Hei Etsijä!

Hienoa on, että olet taas rakastunut. Toivottavasti sua onnestaa Q:n kanssa. Rakkaus on arvokas asia. On onni, vaikka se viipyisi vaan hetken. Rakkaus on niitä suuria tunteita. Rakkaus myös satuttaa. Nauti siitä sen aikaa kuin se kestää.

Kirjoitit, miten sun kohdalle osuu ongelmaisia miehiä. Sulla on kyky, jolla saat toisen avautumaan. Sitä lahjaa ei monella ole. Iloitse siitä. Kaikilla on toivoa rakastumisesta iästä huolimatta. Itse en osaa parhaillaan rakastumisesta edes haaveiila. Kai se kohdalle osuu, jos on osuakseen. 🌻🙂🌻

Voi kiitos Pala lasia kauniista viestistäsi. Olen lukenut Sinunkin juttujasi ja kärsinyt kanssasi, kun Sinulla on ollut vaikeaa. Voi meitä naisia! Me rakastumme ja petymme yhä uudelleen. Mitä Sinulle muuten kuuluu nykyisin?

Ehkä meillä naisilla on se ongelma, että otamme miehet liian vakavasti. Eiväthän he ota meitä yhtä vakavasti. He kulkevat kevyesti suhteesta toiseen, vaihtavat, pettävät ja jättävät. Eipä silti, voihan joskus onnistaakin. Voittahan aina joku lotossakin. Iloisimmin toki lottoavat ne, jotka eivät koskaan ole laskeskelleet päävoiton tilastollista todennäköisyyttä...

Pahoin pelkään, että tämäkin rakkaus jää vastarakkautta vaille. Näimme tänään toisimme suurissa juhlissa. Olisipa nyt hauska kirjoittaa, kuinka kuhertelimme siellä onnellisina yhdessä. Ja katin kontit! Eri pöydissä istuttiin, eri ihmisten kanssa, ohimennen vaihdoimme pari lausetta.

Q tietää aivan varmasti, että olen ihastunut häneen. Jos ei olisi sitä jo itse päätellyt, niin ainakin yhteinen ystävämme on sen hänelle iloisesti kertonut. Katselin juhlissa, miten he juttelivat yhdessä, ja viimeistään silloin tiesin tämän. Ihmiset rakastavat juoruamista. Q tietää, ja mitä hän mahtaa ajatella? Imarreltu? Kiusaantunut? Vai ehkä vain huvittunut. Nauravat yhdessä minun ääliömäisyydelleni, miten helppo nakki olenkaan.

Olen onnettoman rakkauden asiantuntija. Mutta enää en anna sydämeni särkyä, en niin kokonaan kuin kävi X:n kanssa. Jos pysymme fyysisen kosketuksen tällä puolen, ei niin voi käydäkään. Olen platonisen rakkauden patsas, ikuisen selibaatin puhdasotsainen kannattaja. Niinkin voi elää. On ihmisiä, jotka elävät paljon kurjimmissa olosuhteissa ja ovat silti onnellisia.

Ja paskat. Helvetin, helvetti, vihaan tätä elämää. (primitiivireaktio:
😭😭, 😠)

Ja kuten aina, haen lohtua kirjallisuudesta: "Intohimo turmelee niin kuin rikkaruohot tukahduttavat pellon. Ole vapaa intohimosta ja kunnioita niitä, jotka ovat yhtä vapaita."
"Ajattele selkeästi ja opiskele ahkerasti. Hillitse itsesi ja puhu kaikille ystävällisesti. Tämä on todellinen siunaus."
"Elä sopusoinnussa luonnon kanssa, ja jos olet onnellinen, elämästäsi ei puutu mitään. Tämä auttaa sinua keskittymään." (David Croswellerin kirjasta Buddhalaista elämänviisautta)

Voi harmi Etsijä, kun sä tunnet olevasi Onnettoman rakkauden ammattilainen. Kiva kun kysyit, mitä mulle kuuluu. Niin avioerosta on kohta neljä vuotta. Sitten oli suhde n pari vuotta. Nyt ei ole mitään suhdetta. Näin työttömänä en koe olevani edes seurustelukelpoinen. En täysin voi väittää, että olisin oppinut nauttimaan sinkkuudesta. On siinä kuitenkin vähän perää.

Rakkaus on arvokas asia, jos se kohdalle osuu. Sen menettäminen sattuu. Toivon Etsijä, että löydät vielä sen juuri sulle oikean. 🌻🙂🌻

Hei Pala lasia,
kyllähän se näin on, että olemme ihan kokonaisia ihmisiä näinkin, myös ilman suhdetta. Seurasin silloin tuota Sinun kirjoitteluasi ja elin mukana. Kurja, kun uusikin mies jätti, vaikka hetken teillä meni ihan hienosti. Olin myös pahoillani puolestasi, kun jäit työttömäksi. On varmasti totta, että työttömän itsetunto se vasta vähäinen onkin. Kunpa löytäisit jonkun kiinnekohdan elämääsi työn ja parisuhteen ulkopuolelta!

Meitä ihmisiä määritellään niin monin tavoin, käytetään ja heitetään syrjään niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin. Kyllä se sattuu, ja toipumiseen menee aikaan. Nyt on kuitenkin kevät ja keväthän on aina uuden alun aikaa. Pitää yrittää nauttia luonnon heräämisestä ja siitä, että aamuisin on helpompi nousta, kun valoa on enemmän.

Onnen hetket ovat ylipäänsä elämässä harvinaisia. Juuri nyt tunnen oloni hurjan hauraaksi, melkeinpä läpikuultavaksi. Ehkä olen vain niin väsynyt, en niinkään fyysisesti, mutta henkisesti. Juuri nyt innostusta on vaikea tavoittaa. (Hyvä bibo!) Mutta yritän aina huolehtia kaikesta ulkoisesta, pitää pinnan kiilloitettuna, koska se auttaa hieman näiden syvien vesien hallinnassa.

Myönnän, että ahdistaa. Yritän hyväksyä oman rajallisuuteni. Sain valmiiksi pitkään työstämäni projektin eikä palaute ollutkaan niin kiittävää kuin olisin toivonut. Pettymysten nieleskely harmittaa. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että olen tehnyt kaiken mihin olen kyennyt ja olen nyt jo kyennyt taas ottamaan virheistä opikseni. Parantelen jatkuvasti töitäni, ja yritän tavoittaa sen sisäisen ilon kipinän jälleen, joka nyt taas on karannut ulottumattomiin.

Täytyy olla onnellinen edes siitä, että on löytänyt ystävän. Ei Q ole oikeasti minuun ihastunut, kunhan nyt jotain puuhastelemme yhdessä. Minä taas olen niin epätoivoisesti ystävää vailla, että takerrun häneen aivan liian varhaisessa vaiheessa; virhe, jonka olen tehnyt elämässäni toistuvasti.

Yritän nyt korjata tilanteen. Etenemme täysin hänen ehdoillaan. Ainakin laittamani herkulliset ruoat ovat kelvanneet. Hän on piilevästi angstinen ihminen, mutta olenhan minäkin, vaikka salaan sen kohtalaisen hyvin. Hänellä on myös joku, en tiedä, onko vakavaa, tämäkin nainen on suisidaalinen, joten hyvin menee meillä kaikilla yöpuolen kulkijoilla.

En ole edes varma, olenko itsekään vakavasti kiinnostunut. Olen niin vähän päässyt raottamaan simpukkaa, etten voi olla vielä varma helmestä. Olen ollut liian rohkea, ilmaissut kiinnostukseni liian selvästi. Olen helppo nakki, ja vihaan itseäni siksi. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

On vaan niin pahuksen vaikeaa olla toivomatta! Tiedän, ettei pettymystä ole ilman toivoa. Jos ei kestä pettymystä, ei kannata myöskään toivoa. Mutta ihminen on sellainen, että kaipaa läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta, kainaloa, johon käpertyä. Se on toive, jota on vaikea torjua. Mutta pitää muistaa, että pettymys on toivoon sisäänrakennettu. Me odotamme aina liikaa muilta ja olemme sokeita omille virheillemme.

Vai pitäisikö sittenkin rakastaa ensin itseään ja hyväksyä itsensä juuri tällaisena, näin vaillinaisena?

Mikä tuossa niin onkin; myös omassa elämässäni toistuu herkästi kiinnittyminen toiseen. Olen toisaalla tämän netin maailmassa kirjoitellut anonyyminä anonyymin ihmisen kanssa, joka on saanut heräämään koskettavia tuntemuksia hänen pidättäytyessä etenemään hiljaisella tai lähes olemattomalla vauhdilla. Minussa on mieli ehtinyt kuohahtaakin juuri sen pidättäytymisen vuoksi. Alun tutustumisvaiheen aikana sain hänestä kuvan, joka herätti minussa vastakaikua. Menin niin sanotusti asioiden edelle. En olisi olettanut hänen haluavan olla niin... etäisyytensä säilyttämään haluava. Mitä te ajattelette anonymiyten liittyen? Jos muistelee mennyttä maailmaa, ihmiset kohtasivat avoimesti ainakin nimensä puolesta, nykymaailmassa tarvitaan tällaiset suojanimimerkit. Ja ihmiset kokevat herkästi pettymyksiä. Muttei kai auta kuin mennä hiukan varovaisimmin askelin uusia pettymyksiä kohti...

Väline muokkaa ajattelua. Ihmiskunta on pärjännyt miljoonia vuosia ilman internettiä, suhteita on solmittu, on erottu, petetty, jätetty ja jotkut ovat eläneet vuosikymmeniä yhdessä. Jos jotain ei ole keksitty, sitä on yleensä vaikea edes kuvitella.

Netin maailma on mahdollistanut anonyymit suhteet, jossa pelataan enemmän toiveilla ja illuusioilla kuin tosiasioilla. Pettymystähän ei tule ilman toivetta. Ensin pitää toivoa, jotta voi pettyä. Läheisyys, yhteenkuuluvuus jne. aina seksuaalisiin kontakteihin asti on osa ihmisyyttä. Tämä maailma, joka antaa meille naisille suuren vapauden, jättää myös jotkut yksin. Jos pitää valita sinkkuuden tai pakkoavioliiton välillä, niin totta kai mieluummin valitsen sinkkuuden. (Tällä en tarkoita sitä, etteivät myös miehet voisi olla puutteessa ja yksinäisiä. Tarpeet ja oikeat ihmiset eivät vain aina kohtaa toisiaan.)

Ei netissä ja anonyymiydessä mitään pahaa ole, jos pitää järjen kädessä ja muistaa, että kaikenlainen huijaaminen on todella helppoa nettimaailmassa. Kuka vaan voi teeskennellä olevansa kuka tahansa muu, ja tähän suohon on helppo hukkua.

Tilastollisesti on aika huvittavaa, että usein juuri naiset määrätietoisesti pyrkivät kohti avioliittoa ja he myös useimmiten hakevat eroa, kun prinssi osoittautuu sammakoksi. Kaiken kaikkiaan on hyvä edetä hiljaa...ja ylläpitää useita ystävyyssuhteita, jotta on edes jonkunlainen turvaverkko putoamista varten.

Niinpä. Sitähän sitä koko ajan miettii:putoamista(an). Mitä enemmän tutustun Q:hun, sitä selvemmältä näyttää, ettei hän ainakaan enää mikään niin säälittävä kulkukissa ole, josta minun pitäisi pitää huolta. Taidan olla itse yksinäisempi kuin hän, ainakin tällä hetkellä. Mutta tilanteet vaihtelevat. Kaikki muuttuu joka hetki.

Jos on elänyt kauan toivottomuudessa, on helppo antaa toivon sokaista silmänsä. Näkökyky kuitenkin useimmiten palautuu, ja hehkuvat värit alkavat taas näyttää tavallisen betoninharmailta. Mutta niin kauan kuin seinät eivät kaadu päälle, kaikki on aika hyvin sentään. Romantiikka kuuluu kirjoihin ja leffoihin. Onneksi meillä on tarinat, jotka lohduttavat. Oikeassa elämässäkin rakkautta on, mutta harvassa. Kai se määrä loppujen lopuksi riippuu omasta kyvystään rakastaa, ja toiseen takertuminen on vain itsekästä halua saada rakkautta, ei antaa sitä.

Me haluamme paljon ja kaikenlaista. Jos malttaa olla hetken haluamatta, voi löytää rauhan. Hetkeksi.

Rakkauden määrä - sen mitä kokee toista kohtaan - eikö se ole ambivalentti tila?
Toisen mukanaoleminen vaikuttaa siihen mitä suurimmissa määrin. Jos toinen heittäytyy passiiviseksi tai peräti mykäksi vastaamaan mihinkään lähentymisyritykseen,
miksi suotta jatkaa takomasta rautaa? Rauhoittamalla oman tilanteen vaan voi saada itsensä takaisin uomilleen. Uomistaan käsin etäämmällä seuraten, antaen ns. tilaa, voi toinen kenties jotain vastakaikua kyetä antamaankin? Tuleepa mieleen ajatus "...kuinka kukaan toivoo sitä minkä näkee täyttyneen -?", jota tosin voi tulkita monella tavalla.

Olet aivan oikeassa Quickstep. Rauhoitetaan tilanne.

Kyllä nyt jo näyttää aika selvältä, mihin tämä johtaa: ei mihinkään. Tai ehkä sentään ystävyyteen ja työtoveruuteen. Hei, onhan sekin jotain. Vihaan itseäni etten voi tyytyä tähän.

Ylipäänsäkin olen tyytymätön itseeni ja vähän kaikkeen...vaadin itseltäni paljon ja suren pieniäkin epäonnistumisia pitkään. Mitä oikeastaan on tyytymättömyys? Voisiko se olla sitä samaa pidäteltyä vihaa, joka on kaiken kärsimyksen juuri?

En tunnista itseäni valokuvistani. Kuka on tuo vanha luuska, joka kuvittelee olevansa Joku? Joka etsii tunnustusta ja rakkautta, vaikka pitäisi tyytyä vain antamaan itsensä ilman vastalahjan toivoa. Joka ei kykene hyväksymään elämän pohjatonta yksinäisyyttä kohtalona, jota ei voi välttää, koska sen on määrä opettaa jotakin: selvitymistä yksin, olemista "itse itselleen kylliksi" Peer Gyntin sanoin.

Yritän esittää valoisaa, vaikka masennus on jo ottanut minut rautaisiin pihteihinsä. Arvioin tilanteen väärin. Oli hauska leikkiä hetken pelastajaa, mutta ei tämä uusi ystäväni tarvitse pelastajaa, vaan minä itse. Pidän hänestä, pidän hänestä todella, mutta onko hänestä todella pelastusrenkaaksi? Osaanhan itsekin uida... no siis, pysyn jotenkuten pinnalla.

Juuri nyt en voi tehdä muuta kuin ottaa opiksi kaikista aiemmista virheistäni ja pyrkiä koko ajan parempaan. Ja yrittää antaa anteeksi itselleni, ettei kaikki mitä teen, ole täydellistä. Rakkaus on sitä, että hyväksyy epätäydellisyyden toisessa ja ennen kaikkea itsessään, koska ei voi rakastaa ketään aidosti jos samalla vihaa itseään.

Yritän antaa itselleni anteeksi ja hyväksyä oman puutteellisuuteni. Loppujen lopuksi olemme epätäydellisiä kaikki. Tällä puolustelen nyt sitäkin, että olen avoimesti osoittanut olevani kiinnostunut, mutta toinen suhtautuu minuun vain korrektisti ja ystävällisesti. En voi välttää tuntemasta itseäni ääliöksi, mutta sitähän minä olen: surkea ääliö.

Mutta ainakin innostukseni oli vilpitöntä. Ja on. Ajatelkoon sitten Q minusta mitä haluaa. Samantekevää. Pakko suorittaa tämä elämä pois, tehdä velvollisuutensa ja se on sitten siinä. Rakkaudeton elämä, hyi helvetti. No, eletään sitä vankiloissa ja sairaaloissakin. Kaipa tämä sujuu hissukseen näinkin. Kun ei ole vaihtoehtoa.

Kun ollut avoimella asenteella ja sydän ammollaan, on vaikea olla tyytyväinen saatuaan kylmää vettä niskaan. Tuntuuhan se, voi tuntua kauankin. Rakkaudesta,
sen toiveesta kaikki se joka nyt tuntuu turhalta. Haalentunut vesi tehnyt tehtävänsä.
Joku tarkoitus tälläkin oli. Joskus vaan 'on saatava tuntea syviä haavoja, iskuja viiltoja, että ymmärtäisi tänäänkin saa alkaa alusta'.(Simojokea)

Tietty itsekritiikki on paikallaan, mutta liian tiukalle ei kannata itseään pistää.
Tyydyttymättömiä hetkiä, minullakin, paljonkin välillä, saa suremaankin, mutta aikansa kestää ja saa uuden rohkeuden ja halun elää uuden päivän rohkeasti. Kun yhteyteen on meidät luotu. Yleensä kylläkin vaan päädyn pelkästään itsein kanssa yhteyteen, Jumalakin tuntuu kätkeytyvän mielen maailmasta, muista puhumattakaan.

Anonyymiystävän myötä syntyi mielikuva todesta yhteydestä, nähtäväksi jää,
syntyykö yhteyttä todella vai ei, kun malttaisi mielen, antaisi tilaa ja mahdollisuuden, ja oisi kärsivällinen.

En tiedä muusta mutta sen tiedän lukemieni tekstiesi perusteella, ettet sinä ainakaan mikään surkea ääliö ole. Se on tunnetila, joka toivoakseni on haihtunut jo. Vilpitön into ei ole paha asia ollenkaan, kun 'säätimet saa kohdilleen'. Rakkaudetonta elämää ei ole niin kauan kuin henki pihisee; itsen rakastaminen 'niinkuin Hän on rakastanut meitä ensin' antaa voimaa. Iloa toivosta, joka yhä on! kituliaanakin kenties.

Kiitos Quickstep viisaista sanoistasi. Samantapaisia tuntemuksia on varmasti kaikilla hylätyiksi tulleilla. Jos luonto/Jumala olisi tarkoittanut meidät erakoiksi, hän olisi hoitanut tämän suvunjatkamisen jollain muulla metodilla. Enemmänkin: kulttuuria ei olisi koskaan syntynyt, koska ihmiset eivät olisi kyenneet yhteistyöhön. Mitä enemmän tätä ajatusta jatkaa, sitä mahdottomalta se alkaa kuulostaa. Ihmisen syvimpään olemukseen kuuluu etsiä yhteyttä toiseen/toisiin. Siksi mekin olemme täällä netissä juuri nyt.

Mutta hetkittäin tuntuu pahalta. Olin vähän haaveillut, että saisin Q:sta hieman seuraa juhannukseksi, mutta niin ei näytä käyvän. Sillä yllätys, yllätys: Q:lla on kuin onkin joku suhde olemassa jossain muodossa. Tosin vaikeuksissa oleva suhde, jossa kitkutellaan koska "kummallakaan ei ole ketään muutakaan". Jaha. Ei siis mitään uutta, omaperäistä eikä yllättävää.

Mutta näillä näkymin siis juhannus yksin. Ei siksi että olisin mitenkään turha tai huono ihminen. Ainoastaan siksi, että asiat ovat niin kuin ovat. Ja sen verran olen elämästä oppinut, ettei toisen kanssa kannata kärvistellä vain siksi, että olisi se joku. Jos siis todella kuka vaan kelpaisi, voisin toki ottaa yhteyttä ex-avomieheeni vuosien takaa, mutta en tee niin. Olemme yrittäneet uusia suhdettamme useaan kertaan sen jälkeen kun hänen avioliittonsa kariutui ja joka kerta on käynyt samalla lailla: en ole kestänyt. Hän ei kerta kaikkiaan ole missään suhteessa sopiva mies minulle eikä meillä ole mitään yhteistä. Tuskastun hengiltä hänen seurassaan. Ei siis mikään loistava pohja suhteen jatkamiselle.

Ei kai tässä muu auta kuin yrittää vain kestää taas ja puuhailla kaikkea mukavaa yksin. Onneksi on projekteja. Kaikki ystäväni ovat jossain muualla juhannusta viettämässä, joten eipä tässä juuri ole vaihtoehtoja. En kuitenkaan ole ainoa yksinäinen juhannuksena.

Ja jos ei mene uimaan, ei ainakaan huku. Missään mielessä.

Toisaalta Q:n suhteen on siis kuitenkin vielä vähän toivoa. Ja toisaalta: olen jo oppinut, että toivo on ohut naru, joka venyy venymistään eikä toisessa päässä useinkaan roiku mehevä luu vaan ainoastaan pettymyksen suruharso. Kun naru loppuu, huomaat että se onkin venynyt vain siksi, että huomaamattasi olet itse vetänyt toisesta päästä. Lopulta ei jää kuin se naru, jota sitten kovasti yrität olla kietomatta oman kaulasi ympärille.

Tällaisia haaverakkauksia ne minun suhteeni ovat enimmäkseen olleet. Vähän niin kuin niitä mielikuvitusystäviä, joita lapsena keksin, kun oikeat puuttuivat. Mikään ei siis muutu, kun vuosia tulee lisää. Tai oikeammin: mielikuvitus täydentää sen, mitä elämästä puuttuu. Mutta kuten kaikki tiedämme, ei unessa syöty päivällinen tee kylläiseksi.

Mutta onhan sekin jotain, että on uusi ystävä, jota voi tavata projektin merkeissä. Ja vain silloin. Siihen tässä on jälleen kerran tyytyminen.

Juhannuksella on suuri merkitys; siitä hehkutetaan tai lähinnä sen säästä sitä edeltävällä viikolla kyllästymiseen asti. Kun ei ollut heilaa helluntaina, niin ei ole juhannuksenakaan... Takuuvarmaa seuraa siis ovat lemmikit. Niiden hyvinvoinnista huolehtiminen täyttää tämänkin juhannuksen; ovat uskollisia seuralaisia ja saavat mielen heltymään, kiinnittymään muuhun kuin pakonomaiseen toiveeseen todellisesta kumppanista.

Ei ollut seuraa livenä, ei edes unissa. Tuli yllättäen soitto, mikä selvensi tilannetta siellä toisessa päässä. Ystävä, josta haaveilen, kuulostaa olevan elämässään arassa tilanteessa, josta tietenkään ei voinut kertoa:/ Koetin sanoa, että tuntuu loukkaavalta kun tulee arvioiduksi ettei olisi luotettava, kun itse olen ollut avoin mm.yhteystietojen suhteen. Näköjään aikuinen voi käyttäytyä näin, pidättäytyä kaikesta mikä antaisi viitteitä siitä kuka anonyyminä siellä elämänsä kanssa kipuilee.

Sain kuitenkin vahvistuksen tunteelleni, että häntäkin kiinnostaa/kiinnostaisi yhteys ja ehkä enemmänkin kuin sanojen puitteissa. Aika vaan ei ole hypsä ja siihen on tyytyminen. Ei ole omissa käsissäni vaikuttaa tähän tilanteeseen, en voi kuin ylläpitää toivoa, ehkä sittenkin joskus vielä tulee tilaa hänen elämässään yhteyden todelliselle syntymiselle. Ehkä ehkä ehkä.....

Toivo todellismmillaan on kuin naru, joka kietoo pikkusormea, tuntuu lämpönä sisimmässä, saa uskomaan että sittenkään mikään ei ole täysin turhaa. Aina on toivoa, aina tulevaisuutta. "Kärsivällisyys on toivomisen taidetta"(Vauvenargues); luo värejä kankaalle, antaa sävelille ponnen. Hänen ajatuksiaan on myös ajatus, "monet ihmiset elävät onnellisina tietämättä siitä". Onko se meidän tietämättömyyttä vai tyytymättömyyttä, ettemme näe sitä, mitä on sen sijaan että mietimme ja suuntaamme ajatukset siihen, mitä ei?

Nyt sitten olen menossa tuplatäysillä tiiliseinään, kun häneen pettyneenä, kun luulin, että hän jo päätti yhteydenpidon, olin ehtinyt avata yhteydenpidon erääseen toiseen ihmiseen, anonyymi hänkin. Koen levottomuutta, koska tämä ei ole ollenkaan minulle luontaista, että olen näin auki uusille virikkeille ja ihmisille. Koen levottomuutta, syyllisyyttäkin omasta malttamattomuudestani, olisi pitänyt jaksaa odottaa vastaustaan. Tämä toinen yhteysihminen on avoin, ja saa tuntemaan ristiriitaisia tuntemuksia, jotka alkavat syödä sisältäpäin ellen tee tilanteelle jotakin. Ensin ei ole ketään ja ykskaks on kaksi, ja loppudilemmana taas: sittenkin yksin.

"Onko se meidän tietämättömyyttä vai tyytymättömyyttä, ettemme näe sitä, mitä on sen sijaan että mietimme ja suuntaamme ajatukset siihen, mitä ei? "

Olet aivan oikeassa siinä Quickstep, että varmin tapa tulla onnettomaksi on keskittyä siihen, mitä puuttuu, koska aina puuttuu jotain.

Vastaavasti onnen voi löytää siitä, että nauttii olemassaolevista asioista. Ihmissuhde ei koskaan ole mitään jatkuvaa onnen auvoa, vaan yleensä aika pian alkaa tulla ongelmia. Mutta rationaaliset perustelut eivät voi peittää tosiasioita, että ilman hyvää parisuhdetta elävät ihmiset kaipaavat usein elämäänsä ystävää ja ymmärtäjää.

Samoin kuin työttömät kaipaavat työtä, työlliset lomaa ja useimmat aurinkoa, ainakin tällaisina sateisina kesinä. Aina meiltä tuntuu jotain puuttuvan, näin se vain on. Mutta eteenpäin mennään, mennään silti.

Ja niinhän se tahtoo olla, että aina kun jonkun kivan ihmisen löytää, joku muu on jo sen löytänyt aiemmin. Jossain vaiheessa ei vaan enää jaksa sitä peliä, ja siitä alkaa eristäytyminen.

Meillä on kuitenkin Q:n kanssa ihan kiva, uusi ystävyyssuhde. Tällä hetkellä olen taas iloinen siitä, enkä aio pilata sitä liioilla odotuksilla. Ajatukset ovat omiani, mutta tekojani voin sentään kontrolloida, enkä aio tehdä samoja virheitä kuin edellisessä suhteessani.

Silti oli tosi kurjaa käydä gynekologilla ja kuulla muutamia kommentteja, joita ilmankin olisin voinut elää...mutta täytyy toki ymmärtää sekin, että työ muokkaa maailmankuvaa meillä jokaisella. (Itse en kyllä jaksaisi tuollaista työtä tehdä päivästä toiseen, voi Herran Jumala...)Olin tuotakin käyntiä vähän pitkittänyt, ehkä alitajuisesti juuri noiden mahdollisten kommenttien tähden. Mutta nytpä on taas tuokin kaikki kestetty.

Kyllä se aurinkokin vielä näkyy, ja jos ei näy, niin sisällä on ihan kivaa! Ja yksikseenkin on ihan kivaa, kun vain päättää että on. 😉

Yhteistyö Q:n kanssa sujuu hyvin, mutta alitajuisesti prosessoin koko ajan tuota tuttua Herrajumala-hän-ei-nyt-vain-rakasta-minua, mutta-itse-en-voi-olla-ajattelematta-minkäköhän-laista-Se-hänen-kanssaan-olisi-mantraani.

Q kehittyy myös mainiosti. Hän on älykäs ja sivistynyt. Ja kiltti, vähän liiankin. Hänen rinnallaan elämäni voisi olla - no, ehkä vähän laadukkaampaa. Parempaa. Voita leivän päällä. Kylpyä kaipaaville. Teetauko. Satumetsä. Välitunti. Hetki, jolloin tunsit olevasi kokonainen.

Mutta ei. Mikään ei muutu.

Tosi asiassa millään muulla ei ole väliä kuin että nainen on kaunis. Mies ajattelee hmm... sillä rakkaimmalla ruumiinosallaan. Ja minä en ole mikään erityinen...olen pulska ja armottoman keski-ikäinen. Eivätkö ne miehet tiedä, että minkä iässä menettää, sen tekniikassa voittaa? (Vitsi vitsi.)

Mikään ei muutu. Ikinä.

Kesä ilman aurinkoa. Rakkautta vain mielen tasolla. Kuvitelmaa, haihattelua, unelmointia. No, hyvä että edes sitä. Parempi varjokuvakin seinällä kuin täydellinen pimeys.

Q, olet varjokuvani ja mieleni on kangas. En koskaan näe todellista Sinua, vain varjosi liikehdinnän valkoisessa tyhjyydessä, joka on koko totuus rakkauselämästäni. Mutta mitäpä siitä. On muitakin teattereita, maailmankaikkeuksia valloitettavaksi. Seksi ei ole ainoa asia, eipä edes se tärkein. Kirjoitan siitä, mitä minulla ei ole. Kaikille muille olen sitä, mitä en kirjoita. Kunpa joku kirjoittaisi minuun jotain, mikä pysyisi iholla sen ikuisuuden, sen ainoan hetken, joka on lihan muisti.

Samanlaista. Tapasimme jälleen, olen ollut matkoilla ja kivaa on ollut. Onnistuneita kesäelämyksiä, mutta totta kai mielessä on ollut rakas uusi ystävä, koko ajan mielen taka-alalla. Nyt tapasimme jälleen.

Yhteistyö sujuu hienosti, mutta voi minua...nyt jo tuntuu, että valmistaudun tuskan vastaanottamisen. Tuntuu, että Q hienon hienosti vihjaisi, että en saa kiintyä häneen liikaa. Hänellä on joku pitkäaikainen suhde, josta ei niin vaan pääse eroon, vaikka kumpikin on ikään kuin jämähtänyt tähän suhteeseen. Pystyynkuollut suhde siis. Mutta minä kiinnyn häneen vain enemmän ja enemmän.

Ihailen hänen älyään ja tunnen sympatiaa häntä kohtaan. Hänelläkin on ollut vaikeaa ja vähän samantapaisia mt-ongelmia kuin itsellänikin. Kumpikin on toipunut. Ehkä hänen ongelmansa ovat olleet pahempiakin kuin itselläni, toisaalta taas... milläpä niitä mittaisi ja vertailisi. Ainakin pystymme avoimesti keskustelemaan niistä ja jakamaan muistoja ja kokemuksia.

Miksi elämä on aina tällaista? Pukeudut parhaimpiisi, laitat hyvät ruoat ja kaikin tavoin valmistaudut palvomaan toista... silti tämä ei vastaa tunteisiisi. Ihanaa, että on ystävä. Mutta käykö silti aina niin kuin kaikkien luusereiden iki-ihanassa toivekappaleessa The Winner Takes It All? A lover or a friend, a big thing or a small, the winner takes it all...

Me sopisimme yhteen loistavasti. Jopa meidän tähtimerkkimmekin tukevat toisiaan, Aurinkomerkki ja nouseva merkki ovat synkassa. Rakastan häntä. Hänen hymynsä sivelee silmiäni kevyesti kuin perhosen siipi. Joudun hillitsemään itseäni etten ...tekisi mitään, mitä joutuisin katumaan. Etten tulisi torjutuksi. Loukkaisi käsiäni ruusun piikkeihin, sillä aivan ehdottomasti: tässä ruusussa on piikit piilossa. Kaikissa ruusuissa on.

Rakastaa - ei rakasta. Rakastan - ei rakasta. Hän. Ei. Rakasta. Minua.

Kun ajattelen sitä, muistan millaista oli, kun mietin jatkuvasti, miltä tuntuisi hypätä alas parvekkeelta, heittäytyä kiskoille... kaikkea tätä. Mutta en tee sitä.

Minun maailmani on mielikuvitus. Se on ulottuvuus, joka tarjoaa rajattomat mahdollisuudet. Astun vain ulos ovesta ja se johtaa johonkin toiseen maailmaan mieleni sisäpuolella.

Kun elin nuoruudessani lyhyen aikaa avoliitossa, mietin enteellisesti koko ajan, että jos joutuisin valitsemaan, niin kummanko valitsisin: luovuuden vai rakkauden. Se suhde päättyi eroon, sillä valinta noiden kahden välillä on mahdoton, ja kumppani, joka pakottaa sinut valitsemaan näistä, on selvästi väärä kumppani. Luovuus on rakkaus ja rakkaus on luovuutta. Ehkä paras suhde onkin vain mielikuva, ja todellisuus on kuin kalan hyppy, joka rikkoo niin täydellisen kirkkaan lammen pinnan?

Elämä on kuin häivähdys purppuraa... minkälaisia mielikuvia se ilmaus kenellekin tuokin.

Tuli vaan mieleen kun luin kirjoituksesi; olet saanut tavata, nähdä ja kuulla, kiintyäkin tähän unelmiesi täyttymykseen, jolta hän kuvailemasi perusteella kuulostaa olevan.
Iloa on ja takataustalla pelko kivusta - pohdinnat kannattaako, tuottaako pettymyksen, mitä yhteydellä voi saavuttaa -?

Mitähän pohdinnoillesi kuuluu nyt? Oletko tarttunut härkää sarviin vai ottanut askeleen taaksepäin?

Ambivalenssia vai turbulenssia -?

Omassa tilanteessani olen päätynyt ystävyyteen molempien uusien tuttavuuksieni kanssa. Eli en voi päästää lähemmäs kumpaakaan, pysyttäydyn suojavyöhykkeellä molemmissa ystävyyksissä. Menisi järki alkaa säätämään puolin ja toisin kummankin kanssa yhtä aikaa. Ja onhan tilanteella toisetkin kasvot: heidän; vaikutelma niin suurista tarpeista joihin omat rahkeeni eivät riitä vastaamaan. Puhumattakaan omista tarpeista, jotka tuhannen lukon takana turvassa. Varmuuden vuoksi.

Oi aikoja - oi tapoja 😐 O tempora, o mores! - näinkö voi syntyä minkäänlaista todellista rakkautta? Kuinka valmis loppujen lopuksi olenkaan ottamaan riskiä särkymisestä, joko toisen tai itsen? Nettimaailmasta kuitenkin nykymaailmassa ihmiset löytävät, tekevät löytöjä, antiikkisiakin. 'Antiikin' ihmisen kohtaamiseen kun rohkaistuisi!