Etsijä kirjoitti 6.2.2015 15:23

...Ehdottomasti EI enempää viestejä! Eikä varsinkaan flirttiä, kun et tunne edes koko ihmistä. Ehdottomasti EI!

Kauanko olette tunteneet edes pinnallisesti? Eikö voisi hieman hillitä tahtia ja tutustua ensin.

Voisi olla jotakin muuta kuin "lyhyt kiihko ja pitkä pettymys", vaikka teistä ei paria tulisikaan. Olisi jokin mahdollisuus jäädä ystäviksi. Vai joko sellainen vaihtoehto on ohitettu?

...Mielialat vaihtelevat: yhtenä hetkenä kihelmöin innosta ja uskon elämään, toisena hetkenä jo melkein vaivun epätoivoon ja syytän itseäni hätiköinnistä ja turhista kuvitelmista.

Voimakkaaseen ihastumiseen ja rakastumiseen tapaa kuulua tuo mielialojen ailahtelu. Kovin tuttua. Itselläni tuo heilahtelu on paremminkin viikottaista kuin hetkittäistä - olen erehtynyt takertumaan pitkäaikaiseen ystävään, josta on tullut liian läheinen.

Järkeä puhut. Mutta, kuten tavallista, en halua kuulla järkipuhetta, kun on kyse rakkaudesta.

Joku viisas sanoi, että rakkaus on pienimuotoinen psykoosi. Ja meikäläinen on todellakin psykoosialtis. Ja sekin on totta, että ihan äsken vasta tutustuimme. Ei kai kukaan oikeasti tässä kypsässä iässä enää rakastu suinpäin ihmiseen, jonka tapasi juuri äsken. Eihän?

Ei tässä enää olla hukkumassa. En tarvitse pelastavaa oljenkortta, mutta toista ihmistä tarvitsen niin kuin me kaikki jotakuta tarvitsemme. Olen ollut siellä, pohjalla, niin monta kertaa, että tunnen pohjan ja sen mutaiset syöverit ja ahdistuksessa ryömivät silmättömät pohjakalat. Ja aina olen saanut itseni ylös hinattua. Minulla on kuitenkin jotain, mitä kaikilla ei ole ja mitä ei voi ostaa rahalla: henkistä tietoa.

Max Heindel sanoo osuvasti, että elämän tarkoitus ei ole onni vaan kokemus. Onnen etsiminen on harhaista, koska onnen tilat ovat ohimeneviä ja ainoa pysyvä onni on sisäisessä rauhassa. Tällä en tarkoita myöskään kokemusten keräilyä jossain parisuhdemielessä, vaan syvempää ymmärrystä elämän tarkoituksesta.

On vaan niin rankkaa olla yksin, vuodesta vuoteen...Ja kyllä, ystävyys on myös hyvin arvokas asia ja kestää yleensä pidempään kuin rakkaus. Arvostan ystävyyttä valtavasti. Mutta silti olen nyt ihastunut ja nautin tästä olotilasta, vaikka tämä onkin tuskallinen, koska se pitää sisällään epävarmuuden ja pettymyksen siemenen. Kuten kaikki pohjimmiltaan itsekkäät tunteet, ihastuskin etsii vain omaansa. Mutta tässä tapauksessa omatuntoni on sikäli hyvä, että nyt voin tehdä jotakin tämän toisen ihmisen hyväksi ja auttaa häntä hänen omassa työssään. Harvinainen mahdollisuus siis.

Lyhyt kiihko, pitkä pettymys...sellaisiahan ne aikaisemmat suhteeni ovat olleet useimmiten. Mutta olisinko jo kuitenkin oppinut näistä aiemmista kokemuksista edes jotakin? Vain se, joka itse jotain tietää, voi auttaa toista. Kannattaa siis etsiä tietoa, sillä tieto on Tie.

Etsi Tietä, niin kaikki muu sinulle annetaan.

Etsijä kirjoitti 8.2.2015 18:50

rakkaus on pienimuotoinen psykoosi

Tiedä hänen pienuudestaan - sitkeästi ainakin vaivaa eikä meinaa periksi antaa 😉

...ihan äsken vasta tutustuimme. Ei kai kukaan oikeasti tässä kypsässä iässä enää rakastu suinpäin ihmiseen, jonka tapasi juuri äsken. Eihän?

Ei taida rakastuminen paljoa ikää katsoa. Oma hämmentävä kokemukseni on se, että tunteet tulivat puskista niin voimakkaina, että sellaista ei olisi mitenkään osannut odottaakaan. Sitä tuntee itsensä välillä kyllä hassuksi teinipojaksi, jota ei jalat tahdo kaikin ajoin kantaa. Vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen ei luullut moisia tunteita enää olevankaan. Oletko ehkä ajatuksiesi kanssa noin sekaisin senkin takia, että tunteet olivat voimakkuudessaan odottamattomia?

Onkohan sinulla sittenkin vain ihastumisvaihe, jos tutustuitte vasta viikkoja sitten. Sitä ihastumista ainakin sattuu iäkkäämpänäkin aika suinpäin. Mutta iän ja kokemuksen myötä voi tulla eroa siihen, mitä tämän vaiheen jälkeen seuraa ja missä tahdissa.

Sellaista järjen käyttöä tarkoitin, että pitäisikö painella varovasti jarrua suhteen eteenpäin viemisessä. Tosin se jarruttelukin voi olla jollakin kierolla tavalla kuin bensaa viskoisi omien tunteiden liekkeihin!? Omien tunteiden torjumisyritykset voivat vain vahvistaa tunteita. Itse olen tapellut tämän kanssa, kun piti mennä vanhempaan naiseen vuosia kestäneen ystävyyden jälkeen rakastumaan.

Ja kyllä, ystävyys on myös hyvin arvokas asia ja kestää yleensä pidempään kuin rakkaus.

Itsellä ainakin ystävyyden arvo on korostunut voimakkaasti myöhemmällä iällä. Tuntuu jopa että ystävyys voi joltakin kantilta olla miehen ja naisen välillä syvempää kuin erilaiset toiselta kantilta läheisemmät suhteilut. "Ystävyyden sotkeminen" rakastumalla tuntuu kamalalta.

Totta kai kyse on vain ihastumisesta, en tunne ollenkaan tätä toista ihmistä. Mutta iloitsen silti. Iloitsen siitä, että tämän uuden tunneryöpyn myötä olen viimeinkin vapautunut edellisestä, ahdistavasta suhteesta, jossa tulin hylätyksi ja torjutuksi monella tavalla. On uusi kohde, josta haaveilla. Jos en saa ketään, voin edes unelmoida jostakusta.

Iloitsen siitä, että mennään kevättä kohti ja olen löytänyt uuden, mielenkiintoisen ihmisen. No okei, on minua nuorempi, ja okei, hänellä varmasti on paljon ongelmia myös. Ja kun minusta on kyse, tuskin tämä mihinkään sen enempään johtaa, mutta aina kun on elämää, on myös toivoa. Ehkä voin auttaa edes joidenkin ongelmien ratkaisemisessa, vaikka jokainen on tietysti oman elämänsä mestari ja herra.

Oikeastaan suhtautumiseni muuttui sillä hetkellä, kun Q viittasi nuoruutensa traumoihin. Ilahduin kahdesta asiasta: siitä, että joku uskaltaa myöntää, että traumoja on ollut ja siitä, että on ollut kyllin herkkä kokemaan niitä. Minuun on aina vedonnut tuo herkkä tyyppi, simpukka, jonka sisällä piilee helmi. (Jos piilee.) Ja tietysti siksi, että olen itse sisimmässäni aivan samanlainen.

Totta kai ystävyys on suunnattoman arvokas asia, mutta ei kai ole luvatonta toivoa joskus vähän enemmänkin. Etenkin jos selibaatti on kestänyt yhtä kauan kuin minulla. Vuosia...Ja sitten kun rakastuin henkilöön X tulin torjutuksi ensin fyysisellä ja sitten myös muilla tasoilla. Loukkaavaa ja tyrmäävää... ajautuu pohtimaan koko ajan vain kuolemaa ja omaa surkeuttaan. Kurkkii tuonpuoleiseen, vaikka kaikki tällä puolen on vielä kesken.

Keski-iässä ihminen jo tuntee itsensä ja uskaltaa olla se, mikä on. Ystävyys perustuu samankaltaisuuteen, ja on aivan ihanaa löytää joku, joka myös pohtii elämän suurempia kysymyksiä kuten minä. Johtaako sellainen kohtaaminen rakkauteen, on oma juttunsa.

Juuri nyt paistaa aurinko. Juuri nyt kaikki on mahdollista, koska pettymyksen hetki ei ole vielä tullut. Juuri nyt on ensimmäinen hento silmu avautunut, enkä tiedä vielä, millaiseksi kukkanen aukeaa. Ja ihan kohta on Ystävänpäivä, salarakkauden, mutta myös sen uskollisen ystävyyden päivä. Nauttikaamme kaikki siitä! Muistetaan ystäviä ja yritetään rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, joka on säde suuremmasta Valosta, josta me kaikki olemme peräisin. Jossa me kaikki olemme, kaiken aikaa - vaikka emme aina tunnista sitä.

Onnen tunnetta ei kestänyt kauan. Nyt kaduttaa jo. Mitä meninkään tekemään? Noin hillittömät määrät viestejä ja Ystävänpäivänlahjoja vaikka en edes tunne koko ihmistä...Käyttäydyn aivan kuin teinityttö. Yhdellä erolla. Teinitytöt ovat järkevämpiä.

No, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Koko historiani on täynnä epäonnisia ja lyhyeen päättyneitä rakkauskokeiluja. Sen takia olenkin enimmäkseen yksin. Teen kaiken mahdollisen yksin. Eihän se mitään ihanteellista elämää ole, aika tasaisen harmaata, mutta ainakin siinä säästyy pettymyksiltä. Oma vika, kun jalka liimautui kaasupolkimeen ja jarrut olivat epäkunnossa.

Taas kerran.

Hyvä puoli koko jutussa on, että pääsin viimeinkin irti edellisestä jutusta. Näköjään joka taiteilijalla pitää olla jokin muusa. Muusan henkilöllisyydellä ei ole niin väliä. Kunhan vain on joku, josta unelmoida.
Sen täytyy riittää. Tärkeintä on, ettei vajoa epätoivoon ja niihin tympäiseviin IM-ajatuksiin.

Jos joku ei heti syty minulle tai minusta, ei se tarkoita, että olisin ihmisenä totaalisen epäonnistunut. Harjoittelen kovasti antamaan itselleni anteeksi. Kaiken. Ja aina, siis aina, on olemassa muita ihmisiä, jotka voivat tarvita minua. Hoen tätä kuin mantraa.

Kaikkea ei ole menetetty vielä. Oikeastaan mikään ei ole alkanutkaan vielä. Paitsi minun päässäni. Omassa toivottomassa päässäni. No, ei kai siinä mitään vikaa ole, jos ihastuu silmittömästi johonkuhun? Salamarakkauskin on parempi kuin viha. Tosin varsinaisen syvän rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Mutta samantekevää. Kevät tulee, aurinko paistaa. Kaikki on yhä mahdollista.

Etsijä kirjoitti 17.2.2015 19:31

Onnen tunnetta ei kestänyt kauan. Nyt kaduttaa jo...

Vaikea saada kiinni tuosta kertomastasi, mitä välillänne tapahtui? Menikö välit poikki jostakin syystä yhtäkkiä vai muuttuivatko voimakkaat tunteet laimeiksi vai jatkuuko ihmissuhde mutta aivan toisenlaisena vai mitä sattui?

Ei sattunut vielä mitään. Olin hätäinen kuten tavallista...tämä on ihan sellaista tutustumista vasta. Mutta kun on kyse minusta, niin pelko hiipii nopeasti mieleen: pelkään mokaavani tämän jutun jo ennen kun edes päästiin kunnolla alkuun.

Tunnen virheeni. On ollut monta onnetonta rakkautta. Olen myös tutustunut kiintymyssuhdeteoriaan ja tiedän, että minun pitäisi painaa jarrua. Liika kiihkeys pelottaa toisen osapuolen pois, sen olen saanut aiemmassa suhteessani kokea. Ei siis pidä olla liian kiihkeä. Pitää olla sopivan kiihkeä. Hyvä, mutta mistä sitä tietää, mikä on se sopivan mitta?

Joka tapauksessa keskusteluyhteytemme Q:n kanssa toimii, ja se on jo paljon. Tämä palsta taas on minulle sellainen kanava, jonka kautta voin purkaa sisimpiä tunteitani, niitä, joita en uskalla kertoa muille.

Voi kunpa en enää toistaisi aiempia virheitäni! Nyt pitäisi pysyä rauhallisena, olla takertumatta, olla kiintymättä liikaa, koska pettymys tulee väistämättä kuitenkin. Ja ennen kaikkea: luottaa itseen! Minä selviän! Kävi tässä jutussa nyt miten tahansa, minä selviän tästä. Olen aina selvinnyt kaikesta jotenkin. Olen oppinut tulemaan toimeen yksin. Selviän yksin. Voin elää sen läheisyydenkaipuuni kanssa, koska olen lakkaamatta liikkeessä ja puuhaan aina jotain... puran energiani tekemiseen. En tarvitse rakkautta.

Tai tarvitsen, mutta kenties rakkaus ei tarvitse minua? Jos en saa ketään kiintymään itseeni, välittämään itsestäni, se on sitten minun osani tässä elämässä. Se on läksy, joka vain on opittava. Ja meitä yksinäisiä tässä maailmassa riittää. Moni on yksin avioliitossakin.

Elämän tarkoitus ei ole onni, kuten Max Heindel niin osuvasti sanoo. Se on kokemuksen karttuminen. Ja kokemus tähtää aina korkeampaan tietoisuuteen. Kaikki muu on toissijaista.

Etsijä kirjoitti 20.2.2015 18:20

Pitää olla sopivan kiihkeä. Hyvä, mutta mistä sitä tietää, mikä on se sopivan mitta?

...olla takertumatta, olla kiintymättä liikaa...

Niinpä. Pitäisi osata olla takertumatta niin paljon, että saa toisen ihmisen ahdistumaan ihmissuhteen tilaan. Mutta silti olla avoin toiselle. Kiihkeydellä tarkoitat kenties romanttisen rakkauden osoittamista. Mutta henkisessä läheisyydessä kait on samaa tasapainoilua, liikaa tykö ei pitäisi tunkea. Itse olen ainakin kokenut tuollaista vaikeutta.

Jos en saa ketään kiintymään itseeni, välittämään itsestäni...

Oudoksun ajatusta jonkun kiintymään saamisesta. Onko se mitenkään aitoa välittämistä, jos on nimenomaisesti saanut tekemällä jonkun välittämään?

Moni on yksin avioliitossakin.

Niinpä. Jonkun ystävänkin kanssa tuntee olevansa välillä henkisesti läheisempi kuin kumppanin liitossa. Jotakin ymmärtämystä löytyykin enemmän.

Ajatustenvaihdosta päätellen sinäkin olet ehkä vähän samanlainen tavanomaista syvemmän yhteyden etsijä. Mihin koet läheisempien ihmissuhteidesi viime kädessä kariutuneen?

Kiitos kommenteistasi, ne olivat teräviä. Lyhyesti: tiedän olevani riippuvainen luonne. Minulla on kyllä ystäviä, mutta kaipaan hyvää parisuhdetta. Ystävyyssuhteeni ovat nykyisin kyllä varsin syviä ja tyydyttäviä.

Edelliset suhteeni ovat kaikki olleet epäonnistuneita ja vuosiin niitä ei ole ollutkaan. Nyt on takana hyvin traumaattinen suhde, josta tämän uuden ihastumisen myötä koen viimeinkin vapautuneeni. Olen siitä sanomattoman onnellinen.

Ehkä etsin paitsi parisuhdetta myös pelastajaa, mikä on anteeksiannettavaa, mutta sinänsä tuhoon tuomittua, koska kukaan yksittäinen ihminen ei voi pelastaa toista. Jokaisen on löydettävä oma totuutensa ja pelastettava siinä merkityksessä itse itsensä. Mutta koska olen etsijä, toivoisin löytäväni toisen samanhenkisen, jota voisin pitää hyvänä ja samalla etsiä toisen kanssa yhdessä. Kuulostaa helpolta, mutta on tosiasiassa varsin vaikeaa.

Rakkaus on kuin flunssa: tulee nopeasti, mutta lähtee hitaasti... epäonnistumiseni ovat olleet sellaisia kuin ne ihmisillä yleensä ovat. Nuorena kun ei tuntenut itseään eikä omia mahdollisuuksiaan, tuli solmittua hätäisiä suhteita, jotka päättyivät pian. Useasti olen ollut rakastunut, ja aika usein kohde on ollut varattu. Avoliittoni oli tuomittu epäonnistumaan, koska me kaksi, silloinen kumppanini Y ja minä, olimme täysin toisillemme sopimattomat. Ponnistelimme kovasti pysyäksemme yhdessä, mutta lopulta suhde kaatui omaan mahdottomuuteensa. Eron jälkeen olemme yrittäneet pari kertaa uudestaan, mutta joka kerta olen joutunut toteamaan, että ero oli meidän tapauksessamme ainoa mahdollinen ratkaisu. Ex-kumppanini ajattelee varmaankin samoin, koska yhteydenpitomme on hiipunut, ja hyvä näin.

Traumaattinen suhteeni X:n kanssa kaatui kahteen asiaan, ensinnäkin hänen pinttyneeseen uskonnollisuutensa ja toiseksi siihen, että hän kaikista selittelyistään huolimatta oli koko ajan suhteessa toisen naisen kanssa. Uskonnollisuus hänen tapauksessaan johti melkoiseen seksuaalisuuden pelkoon, mikä oli minulle, pitkään selibaatissa eläneelle naiselle, hyvin traumaattinen asia. Ylipäänsä miehen estyneisyys näissä asioissa on naisellekin aika vaikea juttu. Toisaalta hänen vilpillisyytensä, joka ilmeni sen varsinaisen suhteen kieltämisenä, koski kovasti myös. Olin muutenkin siihen aikaan hyvin hajalla menetettyäni rakkaan äitini. Kun tähän lisätään vielä depressio, joka tosin on lääkkeillä hyvin hoidossa, niin onhan siinä haastetta.

Nyt olen tilanteessa, jossa minulla ei ole oikeastaan ketään omaisia. Toisaalta monet asiat ovat elämässäni nyt hyvin, toistaiseksi. Olen myös saavuttanut paremman mielen tasapainon, joka voisi sinänsä mahdollistaa kestävämmänkin suhteen.

Tosin siihen tarvitaan kaksi. On täysin mahdollista, että päädyn elämään loppuelämäni yksin.Niin tai näin, tässä ollaan nyt, ja tästä elämästä on tehtävä paras mahdollinen.

Useimmat ihmissuhteet kompastuvat viime kädessä ihmisten itsekkyyteen, eivätkä omat suhteeni tee tässä mielessä poikkeusta. Joten yritän kasvaa ihmisenä ja päästä eroon katumuksesta. Katuminen on siinä mielessä turhaa, että kaikki koettu ja aivan erityisesti vastoinkäymiset ovat kypsyttäneet ihmiset niiksi persoonallisuuksiksi, joita he ovat tänään. Ja vain tämä hetki on se kohta, jossa rakkaus on mahdollinen. Nykyhetki on ainoa kohta, joka koskettaa ikuisuutta. Ja lopultakin vain ikuiset asiat ovat tärkeitä. Niin kuin Eeva-Liisa Manner kirjoitti:

"Keveät asiat pysyvät. Olemattomat todella ovat."

Asiat ovat edenneet. Olemme aloittamassa yhteistä projektia Q:n kanssa. Olen onnellinen, mutta myös hämmentynyt. Kävi kun Juicen laulussa: etsin prinssiä, löysin ihmisen.

Tämä ei tule olemaan helppoa. Q:lla on takanaan vaikeita vaiheita, raskaita kokemuksia, joista hän kuitenkin kykenee kertomaan hämmästyttävän avoimesti. Vähän pelottaa, voiko tästä tulla mitään, kun itsekin olen mitä olen, kaikkine menneine ahdistuksineni. Mutta juuri siksi haluan yrittää, tarttua epävarmaan käteen, joka kurottuu ujosti minua kohti. Hukummmeko molemmat? En tiedä.

Mutta yksi asia on varma: haluan auttaa ja tukea häntä. Haluan tehdä hänet onnelliseksi, jos voin. Haluan tutustua häneen. Niin paljon potentiaalia, niin paljon mahdollisuuksia, niin paljon yhteistä...myös kärsimys.

Onko tämä rakkautta? Ainakin uusi mahdollisuus. Uusi kevät, uusi ihminen, uusi toivo. Vihdoinkin. Hautaan kaikki vanhat, etsin uuden tien yhdessä toisen etsijän kanssa. Annan parastani, annan itsestäni, kaiken, mitä osaan. Teen parhaani, lopusta päättävät korkeammat Päättäjät.

Jos tämä ei ole orastavaa rakkautta, en tiedä, mikä olisi. Uusi alku. Luottamus. Pelotta vaaraa päin.
Haluan rakentaa tämän sillan yhdessä hänen kanssaan. ☺️❤️

Etsijä hei. Orastavat rakkaudet, kahden vapaan ihmisen välillä, ovat mitä ihanimmat kokemukset. Tahdon vain onnitella ja toivottaa lykkyä tykö, ainakin ihanaisen romanttista kevättä!

Kiitos EronnutNainen tuestasi. Voi kun minua kerrankin onnistaisi!

Ajattelin, kun nyt tapasimme ja puhuimme pitkään, pitkään, että haluan tehdä tämän ihmisen onnelliseksi. Haluan ainakin yrittää. Ja tuntui, että nyt jo opin paljon uutta. Tässä minä nyt olen vain pyörinyt oman napani ympärillä ja pyörittänyt samaa levyä. Ja nyt vastaan tuli ihminen, jolla on ollut vielä paljon rankempaa kuin minulla. Totta kai haluan auttaa, nyt kun itselläni menee taas paremmin. Mitä siihen voi sanoa?

Itkin, että minulla ei ollut kenkiä, kunnes näin miehen, jolla ei ollut jalkoja.

Mutta salaa myönnän, että kyllä vähän pelottaakin. Osaanko, voinko, kykenenkö auttamaan? Ja tiedän: minun pitää olla hyvin varovainen. Jos takana on vaikeita kokemuksia, pitää edetä hyvin, hyvin hitaasti ja varovaisesti. Antaa toiselle tilaa, antaa aikaa. Pystyä käsittelemään omat tunteet, jotta voi auttaa toista. Mutta koska itsekin olen ollut mt-potilas, ehkä juuri sitä kautta voin auttaa ja ymmärtää. Tai ainakin yrittää.

En voi muuta kuin tehdä parhaani. En voi muuta kuin olla oma itseni, ja toivoa, että se riittää. Ei voi antaa muuta kuin itsensä, oman voimansa, oman tietonsa, oman orastavan rakkautensa. Ja mitä saan vastalahjaksi (ja olen jo saanut): arvostusta, ihailua, yritystä - ja uuden ystävän.

Uusi kevät. Uusi alku. Uusi haaste. Uusi tie. Puu, jonka hauraiden oksien läpi paistaa toivon aurinko.

😯🗯️ ... kaipaan ehkä ulkopuolisen näkökulmaa tähän mun tilanteeseen. Olin 6 vuotta yhdessä exäni kanssa (ensi rakkaus) asuimme yhdessä ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta mutta jossain vaiheessa huomasin että jotain ei vain toimi ja oli ulkoisia ja sisäisiä ongelmia... tein eroa hyvin pitkään alotin varmaan jo epäilemisen 3 vuoden kohdalla... mutta ajattelin vain ettei myt aina voi olla hyvin... mutta lopulta asiat ja välimme kylmenivät sen verran ettei ollut mitään järkeä. otin heti laastarin itselleni mutta yhteisen kämpän luovuttamisessa (exän kanssa) herätti tunteita että ehkä sittenkin ...(jonka jälkeen hylkäsin laastarin) jatkoimme exän kanssa tavallaan on/off suhdetta vuoden verran kunnes odottelin vielä vuoden loppupuolella että hän "muuttuisi" tai tekisi jonkun suuren eleen tai jotain etten olisi niin epävarma varmasta tulevaisuudestamme.... noh menin lomalle tyttökaverini kanssa ja yksi mies sitten kiinnostui minusta ja vaikka valuuttelin viikon lomalla etten ole valmis suhteisiin näimme ja juttelimme lomalla... jatkoimme skypetyksen välillä loman jälkeen ja puhuimme päivittäin... olin vielä tekemisissä exäni kanssa mutta huomasin ettei kiinnostukseni ollut mitenkään hänessä... joten ennen lähtiessäni noin kahden kk päästä tavattuani hnklöX(uusi) hänen kotimaahansa tapaamaan häntä sanoin exälleni odottaneeni tarpeeksi kauan että vaikka emme nyt toimi nii ken ties tulevaisuudessa. anteeksi pitkä alkutarina sillä nyt vasta oikea tarinani alkaa 😳 .... eli olin pitkän viikonlopun kaverini kanssa "lomalla" jossa hnklöX asuu (kaverini tiesi että oli ennemmin esiliinana mukana) menin ajatuksena että tapaamisen jälkeen voin unohtaa miehen ettei tämä enää niin vaikuta... noh näin ei käynyt ja sain paniikkikohtauksen ennen kotiin lähtöä että haluankin jatkaa miehen kanssa ja joudun oikeasti luopumaan exästäni... noh palasin suomeen ja jatkoimme yhteydenpitoa mies oli alusta lähtien olet ihmeellinen olen ihan rakastunut enkä voinut ottaa vakavasti a) koska en ollut yli exästäni b) en voinut uskoa että hän nyt ihan on oikeasti jo rakastunut vaikka itse niin uskoisi. noh hän yllätti mut (mun kämppiksen ideasta ja avun kanssa) tupsahtamalla synttäreinäni ovelleni... oli ihana viikonloppu... jouluna menin heidän perheensä kanssa viikon laskettelu lomalle ja ihastuin joka kerta hieman enemmän ja opin tutustumaan häneen ( hän on itsevarma eikä häpeile itseään jolloin saan hyvän idean millainen hän on) noh sitten uutenavuotena hän tuli suomeen ja vuoden vaihtuessa kysyi virallisesti alkaisimmeko seurustelemaan... ensimmäinen ajatukseni oli o-ou ... ja exäni nimi kävi mielessä että "mitä hän sanoisi jos kuulisi koska en halunnut hänen kanssaan virallisesti koska ajatus ahdisti.. ja vaikka nyttenkin ajatus vähän ahdisti en antanut sen pilata hetkeä) noh loppu viikkona minusta tuntui että minulla meni hermot normaaleihin asioihin vähän nopeasti koska pelkäsin että mitä tästä nyt tulee ym ym... noh sitten aikaa meni ja päätin että helmikuussa menen 3 viikkoa hänen luokseen ja otan sillin selvää kuinka arkemme sujuisi... mietin että apua mitä exäni miettii ja miksi tämä ahdistaa... yksi hyvä ystäväni sanoi että varmaan mietin vielä siksi koska olen vain exäni kautta "suunnitellut tulevaisuuteni" joten on outoa ajatella ettei sitä enää ole ja että nyt alan vain rakentaa uudenlaista tulevaisuuden kuvaa... tämä auttoi ja kun pääsinkin hnklöX luokse pystyin avoimesti unohtamaan kaiken muun ja keskittymään häneen... ja voin sanoo että rakastuin täysin.... tunteeni voimistuivat mielettömästi... ja 3 viikkoa hujahti... pari kertaa vähän itkua tuhersin koska mies joutui olemaan töissä ja hänellä oli oma arki jolloin välillä tuntui että en saanut tarpeeksi aikaa ja läheisyyttä... tsi olisin halunnut jatkuvasti ja kun juttelimme mies pahoitteli ja saimme hyviä keskusteluja aikaseksi.... ja mieleni alkoi tehdä olle vielä enemmän hänen kanssaan ja ensimmäistä kertaa kun hän taas heitti vitsilä että muuta jo tänne alkoi pyörät pääs pyörii et miksi ei... ja ajatus alkoi tuntua vielä paremmalta... sekin tietenki vahvisti ajatustani että parhaimmista kavereistani muutti hnklöX:n naapuriin uuden poikaystävänsä kanssa. nyt palattuani suomeen olen pari päivää kokenut ahdistusta erossa olosta ja olen muutenkin kauhistunut tulevaisuudesta koska pelottaa että teenkö tässä suurta virhettä että jos puolen vuoden päästä muuttasin hänen luo menenkö vain roikkumaan häneen ja mitä jos suhde kaatuu... onko hänellä aikaa minulle (koska on kiireinen oman firman ja koulun kanssa vielä 2vuotta) tuntuu että olen onnellinen hänen luonaan ja minun on hyvä olla... mutta huijaanko vain itseäni?? voiko tämä toimia... pelottaa... enkä halua kuulla ettei tämä voi toimia 😯🗯️😯🗯️ *itku ... ja olen siis "vasta" 25.. ja siis valmistun puolen vuoden päästä koukusta... että sinäänsä ei ole isoja esteitä

Voi hyvä ystävä, sinä olet vielä nuori ja elämässäsi ehtii tapahtua paljon. Voin antaa sinulle vain tällaisen vanhemman ihmisen hyvän neuvon, että yritä ennen kaikkea saada oma pääsi järjestykseen. Rakastuminen on ihanaa, mutta sehän on eräänlaista huumetta, ja huumeista pää sekoaa.

Oma kokemukseni on, että riippuvaisuudesta eli takertumisesta toiseen ei koskaan seuraa mitään hyvää. On tapauksia, jossa rakkaus on vastavuoroista ja syntyy symbioosi, joka parhaassa tapaukseessa kestää vuosikymmeniä. Tunnen yhden tällaisen pariskunnan, ja kateeksi käy. Mutta useimmiten se toinen, vähemmän riippuvainen, vain kiusaantuu ja alkaa ottaa etäisyyttä. Omissa suhteissani on useimmiten käynyt juuri näin.

Nopeisiin tunnevaihteluihin perustuva labiili rakkaus on luovimista ristiaallokossa, ja siihen voi hukkua hurmaavasti tai sitten painua ihan kokonaan pinnan alle. Tunteiden vaihtuvuus on tiettyyn rajaan asti normaalia, mutta kestävämmät ihmissuhteet rakentuvat vähitellen.

Sinun tavastasi kirjoittaa voi päätellä, että olet aika ylitsepursuvassa vaiheessa. Toivon, että maltat rauhoittua ja antaa rakkautesi kypsymiselle mahdollisuuden. Tiedän, ettei tämä ole helppoa, voisin olla äitisi, enkä pysty tähän ihan itsekään, mutta mutta... on aina helpompi antaa neuvoja kuin noudattaa niitä.😉

Mietin tässä itsekin, mitä mahdollisuuksia tässä omassa ystävyydessä/rakkaudessani on. Itselläni on epävakaa persoonallisuusdiagnoosi ja kaverilla ehkä sentapainen persoonallisuus, jota voi kutsua eristäytyväksi. Alkuasetelma ei siis ole mitenkään helppo. Mutta pitääkö elämän aina ollakaan helppoa? Jos elämän tarkoitus on kehittyminen, helpot suhteet eivät kehitä meitä lainkaan, mutta vaikeat kehittävät.

Kaikki me haluamme tulla rakastetuiksi. Elämässä on kuitenkin kyse siitä, miten voimme oppia itse rakastamaan. Rakastetuksi tuleminen seuraa väistämättä, kun annamme oman sisäisen valomme voimistua. Rauhaa!

Olen tässä miettinyt, että minkä takia minä vedän estyneitä miehiä puoleeni kuin hunaja kärpäsiä. X:llä oli ongelmia, Y:llä oli ongelmia ja Q:lla ongelmia vasta onkin. Hän on varsinainen simpukka, jonka sisällä uskon piilevän helmen.

Ongelmani on, kuinka auttaa parhaiten. Kun joku on noin estynyt ja ujo, niin miten ihmeessä edetä hänen kanssaan? Tietenkin äärimmäisen hitaasti ja varovaisesti (eli juuri päin vastoin kuin minulle on luontaista! Olen kärsimätön ja nopea), mutta entä muuten? Miten saada hänet rentoutumaan ja luottamaan itseensä?

Tässä on nyt otettava kaikki konstit käyttöön. Hankittava tietoa, etsittävä asiantuntijoita...tietenkin kaikki riippuu viime kädessä ihmisestä itsestään. Onko hän kykenevä ottamaan vastaan? Ja tietysti viime kädessä: pitääkö hän minusta? Voisinko tulla hänelle tärkeäksi? Saanko hänestä ystävän. Rakkaudesta on aivan liian aikaista puhua, mutta hän kiinnostaa minua. Ei vähiten siksi, että näen hänessä oman nuoruuden peilikuvani. Minäkin olen ollut ujo, estynyt, varautunut ja pelännyt paljastaa itseni muille. En tosin noin paljon, mutta kuitenkin.

Voi miten paljon kaipasinkaan rakkautta silloin! (Ikään kuin en nyt sitä muka enää kaipaisi! Olen vain oppinut lisää kompensoinnista...) Ehkä juuri siksi haluan rakastaa nyt ja juuri häntä. Avautuuko simpukka, jos sitä kohtelee hellästi? Ja onko minussa tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi hienotunteisuutta? Voinko olla ystävä, terapeutti.... ehkä jotain enemmän?

Turha luulo, että tässä pian päästäisiin sängyn jousia jytkyttämään. Mutta ei sillä ole niin väliäkään. Ihan ensin haluaisin nähdä tuon murheellisen ilmeen silmissä sulavan hymyyn ja kireyden hellittävän... Edes hetkeksi!

Aika näyttää. Kirjoittelen, miten edistyy. Voisiko tämä viimeinkin onnistua vai olenko ikiajoiksi tuomittu yksinäisyyteen? Q luulee ehkä olevansa ainoa yksinäinen maailmassa. No, siinä hän erehtyy pahasti. Mutta en voi tietää hänen taustaansa, aistin vain tuskan syvyyden. Voiko valtameriin hukkua? Totta kai voi, mutta ainakin toistaiseksi Q näyttää selvinneen. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö hän voisi taas alkaa vajota. Tai etten itse voisi alkaa vajota... voi elämän vaativuutta!