Tunnen olevani totaalisessa umpikujassa. Mieheni menetti keväällä lyhyen ajan sisään sekä äitinsä, että siskonsa. Hän erosi petettynä reilu kaksi vuotta sitten pitkästä avioliitosta, tutustuimme reilu puoli vuotta eron jälkeen. Nyt tuntuu, että hänen avioeronsa ”möröt” ja suru kahden läheisen menettämisestä ovat tuhoamassa suhteemme.

Mieheni on kesällä havahtunut suruunsa ja nyt kun yhteen muuttaminen on tulossa ajankohtaiseksi, hän on sanonutkin, että pelottaa jos taas hänet petetään ja jotain tapahtuu. Miesystäväni on niin sanotusti lyönyt hanskat tiskiin. Joka toinen päivä hän haluaa erota, joka toinen päivä hän haluaa pysyä yhdessä, koska rakastaa omien sanojensa mukaan minua niin paljon. Ja mistään teinirakkaudesta ei ole kyse; hän on 47 vuotta, minä 35.

Eilen päätimme ottaa aikalisän; emme muuta vielä yhteen vaan otamme etäisyyttä, ja katsomme mitä tapahtuu. Olen yrittänyt puhua hänelle terapiaan menosta, jotta saisi käsiteltyä asioitansa ja jotta hän pystyisi tulemaan eheämmäksi ihmisenä. Hän onkin suhtautunut terapia-asiaan myönteisesti, ainut ongelma on terapian kalleus yksityisellä puolella.

Onko teillä vastaavia kokemuksia? Eikö miesystäväni rakasta minua vain tarpeeksi vai johtuuko perääntyminen tuosta suhteettomasta taakasta, jonka hän on saanut kannettavakseen? Uskottelenko itselleni nyt vain, että ongelmat johtuvat menneisyyden haamuista vai onko tämä tosiaan rakkauden puutetta? Jos em. ongelmia ei oteta huomioon, on suhteemme tasapainoinen ja lämmin; jaamme paljon hellyyttä ja suhde on aina toiminut hyvin sekä henkisesti että fyysisesti. Miten te olette onnistuneet kumppanin surun kohtaamisessa; selvisittekö yhdessä vai onko se erottanut teidät? Vai olenko vain hölmö enkä tajua, että toinen ei vain rakasta minua enää?