Olen useiden vuosien ajan kamppaillut toistuvan masennuksen kanssa. Nyt olen taas aika pohjalla enkä jaksaisi taas aloittaa nousua. Välillä mieleeni tulee itsemurha-ajatuksia ja vaikka tiedän, että masentuneella mieli kääntyy itseä vastaan, tunnen itseni välillä niin arvottomaksi ja tyhjäksi, että huomaan ’haaveilevani’ itsemurhasta. Kai se olisi mielessäni tie ulos tästä pahasta olosta. En edes itse tiedä, olenkl ’tosissani’. Pitkälle menevä suunnittelu pelottaa minua. Entä jos joskus väsyneenä todella teen jotakin peruuttamatonta?

Olen ollut parisuhteessa nelisen vuotta ja vaikka näen miehessäni paljon hyvää, hänen jatkuva valehtelunsa ja lupausten rikkomisensa myrkyttää kaiken. En tiedä, onko hänellä jokin persoonallisuushäiriö, jonka tähden hän ei kykene olemaan rehellinen…vai onko syynä se, että hän on lapsena saanut kotonaan täysin vapaasti valehdella ja käyttäytyä kaikin tavoin passiivis-aggressiivisesti. Hänen isänsä on alkoholisti ja perheessä on todella ollut – ja on vieläkin – virtahepo olohuoneessa. Miehenikin on sairastanut masennusta pariin otteeseen viime vuosina ja ehkä paljon aiemminkin, mutta silloin sitä ei diagnosoitu eikä hoidettu.

Tiedän, että en saisi niin ottaa itseeni tuota miehen valehtelua, mutta pahoitan siitä mieleni. Lisäksi olen huolissani, miten se tulee vaikuttamaan lapseemme. Luulen, että jos meillä ei olisi lasta, olisin jo lähtenyt. Nyt en tiedä, mitä tehdä.

Voiko valehteleva mies muuttua? Miksi joku valehtelee koko ajan, ihan pienistä asioista suuriin asioihin? Miksi luvata asioita, kun niistä 90 prossaa jättää tekemättä? Onko tämä vallankäyttöä? Olenko tyhmä, kun toivon muutosta?

Masennukseni ei johdu pelkästään miehestäni. Minulla oli lapsuus, jota leimasi pelko arvaamatonta ja aggressiivista isääni kohtaan. Äitini ei puolustanut meitä lapsia sen jälkeen, kun isäni kerran löi häntä, kun hän tuli väliin isäni lyödessä vanhempaa sisarustani. Minä olin nuorempi, joten minua hän ei enää suojellut. Valehtelu ja asioiden kaunistelu olivat hänen keinonsa selviytyä. Silmät kiinni ei voinut nähdä, mitä ei kestänyt nähdä. Kärsin lapsena arvottomuuden tunteesta enkä ole löytänyt vieläkään tervettä itsetuntoa, vaikka olen jo nelikymppinen.

Terapiassa olen käynyt, mutta ehkä lopetin sen liian aikaisin. Lapsen myötä taloudellinen tilanne ei sallinut terapiaa. Pian palaan töihin ja olenkin miettinyt, pitäisikö minun vielä jatkaa terapiassa käyntiä.

Tilanne on vienyt minulta yöunet. Valvon lähes joka yö aamuviiteen. Se ei tietystikään auta tilannetta…