Ei ole oikeaa tai väärää kun miettii suhdetta puolisoonsa. On kysymys mustasukkaisuudesta tai mistä tahansa, elämänkumppaneiden tulisi osata puhua esille nostetuista asioista - olivatpa niin typeriä toisen osapuolen mielestä tahansa. Vaikka kysymyksessä olisi ylikorostunut puolison mustasukkaisuuden piirre, on aina ja joka paikassa minusta kysymys pystymmekö keskustelemaan? Jos emme pysty, on suhteessa kehitettävää.
Itse en pystynyt pitämään avioliittoamme kasassa, vaikka kuinka halusin. Oikeastaan kaikki alkoi siitä, kun lapseni lukivat iskän kännykästä rakkausviestin toiselle ihmiselle kuin minulle. Silloin illuusio särkyi. Avioliitto jatkui. Uskoin puolisoni kertouksiin, tai ainakin halusin uskoa.
Oikeastaan sen jälkeen alkoivat syyttelyt; minä olen sairas ja naapuritkin olivat sairaita. Kun tätä oli jatkunut riittävän kauan, minä sairastuin masennukseen. Meni todella kauan 7 vuotta ennen kuin tajusin että ehkä en ole niin ahdistunut kun asun yksin!
Olen siis edelleen naimisissa, mutta ositus on lainvoimainen.
En todellakaan osaa antaa neuvoja kenellekkään. Itse selvisin parhaiten pitämällä oman pääni. Älä siis usko miespuolisosi uskomattomia juttuja naapuripariskuntien trkoista kertomuksist juuri eronneden kavereiden osituksista.

Kysynkin, toiminko kovinkin väärin, kun uskalsin sanoa mielipiteeni Marin jatkuvista yhteydenotoista ja siitä tekstiviestistä, jonka lähetin miehelleni? Olen herkkä pyytämään anteeksi, vain sen vuoksi, että en haluaisi riitaa välillemme.
Nytkin haluaisin sovitella ja viestittää hänelle omat virheeni ja pyytää anteeksi, mutta jokin estää minua niin tekemästä. En ole enää nuori ihminen, välillämme on 25 vuotta yhteistä elämää. En halua olla enää ovimatto, vaan tasapuolinen ihminen hänen rinnallaan. Valitettavasti näin ei tule koskaan tapahtumaan. Hän asettaa aina muut ihmiset minun edelle, niin on ollut aina, eikä se miksikään muutu.
Vastaus: mielestäni toimit oikein. En ole todellakaan ole mikään asiantuntija, mutta tästä lainaamastani kappaleesta näkee tai voi edes hahmottaa missä tilanteessa elät. Oikeastaan viimeisellä virkkeelläsi totesit : jos hän ei halua muuttua, eikä tunne kaipaavan ammattikeskutelijan apua.

Hei Simo

Kiitos vastauksestasi. Tunnen itsekin olevani oikealla polulla, kun valmistelen irtaantumista. Miksi se vaan on niin vaikeaa, vaikka tietää, että mies pettää ja valehtelee koko ajan.
Viimeisin puhelinerittely kertoi karua kieltään. Päin naamaa valehdellaan ja kieroillaan. Lisäksi, kun katson taaksepäin mieheni työvuoroja, painottuvat ne Marin kanssa hyvin pitkälle viikonloppuihin. Silloinhan on rauhallista. Viikolla taas molemmilla on paljon vapaata.

Olen ihmetellyt mieheni juoksevia asioita viikolla, joista myös maininnutkin. Hän on jatkuvasti menossa asioille ja ne kestävät useita tunteja. Asioitahan yrittäjällä on aina, mutta kun niitä nykyään on huomiota herättävän paljon.
En tiedä, olenko päästänyt mielikuvitukseni valloilleen, mutta epäilen heidän käyttävän jo motellia tapaamisiin.

Mielialani vaihtelevat päivittäin ja tunnen joskus luhistuvani. Tähän vaan on pakko jokin ratkaisu keksiä. Mieheni ei tule koskaan petturuuttaan tunnustamaan, se on varmaa. Olen kuormittanut ystäviänikin tämän asian tiimoilta kyllästymiseen saakka. Voisiko joku kertoa, minne voin ottaa yhteyttä, saadakseni taustatukea. Tunnen hajoavani ja tarvitsen voimaa. Minulla itselläni ei sitä enää ole.

Jos näytän voimattomuuteni ja suruni miehelleni, se on kuin lisäisi bensaa liekkeihin ja sitä en tahdo näyttää.

Hei Lissukka!

Oletko itse käynyt missään ammattiauttajalla? En jaksanut selata koko ketjua läpi, enkä muista enää oletko maininnun asiasta. Kaupungeilla on yleensä kuitenkin tarjota maksuttomia psykologinpalveluita terveyskeskuksissa ja ainakin seurakunnalta saa apua, kuului sitten kirkkoon tai ei. Sieltä löytäisit ehkä paikan, missä avata ajatuksiasi.

Omasta kokemuksestani katsoen paras keino irtautumiseen ja tasapainoiseen eloon on oman elämän rakentaminen ja siitä kiinni pitäminen. Olen itse viimeaikoina käynyt baletissa, teatterissa, juhlissa ja osallistunut hulluihin projekteihin ystävieni kanssa. Olen siis ottanut uusia asioita ja haasteita vastaan, sekä kokenut voimistuvani näistä.
Näinhän sinäkin olet tehnyt, olet käynyt lomalla, tavannut ystäviä ja lenkkeillyt. Irtautuminen on vaikeaa, mutta se helpottuu varmasti kun saat itsellesi tukevan pohjan, johon et tarvitse miestäsi. Milloin viimeksi näit hyvän näytelmän tai baletin? Kansallisbaletissa menee loistava Kesäyön unelma, jos satut asumaan lähellä Helsinkiä.

Ota uusia asioita ja haasteita vastaan, totu ja rakastu muutokseen 🙂 Tsemppiä Lissukka! Pystyt siihen! Ansaitset rinnallesi miehen, joka vie sinut etelään palmun alle siemailemaan kookospähkinästä juotavaa ja mukavaan ravintolaan kuuntelemaan musiikkia.

Et toimi ollenkaan väärin.
Rekisteröidyin itse tänään sinun viestisi takia. (ja ari muutakin ketjua kyllä, mutta niihin sitten myöhemmin tämän jatkoksi)
Olen toisaalta itse huono neuvomaan. - siitä ehkä myöhemmin lisää.

MUTTA olen kuitenkin kokonut saman kuin sinä, mutta oma mieheni(ehkä tueva ex) kuitenkin lopulta ymmärsi, mitä oli tekemässä, VAIKKA ei ollut tehnyt puolikaan sinun miehesi tekosista(enkä jälkeen päin edes usko että mitään fyysistä olisi ollut). Mieheni ei halunnut menettää perhettään eikä minua, mutta tiukkaa teki hänen ymmärtää missä mennään.
Tuntui niin pahalta sinun puolestasi ja omatkin muistoni nousivat pintaan. Meidän episodista on jo aikaa yli 2 vuotta... Silti se loukkaa vielä minua; sen hetkisen tilanteen takia. En vaan voi olla miettimättä, että miten niin voi tehdä toiselle; varsinkin ku me olemme nuoria ja lapset todella pieniä.

Mutta sinulle haluan sanoa, että ekasta viestistä asti olen täysin ymmärtänyt pahan mielesi; pitkään olet jaksanut vain odottaa ratkaisuja. - ehkä on parasta että itse teet ne - ja aika pian.

😍
voimia sinulle

Jäin miettimään, että oletko koskaan ajatellut, että kohtaisit asiassa tämän Marin? Tai vaikka Marin miehen? Puhut suui putaaksi tästä häiriköinnistä. Joku ehdottikin, että tapaisitte kaikki, siinä voisi sitten selvittää asiat kasvotusten kaikkien kanssa. En tiedä,mitä mietä marin mies on tämän läheisestä suhteesta työnantajaansa, tietääkö hän edes?

Hei taas ja Lämpimät kiitokset Teille kaikille kannustuksesta☺️❤️

Olemme viime aikoina lähestyneet fyysisestikin ja se tuntuu samalta, kuin ennen Marin kuvioihin mukaantuloa. Toki, niitä hetkiä on harvakseltaan, mutta tulvivat lämpöä. Valitettavasti intuitioni sanoo, että kaikki ei ole edelleenkään kohdallaan. Normaalista päivärutiinista puuttuu edelleenkin ne hellät hetket, halaukset, suukottelut ja koskettelut.

On tullut tilanteita, joissa olen voinut ohimennen mainita, että kaipaan sitä yhteenkuuluvaisuutta ja välittömyyttä, mikä meillä oli, ennen Marin tuloa teille töihin. Hän ei ymmärrä sitä alkuunkaan. Sanoo, että meidän välillä ei ole mitään huonoa. En ole halunnut jatkaa keskustelua, välttäen riitaa. Siihen lopulliseen koitokseen kerään vielä voimaa.
Koska hän tietää, että epäilen suhdetta, sanoo hän nykyään lähes päivittäin rakastavansa minua, mutta missä on ne käsivarret😑❓

Eilenkin, lähtiessäni omille menoilleni, sanoi hän, älä sitten ihastu muihin miehiin. Hän tiesi sen tilaisuuden olevan mieskeskeinen.
Olen nykyään mukana monessa touhussa ja menoja riittää.

He välttelevät nykyään soittamasta tai viestittelemästä vapaa-aikana toisilleen. Tiedän kuitenkin heidän niin tekevän ja laskelmoivasti silloin, kun ovat joko töissä tai työmatkalla. Kerrankin, mieheni tullessa kotiin, kertoi pitkästä puhelusta toiselle työkaverille. Myöhemmin paljastui sen puhelun olleen Marille. Siis suoraan valehteli, minun sitä edes kysymättä. Mitä hän tuolla voittaa?
Yhtenä päivänä lähdin asioille ja mieheni sanoi soittavansa toiselle työkaverille työn merkeissä. Niin oli tehnytkin, lyhyen puhelun. Sen jälkeen oli soittanut Marille ja se puhelu oli kestänyt nelinkertaisen ajan. Marilla oli silloin vapaapäivä, eikä hän kyseisestä puhelusta minulle maininnut mitään.

Olen tavannut Marin muutaman kerran. Viikko sitten tuli puhetta mieheni kanssa, kuinka oli tavannut Marin miehen työpaikalla. Mies oli tullut hakemaan Marin töistä. Olivat kuulemma jutelleet ja mieheni kehui, kuinka Marilla on hyvä ja viisas mies. Kyselin tämän miehen ulkonäköä ja mieheni vähätteli häntä, verraten itseensä.
😐
Sanoin, että Te olette tavanneet toisenne jo muutaman kerran, haluaisin minäkin tulla mukaan kuvioihin. Olisiko mahdollista, että kutsutaan Mari ja hänen miehensä meille vaikkapa illanviettoon. Ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta.

Kesä tekee tuloaan ja mieli on valoisampi. Olemme jopa tehneet kesäsuunnitelmiakin ja mieheni aloitteesta.
En kuitenkaan ole tuudittautunut siihen uskoon, että kaikki on, kuin ennen. Suunnittelen edelleen irtiottoa, tavalla tai toisella. En ole enää sinisilmäinen hölmö, joka uskoo kaiken, mitä uskotellaan. En todellakaan.
Jos voimavarani sallivat, seuraan tilannetta vielä kesän yli. Aurinko tekee minut onnelliseksi ja vapaaksi.

Yksi asia on varma, vaikka ulkoiset olosuhteet kohdallani onkin mitä parhain päin, en voi loppuelämääni elää salailun ja valheen keskellä. Se viimeinen keskustelu on edelleenkin keskustelematta, mutta sen aika on tuleva. En voi antaa periksi, koska mielenrauhani vaatii sitä keskustelua.

Moni Teistä on sanonut, että meille on annettu vain yksi elämä, eikä sitä ole tarkoitettu tuhlattavaksi. Olen täysin samaa mieltä. Miksi IHMEESSÄ en saa voimaa siihen viimeiseen keskusteluun, vaikka todisteitakin jo on? Tarvitsen siihen edelleenkin voimaa ja kannustusta.

Mitä sä vielä tarvit?? ihmettelen.
Mun mielestä tossa kohtaa se on joko Mari tai sinä -- ei ole muita vaihtoehtoja.
toi yhteydenpito on jo liikaa, jos kerran ette voi olla kaikki nelj yhtä paljon yhteydessä toisiinne.

Minä tarvitsen voimia siihen viimeiseen irtaantumiseen. Tuntuu kauhealta lähteä omasta kodistaan, kun ei ole tehnyt mitään väärää. Mieheni näkee punaista, jos hänelle esitetään uhkavaatimuksia "joko Mari tai Minä" tyyliin.

Keskusteluja olen yrittänyt, ne ei toimi, kuten foorumissa olen todennutkin. Minulle ei siis jää muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä. Jättää oma kotini, pakata matkalaukku ja poistua. Tätä minä pelkään.

En lukenut keskustelun keskivaiheita, mutta aihe liippaa niin läheltä.
Itse olen vielä avioliitossa, pian olisi taas yksi hääpäivä. Yhdessä me niin erilaiset olemme olleet jo nuoresta saakka ja vuosien varrella vuoristoradassa saaneet ihanat lapset jo pikkuhiljaa omien elämien alkuun. Ja elämä ollut enimmäkseen hyvää. Puhuttu paljon (vai minäkö olen puhunut vain?) ja oltu yhtä mieltä siitä, että kun alkaa toiset kiinnostaa, pitää saada sanotuksi, että voidaan korjata tätä meidän suhdetta. Ah, mikä unelmaliitto!
Ja sitten löytyi reilu vuosi takaperin miehelle "tosi hyvä työkaveri vaan". Olisikin ollut avointa kaveruutta, mutta valheita valheiden perään. No joo, fyysistä ei kuulemma ole ollut, vaan mistä tätä enää tietää. Mitään. Ja syy? Jännitystä? Ihailua? Ei sitä arkista "naputusta".
Jotenkin tuntuu niin epäreilulta. Tahdottu on kuolemaan saakka, mutta minäkö nyt vain tahdon enää? Ja muutun? Annan vapauksia (joita kyllä on ollutkin, kun olen niin sokeasti luottanut)? Joku sananlasku tuli vastaan, että kehrää missä kehrää, kunhan langat kotiin kantaa. Mutta sitten pitäisi itsellä olla moisen hyväksyvä mieli...
Mutta loppujen lopuksi olen miettinyt, mikä on pahan mielen hinta? Olenko valmis luopumaan kodistani, yksin en pystyisi tähän jäämään. Lähdenkö? Mihin? Hetkeksi? Pysyvästi? Ja mietityttää myös taloudellinen puoli sen pahan mielen hintana. Että eletäänkö tässä nyt sitten muka avioliitossa, läheisyyttä on edelleen ja se on hyvää, mutta... Luottamus mennyt.
Pitäisi varmaan kunnolla kuunnella intuitiotaan. Toistaiseksi taidan sen suhteen olla kädet korvilla...
Mutta jotenkin "lohduttaa", että meitä on muitakin. Eikä sano mitään, vaikka yhteinen elämä olisi ollut ihan hyvää. Ukolle se vain ei riittänyt.🙄

Hei taas!

Oli pakko tulla tänne taas purkautumaan ja kertomaan viimeisimmät tapahtumat. Meillä on parin viime kuukauden aikana ollut isoja riitoja, johtuen Marista, kuinkas muuten. En jaksa enää olla hiljaa ja esittää hyväksyntää Marin yhteydenottoihin, vaikka ne mieheni mielestä ovatkin työasiaa. Toki useimmat niin ovatkin, mutta kun suurin osa niistä ei ole akuuttia. Lisäksi minua loukkaa hänen röyhkeytensä ottaa yhteyttä vapaa-päivinä tai ajankohtana, jolloin tietää mieheni joko nukkuvan tai muuten vain olevan vapaalla. Mietin, että vain ihminen, joka tietää olevansa vahvoilla, voi noin käyttäytyä, olenko väärässä?

Olen huomannut, että Mari on nettiriippuvainen. Hän päivittelee työaikana tietylle sivustolle kuvia itsestään työn merkeissä tai muita kommentteja. Mieheni mielestä siinä ei ole mitään väärää. Lisäksi hänestä on tullut huolimaton ja aiheuttanut firmalle mittavia vahinkoja ja nyt puhutaan jo nelinumeroisista summista.
Mieheni juoksee korjaamaan asiat kuntoon ja on Maria kohtaan äärimmäisen kärsivällinen. Hän on edelleenkin hyvä ja tunnollinen työntekijä. Minulle huutaa, kun otan asiat esille, paiskaa oven takanaan kiinni ja poistuu työpaikalleen, eikä tule kotiin yöksi.

Ts. Minusta on tullut allerginen Marin soitoille tai viesteille, en kestä niitä enää yhtään. Tämän takia mieheni yrittää salata nykyisin heidän yhteydenpitonsa, mutta aina se ei onnistu. Sen jälkeen riidellään ja kovasti. Minähän nämä kaikki riidat aloitan, mutta miksi, sitä hän ei suostu näkemään. Arvatkaa, kuinka poden pahaa omaatuntoa, koska hän on mestari kääntämään kaikki minun syykseni.

Nyt tilanne on se, että olen poistunut neljä päivää sitten kotoamme ja asustelen ystäväni asunnossa. Hän on parhaillaan lomalla. Hän ei ole ottanut yhteyttä minuun, esittää loukkaantunutta, niinkuin aina ennenkin. Minäkään en ole ottanut yhteyttä.

Nyt kerron, miksi tähän on tultu:
Alkuviikosta mieheni ehdotti, että lähdetään yöksi vapaa-ajan asuntoon. Uskalsin epäillä, onnistuuko se, koska viimeksikin jouduimme kyseisen yön perumaan Marin aiheuttaman virheen vuoksi. No, lähdettiin kuitenkin. Ilta sujui leppoisasti, kunnes Mari soitti. Töissä ongelmia. Kuten aikaisemmin kerroin, en enää kestä yhtään yhteydenottoa, joten epäilin tietenkin, onkohan tuo edes totta.

Riitahan siitä syntyi ja paisui paisumistaan. Kyseenalaistin hänen epäoikeudenmukaisen suhtautumisen työntekijöihin ja minuun. Lopuksi hän starttasi tosi vihaisena kulkuneuvon, sanoi, että tämä oli viimeinen vapaa-ajan reissu tälle kesälle (eihän sitä edes oltu kunnolla vielä aloitettuaan). Matkan aikana annoin tulla ulos koko 1,5 vuotta kestäneet patoutumat ja huusin kurkku suorana, aivan kamalaa, häpeän sitä, koska tuollainen käytös ei ole minua😳

Mieheni sätti minua sairaaloisen mustasukkaiseksi, ettei aio enää tuollaista epänormaalia sairautta katsoa, eikä kuunnella syytöksiä, jotka eivät ole totta. Melkein sylki päälleni. Lopuksi sanoi, että nyt tämä taru saa loppua ja minä nuorempana päätän nyt, että erotaan. Yritetään tehdä edes se säädyllisesti.
Siihen ei sitten minullakaan ollut muuta sanottavaa, kuin että onko Sinusta oikein asettaa Mari 1,5 vuoden ajan vaimosi yläpuolelle. Hän vastasi siihen, ei Mari vaan kaikki työntekijät😐

Kun saavuimme kotiin, minä poistuin sieltä mitään sanomatta ja sen jälkeen emme ole nähneet. Hän ei ole ottanut yhteyttä, enkä minäkään. Siitä on nyt neljä päivää aikaa.

Olen turta, surullinen ja itku on herkässä. Istun vain, mietin ja yritän koota itseni. Pakko taas kysyä, teinkö kovin väärin? Lapsellista oli vain lähteä, mutta mieheni kanssa EI voi keskustella. Hänen selitykset ja puolustukset ovat usein alakoululaiseen verrattavia selityksiä, joskus ihan naurattaa niitä kuunnella.

😞
ei tuo todellakaan ole reilua sinua kohtaan; mies käyttäytyy todella rumasti.
nyt on mun mielestä just oikea aikaa ottaa se lopullinen ero, ja sinun on hyvä jatkaa ilman tuollaista nuljaketta. ARGH.
jaksamista sinulle ja tee nyt se lopullinen päätös sekä käytännön järjestelyt.
🌻🙂🌻

Näköjään olen tänne kirjoittanut kuukausi sitten ja paljon ehtii ihmisen elämässä tapahtua siinäkin ajassa!?
Sinisilmäinen hölmö eli siis minä on saanut avata silmänsä. Miehen suhde onkin ollut myös fyysinen, vaikka muuta vakuuteltiin. Tämä kuitenkin selvisi vasta, kun jälleen oli viestittelyä, jonka mies itse myönsi. Kuulumisten kyselyä ja mitä muuta nyt keksittiin.
Mutta koska olen tämän raskaan vuoden aikana voimaantunutkin ja alkanut ajattelemaan enemmän itseäni, otin ja vein eropaperin. Miehellä lie joku ikäkriisi ollut, "oireet" sopivat kuvaan ja olkoon niin, mutta minulle riitti. Samaan syssyyn lähdin pois, niinkuin Lissukka sinäkin. Viikoksi, mutta kuitenkin.
Ja mitä meillä tapahtui? Ukko ottanut ihan uutta asennetta meihin. En voi tietenkään täysillä luottaa enkä todellakaan vedä erohakemusta pois, mutta nautin nyt tästä ja katselen kestääkö "herätys" ja uusi alku muka.
Mutta niinkuin joku tuolla pari sivua taaksepäin tsemppasikin, omaa elämää nyt! Olet upea nainen ja jos miehesi ei sitä nyt tajua, ehkä jossain vaiheessa? 🌻🙂🌻 Eikös teilläkin nyt ole jo veivattu riittävän kauan? Sinulta turvallinen arki ja toiselta naiselta perhoset vatsanpohjaan? Minä olen nyt yrittänyt kääntää omaa mieltäni niin, että jospa en olekaan se turvallinen arki, vaan jopa vähän arvaamaton 😋
En tiedä onko tästä mitään apua sinun tilanteessasi, mutta häntä pystyyn! (Miehen) kriisi pakottaa parisuhteen muutokseen, vai miten se menee? Kivaa ei ole, kun ei muutosta itse kaivannut, mutta ehkä se on ihan hyväkin vähän tuulettaa yli 20 vuoden liittoa? 😐

Lissukka: Onko Mari siis töissä miehesi firmassa? Vai miksi miehesi haluaa puolustaa kaikkia työntekijöitä?

Kirjoitit tuossa jo aiemmin, että miehesi ei suostu valitsemaan sinun ja Marin välillä. Oma kokemukseni vastaavanlaisesta tilanteesta on, että jääminen tuollaiseen suhteeseen johtaa siihen emotionaaliseen hylkäämiseen, ohareihin, vähättelyyn ja niinhän on jo käynytkin. Miehesi käytös saattaa mennä vielä härskimmäksikin. Kunnioita itseäsi, älä jää suhteeseen, jossa sinua ei kunnioiteta.

Sydämelliset kiitokset kannustuksesta, helpottaa, mutta toisaalta olen niin surullinen. Mikä saa niin monet miehet eläkeiän kynnyksellä "hurahtamaan" nuorempaan. Minäkin olin haaveillut vihdoinkin seesteisestä ja rauhallisesta vanhuudesta puolisoni kanssa.

Mutta miten kävikään, miehestäni tuli sokea ja hullaantui työntekijäänsä. Paha puoli tässä on, että hän ei myönnä sitä edelleenkään ja on tehnyt minusta vainoharhaisen ja mustasukkaisen hullun akan, josta on päästävä eroon.

On ollut pakko pysähtyä miettimään, olisiko minun intuitioni ja kaikki nuo yhteydenotot sittenkin harhaa😑❓

Mutta miten voi olla, tämä kirjoittamani foorumi on kuin päiväkirja ja olen sen kahlannut läpi ties kuinka monta kertaa. Jokainen sana on totta, miksi edelleen epäilen ja haluan uskoa miestäni.

Nauti Maisa1 miehesi heräämisestä, älä kuitenkaan ole liian sinisilmäinen. Monet miehet heräävät, kun puoliso ottaa ja lähtee. Valitettavasti minä tunnen mieheni hyvin ja olen varma, että hän antaa minun mennä. Kuinka monesti hän on sanonut, minä en kerjää, enkä anele. Hän on äärimmäisen ylpeä ja junttura, kun sille päälle sattuu.

Näin ollen, uskon, että ero on edessä, mutta liian kauan tätä epävarmuutta on kestänyt, enkä jaksa enää odottaa niitä rakkauden rippeitä, mitä minulle on viimeisen 1,5 vuoden aikana annettu.