Taas ollaan solmussa, enemmän tai vähemmän
Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanutkaan tänne. Jutut eivät ole mihinkään muuttuneet. Kuinka olisivatkaan, kun ihmisen psyyke ei ole mihinkään muuttunut digiloikista huolimatta. Perusongelmat pysyvät samoina.
Kun aiemmin kirjoittelin, prosessoin omaa surkeasti päättynyttä rakastumistani ja parisuhteen noloa yritystä. Nyt on taas uusi mies kiikarissa, mutta eipä hyvältä näytä nytkään.
Edellinen suhde viilsi syvältä kuin veitsi ja jälleenrakennukseen on mennyt vuosia. Nyt on siis tosiaan uusi henkilö mielessä, jota jollain tasolla kuvittelen rakastavani, minä, erittäin keski-ikäinen ja moneen kertaan pettynyt nainen. Olen juuri sellainen,joita aiemmin haukuttiin vanhoiksipiioiksi. Kyöpelinvuoren noidan status siis on, vain luuta puuttuu. (Tai on luutakin, mutta piilossa siivouskaapissa, heh.)
Tämä uusi ihastus on sentään poikamies, mutta eipä muuten suju nyt paljoa paremmin. Toki olen jo yksinäisyyteen tottunutkin. Meillä molemmilla on ollut takana aika rankkoja mielenterveysongelmia. Kyseinen henkilö on ollut aika huonossa kunnossa aiemmin, on ainakin näin kertonut, en itse voi mitään sanoa tästä asiasta, koska emme toisiamme silloin tunteneet. Nyt sujuu paremmin hänelläkin, mistä olen tietysti hurjan iloinen. Olemme molemmat työelämässä ja on yhteisiä suunnitelmia.
Olemme ystäviä, mutta totta kai toivoisin vähän enemmän. Eipä taida tulla. Olen aika suoraan kysynytkin, ja kaveri sanoi minulle, ettei ole miettinyt seksiä viimeiseen kymmeneen vuoteen (mikä ei varmaankaan pidä paikkansa). Lisäksi hän muotoili, että seksuaalinen identiteetti on epävarma.
Mitähän tuo tarkoittaa? Olen kyllä miettinyt. Ilmeisesti ei ainakaan samaan sukupuoleen suuntautunut, vaikka mistähän tuotakaan varmasti tietää. Tyttöystäväkin on ollut, mutta ei ole enää, tällä on jo uusi mies.
Kai se vaan on niin, etten ole tarpeeksi kaunis. Sanokaa mitä sanotte: naiselle kauneus merkitsee vähän kaikkea. Jos ei ole tarpeeksi kauneuspisteitä, saa tyytyä nuolemaan vain näppejään.
En itsekään ole samanlainen kuin ennen, vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Tarve rakastaa ja saada vastarakkautta ei vaan ole minnekään kadonnut. Jokaisella on tässä maailmassa oma tehtävänsä. Minun osani vaan ei ole ollut perheen perustaminen, ei kai sitten edes hyvän parisuhteen löytäminen.
Kyllä kai sen pitäisi riittää, että itse rakastaa, vaikka omalla puutteellisella tavallaankin. Ehkä on väärin aina odottaa ja toivoa vastakaikua, kun kuitenkin pettymys seuraa aina vääjämättä.
Ehkä onkin niin, että toivo on ihmisen pahin vihollinen…😉
Kun kuuntelee ihmisten tarinoita, niin kyllähän ne ihmissuhteissa koetut pettymykset ovat yleisiä, etenkin nuoremmilla. Pitkät avioliitot ovat nykyään selkeästi poikkeus, ei sääntö. Ero tuntuu aina tulevan yllätyksenä ja pyytämättä. Yritän itse saada tähän pettymykseeni näkökulmaa etäännyttämällä (mitä ex-terapeuttini pitää huonona ratkaisuna). Eli kysymys kuuluu: Miksi suhteet niin usein epäonnistuvat? Yleisin vastaus lienee, että suhteelta vaaditaan liikaa. Toisen pitäisi olla kuin turvatyyny, joka aukeaa automaattisesti, kun kolari tulee. Toisen pitäisi olla auttaja ja täydentäjä, joka auttaa MINUA kukoistamaan. Ja pitäisi kai kysyä, miten minä voin auttaa toista kukoistamaan.
Siinä, missä on iso MINÄ, ei voi olla tosi rakkautta.
Ja mitä se rakkaus sitten oikein on? Miksi juuri MINUN yksinäisyyttäni pitäisi toisten lieventää? Jos jokainen ajattelee, että juuri MINÄ ja minulle tärkeät ihmiset ovat ainoa tarpeellinen, niin...ollaan nykymaailmassa, jossa jokainen pyrkii maksimoimaan omat etunsa muista välittämättä. Tai muista välitetään, jos heistäon minulle hyötyä. Sellaiset jätetään oman onnensa nojaan, joista ei hyödytä. Ja heitä on paljon, enemmän kuin niitä, joilla menee hyvin ja joita me salaa kadehdimme.
Tunnistan itsessäni ne kaikki asiat, joita joskus maailmassa kutsuttiin kuolemansynneiksi kuten ahneuden, kateuden, himon ja vihan. Ehkä sekin on jokin alku. Kun heikkouden tunnistaa, siitä voi yrittää päästä irti.
Lyhyesti sanoen: haluamme, että meitä rakastetaan. Emme halua rakastaa itse.
Ehkä rakkaus on joskus vain luopumista. Siitä ihanteesta luopumista, että voisin olla onnellinen hetken toisen kainalossa... ja haluaisin sen hetken jatkuvan ikuisesti. Eihän se jatku. Me takerrumme niihin hetkiin, jotka ovat tuottaneet tyydytystä, niin parisuhteessa kuin työssäkin, ja pyrimme toistamaan niitä asioita, jotka ovat aikaisemmin tarjonneet hyvät kicksit. Siitä sanotaan, että se on inhimillistä, mutta kyllä ihmisyyteen kuuluu muutakin. Se pyrkimys päästä ihmisenä eteenpäin eli auttaa muita. Ja joskus se auttaminen on irti päästämistä. Sanotaan, että takertuja rakastuu usein etääntyjään, ja ainakin tässä tapauksessa se on sataprosenttisesti totta.
Olen lukenut kirjan aiheesta. Mitä enemmän tällainen ihminen toiseen takertuu, sitä varmemmin toinen väistää ja lähtee pois. Ainoa toimiva tapa on tehdä päinvastoin eli jättää toinen omaan rauhaansa. Siihenpä se juttu sitten usein raukeaakin.
Ex-terapeuttini sanoi muutakin: että olen hyvä siirtämään tuskaa pois keskiöstä ulkoistamalla ja yleistämällä. Etta vaadin liikaa itseltäni. Tiedän kyllä jo nykyään, mistä perustraumasta tama kumpuaa. Lapsuuden kokemuksista. Mutta ei ole varaa mihinkään psykoanalyysiin. Täytyy selvitä itse. Suurimmalla osalla maapallon ihmisistä ei ole varaa analyyseihin. Ehkä nyt yleistin ja ulkoistin taas, mutta onhan se varmasti totta. Suurimmalla osalla ei ole varaa kunnon ruokaan eikä sellaisiin asumisjärjestelyihin, joihin me täällä olemme tottuneet. Iloitaan nyt edes niistä!
Moikka!
Mulla kohta vuoden kestäny suhde, ja niiyä ylä ja ala mäkiä on paljon.
Nyt kun kesä tulee kumppani vain joka hetki katsastaa ulkona pikku pukeissa olevat tytöt / naiset.
Ja pyytänyt ettei tekisi niin kun olen paikalla.
Mulla usein olo etten riitä tarpeeksi voisko johtua siitä ?
Olis kiva saada mielipiteitä.
Juhannus meni erillään, oppinut valehtelemaan enemmän ja tekee asioita joista en nauti.
Välillä tuntuu ettei ole ketään kenen kanssa jutella, ja yksinäisyys valtaa mielen.
Halunnut monesti puhua hänen kanssa asioista mutta laittaa syyn minun niskaani että minä ajattelen väärin ja minä mietin että hän käy vieraissa. Ja minä tunnetusti teen ongelmatkin.
Mutta eihän se niin ole.?
Jos vain ilmaisen itseni kysymällä missä toinen oli ☹️ ?
Oon jotenki niin loppu lopen moneen syytökseen mutta silti se että rakastaa pitää meidät yhdessä mutta herra ties kuinka kauan 😑❓
Ja loppu peleissä tiedän olevani aivan loppu sydän väärin päin surusta ja ikävästä alku aikoja kaivaten ja sitä läheisyyden tunnetta ajatellen.
😯🗯️
Mutta jos jotenkin saisin edes yhden ajatuksen mitä voin tehdä ?
En halua menettää toivoa juuri nyt.
😭
Kiinnitin huomion tuohon kaverisi tapaan ilmaista olemistaan 'seksuaalinen identiteetti epävarma'.... Voiko seksuaalinen elämä olla selkeää jos identiteetti ei? Jos ei ole itsellekään selvää onko lintu vai kala, ei voi olla kovasti annettavaakaan?
Hei Tiiu,
kertomasi perusteella kumppanisi ei ole kovin kypsä. Mutta siitähän ajatuksesta ei ole apua, jos kerran koet rakastavasi hanta. Kypsyys tulee iän myötä - ja toiset eivät kypsy koskaan.
Olisiko apua siitä tiedosta, että kaikki normaalit heteromiehet katselevat toisia naisia aina, enemmän tai vähemmän. Kyse on yksinkertaisesti seksistä ja seksuaalisen vaihtelun etsimisestä. Toisilla se johtaa krooniseen uskottomuuteen ja jotkut pystyvät paremmin hallitsemaan viettielämänsä.
Monet naiset, kuten esimerkiksi mina itse, taas ovat kovia takertumaan. Rakkaus on niin ihanaa, etenkin alkuvaiheessa, että siitä vain ei voi luopua. Tunne latistuu kyllä ajan myötä, mutta onnellisessa tapauksessa se syvenee ystävyydeksi ja yhteenkuuluvuudeksi. Mutta suhde voi myös päättyä.
Omistava rakkaus on aina mustasukkainen. Tämä on vaikea asia, olen itsekin miettinyt sitä paljon. Jos välittää toisesta aidosti, mustasukkaisuutta on vaikeaa välttää. Se voi myös tuhota koko suhteen, ja usein niin käykin.
Kannattaa rakentaa elämäänsä monen tukipilarin varaan. Kun yksi pettää, toiset jäävät jäljelle. Mieti, mitkä ovat sinun pilarisi.
Tälle toiselle kommentoijalle sanoisin, että tiesin kyllä ystäväni mt-ongelmista. Ehkä ajatus oli sekin, että auttamalla hanta voisin samalla auttaa itseäni. Nyt olen taas takertunut, mutta paremmin tama sentään sujuu kuin edellinen suhteeni, joka päätyi totaaliseen katastrofiin.
Mt-kuntoutujasta eteenpäin ponnistanut ystäväni ei kauheasti pysty tukemaan minua, mutta hän tekee voitavansa. Kaikkia lähentymisyrityksiä hän kavahtaa. Mutta silti rakastan hanta!
Kyllä ilman seksiäkin voi elää, olen elänyt lähes koko elämäni. Ja joku haave pitää ihmisellä olla. Mutta pilvilinnoilla on taipumus romahtaa, ja taas ollaan oman itsen varassa. Oma itse on se tärkein, mitä meillä on. Vahvistetaan sitä.
Ihmissuhde onkin aikamoista rakentamista. Ilman uskallusta ei synny yritystä, yrityksettä ei synny suhdetta. Minäkin ajattelen, että ilman suhdetta ei ole elämää, vaikka elämä on näyttänyt, ettei omassa elämässä ole tilaakaan sille. Yhteyttä sitä janoaa silti. Ei minusta ole oikein marttapiiriinkään... väheksymättä pitkään rakennettua itseä.
Rakentaa voi niin monella tavalla. Miten laaja täytyy välimatkan olla, ettei ahdistu läheisyydestä, jota kuitenkin hakee ja kaipaa?