Taas menee järki miehen kanssa
Heippa.
Olen kirjoitellut tänne vuoden alussa, ja olen seurustellut vajaat 2v miehen kanssa joka on minua 6v nuorempi.Hän on parhaimmillaan erittäin huolehtiva, hellä ja tunteellinen mies, mutta pahimmillaan erittäin omistushaluinen, riidanhaluinen ja painostava. Meillä on ollut alusta alkaen ongelmia mustasukkaisuuden kanssa, sekä myös riitelyt ovat äityneet pahimmillaan väkivaltaan, jonka hakkaava osapuoli olen minä, eli nainen.
Itselläni on taustalla avioero, joka päättyi exän pettämiseen, suhde oli tunneköyhä liitto, jossa tehtiin töitä mutta ei suhteen eteen.
Muuten minulla menee ihan kivasti, olen opiskeluja päättämässä, töitäkin on ollut ja kiva yhteinen koti.
Kuitenkin tämä riitely on alkanut pitemmän päälle vaikuttamaan siten, että haluan riitelyn tullessa ( ei arkiset riidat väittelyt tms) mutta isommaksi paisuvan riidan tullessa lopettaa heti suhteen.
Olen alusta asti toiminut näin, mikä ei tietenkään ole järkevää, ei todellakaan, mutta kun tuntuu siltä että ei yksinkertaisesti sydän ja pää kestä tätä riitelyä.Mieheni osaa olla todella ilkeä minulle, ja minä hänelle, sanomme karmeita asioita toiselle riidan tullessa ja anteeksiantaminen ja pyytäminen on molemmille vaikeaa.
Tänäänkin aloimme riidellä ihan typerästä asiasta, hän vihaa erästä ystävääni siksi, koska hän kokee ystäväni uhkaavan suhdettamme, vaikka asia ei ole niin. Hän keksii ja väittää usein että ystäväni ovat olleet hänelle inhottavia ja haukkuu heitä ihan syyttä.Suutuin siitä hänelle ja näin siis riita alkoi, jos olisin pitänyt pääni kiinni hän olisi saanut rauhassa haukkua ja riitaa ei olisi syntynyt.
Sopiminen on siis todella vaikeaa, hän ylpeänä ja loukattuna ei pyydä anteeksi ja jos pyytää,niin vasta useiden päivien päästä, jolloin en halua enää antaa anteeksi.
Nyt alkaa tuntumaan siltä, että en enää jaksa tätä oikeasti.
Minulla on ollut paljon ystäviä, mutta ystävät eivät enää kauheasti käy luonamme, koska mies on erittäin vaivautunut sellaisessa tilanteessa, hän ei oikein pidä vieraista. Itse olen ulospäinsuuntautunut, ja puhelias, hän enemmänkin sivustaseuraaja.
Minua ahdistaa suhteessamme seuraavat asiat, joista olen maininnut hänelle:
1. Hänen negatiivinen yleisasenteensa melkein kaikkeen, joka vaikuttaa paljon jokapäiväiseen elämäämme.
2. Meidän molempien jatkuva riitely, olen itse jo 30v ja tuntuu että en jaksa jatkuvaa riitelyä, siis riitelemme oikein isosti vähintään kerran kuussa. Enää tämän vuoden puolella väkivaltaisuutta ei ole tullut, mutta riidat ahdistavat silti, ja mieheni riidan yhteydessä kaivaa väkivaltaisuuteni esille.
3. Oma ahdistukseni, joka liittyy siihen, etten haluaisi olla enää hänen kanssaan yhdessä, mutta hän ei halua tajuta tätä. Vaikka olen hänelle tästä sanonut, etten halua suunnitella tulevaisuutta hänen kanssaan, en halua ostaa hänen kanssaan asuntoa, en tehdä lapsia, en mitään sellaista mikä sitoisi meitä tiukemmin yhteen KOSKA EN USKO TÄHÄN SUHTEESEEN.Hän nauraa minulle ja haukkuu hulluksi akaksi, kun sanon etten tahdo olla enää yhdessä. ja tiedän että tämä joka riidan yhteydessä ilmoittamani ”muuta pois” vaikuttaa siten, että hän ei enää usko minua.
4. Ystävien kaikkoaminen, ystävät välttelevät meillä käymistä, jos mieheni on kotona, koska hän on todella ahdistava tyyppi.
Oikeasti, en tiedä enää mitä tekisin hänen kanssaan, tästä asunnosta en halua luopua koska itse olen asunut tässä alunperin, mutta en tiedä enää mitä teen.
Jos jaksoitte lukea niin kiitos!
Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia.
Heippa Luutu! Tarinasi kuulosti vähän liiankin tutulta. Olen ollut avoliitossa mieheni kanssa 21 vuotta ja meillä on kaksi teini-ikäistä lasta. Lapsille hän on ollut hyvä isä, mutta meidän suhteemme ei ole toiminut enää vuosikausiin. Olen kai läheisriippuvainen, kun en ole saanut aikaiseksi erota hänestä. Myös minä olen sadat kerrat pyytänyt häntä lähtemään ja selittänyt, ettei suhteellamme ole tulevaisuutta, mutta hän ei usko minua, hän on kuulemma ihan tyytyväinen näin, ja varsinkin jos en aina nalkuttaisi. Minulla on myös ollut paljon ystäviä, jotka ovat jääneet juuri sen takia, että mieheni on niin hankala. Hän ei pidä kenestäkään ystävistäni, ja murjottaa omissa oloissaan jos he käyvät meillä. Hänen mielestään ystäväni manipuloivat minua häntä vastaan jne... En voi kunnolla puhua edes puhelimessa, kun hän on kotona, sillä hän kuuntelee mustasukkaisena joka sanan ja on sitten taas huonolla tuulella. Tämä on todella raskasta ja repivää, en jaksaisi millään enää päivääkään, mutta minulla ei ole voimia erota. Odotan vain sitä aikaa kun lapset ovat aikuisia, sitten ratkaisun tekeminen on helpompaa. Tulevaisuuteeni tämä mies ei kuulu... ehkä aika ei ole vielä kypsä, uskon kohtaloon ja siihen, että tällä kaikella on ollut tarkoituksensa, ja että minäkin vielä löydän onnen! Tietenkään ei pidä unohtaa sitä, että meillä on kaksi ainutlaatuista, ihanaa lasta. Mutta silti minusta tuntuu tässä suhteessa kuin olisin vankilassa. Toivottavasti minun tarinani auttoi sinua edes vähän, meitä kohtalotovereita on varmasti muitakin... yritetään jaksaa ja pitää lippu korkealla kaikesta huolimatta!🙂🌻
Kiitos orasta kun vastasit. Tänään on miehen syntymäpäivä ja edellisen päivän riidan jälkeen (nukuin sohvalla yön enkä puhunut hänelle koska tiedän että siitä ei ole mitään hyötyä) hän yritti käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut.Kerroin sitten tänään että en enää oikeasti jaksa, tiedän että hän ei usko sitä koska olen sen liian monta kertaa kertonut, se on menettänyt merkityksensä..
Sanoin että minulla ei ole enää voimia riidellä, tämä ei miksikään muutu, tapellaan vaan.
Hän silti lähetti minulle töihin tekstiviestin :"sano mitä sanot mutta rakastan sua"-
Teki mieli heittää puhelin seinään. Siis minun sanomisilla ei ole mitään merkitystä, olen yhdentekevä, hän ei halua lopettaa suhdetta.
Olemme käyneet terapeutilla yhdessä ja erikseen, sitä olisi pitänyt jatkaa, koska siitä oli välillistä apua,mutta emme saaneet käytyä tarpeeksi.
Hänen mielestä vaan ylireagoin kaikkeen, itsessään hän ei näe mitään syytä.Kääntää kaikki riidat vain minuun.
Toivon todellakin, että en ole 20vuoden päästä vielä tämän miehen kanssa.
Ja toivon ettet sinäkään ole saman tyypin kanssa, oletko harkinnut että voisitko itse lähteä?
LApsesi ovat jo teini-ikäisiä, ja tiedän että lapsettomalta 30v naiselta neuvot ovat ehkä huonoja, mutta ajattelen että lapset jo ymmärtävät miksi muuttaisit pois ja kokoaisit itsesi.
Olen tähän asti ajatellut etten halua luopua tästä kämpästä missä alunperin yksin asuin, mutta nyt alkaa tuntua että ihan sama, kunhan pääsee koko tyypistä eroon..
Todellakin voimia meille.
Kiitos kun jaksoit vastata.Koeta kestää, ja muista, sinun ei tarvitse olla ovimattona.
T:Luutu
Hei!
Muutin vuodenvaihteessa miehen kanssa yhteen, miehen taloon. Meillähän oli siinä vaiheessa jo 4 vuotta yhteistä taivalta takana. Myin asunrtoni, vein osan tavaroista kirpparille ja osan tavaroista annoin pojalleni, osa roskiin. Jätin kotikunnan ja ystävät.
Nyt elämä on helvettiä. Pelkkää riitaa riidan perään.
Mies syyttää minua. Olen sairastanut vaikean masennuksen, josta selvisin voittajana. Lääkkeet jätin 2 vuotta sitten. Nyt mies väittää, että helvettimme alkoi minun lopetettuani lääkkeiden syömisen. Niin, kun söin lääkkeitä, olin varsin tahdoton ja tein kaiken kuten hän käski.
Minun käsitykseni nykyisesta riitaisasta tilanteestamme on, että mies yrittää ohjata ja hallita minua. Asumme nyt hänen maaperällään, ja hän hallitsee tätä. En kuitenkaan taivu, ja riitaa syntyy.
Tämä yhteinen asuntomme on hänen kotinsa, ei minun. En edes osaa sanoa tätä paikkaa kodikseni. Minulla ei ole täällä edes pöytää, johon voisin laskea käsityöni odottamaan seuraavaa päivää. Kirjahyllyssä on vain hänen ja hänen lastensa tavaroita. Olohuoneessa on hänen sohvakalustonsa. Mitään ei saa muuttaa. Minun huonekalut on ripoteltu sinne minne mahtuu. Eikä kaikki mahdukaan, osa on kellarissa.
Ja tämä mies on/oli elämäni rakkaus.
Olen netistä etsinyt vuokra-asuntoa itselleni. En vain saa soitettua asunnonvälittäjälle. Olen kiinni tässä miehessä. Ja mielenterveyteni järkkyy.
En pyydä ystäviäni kyläilemään. En voi, koska tämä ei ole kotini, enkä saa tehdä tästä kotia. En jaksa lähteä ystävieni luo, lähin asuu n. 60 km:n päässä. Tämä parisuhde vie kaikki voimani.
Muista se että olette valmiita eroon vasta kun; se ei sisällä vihaa, katkeruutta, ylimielisyyttä jne eikä teillä ole asioita jotka olisivat jääneet hampaan koloon, jotka ovat kesken. Kun pystytte eroamaan ovia paukkomatta nämä selvitettynä, tiedät ettei sinun tarvitse katsoa taakse, ja erosta ei ole tulevaisuudessa psyykkisesti tai käytännöllisesti haittaa.
Mutta minusta tilanteenne kuulostaa siltä ettei teidän kannata olla yhdessä, itse suhteelle ei ole enää mitään tehtävissä,jo siksi ettei teillä ole aitoa vuorovaikutusta keskenänne, molemmin puolista kunnioitusta, ja tavoitteet ja päämäärät eivät kohtaa, varsinkaan tämän henkilön kanssa,ettekä te myös ihmisinä(lähinnä ilmeisesti hän) kohtaa oikeasti toisianne. on vain hoidettava ero prosessi kaikkine osatekijöineen, se on MINUN mielestäni teidän suhteen tämän hetkinen tavoite ja päämäärä.
Jaksamista.
Hei! kerron nyt miten tilanne on edennyt. Tuon ensimmäisen viestini jälkeen meillä on mennyt tähän asti hyvin.Ei riitoja, siis tuollaisia jotka karkaavat käsistä, muuta normaalissa mittakaavassa tapahtuvaa naljailua on.
Tänään lähdimmekin sitten viettämään mukavaa hellepäivää, hän rullaluistimilla, minä pyörällä vieressä.
Pääsimme suositulle rannalle kaupungissamme, kun jäätelökopilla näin tutun pariskunnan.
Mieheni jäi heti automaattisesti syrjään, eikä tullut siihen viereen joten oletin, että hän ei halua tulla esitellyksi. Olen jutellut hänen kanssaan siitä, että yritän ottaa hänet mukaan, mutta hän usein ei halua olla siinä, ainakin käyttäytyy niin.
No tällä kertaa juttelin pariskunnan kanssa, ja pariskunnan miespuolinen henkilö on lukioaikainen (15v sitten) ihastukseni, jonka kanssa seurustelin ehkä kuukauden..(ei siis todellakaan mitään vakavaa)
No, mieheni kysyi sitten kun lähdimme siitä, juttelin siis parin kanssa ehkä 4minuuttia, että ketäs he olivat.
Aiemmin kun on ollut tilanteita, joissa olen jutellut jonkin miespuolisen kanssa, joka voisi olla jotenkin hänen mielestään uhkaava (Siis entinen ihastus tms) niin en ole kertonut hänelle kuka hän on, olen siis valehdellut tyyliin, kaverin serkku tms..)
NYt ajattelin kun pitkään on mennyt hyvin, että sama kertoa totuus, kun asia ei tosiaankaan merkitse mitään, ja olen tästä pariskunnasta kertonutkin hänelle.Niin eihän se sopinutkaan hänen pirtaansa.
KAuhea raivokohtaus siitä tuli, "juttelet exillesi¨, just joo, ei kiinnosta jutut sun existä tms"
Päätin lyödä asian leikiksi, joka hetken auttoikin, ja on usein auttanut hänen kiukunpuuskiin.
No pääsimme kaupungille, mistä hän kävi ostamassa pizzan, ja jäin odottamaan pyörän kanssa ulos, sanoin että soitan ystävälleni.Tosiasiassa näin että pizzeriassa oli yksi mies, jonka kanssa olen hengaillut pari vuotta taakseppäin. En siis halunnut tehdä toista töppiä samalle päivälle.
Tämä ei tietenkään sopinut miehelleni, hän alkoi erittäin ilkeään sävyyn vittuilla tullessaan ulos " et sitten uskaltanut tulla sisälle kun se sun ihana ex ihastus oli siellä vaimonsa ja lapsensa kanssa"
Mä siihen hädissäni, että en nähnyt heitä, ja soitin kaverilleni.
mies jatkaa vain että joo joo, niin varmaan, et uskaltanut tulla sisälle.
SIihen sanoin että entä jos olisin tullut, jos hän olisi moikannut minua, olisiko minun pitänyt teeskennell että en näe häntä 10m2 kokoisessa tilassa??
Hän vaan nälvi minua ja sanoi että kumma kun hän ei saa vittuilla minulle näistä existä.
Tätä paskaa on nyt jatkunut minusta jo ihan tarpeeksi, 9.6 oli kaksivuotispäivä, mutta en jaksa uskoa, että kolmatta enää tulee.
Ostimme (Tyhmä minä) autonkin yhdessä, ja nyt kaduttaa ihan saatanasti, en halua tuota miestä enää lähellenikään, hän vaan tekee minut onnettomaksi)
Ulkona on kaunein kesäilta ikinä, ja minä se vaan itken netin ääressä paskaa tilannettani, enkä voi edes soittaa kenellekään, koska tuntuu jo että ei edes kehtaa kavereille sanoa tästä, koska oikeasti ne vain odotavat että jätän miehen.
Niin kai se täytyy sitten tehdä, että en päädy kalanruoaksi tai parvekkeelta hyppääjäksi.