Taas mennään täysillä päin tiiliseinää
Joo, niin vain pääsi käymään. Viimeinkin traumaattinen suhde X:n kanssa on hautautunut muistin salalokeroihin, kun on löytynyt uusi kohde: Q. Pari kertaa tässä on tavattu ihan työn merkeissä ja nyt on jo peto irti: olen lähettänyt monta viestiä, ehdotuksia ja yhteistyöterveisiä.
Eikä siinä mitään, ainahaan maailmaan sanoja mahtuu. Ehdotukset on otettu ilolla vastaan. Mutta nyt, Etsijä hyvä, jäitä hattuun ennen kuin on liian myöhäistä! Enää et lankea toivon ansaan, uskon uhrisavuun, rakkauden sudenkuoppaan! Pidät suusi supussa, kynäsi kurissa ja järkesi kasassa. Ehdottomasti EI enempää viestejä! Eikä varsinkaan flirttiä, kun et tunne edes koko ihmistä. Ehdottomasti EI!
Tätä hoen itselleni. Kappas, mitä tein: menin ostamaan arvokkaan Ystävänpäivänlahjan ja kohta on jo paketti lähdössä. Vasta tutustuimme, ja jo nyt olen valmis tekemään mitä tahansa…vain siksi, että löysin toisen etsijän.
En todellakaan voi tietää, etsimmekö samaa aarretta, seuraammeko samaa johtotähteä. En todellakaan tiedä, mitä traumoja tai ongelmia tähän uuteen pakettiin kätkeytyy. Mielialat vaihtelevat: yhtenä hetkenä kihelmöin innosta ja uskon elämään, toisena hetkenä jo melkein vaivun epätoivoon ja syytän itseäni hätiköinnistä ja turhista kuvitelmista. Eihän minulle voi käydä hyvin. Minulle ei ikinä käy hyvin. Enkä todellakaan ole enää viidentoista vanha, vaikka laulussa niin sanottiin.
Juna meni, juna meni ohi jo kauan sitten. Oikeasti. Silloin kun olin nuori ja hehkeä, halusin niin kiihkeästi löytää elämän tarkoituksen, etten ehtinyt juosta miesten perässä riittävästi. Tai välillä juoksinkin, mutta aina he olivat vääriä miehiä. Lyhyt kiihko, pitkä pettymys. Jäin yksin, aina.
Mutta toisaalta: mitä tässä enää on menetettävänä? Kaikkihan on jo menetetty! Huomenna voin olla jo kuollut. Miksi sitten ei heittäisi verkkoja veteen tänään ja toivoa, että jokin hopeakylkinen kala viihtyisi siimoissa edes sen ohikiitävän hetken verran? Mutta entäpä jos vene keikahtaa ja hukun itse tuohon sameaan veteen?
Kannattaako rakastua ja ottaa riski? Toisaalta: voiko sitä edes estää? Jos on hukkuakseen, hukkuu joka tapauksessa. Hukun mieluummin runon virtaan kuin jään lillumaan sameisiin välinpitämättömyyden vesiin…Ja aivan: runohana on aivan lähellä aukeamistaan ja se on varma kevään merkki…😍
Kiitos Quickstep, kun olet vastannut minulle ja muillekin, jotka ovat jaksaneet lukea kirjoituksiani. Kuulostaa siltä, että olet löytänyt netistä kaksi hyvää ystävää, ja sehän on mainiota. Oletko tullut ajatelleeksi, että myös ystävilläsi on ehkä ollut hylätyksi/petetyksi/jätetyksi tulemisen kokemuksia? Ihan vain sillä logiikalla, että useimmilla ihmisillä niitä on.
Siksi on varmaankin järkevintä olla pitämättä mitään kiirettä. Asiat kyllä etenevät jos ja kun ovat edetäkseen. No niin, tällainen neuvo on helppo antaa toiselle ja sitä on vaikea itse noudattaa. Me kun olemme kaikki oman elämämme erityistapauksia!
Mutta kiitos kysymästä, tapailemme edelleen ja olemme ystäviä, ei muuta. Älykkäänä ihmisenä Q lienee aikaa päivää päätellyt, että olen kiinnostunut hänestä muutoinkin kuin yhteistyökumppanina. (Pitäisikin olla aikamoinen pässinpää jos ei olisi sitä huomannut tähän mennessä!) Mutta ilmeisesti hän haluaa, että pysymmekin sellaisina. No kyllä sitä haluan minäkin. Hän on ystäväni, mutta myös rakastan häntä. Ehkä voin kuitenkin elää tämän asian kanssa.
Hyvin harvoin elämämme on täydellistä. Yleensä keksimme aina jotakin, mikä meiltä puuttuu, ja se jatkuva onnen tavoittelu tekee onnettomaksi. Siis, olisin toki onnellinen jos Q rakastaisi minua, mutta ihan hienoa on sekin, että hän käy, ja puuhaamme jotain yhdessä ja hän tykkää laittamistani ruokalajeista ja kehuu niitä. Se on paljon, paljon enemmän kuin pitkään aikaan.
Tove Jansson kirjoitti aikanaan jotenkin näin: Hän ei erehtynyt sekoittamaan kiitollisuuttaan siitä, mitä omisti, siihen, mitä kaipasi. Perimmäisillä toiveilla on oltava oma reservaattinsa." (Siteraan ulkomuistista, mutta jotenkin noin se meni.) Meillä on oikeus kaivata, mutta meillä ei ole oikeutta vaatia eikä satuttaa. Niin yksinkertaista se vain on.
Olen kyllä huomannut, että niitä menneisyyden kokemuksia pettymyksineen on myös näillä ystävilläni. Ymmärrän varovaisuuden ja itsen suojelemisen, niinhän itsekin suojaan itseäni. Kun ajattelen, ei ole kiirettä mihinkään. Jos ajattelen tunteiden kautta, tulee kuvaan mukaan malttamattomuus, mutta sen aika taltuttaa. Mitä enemmän on aikaa, sitä enemmän on tilaa myös omille tuntemuksilleni kuten heidänkin tuntemuksilleen, kuulla niitä.
Yhteys on säilynyt. Ei vaatien eikä satuttaen, vaan mennen viikko kerrallaan puheyhteyden säilyttäen milloin tekstin muodossa, milloin puheluiden. Näin onkin itseasiassa hyvä; ystäviä ei ole koskaan liikaa. Jos alkaisi havitella rakkautta siellä missä sitä ei ole luonnostaan, tekisi hallaa niin itselle kuin toiselle, jota varsinkaan ei halua tehdä. Varsinkin kun nyt sattuman oikusta on syntynyt hyvä yhteys molempien kanssa. Pääasia ettei odota, turhat odotukset ovat kaataneet monta suhteen alkua.