ehkä se parhaassa tapauksessa menee niin, että luottamukseen ja luottamaan voi kasvaa, mutta se voi vaatia aikaa ja menneitten kuvioiden työstämistä.

Huh, miten tuntuukin tuo tekstisi niin kuin olisin sen kirjoittanut! Neljä vuotta yhteiseloa takana ja kaikki alkoi siitä että mies petti  muutaman kuukauden puolisoaan baari-illan jälkeen (pitkä suhde takana), eli mahdollisimman huonot lähtökohdat. Aivan kamalat.Lieventävä asianhaara tosin että hänellä ero oli pyörinyt ajatuksissa jo ennenkuin se suhteemme vuoksi tuli. Edellinen puoliso ei vieläkään tiedä taustoja eropäätökselle ja tuskin koskaan saa tietääkään. Alussa puolisoni koki mustasukkaisuutta minusta: miespuolisista ystävistä, FB-kavereista, fb-tykkäyksistä, keskustelukumppaneistani. Aika pian kehitin saman tyylin ja erityisherkkänä ihmisenä tunteet kävivät vielä kertoimilla. Perkasin kaikki kaverilistat, tykkäämiset, elokuvat, fanitukset, katseet, puheet, eleet, tv-ohjelmat ja kun havaitsin miten perso hän on ollut naiskaudeudelle (alkuun oli maininnut ettei häntä kiinnosta naiset kun on ollut parisuhteessa)ja vähäpukeisille/alastomille naisille, niin sain aivan valtavia ahdistuskohtauksia siitä että hän paheksui minua jos juttelin jonkun kanssa tai jaoin kuviani (ihan asiallisia)somessa ja sain tykkäyksiä. Sain huorittelua (humalassa) ym. murskaavia kommentteja. Omanarvontunne ja sukupuoli-identiteetti joka oli ollut heikko jo ennestään mureni pieniksi palasiksi. Molempien luottamus on toiseen aivan pohjalukemissa vaikka toisistamme tykätään.

Olen myös saanut kasvatuksen jossa ei ole ollut oikein valehdella vaan on pitänyt aina puhua totta. Silmiin on pitänyt katsoa kun puhutaan jotta vilppi näkyy heti. Kun näen miten sujuvasti puolisoni laukoo hätävalheita jopa lapsilleen ja on minullekin lasketellut näitä "valkoisia" monesti niin on todella vaikea uskoa oikein mitään todeksi. Eli kun mies sanoo ettei häntä kiinnosta naisten ulkonäkö ja jos on joskus katsellut kauniita nuoria naisia niin ei tee enää niin - niin uskon että hän sanoo niin, koska saa sillä annettua minulle vastauksen jonka haluaisin kuulla. Minun on todella-todella vaikea luottaa . Mies on mitä ihanin ja ihailen häntä monessa asiassa mutta tämä on todella vaikea asia.

Kerran erehdyin lähtemään samalle linjalle ja kokeilin miten mies reagoi jos valehtelen hänelle. Halusin että hän kokee edes kerran miltä se tuntuu kun kokee tuon tunteen kun valehdellaan päin naamaa.Ei ollut mikään iso juttu mutta ,mielipahaa aiheutti molemmille ja sen että aina ristiriitatilanteessa saan kuulla tästä tapauksesta vaikka miehelleni näitä valkoisia valheita on kertynyt useampia.

On ihan hirveeä kun tuntuu että sekoan mustasukkaisuudesta, syke hakkaa korvissa ja kädet tärisevät , oksettaa -tunne on todella hyvin voimakas fyysinen reaktio. Työuupumuksen myötä nämä oireet vain pahenivat ja sain jopa paniikkikohtauksia. Ennen tätä suhdetta takana oli kolmekymmen vuotinen (lapsena aloitettu) suhde. Lapsena olen kokenut turvattomuutta paljon ja nämä kokemukset heijastuvat varmasti parisuhteeseen voimakkaasti. Mustasukkaisuus on aivan hirveä sairaus johon haluaisin niin kovasti löytää keinot , mutta palaan aina samoihin opittuihin käytösmalleihin kun kohtaus iskee:syyllistämiseen, syyttelyyn, vihjailuun, ilkeilyyn-henkiseen väkivaltaan-vaikka en osaisi elää ilman toista ja haluaisin niin rakastaa täysillä. Omat mausteensa soppaan tuo puolison syyllisyys siitä että on jättänyt perheensä (alaikäiset lapset äidilleen) ja muuttanut kanssani. Koen että hän ei pysty nauttimaan eikä iloitsemaan syyllisyydeltään parisuhteestamme, eikä antamaan/vastaanottamaan hellyyttä.Minä taas otan tämän "passiivisuuden" torjumisena , peilaten vielä siihen että on hän on ollut aiemmin valtavan kiinnostunut naisvartaloista. Nyt ei osoita spontaanisti kiinnostusta hellyyteen (vaikka suhteemme alussa oli kovinkin kiihkeää). Teen valtavasti työtä sen eteen että oppisin pois näistä vahingollisista käytöstavoistani, olen jutellut psykologillekin mutta en ole saanut apua. Nyt lueskelen kirjoja tunnelukoista ja toivon hartaasti että saisin niiden avulla päätäni kuntoon sillä muuten tuhoan parisuhteemme tahtomattani.

Mutta siis vastauksena kysymykseen onko saanut puolison muuttumaan, niin osittain kyllä, olemme taisteluiden myötä päässeet hieman lähemmäksi, tiedämme mitkä asiat toista ärsyttää ja koitamme välttää niitä. Ainakin omien sanojensa mukaan mies on muuttunut, eikä tykkäile mm. kuvista tai videoista joissa vähäpukeisia/alastomia naisia. Kunpa tähän pystyisin luottamaan, vaikeaa on.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Vety2020, tunteissasi ja tunnereaktioissasi on minulle paljon tuttua. Meidän yhtenä erona on se, että mieheni ei ole mustasukkainen tai pode luottamuspulaa, minä vain.

Minulla on myös ollut turvattomuusongelmia lapsuudessa. Isäni sairastui ja kuoli kun olin aivan pieni. Jäin äitini kanssa kahden, ja elättäessään meitä hän joutui tekemään kahta työtä. Tästä ja siitä johtuen, että äidin uusi miesystävä vei osan hänen vapaa-ajastaan, vietin paljon aikaa yksin alle kymmenen vanhana. Muistan yksin olosta aiheutuneen turvattomuuden ja mustasukkaisuuden tunteen sekä syvän häpeän varsinkin tästä jälkimmäisestä. Olit niin hankala, äiti saattoi moittia minua vuosiakin jälkeenpäin, vaikka muuten hyvä äiti olikin. Nämä olivat minulta kiellettyjä tunteita myös parisuhteessa, kunnes tajusin, että jossain tilanteessa ne ovatkin ehkä oikeutettuja. Ei minun tarvitse ihan kaikkea puolison käytöksessä hyväksyä. Edellä kuvattu on vaikuttanut paljon siihen, millainen olen nyt. Koen edelleenkin turvattomuutta ja mustasukkaisuutta.

Tunnistan hyvin nuo fyysiset ja psyykkiset oireet, joita kuvailet, kun koet mustasukkaisuutta. Voin myös kuvitella, millaisen painolastin suhteellenne se antaa, jos suhde on alkanut tavalla, jolla kuvasit. Syyllisyys, epäily, monenlaiset tunnesolmut.

Meidän ongelmamme on siinä, että miehelläni ja minulla on erilainen käsitys siitä, mikä on pettämistä ja mikä ei. Minun parisuhteeseeni eivät sovi salaiset viestittelyt tai muu vastakkaisen sukupuolen kanssa vietetty aika tai ystävyys, josta ei voi kertoa. Mies ei pidä niitä pettämisenä tai ainakin vähättelee niitä.. Fyysisestä pettämisestä olemme sentään samaa mieltä.

Mieheni mustasukkaisuuden olen omasta mielestäni välttänyt kertomalla kaikista kohtaamisistani ja tunnekokemuksistani muiden ihmisten kanssa ihan tavallisen työpäivänkin aikana, pitämällä sähköpostini, kännykkäni ja some-kanavani auki niin että mies pääsee sinne jos haluaa. Eipä taida tutkia silti, mutta luulen, että pelkkä mahdollisuus siihen riittää. Olen aina kertonut myös niistä kerroista, jolloin joku vieras mies on minusta ylittänyt jonkin parisuhteen näkymättömän rajan vaikka yrittämällä flirttailla liian selvästi kanssani. Olen päivitellyt tai paheksunut tilannetta selkeästi miehelleni, vaikka mies ei mitenkään voisi saada toisten miesten lähestymisyrityksiä selville. Tavoitteenani on, että mies tietää silloin, miten ajattelen ja toimin noissa tilanteissa, ja että olemme samalla puolella. Minulla ei ole mitään salattavaa.

Ongelma on vain se, ettei mieheni tee samoin. Kun keskustelemme asiasta, hän yrittää kääntää keskustelun toiseen suuntaan nostamalla minut jalustalle ja kehumalla minua esimerkilliseksi. Kerran suutuin tästä ja sanoin, etten halua kehuja normaalista toiminnasta vaan sitä, että sinä toimisit samoin kuin minä.

Putoan epäluottamuksen kuiluun, kun oivallan miehelläni olevan ystävä-naisia, joista hän ei ole kertonut tai joiden kanssa yhteydenpidosta tai sen määrästä tai luonteesta hän valehtelee. Mies on hauska, avulias, ihmismyönteinen ja seurallinen ja jostain syystä useat, varsinkin eronneet tai muuten yksinäisyyttä potevat naiset bongaavat hänet. Kerran meinasin pudota niille sijoilleni, kun näin hyllyjen välistä, kun minulle vieras nainen tuli silittelemään miestäni kaupassa! Osoittautui, että nainen oli mieheni entinen työkaveri. Itse olisin samassa tilanteessa astunut ystävällisesti mutta jämäkästi askeleen taaksepäin tehdäkseni rajani selväksi ja jälkeenpäin puuskahtanut miehelleni, että johan oli tyyppi, tulee minua hiplaamaan, mutta miehenipä ei tehnyt niin. Mies oli kuin toisen naisen lähentely olisi maailman luonnollisin asia.

Mies on perso naisten kehuille (hän ei saanut lapsena juuri koskaan mistään kiitosta), eikä pane jarrua päälle siinä kohtaa, kun asiat luistavat liian henkilökohtaiselle, tunteelliselle tasolle. Mies tietää, etten hyväksy hänen olevan kenenkään naisen olkapää, tai toisinpäin, että hän antaa toisten naisten imartelun manipuloida itseään, joten hän vaikenee näistä yhteyksistä. Sitten ihmettelen hänelle, että kuka tämä Tuija on, joka on whatsappilla kysynyt, miten viikko on mennyt ja ehdottanut sinulle tapaamista.

Pahinta on se, ettei mies pode kertomatta jättämisistään tai suoranaisista valheistaan huonoa omaatuntoa. Ei siinä silloin ole paljon eväitä muuttumiseen.

Minäkin olen lukenut tunnelukoista. Yksi kirja, joka auttaa erottamaan ajatukset, tunteet ja tunnereaktiot ja opettaa tarkastelemaan niitä itsensä hyväksyen ja todellisuus ja kuvitelmat erotellen, on nimeltään Itsemyötätunto. Nimi johtaa vähän harhaan mutta suosittelen.

Huh, miten hullua:tunnen miten kiukku herää sunkin puolesta kun kuvailet että joku työkaveri koski puolisoosi! Olisin todellakin kilahtanut ihan sekaisin vastaavanlaisessa tilanteessa. Halauksen (sellaisen neutraalin tervehdyshalauksen) pystyn vielä käsittämään jos se on sellainen ylimalkainen mutta tuollainen hively menee jo jonkun rajan  yli.

Kamalaa on kun ei ymmärrys kohtaa tällaisissa tilanteissa. Itse pidän kanssa huolta etten aiheuttaisi mustasukkaisuutta ja miehen kohdalla se onkin aika hyvin laantunut, mutta itselläni tuntuu vain pahenevan. Sanottuja sanoja ja tekoja kun ei saa tekemättömiksi ja ne kalvaa mieltä vaikka kuinka koitan itselleni hokea että ei pidä jäädä menneeseen jumiin ja pitää elää tässä hetkessä ja antaa anteeksi. Aina kun esillä on vähäpukeisia naisia, mulla kiehahtaa välittömästi ja tekee vaan sännätä pois paikalta etten ala vinoilla, koska jotenkin koen että mies antaa heille oikeutuksen esitellä itseään mutta mun pitää olla tarkka minkäverran tuon naisellisuuttani esille ja missä seurassa. Koska hän vain tuijottaa eikä esim. paheksu heitä, pidän sitä todella loukkaavana peilaten niihin sanoihin mitä olen saanut kuulla esim. kun olen pukeutunut mekkoon (joka oli mielestäni kaunis, mutta kaula-aukko oli miehelle liikaa) ja minkä verran hän on tuollaista materiaalia seurannut ihan tarkoituksella. Uimarannalle en pysty menemään ollenkaan, saan siellä paniikkikohtauksen. Se on kamalaa kun ennen tykkäsin uida mutta tämä alemmuuden tunne estää elämästä täysipainoisesti.

Olen myös isäni varhaisnuorena menettänyt ja jäänyt mieleltään epävakaan äidin kanssa asumaan maalle, keskelle ei mitään. Äitini on osannut taitavasti käyttää psykologisia aseita minuun lapsuudessa, pilkannut, nimitellyt, väheksynyt , nolannut jne. Isäni kuolemastakin syytti minua, hän kuoli syöpään mutta masensin kuulemma sairasta ihmistä kun pukeuduin mustiin vaatteisiin. Tiedostan että minulla on valtava menenettämisen pelko ja tarve kontrolloida asioita jottei tulisi mitään isoja muutoksia tai dramatiikkaa. En haluaisi ulkopuolisia turvalliseen olotilaani.

Elämä tuntuu ihanalta silloin kun miehen kanssa löytyy harmonia, kun läsnä ei ole tv:tä, somea eikä" kevytkenkäisiä "naisihmisiä vaan ihan tavallisia jotka eivät tuo itseään tyrkylle. Retkeily ja ulkoilu ovat ihan parasta, siinä rauhoitun ja luottamus taas palailee mutta esim. "äijien" baari-ilta saa hyvän olon nollattua (kun muistaa vielä miten olemme tavanneet...juurikin äijien baari-illan tuloksena, pettämällä puolisoa). En tiedä voidaanko koskaan tulla onnellisiksi vai onko loppuelämä tätä vuoristorataa.