syitä ja ehdotuksia olisko kenelläkään?
Keski-ikäinen mieheni ilmoitti 4 kk sitten, ettei tiedä rakastaako minua tarpeeksi paljon ja että haluaa muuttaa asumuseroon ajattelemaan parisuhteemme tulevaisuutta. Hän veti täysin maton jalkojeni alta, en todellakaan osannut odottaa tätä, sillä mielestäni elimme hyvää arkea. Toki menneiden 19 vuoden aikana olemme toisiamme loukanneet ja matkaan mahtuu paljon myös ylimääräistä henkistä painolastia. Tätä miestä olen oikeasti rakastanut paljon, viime vuosina olen häneen rakastunut entistä syvemmin ja aidommin, ja aivan varmasti olisin pysynyt hänen rinnallaan loppuun asti.Olen ollut tähän asti aivan rikki, nyt kuitenkin saanut vähän jo ajatuksiani kasaan ja uskoa tulevaan… Eli matkalla parempaan suuntaan. Lapsia meillä on 4 ja heille kerroimme pari viikkoa sitten, että isä saa uuden asunnon (tänään) ja muuttaa pois.
Minulla on paljon ystäviä. Tukea saan heiltä tarvittaessa. Tiedän, että he ovat vilpittömästi minun (ja miehen) puolella. Apua on ennenkin annettu ja saatu puolin & toisin. Myös sukuni on iso ja lämminsydäminen. Lapseni luottavat minuun, enkä kyllä anna heidän vajota synkkyyteen, selviämme tottakai yhdessä vaikka suru perheen hajoamisesta on tällä hetkellä kaikkien meidän sydämissä.
Minua tuskastuttaa enää vain lähinnä se, miksi mieheni edes haluaa ajattelutauon ja mitä hänen päässään liikkuu. Hän ei osaa kertoa kunnon syytä, tai ei halua. Eikä hän ole kertonut tulevasta muutostaan vielä kenellekään ulkopuoliselle, ei edes vanhemmilleen. Lapsemme ovat minun ystävieni ja sukulaisteni lisäksi ainoat, jotka sen tietävät ja oireilevatkin jo vähän. Tosin niinkuin ed kappaleessa kirjoitin, he myös tietävät, että pärjäämme. Haluaako mies säilyttää kasvonsa muille mikäli päättäisikin jatkaa suhdetta vai mikä lie syynä siihen ettei halua kenenkään kanssa keskustella tunteistaan/ahdistuneisuudestaan? Hän aika estottomasti purkaa mielensä minuun, välillä hyvin lapsellisestikin. Olen jo miettinyt omat ajatukseni suht selviksi, eikä hän ehkä edes tajua, että minä olen miettinyt tämän todennäköisen erokuvion jo pitkälle. Minun on pakko, koska en pysty jäämään paikoilleni vellomaan tietämättömyyden ja päättämättömyyden välimaille. Minun luonteella minusta ei yksinkertaisesti ole siihen. Oikeasti en edelleenkään halua erota, mutta valmistan itseäni kuitenkin siihen. Mikäli näin käy, täytyy minun pystyä olemaan vahva jo lastemme takia.
Olemme jutelleet mieheni kanssa edellisenä viikkona ensimmäisen kerran kunnolla hänen erohalujensa syistä (joita hän ei edelleenkään oikein osannut nimetä kuin yhden vanhan jutun) ja mitä tämä on tehnyt minulle & lapsillemme. Olen ollut nämä kuukaudet todella loukkaantunut, järkyttynyt ja surullinen. Hänen mukaansa minun olisi pitänyt vain päästää hänet ilman draamaa muuttamaan ja miettimään. Ei oikein aluksi tajunnut, että minullakin on oikeus reagoida (vahvasti) kys asiaan. Kun kysyin häneltä, että miksi olettaa, että ottaisin tämän paremmin vastaan kuin hän olisi vastaavassa tilanteessa, oli vastaus ”kun sä olet sä ja mä olen mä”…
Tämä ainoa, viime viikollakin annettu syy on se, että miestäni kalvaa tieto 9 vuotta sitten tapahtuneesta ihastumisestani toiseen mieheen. Tämän toisen kanssa suutelin muutaman kerran ja laitoin nopeasti välit poikki. Mieheni kertoi, kuinka ajatteli minusta ennen, että olen lähes täydellinen, että en tee virheitä ja että en koskaan olisi häntä voinut pettää. (Se laskenko suudelmat varsinaiseksi pettämiseksi jääköön käsittelemättä, varsinkin kun hän on ollut aika kökkö minua kohtaan usein ja oikeasti pettänyt minua aikoinaan ex-tyttöystävänsä kanssa). Hänen mielestään olen nyt ollut kaikki nämä vuodet ”feikki”… Mitään muuta syytä en ole saanut, ja tämän vanhan jutun hänelle myönsin jo yli 2 vuotta sitten. Oman pettämisensä hän myönsi vasta muutama kuukausi sitten, ja sillä ei kuulemma ole mitään väliä…
Pystyttekö arvioimaan mistä voisi olla kyse. Itse veikkaan isoa ikäkriisiä, joka alkoi pikkuhiljaa rakentumaan jo muutama vuosi sitten. Masennukseen (puhjenneeseen, ehkä kuitenkin tuloillaan) en usko. Hän kuitenkin on välillä todella hyvällä tuulella taikka sitten hän feikkaa hyvin.
Kolme vuotta sitten hän sai parista elämän laatuun vaikuttavasta (ei hengenvaarallisista) taudeista diagnoosit. Lisäksi hän tekee yksityisyrittäjänä töitä miltei vuorokauden ympäri, puhelin kulkee mukana kaikkialle ja siihen hän myös vastaa käytännössä aina. Osa puheluista on hänelle todella stressaavia. Hän on itse vieroittunut ystävistään, ei ole halunnut heihin pitää paljoa yhteyttä vaikka usein kehotin. Pikkuhiljaa hän myös eristäytyi henkisesti perheestämme, istui lähinnä tietokoneen ääressä taikka hyvin passiivisena televisiota katsomassa. Hänellä on ainainen väsymys, mikä tietysti johtuu pitkälti jatkuvasti huonosti nukutuista öistä, toisen taudin sivuvaikutuksia… Terapeutille/ammattiauttajalle en häntä ole saanut, enkä saa.
Hänellä ei siis ole juuri muita ihmisiä, kenen kanssa hän on halunnut puhua työasioista/ongelmistaan – ei muita kuin minä. Ja nyt hän ajaa pois sitä viimeistäkin, joka häntä on halunnut/jaksanut tukea ja ymmärtää! En usko, että hänellä on suhdetta toiseen naiseenkaan, tietysti tästä en voi olla varma. Hänellä on vanhempiinsa ja sisareensa ihan suht hyvät välit, mutta heillekään hän ei ole juuri koskaan avautunut. Hänellä on aika haastava ja kiivas luonne, tosin hän on myös hyvin älykäs, huumorintajuinen ja vastuuntuntoinen. Myös hyvät ajat hänen kanssaan ovat olleet loistavia, ja niitäkin on ollut paljon.
Minua surettaa mieheni päätöksen puolesta. Voihan toki olla, että hänestä tulee onnellisempi ilman minua, mutta jotenkin hän tuntuu jättävän itsensä tyhjän päälle. Mihin asti minun tulee venyä ja anteeksiantaa, kun oma jaksaminenkin on välillä tiukkaa?
Mitä ja miten minun tulee toimia, ajatella taikka tulevaisuudessa tehdä?
Hei!
Kuulostaapa aika tutulta, voisipa sopia pitkälti itseenikin tämä tarina.
Onko sulla ja miehelläsi ollut mitään muuta yhteistä tekemistä viime vuosina kuin arjenpyöritys? Siis esim. siivoamisen ja lastenkuskaamisten lisäksi? Jos vieras nainen on poissuljettu vaihtoehto, niin eiköhän asia ole vain niin kuin monasti: ilman sen kummempia kriiseja kasvetaan vaan erilleen. Veikkaan vahvasti että miehesi yritystoimintakin on tehnyt tehtävänsä; veto alkaa olemaan vähissä. Ei millään riitä enää energiaa parisuhteelle ja kun kaikki äidinkin energia menee lapsille.
Samalla tavalla toimin itse kun ei enää riitä voimat. En pidä yhteyttä keneenkään ja vetäydyn perhe-elämästä - ja oravanpyörä on valmis. Jotenkin mä luulen että noi pettämisjutut on vain tekosyitä. Miehesi halunnee "erakoitua." Ei halua olla kenellekään vaivaksi?
Näin voi ollakin. Mutta mieheni on ns normaalitilassa kuitenkin todella sosiaalinen, tai oikeastaan oli ennen kuin alkoi tämä "kausi". Miten mahtaa reagoida jos herää menetykseensä liian myöhään?
Ja totta on, ettei arkeen mitään ihmeellistä ole mahtunut. Lomia ei juuri ole ollut ja toki lapset vievät varsinkin minun aikani. Voi olla, että mieheni on "tukehtunut" tämän kaiken alle, mutta pakeneminen ei minusta siltikään tunnu oikealta ratkaisulta. Edestään vielä löytää huonolla tuurilla vain lisää ahdistusta ja ongelmia. Vaikka voihan ollakin, että hän tulee onnellisemmaksi.
Minusta olisi sääli heittää pois yhteinen elämämme. Saimme aikaan paljon arvokasta, eikä meillä ole enää tämän jälkeen paluuta entiseen. Ehkä näin jopa onneksi??? Voihan olla, että löydämme ajan kuluttua toisemme jälleen, ja tiedän itse selviäväni vaikkei niin kävisikään. Ja toivon aidosti, että miehenikin löytäisi jonkun seesteisen olotilan. Ketään kun ei palvele tämän hetkinen haahuilu, ei lapsia, minua eikä miestä varsinkaan.
Oletko itse mies vai nainen? Ihan mielenkiinnosta...
Jatkan vielä sen verran, että minusta emme ole kasvaneet erilleen. Minusta meillä on todella paljon yhteisiä kiinnostuksen aiheita, samankaltainen arvomaailma ja olemme muutoinkin tärkeissä asioissa samoilla linjoilla. Mieheni kysyy minulta neuvoa ja ajatuksiani tehdessään päätöksiä ja toisinpäin. Minä luulin, että me olisimme olleet toistemme parhaat ystävät, kumppanit toisillemme arjessa ja toistemme rakastajia. Näin ei sitten ilmeisesti kuitenkaan ollut mieheni mielestä, hänen kun nyt pitää arpoa mitä haluaa.
Ja kaiken huippu on, että hän haluaa edelleen olla ystäväni ja sanoo tarvitsevansa apuani mm firman pyörityksessä. Itsekin myöntää, ettei hänellä ole muita ihmisiä, jotka häntä ymmärtäisivät työn suhteen (eikä hänellä oikein muutenkaan löydy läheisiä ihmisiä kummastelemaan maailman menoa, ainakaan minusta).
Hän haluaa pitää minut "lähellään" muttei elää kanssani parisuhteessa. Hän haluaa viettää lastemme ja minun kanssa perhe-elämää, mutta vain silloin kun se hänelle sopisi. Minusta ei ole siihen, se repii minun sydämeni paloiksi. Pakko vain erkaannuttaa itseni hänestä, vaikken oikeasti haluaisi.
olen todella hämilläni ja välillä rämmin pohjamutia myöten. Ei kai tästä ole kuitenkaan kuin tie ylöspäin?
Hei taas,
aina vaan vahvemmin veikkaan jonkin sortin "burniksen" oireita. Jos puhelut asiakkaiden kanssa on pitkälti ylistressaavia niin niistä maksetaan aina hinta. Se on fakta.
Itse olen vähän samanlainen mieshenkilö. Olen vastuuntuntoinen - hommat hoidetaan loppuun - maksoi mitä maksoi. Hyvin osaan näytellä ulospäin että kaikki on hienosti. Mutta välillä kun on painanut liikaa töitä tms niin se aiheuttaa jotain tuon tyylistä "sekoilua." Ei kukaan muuta erilleen "miettimään parisuhdettaan" jos parisuhde on edes suurinpiirtein kumpaakin tyydyttävä ja melkein 20v on oltu yhdessä! Silloin täytyy olla toinen nainen - tai kuvio että haluaa uuden naisen... No miksi haluaisi uuden kun vanhakin toimii? Se on sitä "sekoilua..." Oikeasti ei tiedä enää itsekään että mitä haluaa.
Jos jotain, niin sinun tapauksessa ei nyt kannata luovuttaa. Ihan lasten tähden. Nyt on hyvät neuvot kalliita. Kaikki apu kannattaa yrittää hommata. Sulla tuntuu kuitenkin olevan jalat maassa ja ilmeisesti tahtotilaa tehdä vielä työtä parisuhteen eteen, vaikka oletkin syvästi loukattu. Jos asia olisikin niin että sinussa tai perheessä ei olisikaan mitään vikaa vaan taustalla olisikin oireileva sairaus? Silloin kannattaa uhrautuakin? Voisin veikata erästä sairautta, joka sopisi kenties tähän, mutta en halua alkaa diagnosoimaan ketään koska en ole ammattilainen. Tämä tarina nyt vähän vaan kuulostaa ikävästi turhankin tutulta....
Miehellesi tärkeintä, tai ainakin melkein tärkeintä, on varmasti se firma. Sieltä asiaa on nyt lähdettävä purkamaan. Jos tehdään kovasti, siis _todella_ kovasti töitä, niin hinta maksetaan aina.
Jaksamista! Ja toivotan siunausta matkallenne!!🙂👍
Hei,
kiitos ajatuksistasi. Paljon viisaita sanoja. Olen itsekin ajatellut, että jos taustalla on jonkinasteinen "sairaus", kuuluu minun antaa se anteeksi ja ottaa mies takaisin näin tahtoessaan ja oivaltaessaan. Tietysti, sitähän varten puolisot ovat, että tukevat toisiaan hyvässä ja pahassa. Mutta mikäli syynä on jokin muu, niin sitä en voi unohtaa ja tuskin päästä sen ylikään niin että voisin suhdettamme jatkaa. Aika näyttää ja minun nyt on pakko päästää mieheni "vapaaksi".
Olen päättänyt ja tiedän, että selviän. Mieheni kanssa taikka ilman. En ole ruma, en kovin tyhmäkään ja minulla on ennenkaikkea vahva halu päästä eteenpäin ja elää elämäni viisaasti. Eli en itsestäni murehdi. Lapsistani ja miehestäni sitäkin enemmän.
Kaikkea hyvää sinullekin, toivottavasti elämä kohtelee sinuakin tulevaisuudessa lempeästi 🙂🌻
Hei! Itsellenikin tuli mieleen tuo loppuunpalaminen. Ihminen voi ja usein onkin siinä kolmen-neljänkympin ikäkausina melkoisen loppuunkulutettu, kun elämä on ollut kiireistä ja ei ehkäpä ole ollut tarpeeksi aikaa hoitaa omaa kuntoaan, sekä henkistä, että fyysistä. Tai, sanotaanko, että usein aikaa on, jos sen järjestää, mutta useinkaan ihminen ei sitä ymmärrä järjestää ennenkuin ollaan pakkotilanteessa.
Voin kertoa, että sellaisia tilanteita on, jolloin toinen haluaa muuttaa erilleen, mutta ei missään nimessä haluaisi kuitenkaan uutta suhdetta. Itsepä olen tämän kokenut. Miehesi ajatuksista ei voi muuta, kuin veikata niin kauan, kun hän itse niistä puhuu. Minä olin tuollaisessa tilanteessa silloin, kun olin aivan poikki elämän kanssa ja en enää pystynyt päivääkään asumaan mieheni kanssa saman katon alla. Oli pakko päästä miettimään asioita rauhassa. Oli paljon asioita, jotka rasittivat meidän suhdetta. Perhe-elämä oli todella raskasta ja en nähnyt muuta ulospääsyä siitä. Se oli vähän sellainen tilanne, että joko minustä tulee "hullu", tai sitten toinen lähtee. Joskus se sietokyky vain saavuttaa kattonsa.
Meilläkin oli suunilleen samanaikaa parisuhde kestänyt, kuin teillä. Itse totesin myöhemmin, että olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten jotain ratkaisevaa. Halusin sitten elää miehestäni erillään ja kyllä siinä muutama kuukausi meni, ennenkuin aloin näkemään todella selvästi, mitä haluan elämältä. Tuossa oli itselläni jo takana paljon asioiden miettimistä ja läpielämistä omasta itsestäni johtuen ja menneisyydestäni. Tuollaiset toki rasittavat parisuhdetta ja usein on helpompi syytellä toista tai nähdä toisessa se kaikki vika, mieluummin, kuin itsessä. Yksin eläessään sen kaiken näkemiseen itsessä on mahdollisuus. Se todella on mahdollisuus, koska siitä voi seurata elämän ilo ja keveys.
Minä nimenomaan halusin katsoa, että onko enää eväitä yhdessä jatkamiseen. Kävi selväksi, ettei ollut. Olen vakuuttunut siitä, että olisimme nyt yhdessä, jos olisi ollut. Mies siinä parin kuukauden päästä valitteli, että eikös kannattaisi mennä takaisn yhteen, kun lapsetkin kärsii. Hän myös oli tietysti kovasti seksin tarpeessa ja kehittelikin siihen heti jonkin suhteen. Itselleni se oli merkki siitä, ettei hän halunnut edes yrittää käsitellä omia asioitaan, kun niitä selvästi hänellä siellä pääkopassa oli. No, eipä sitä toisen puolesta voi sitäkään mennä päättämään. Ehkä jollekin on jollaintapaa parempi elää niine lasteineen. Pelko järjen menettämisestä voi olla niin suuri, ettei uskalla kasvuun.
Itse en voinut kuvitellakaan kehitteleväni uutta suhdetta siinä tilanteessa. piti saada elää kaikki vanha moska läpi ja pois. Minulla meni siinä vuoden päivät, kun kykenin eräänlaiseen kaveruus/läheisyys- suhteeseen erään miehen kanssa. Sitoutumiskammo oli lisäksi monta vuotta senkin jälkeen. Nykyään olen oppinut ehkä enemmän ymmärtämään elämää ja vanha ei enää niin paina, että voisipa sitä ihan kunnolla sitoutuakin.
Mutta se on kyllä niin, että jos toinen haluaa tilaa miettiä asioita, niin turha siinä on mennä häntä pakottamaan ja rasittamaan joillain vaatimuksilla. Tietysti sitten on olemassa kaikenmaailman psyykkistä ongelmaa, jotka voivat aiheuttaa jos jonkinlaisia tekemisiä ihmisen elämässä, mutta siltikään ei toista pysty pakottamaan parisuhteeseen ja millaista se sellainen parisuhde olisikaan?
Ilmanmuuta on hyvä, että olet reagoinut omalla tavallasi tuohon miehesi poislähtemiseen. Siitähän on tietysti näkynyt se rakkauskin. Tuskinpa kukaan kokisi rakkaudelliseksi sellaista reagointia, että "ai, sä lähdet pois täältä 🙂 no, ihan kiva, lähde vaan 🙂 Kaikki on hyvin 🙂 " Kyllä ihminen voi tunteensa näyttää ja haluta rakastaa ja olla yhdessä. Hyvin luonnollista.
Huhhuijaa tätä elämää... Nyt olen jo aivan kyllästynyt ja valmis eroamaan. Ja sitten taas en, tuntuu kuin olisin totaalisen epäonnistunut ja eksyksissä.
Tänään mies halusi, että ostan hänelle tietokoneen uuteen kotiinsa, ei kuulemma itse osaa. Yhtään en olisi halunnut, mutta taitaa olla ainut järjellinen keino, ettei hän joudu päivittäin käymään minun luonani s-posteja lukemassa ja riipimässä vielä hataraa arkeani ja oloani. Kävin sitten tilaamassa sen ja kyllä nyt keittää... Hänhän se halusi muuttaa pois, miksi minun pitäisi häntä enää arkiaskareissa auttaa? Hän rikkoi sydämeni ja mursi luottamukseni itseensä ja osittain myös tulevaisuuteeni, miksi minun pitäisi avittaa häntä uuden iloisen ja monesta vastuusta vapaan arjen luomisessa? Täällä nyt yksin roudailen lapsia harkkoihin ja hoidan kaikki omat ja lasten arkiasiat. Mies miettii mitä tulevaisuudelta haluaa ja olenko minä hänen rakkautensa arvoinen. Taitaa olla ettei hän ole minun vaivannäön arvoinen? Mitähän minä oikein odotan?
Eikä hän ole masentunut, itsekäs ainoastaan. Jos jollakulla rupeaa kohta masennus vaivaamaan, niin se taidankin olla minä. Haluaisin vain niin kovasti olla taas tyytyväinen tasaiseen arkeen ja ajatukseen, että minulla on kumppani joka haluaa elää kanssani. Ilman draamaa ja jatkuvaa vääntöä. Ei kai se liikaa ole pyydetty? Nyt pitää lopettaa, en tahdo enää nähdä mitä kirjoitan.
Että tälläinen heikon hetken vuodatus tällä kertaa...
"Tämä ainoa, viime viikollakin annettu syy on se, että miestäni kalvaa tieto 9 vuotta sitten tapahtuneesta ihastumisestani toiseen mieheen."
Joopa joo, hänellä itsellä on toinen. Ei muuten tuollainen tekosyy olisi tullut mieleeen.
Nyt en malta olla sanomatta, että tuskin aloittajaa helpottaa sellaiset epäilyt
ja kerronnat, että miehellänsä olisi toinen. Miksi moisia täällä mennä sanomaan, kun ei kuitenkaan voida lainkaan tietää tuotakaan.
Lisäksi asia on niin, että kaikki ihmiset eivät todellakaan päätä suhdettaan niin, että heillä olisi jo toinen.
Kun luin taas uudestaan tätä ketjua, tuli itselle mieleen se, että voihan se olla niinkin, että joskus on elämässä niin raskasta, ettei jaksa toisen ihmisen kanssa elää. Ei jaksa sitä ehkä sen vuoksi, että toinen heijastaa niin paljon niitä omia heikkouksia/inhimillisyyksiä. Ei siis tavallaan jaksa katsella itseään. Ainahan se kuitenkin on niin, että toinen ihminen lähellä ollessaan heijastaa toista. Sellaisestahan meilä on äärimmäisen hyvä tilaisuus oppia ja kasvaa itsessämme, mutta toisinaan emme sitä tilaisuutta halua/pysty käyttämään.
Nämä kaiketi ovat niitä kriisejä.
Tietysti, jos se böönautti tai väsyminen on tullut, sitä saattaa vain kaivata täydellistä rauhaa ja ei ole voimia muutenkaan olla kenenkään läheisen kanssa. Nämä ovat vaikeita asioita.
Olen toki itsekin miettinyt tuon toisen naisen olemassaolon mahdollisuuksia, ja toki se selittäisi paljon miehen käytöstä. Myös se, ettei enää ole yhtä hyökkäävä syytöksissään, voisi tukea teoriaa toisesta naisesta. Ja ilmeisesti se, mikä on ollut ilmassa vielä kuukausi sitten, on menossa ohi ja laantumassa. Minulla on noussut raivo, ja sen myötä olen annattanut hänelle aika suoraan viimeiset pari päivää - yllättäen hän on ottanut sen vastaan hyvinkin sovinnollisesti...? Miksiköhän?
Muttamutta... Mikäli tämän takana on toinen nainen, on avioliittomme ehdottomasti ohi. Pettämisen olisin voinut antaa anteeksi, kuten olen sen ennenkin antanut, mutta minun syyllistämistä ja varsin suurta loukkaamista (toisen naisen takia) en anna ikinä anteeksi. Sellainen käytös kielii sadistisesta ja itsekkäästä henkilöstä, jonka kanssa en halua rakentaa mitään tulevaisuuden varaan. Oikeaa ja anteeksiannettavaa toimintaa olisi mielestäni ollut myöntää miehekkäästi suoraan ihastumisensa/rakastumisensa ja sillä verukkeella hakea eroa, taikka pitää suunsa kiinni siihen asti, että tietää mitä haluaa.
Minä olen aivan väsynyt tähän tilanteeseen, siihen, että toinen ei saa suutaan auki eikä pysty keskustelemaan kanssani järkevästi... Vaikeaa jotenkin valmistautua edes henkisesti eroon, kun ei tiedä mitä kortteja toisella on vielä takataskussaan. Avioeropapereita ei ole täytetty, hänen osoitetta ei ole käännetty ja eroa hän ei kuulemma edes halua. Kertoi jopa teinipojallemme, että haluaisi vielä joskus yrittää olla onnellinen kanssani... Tätä veivausta on nyt kestänyt syyskuun lopusta, eikä mikään asia etene. Blaah!
No onhan se sitten niinkin, että sinulla tosiaan on oma jaksaminen katsottava ja ikuisesti ei kai jaksa odottaakaan. Kyllähän niitä rajoja kannattaa laittaa sen oman jaksamisen mukaan.
Eveny kirjoitti 9.3.2012 11:50
Nyt en malta olla sanomatta, että tuskin aloittajaa helpottaa sellaiset epäilyt
ja kerronnat, että miehellänsä olisi toinen. Miksi moisia täällä mennä sanomaan, kun ei kuitenkaan voida lainkaan tietää tuotakaan.
No kun aloittaja nimenomaan kysyi syitä ja ehdotuksia. Onneksi hän ei näytä pahastuneenkaan.
No, totta tuo kyllä.