Minun vauvani on hieman yli vuoden ja meillä on kaksi muutakin alle neljävuotista lasta. Eihän tuo enää ole vauva mutta koska hän on minun kuntoni vuoksi meidän viimeinen vauvamme, en raaski luopua hänen ”vauvuudestaan”. Pidän kai häntä vauvana vielä armeijaiässäkin.

Minusta tuntuu, että kirjoitin masennuksestani jo edellisen lapsen syntymän jälkeen tänne tukinettiin. En vaan löydä sitä keskustelua enää. Olen kai alati masentunut mutta itse raskauden aikana olen kai toivoa täynnä, en kai muuten olisi lähes aina raskaana. Enää en voi tulla raskaaksi, siksi kai tämä masennus tuntuu jatkuvan ja jatkuvan.

Minun masennukseni ei tule hiipien eikä arvaamatta, jos minulla on hyvä vaihde menossa, minä odottelen silmät ja korvat auki, koska minun masennukseni tulee takaisin. Minun masennukseni ei ole kutsumaton vieras jota peloissani odottelisin. Minun masennukseni on aina tervetullut minun ruumiiseeni. Hyvä etten Luojaani kiittänyt, kun tässä eräänä päivänä en enää jaksanut nousta sängystä ylös ja mieheni teki kaikki kotityöt.

Oikeastaan en tiedä kuulunko ollenkaan tähän teemaan, enkä tiedä pitäisikö minun mennä puhumaan jonnekin. Minulla ei kai ole synnytyksen jälkeistä masennusta, haluaisin tämän viimeisen vauvani olevan vauva vielä vuosia. Tämä ei ole raskas onni, tämä olisi täydellinen onni, jos hän ymmärtäisi pysyä aina vauvana. Ja masennun, kun hän oppii kävelemään, heittää vaipat pois ja syö ihan itse. Minulla ei ole sitä onnea mitä muilla äideillä on lapsen kehityksestä. Ja tunnen itseni täydellisen huonoksi äidiksi, kun en valokuvaa häntä ja kehu muille äideille kuinka lapseni kehittyy huimaa vauhtia.

Minulla masennus on hiipinyt hiljaa.. tavallaan. Kun lapseni syntyi noin vuosi sitten, en itkenyt onnesta. En tuntenut mitään. Katsoin käsivarsillani olevaa vauvaa ja kysyin itseltäni miksi en itke, miksi en tunne tätä lasta kohtaan mitään? Synnytys oli todella raskas, käynnistetty ja pitkä, erittäin kivulias. Olin aivan poikki ja repeämä välilihassa esti liikkumiseni ainakin ensimmäisen vuorokauden ajan. Olin vihainen kun lapsi itki, vihasin imettämistä ja vihasin hoitajia kun he toivat lasta minulla vaikka pyysin heitä pitämään lapsestani huolta yöt että saisin nukuttua ja kerättyä voimiani. Lapseni rauhoittui ainoastaan isänsä syliin, eikä mikään ihme, sillä olin itse paniikissa ja itkin väsymystäni jatkuvasti. Olin huono äiti, joka ei jaksanut kuunnella lastaan, enkä saanut häntä rauhoittumaan. Olo oli fyysisti aivan turta ja turvonnut, sormet nakkimakkarat, jalat puupökkylät, silmän aluset ja luomet turvonneet..kaikki oli sekaisin ja huonosti.

Sairaala ahdisti ja halusin kotiin mahdollisimman pian, tunsin että minut ja minun tunnetilani tuomittiin sairaalassa. Minun väsymystäni ei ymmärretty. Minun piti vain olla täydellinen äiti. Olin pääsemässä jo kotiin 2 päivän kuluttua synnytyksestä, pakkasin kiireella kamat ja olin jo kovaa vauhtia poistumassa osastolta, kunnes kätilö huomasi selässäni ison kohouman, jonka takia jouduin jäämään sairaalaan. Itkin taas lohduttomasti, että jospa vaikka tulisin aamulla näyttämään selkää ja pääsisin kotiin yöksi. Ei onnistunut. He olivat huolissaan selästäni. En halunnut mieheni lähtevän..tunsin jääväni taas yksin paikkaan, missä kukaan ei ymmärrä.

Seuraavana päivänä pääsimme kotiin ja elämä jatkui kotona..tuntui että seuraava kuukausi meni kuin sumussa. Missään ei ollut mitään tolkkua. Olin edelleen kipeä, väsynyt, selkäni oli kipeä ja turvoksissa, vuodin kamalasti, imetys tuntui todella raskaalta ja syyllistin itseäni siitä, että en kokenut imetyksen ihanuutta tai yhteyttä lapseen. Lapseni söi rintaa todella kauan per imetyskerta..parhaimmillaan puolitoista tuntia..tuntui ettei se täyty ikinä.. ei jaksanut ilmeisesti imeä. Hartiat oli jumissa ja päätä särki.. imetys oli jotain aivan kamalaa. Neuvolassa aina: no miten imetys sujuu? Vihasin sitä kysymystä ja jokaisen neuvola käynnin jälkeen itkin sitä kuinka huono äiti olen, jos en osaa imettää oikein. Olin kamalan ahdistunut ja en voinut käsittää miksi en rakasta tätä lasta..miksi en tunne sitä syvää äidin ja lapsen välistä "symbioosia" ?

Lapseni sairastui sillä hetkellä riehuvaan rs-virukseen. Olimme sairaalassa viikon. Silloin ensimmäisen kerran tunsin pelkoa lapsen menetyksestä. Teho-osastolle ei saanut jäädä yöksi. Joka aamu menin osastolle istumaan vauvani sängyn viereen ja jokainen ilta kotiin lähteminen lapsen luolta oli kamalaa. Ensimmäistä kertaa tajusin kuinka rakas ja tärkeä tuo lapsi minulle oli. Tunsin suurta huojennusta siitä, että vihdoin minä tunnen jotakin lastani kohtaan. Imetys loppui sairaalassa ollessa. Yöllä lapseni sai maitoa pullosta ja hän rupesi hylkimään rintaani. Ja vihdoinkin kun minä olisin halunnut antaa rintaa ja nauttinut tilanteesta! Siitä alkoi kausi jolloin syytin taas itseäni siitä, että lapseni ei saa rintaa. Tuntui, ettei muut äidit hyväksy sitä. Neuvolassa yritettiin ja yritettiin ja laitettiin lasta rinnalle ja tyrkytettiin. Teki mieli huutaa, että ettekö te ymmärrä ettei hän halua enää rintaani! Jokainen yritys oli puukko selkääni... ja sitä huonommaksi tunsin itseni. Enkä voinut ymmärtää miksei neuvolassa voitu lopettaa ahdistelua. Ajankanssa se sitten loppui ja ajan kuluessa minä annoin itselleni anteeksi ettei imetys enää voinut jatkua.

Pullosta on tullut lapselleni todella tärkeä. Hän haluaa sitä vieläkin öisin. Tuntuu, että se on hänelle rinnan korvike, joka saa hänet edelleen rauhoittumaan. Pullosta vieroittaminen öisin on ollut projektini jo puolen vuoden ajan, ja muutaman kerran siitä on jo päästy. Mutta väsymykseni tulee vastaan yöllä ja annan taas pulloa. Mieheni syyttää minua tästä..eikä tunnu ymmärtävän kuinka väsynyt olen. En saa apua mistään. Isovanhemmat ovat kaikki työelämässä, eivätkä he ota lastani yöpymään. Mieheni nousee aamulla aikaisin töihin ja auttaa todella harvoin, raivoaa lähinnä öisin ettei saa nukuttua. Vuoden päivät minä olen nyt valvonut yöt, herännyt vähintään 2 kertaa yössä lastani rauhoittamaan. Öisin olen välillä todella tokkurassa ja tuntuu etten pysty millään heräämään. Ryömin suurinpiirtein keittiöön hakemaan maitoa kun en muuta jaksa. Olen pyytänyt neuvolasta ulkopuolista apua, mutta sitä ei ole tullut. Muutakuin kotiunikoulu- ohjeet, joita en jaksa noudattaa. Olen yrittänyt ja onnitustunutkin hetkeksi, mutta kauaa en jaksa. Voimat on totaalisen loppu.

Mieheni kohtelee minua epäkunnioittavasti. On välinpitämätön. Häntä ei kiinnosta vointini, sanoo, että minun tulisi selvitä ongelmistani yksin. Jos itken, haen kuulemma vain sääliä. Olen harkinnut lähteväni suhteesta, mutta olen liian väsynyt sellaisesta muutoksesta selviämiseen ja suorittamiseen. Joudun tekemään kaiken yksin kotitöistä lähtien. Kannan yksin huolen raha-asioista. Olen totaalisen loppu.

Fyysisti alan myös voimaan huonosti..saan välillä rytmihäiriöitä, olen väsynyt, välillä en syö ja välillä taas syön liiankin kanssa. Menkkani ovat jääneet pois (en ole raskaana), silmissä sumenee silloin tällöin ja pyörryttää.

Käyn juttelemassa perheneuvolassa joka toinen viikko yksin (mieheni ei halua mukaan) ja se helpottaa oloani ehkä hiukan. Minulla on ystäviä, mutta heidän tukensa ei vain riitä. Mieheni kanssa eläminen on yhtä helvettiä ja oloni helpottuisi jos hän välittäisi. Hänen tukensa olisi ensiarvoisen tärkeää, mutta hän antaa minulla vain halveksuntansa. Ja tekee erittäin selväksi kuinka epäonnistunut ja säälittävä olen. Mutta ei aio sääliä minua.

En tiedä kuinka kauan jaksan.. selviänkö vai sairastunko vakavasti.

En osaa neuvoa mitenkään, mutta luin viestisi ja koen myötätuntoa. Ei varmasti ole helppoa, kun mieskään ei älyä tukea. Vaikutat tosi väsyneeltä ja tilanne rankalta. Kyllä se rakkaus lapseen siellä piilossa väsymyksen alla piileskelee ja tulee varmaan enemmän esiin, kun elämä helpottuu ja ehdit levätä ja toipua. Kyllä se lapsi pulloruokinnalla hyvin pärjää, itse sain pulloruokaa ja minusta tuli terve ja normaali. Olet ihan riittävän hyvä äiti, lapsi on hengissä, vai mitä?

Elämä on joskus hassusti järjestetty. Oma tilanteeni on vastakkainen sinun tilanteeseesi nähden. Minulle syntyi kuollut vauva, äidintunteet ehtivät herätä, mutta ei ole keneen niitä kohdistaa. Minulla olisi virtaa ja halua hoitaa vauvaa, mutta vauvani ei tarvi hoitoa haudassa. Turha äidinrakkaus on tosi tuskallista. Nukunkin liikaa, kun suren.

Siispä lähetän sinulle nyt virtuaalisesti tätä hankalaa, ei-tilaamaani, ylimääräistä äidintunnetta, lapsenhoitoviettiä ja virkeyttä -tsiuh-, käytä sinä ne, jos tarvit. Ehkä se oli tarkoitettu alun perin sinulle, mutta tuli vahingossa väärään osoitteeseen, mikä ei ollut kummankaan meidän vika.

Ehkä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja väsymyksestä kärsivät ja vauvanhoitokaipuusta kärsivät voisi saattaa yhteen? Toiset saisivat hetken levähtää, toiset saisivat hetken hoitaa vauvaa, ja kaikki olisivat tyytyväisiä. -Kuuluta ympäriinsä, jos kaipaat lapsenhoitoapua, joillekin sellaisen antaminen on puhdasta terapiaa.