Minulle selvisi kaksi päivää sitten, että vaimoni on pettänyt minua. Oli tutustunut etätöitä tehdessään netissä neljä vuotta nuorempaan ruotsalaiseen tyyppiin. Chattaillyt kuulemma tyypin kanssa ensin työasioissa ja töiden päättyä sitten paremmalla ajalla ja syvällisemmin. Vuoden alussa oli vaimolla sitten ollut työmatka Helsinkiin, jossa piti olla pari yötä hotellissa. Nämä kaksi olivat sitten viikojen chattailyn aikana sopineet, että poika tulee asustelemaan samaan huoneeseen niin voivat sitten ”jutella syvällisiä kasvotusten”. No ylläriylläri siellä oli sitten painettu molempina öinä ja vielä ilman kumia. Minä hoidin tuona aikana perheemme kahta pientä lasta kotona anopin kanssa sen minkä normaalilta päivätyöltä ehdin. Mentiin vielä kolmestaan vastaan äitiä kentälle kun palasi työmatkalta. Ainoa asia mistä voin vaimoani enää kunnioittaa on se, että hän itse tunnusti mitä oli tehnyt.
Meillä on ollut kotona mielestäni kaikki ihan hyvin. Yhdessä ollaan oltu 12 vuotta joista puolet naimisissa. Taloudellisesti menee OK ja olen yrittänyt panostaa kaikkeni perheeni eteen. Vaimo on ollut minulle paras ja käytännössä ainoa sydänystäväni. Ainoa ihminen maailmassa jolle olen voinut kertoa iloista ja suruista ja olen yrittänyt olla hänelle olkapää joka tukee vaikeuksissa ja auttaa kaikissa asioissa joita vastaan tulee. Ulkonäöllisesti vaimoni on aina ollut silmissäni kaunis kuin kukkanen, enkä usko että minuakaan kaduilla rumimpana vastaantulijana osoitellaan. Sängyssä oli vaimon tahdosta hiljaisempaa silloin kun lapset olivat vauvoja, minä hyväksyin ja odotin. Viimeisen vuoden aikana tilanne on ollut silläkin saralla normaalia ja ainakin kuvittelen, että me molemmat olemme saaneet siitä haluamamme. Vuosi sitten vaimo toivoi kolmatta lasta ja viime kesänä haaveiltiin erilaisista taloprojekteista.
Voin ymmärtää sen, että rakkaus häneltä minuun on kuollut vuosien saatossa ja kyllästymisen myötä (vaikkakin hän sanoo, että näin ei ole). Mutta sitä minä en voi ymmärtää, että miten hän saattaa tehdä näin meidän kahdelle pienelle ja maailman mahtavimmalle lapselle. Mikä niissä kahdessa yössä chatti-henkiystävän kanssa on voinut olla sen arvoista, että hän on ollut valmis tuhoamaan sen kaiken kauniin mitä olemme yhdessä vuosien saatossa rakentaneet. Jos voisin ymmärtää jotain voisin ehkä ajatella, että vian voi korjata mutta kun en löydä mitään korjattavaa.
En varmastikaan ole minäkään täydellinen mutta vaikka minä olisinkin ansainnut sellaisen vihan joka antaa oikeuden satuttaa näin niin mitä ovat lapset tehneet ansaitakseen rikkoutuneen kodin. Miten rakastamani nainen on voinut sulkea silmänsä jonkun toisen miehen vieressä ilman, että mielikuvat lapsiemma nauravista kasvoista ovat häntä estäneet. Minä olen aina luullut, että tämä on meidän miesten sairaus.
Olen kuvitellut tekeväni oikein kun olen rakentanut kaiken yhden kivijalan, eli perheen varaan. Luulin tuon kivijalan olevan graniittia, mutta totuus paljastuikin ihan muuksi. Ja kun se ainoa kivijalka murenee ei ole mitään mihin nojata. Maaiman tärkeimpänä arvona olen aina pitänyt luottamusta ja yrittänyt parhaani mukaa toimia tuon arvon mukaisesti. Pahatkin asiat pitää voida sanoa silmästä silmään katsoen ennenkuin on myöhäistä. En ole erityisen sosiaalinen henkilö ja suppeahko ystäväpiirini rakentuu sellaisista ihmisistä joihin voin aina luottaa. Ja kuten sanoin paras ystäväni ja ainoa rakastajani yli kymmeneen vuoteen on ollut oma vaimoni. Olemme tuhansia kertoja katsoneet toisiamme silmiin ja sanoneet että ilman sinua minulla ei ole yhtään mitään. Ja ainakin minä olen jokaikinen kerta myös tarkoittanut sitä.
Vaimoni itkee ja sanoo olevansa pahoillaan. Hän kertoo olleensa kuin jossain pahassa pilvessä, josta ei ole osannut katsoa sivulle. Uskon, että hän tarkoittaa myös sitä, mutta miten vosin luottaa siihen että ei tule uusia pilviä. Kyseessä ei sitäpaitsi ole ensimmäinen kerta. Tosin se ensimmäinen kerta oli suhteemme alkuvaiheessa, jolloin olimme vielä opiskelijoita ja syyllistyin itse samaan. Se repi silloin niin rikki, että tiesin etten voisi enää tehdä samoin, koska tunsin samalla miltä se tuntuu omalle kohdalle. Silloin jouduin nielemään ylpeyteni ja murentamaan nuoruuden mustavalkoisuuden. Olin aina ajatellut, että se henkilö jolle sanon papin edessä aamen on sellainen jolle en elämässäni petä yhtäkään lupausta.
Mä en tiedä mitä mä teen…
Hei,
Neuvoisin sinua nyt ottamaan aikalisää, jos vain tunteidesi myllerykseltä siihen voit. Älä vielä tee peruuttamattomia päätöksiä.
Asia on käsittämätön, mutta jotta tällaiseen järjettömään tekoon (jota vaimosi ilmeisesti todella katuu) tulisi jotain tolkkua, voisitko lukea kirjaa Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua (oli muuten äsken päättyneessä kirja-alessa ainakin Akateemisessa kirjakaupassa)? Kirjassa asiantuntijat tarkastelevat asiaa sekä pettetyn että pettäjän näkökulmasta.
Maltti on nyt valttia - ja keskustelu.
Voimia tässä kriisissä teille kaikille!
Parempi kun et tee mitään, heti.
Koetatte pyörittää arkea, suurempia riitelemättä ja katsotte yhdessä, miten tästä eteenpäin. Aika näyttää onnistuuko se.
En tarkoita tällä, että sinun pitäis tuosta vaan antaa asian olla ja haudata se, sekä jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut, ei vaan syvältä luotaavaa keskustelua kehiin.
Jos tämä on ylitsepääsemätön, niin sitten se on.
Heippa
Sulla on aika paljon samanlaisia arvoja kuin minulla.Mulla on perhearvot kauhean tärkeitä ja sen eteen jaksan tehdä hurjasti töitä ja sen eteen kyllä kannattaakin töitä tehdä se on arvokasta asiaa. Omassa perheessäni olen sanonut et yksin jokainen ollaan avuttomia rääpäleitä, mut kun jokainen meistä puhaltaa yhteiseen hiileen ja yhdistetään voimat niin me ollaan todella vahva ja voittamaton perhe- se on niin sanoinkuvaamaton voima. Mut onhan se toista kohtaan aika syvä loukkaus, jos toinen käy vieraissa, ja on varmaan vaikea luottamusta 100 % enää toiselle antaa. Mutta ei se ole mahdottomuus ja se vaatii kummaltakin täydellistä sitoutumista perheen hyvinvointiin. Väitän, et kaksi ihmistä voi elää hurjan onnellisesti hautaan asti. Parisuhteessa kummankin tulisi sitoutua perheen hyvinvoitiin 110% ja se onnellisuuden rakentaminen tulisi aloittaa jo seurusteluvaiheen alettua. Aviopuolisolta kannattas välillä kysyä esim. kuinka sulla menee?? Jutella kaikista asioista ihan maan ja taivaan välilltä? Aviopuolisolle kannattas aina suukko poskelle antaa, silittää päätä jne. kunnioittaa toisen tärkeitä asioita/ arvoja, ottaa toinen huomioon. Myös ne makuuhuonehommat ovat tärkeitä. oista pikkuasioista se onni koostuu. Ja jos jokin asia noista rupeaa menemään huonoon suuntaan, niin heti pitäs jutella ja yrittää asiat korjata. Kyllähän se aina jostain ongelmasta kertoo jos aviopuoliso käy vieraissa, et varmaan ois pitkä ja puhdistava asioiden perinpohjainen keskustelu.Väittäsin että, siinä vaimollasi sattu pikku lapsus tai seikkailunhalu. Mutta se on parempi merkki kun on vaan ollut viikonloppuna, kuin et ois ollu pitkäaikainen suhde ja jos positiivisia asioita etsii niin kertoi itse sulle ja itkeminen on kanssa positiivinen merkki. Toivon teille että pystyisitte avioliittoa jatkamaan ja pystyisit vaimollesi antamaan pettämisen anteeksi. Mut töitä täytyis tehdä ja puhua, puhua ja puhua kaikista asioista. Ja voit vaimoasi testata et sen pitäs pystyä puhumaan kaikista asioista mitään salaamatta tai kiertelemätä. Siitä näkee et katumus on aitoa. Yritä löytää itsellesi uusia ystäviä, joille voi murheita kertoa ja esim. maaseudun tukihenkilöt ovat aina valmiita auttamaan asiassa kuin asiassa- meille kannattaa aina soittaa jos asiat on solmussa tai paha olo.
Hurjan kivat talviterveiset sulle ja nyt vaan eteen päin ja asiat puhumaan selviksi.
Voimia sinulle!
Itse käyn läpi samaista tilannetta mieheni pettäessä minua useamman kuukauden ajan tosin... ja jo toista kertaa (vuosi sitten meillä oli sama kriisi päällä kuin nyt, kyseessä siis sama nainen). Ja voin sanoa että vaikeaa tämä välillä on ja kysyy voimia.
Mutta siitä olen tyytyväinen ettei kummallakaan kerralla tehty hätäisiä päätöksiä vaan haettiin apua ja puhuttiin ja pohdittiin...
Kummallakin kerralla jäin, koska sydämeni sitä tahtoo ja uskon meidän tästä selviävän.
Mutta teidän täytyy nyt miettiä ajan kanssa kuinka haluatte toimia. Minä vakaasti uskon, että jos molemmat haluaa jatkaa yhdessä, on se mahdollista mutta vaatii perustukset suhteelle uusiksi.
Kirjoitit kuin omia ajatuksiani...
tilastotappio kirjoitti 17.2.2010 10:33
Voin ymmärtää sen, että rakkaus häneltä minuun on kuollut vuosien saatossa ja kyllästymisen myötä (vaikkakin hän sanoo, että näin ei ole). Mutta sitä minä en voi ymmärtää, että miten hän saattaa tehdä näin meidän kahdelle pienelle ja maailman mahtavimmalle lapselle. Mikä niissä kahdessa yössä chatti-henkiystävän kanssa on voinut olla sen arvoista, että hän on ollut valmis tuhoamaan sen kaiken kauniin mitä olemme yhdessä vuosien saatossa rakentaneet. Jos voisin ymmärtää jotain voisin ehkä ajatella, että vian voi korjata mutta kun en löydä mitään korjattavaa.
En varmastikaan ole minäkään täydellinen mutta vaikka minä olisinkin ansainnut sellaisen vihan joka antaa oikeuden satuttaa näin niin mitä ovat lapset tehneet ansaitakseen rikkoutuneen kodin. Miten rakastamani nainen on voinut sulkea silmänsä jonkun toisen miehen vieressä ilman, että mielikuvat lapsiemma nauravista kasvoista ovat häntä estäneet. Minä olen aina luullut, että tämä on meidän miesten sairaus.
Olen kuvitellut tekeväni oikein kun olen rakentanut kaiken yhden kivijalan, eli perheen varaan. Luulin tuon kivijalan olevan graniittia, mutta totuus paljastuikin ihan muuksi. Ja kun se ainoa kivijalka murenee ei ole mitään mihin nojata. Maaiman tärkeimpänä arvona olen aina pitänyt luottamusta ja yrittänyt parhaani mukaa toimia tuon arvon mukaisesti. Pahatkin asiat pitää voida sanoa silmästä silmään katsoen ennenkuin on myöhäistä. En ole erityisen sosiaalinen henkilö ja suppeahko ystäväpiirini rakentuu sellaisista ihmisistä joihin voin aina luottaa. Ja kuten sanoin paras ystäväni ja ainoa rakastajani yli kymmeneen vuoteen on ollut oma vaimoni. Olemme tuhansia kertoja katsoneet toisiamme silmiin ja sanoneet että ilman sinua minulla ei ole yhtään mitään. Ja ainakin minä olen jokaikinen kerta myös tarkoittanut sitä.
Niinpä... Tuota lasten osuutta olen minäkin miettinyt. Mikseivät viimeistään ihanat lapset toimineet jarruna???
Olihan meillä suhde väljähtynyt, mutta asiat kunnossa kun ensimmäisen kerran asia paljastui. Miksei siis voinut panostaa kotona asioiden korjaamiseen - oliko helpompaa hakea hellyyttä kyliltä? Toisella kerralla luulin asioiden jo välillä korjaantuneen, mutta mieheni ei sitten ollutkaan päässyt irti tästä toisesta ja tilaisuus teki varkaan - useamman kuukauden ajaksi. Sitä on hirveän vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Etenkin kun kuuntelee mitä kaikkea minulle ja lapsille on valehdeltu. Se oikein oksettaa. Mutta minun työni on selvitä siitä yli - mieheni ja parisuhdeterapeutin avulla. Ja mieheni tehtävä on päästää irti tästä kolmannesta, nyt lopullisesti jos haluaa perheemme pysyvän kasassa...
Joten kauheasti voimia sinulle! Tiedän mitä käyt läpi...
Nyt on sitten kuukauden verran rämmitty eteenpäin. Vaimo käynyt perheneuvolassa muutaman kerran ja minä kerran. Kaikki tuntuu aika sumuiselta. Omat muistikuvat viime syystalvelta ovat jotenkin hämäriä. Sille taitaa olla hieno psykologinen termikin olemassa -regressio.
Tulevaisuudesta ei tiedä mitään, kun ei kerran tiedä edes huomisestakaan. Tunteet meillä molemmilla vaihtelee laidasta laitaan, enemmän ehkä minulla. Ollaan oltu enemmän tai vähemmän yhdessä koko ajan, mikä varmaan onkin ollut ihan hyvä, jos kerran aiotaan yrittää jatkaa. Itsekseni pähkäilin asiat sillä lailla, että vaimoni on minun elämäni nainen jonka kanssa lupasin papin edessä kulkevani niin myötä kuin vastamäissäkin yhdessä. Ehkä tämä nyt on se helvetillisimmän korkea vastamäki.
Se mikä tässä tulevaisuuden suunnittelussa vituttaa kaikkein eniten on se, että en voi tehdä päätöksiä puhtaasti itsekkäästi. On ajateltava lapsia ja omia sekä vaimon iäkkäitä vanhempia, jotka luultavasti saisivat kaikki neljä slaagin mikäli eroaisimme. Miksi minun tarvitsee kantaa vastuuta tällaisistakin asioista kun itselläkin on jo ihan tarpeeksi rankkaa? Toinen asia on vaimon suolapatsasmainen käyttäytyminen. Ajoittain hän vaikuttaa aivan minulle tuntemattomalta ihmiseltä. Hänen mukaansa tunteet minua kohtaan ovat jotenkin hukassa ja hän haluaa hävittää ensin tunteensa chatti-kaveriinsa ennenkuin pystyy luomaan niitä taas minuun. Ehkä jollain lailla loogista mutta helvetin epäreilua minua kohtaan. Ei kiinnostaisi olla mukana tällaisessa projektissa. Kuka lohdutta minua nyt kun sitä lohdutusta tarvitsisin kaikkein eniten? Sitä paitsi voiko niitä tunteita edes tehdä uudelleen vaikka kuinka haluaisi?
Noh, ainakin hän katkaisi yhteydenpidon kolmanteen pyörään, tunnusti minulle ja hakeutui itse perheneuvolaan. Silti minusta tuntuu, että hän ei tee tarpeeksi eikä ota meidän suhteen sellaista periksiantamatonta asennetta jonka toivoisin kovasti näkeväni. Itsestäni tiedän, että jos jotain päätän niin en luovuta mutta hänestä en oikein tiedä. Jos ottaisin nyt etäisyyttä huomaisin viikon parin sisällä, että yksin onkin ihan hyvä olla ja sen jälkeen ei olisi enää paluuta ydinperheeseen. En halua kuitenkaan huomata sellaista. Pelissä on aivan liian paljon. Toisaalta en myöskään kestäisi tätä kaikkea uudestaan...
Netistä löytyy kaikkea hienoa diagnostiikkaa joka tuntuu osuvan hyvin vaimon tilanteeseen meidän molempien mielestä: varhaista keski-iän kriisiä, masennusta, läheisriippuvuutta etc. Ei taida kuitenkaan olla olemassa sellaista taikanappia jota painamalla kaikki korjaantuisi ja voisimme olla varmoja siitä, että elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Itse asiassa aika monella, etenkin englanninkielisellä, sivustolla maalaillaan asioille varsin lohdutonta loppukuvaa. Itsellä jyskyttää edelleen takaraivossa valtava epäusko -ei minun tyttöni, minun elämäni valo.
Hei,
pohdinkin kuinka teillä mahtaa sujua -miten olette jaksaneet. Sanoit tekstissäsi niin koskettavasti tuosta korkeasta vastamäestä. Tuo jos mikä on sitoutumista ja kertoo mahtavasta välittämisestä.
Aikaa ei ole kulunut vielä paljoakaan, vaikka varmasti jokainen minuutti tuntuu iäsyyden mittaiselta. Omalla kohdallani oli kyse paljon lievemmästä tapauksesta - mieheni ihastui ystävättäreemme ja tapaili tätä kaupungilla kymmenkunta kertaa ja oli puhelimitse yhteydessä (sänkyyn eivät menneet) parin kuukauden ajan. Vasta nyt lähes kahden vuoden kuluttua asia ei enää satu. Näin unta tuosta naisesta ja unessa halasin häntä. Mieheni pystyy nyt puhumaan asiast ailman, että kokee tuskaa ja menettämisen tunnetta. ELI AIKA OIKEASTI PARANTAA!!!
Minulla prosessiin kuului myös vihan tunteet - mahtanetko nyt elää niissä, vai oletko vielä shokkivaiheessa?
Rohkene käydä läpi koko tunneskaala ja anna itsellesi aikaa.
Osoita kuitenkin vaimollesi, että myös sinulla on omaakin elämää, kiinnitä huomiota itseesi ja omaan hyvinvointiisi. Hanki kivoja vaatteita, käykää leffassa - tämä saattaa kuulostaa kovin pinnalliselta, mutta mutta... tuskasta ei pääse ylös kuin ponnistamalla ja katsomalla ympärilleen. Olet arvokas ja tärkeä myös itsellesi. 🌻🙂🌻
hei! täällä toisin päin siipeensä saanut. sain kuulla kuun alussa mieheni pettäneen minua yli vuosi sitten kerran ja pitänyt yhteyttä puhelimitse salaisella liittymällä.minunkin maailmani romahti, ennen tätä paljastusta olemme riidelleet kyllästymiseen asti lähinnä mieheni lis. viinan käytöstä jonka seurauksesta olimme jo puhuneet erosta. sitten tuli tunnustus..sain öisen puhelin soiton et pakko kertoo, en pystynyt puhumaan kysymään minä vain itkin ja surin.hän ratkesi ryyppäämään ja ns ajoin hänet kotoa pois selviämään, pois silmistäni ja viina huurussa on turha puhua.vihan raivossa vein eropaperit nenän eteen allekirjoitettavaksi, jälkeenpäin mietin et tein väärin olisi pitänyt jaksaa odottaa. mutta se tuska tuntui et pää hajoaa sirpaleiksi ja nuorin lapsistamme kysyy missä iskä on... vastaile siinä sitten rauhassa ettei lapseen satu lisää.nyt yritämme katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.hän ei halua terapiaan eikä usko siihen et homma toimisi vielä. olen sanonut et pettäminen sattuu mut ero enemmän. luottamus se kun palaisi. puhukaa ja kuunnelkaa mitä toinen sanoo..vaikka minusta pettäjän pitäisi taistella enemmän liiton puolesta jos sitä vielä molemmat haluaa..saas nähä kuinka käy..voimia kaikille jotka taistelee!!!
Heippa
Joo kiva kun kirjoitit ja kerroit miten olet jaksanut ja miten olet eteenpäin mennyt.
Mut nyt on kuukausi mennyt eteenpäin ja toivottavasti olet saannut ajatuksia vähän kasattua.
Mutta kun vaimosi on käynnyt perheneuvolassa niin sekin kertoo että halua on ongelmaa selvittää ja väittäsin että te kyllä pystytte ongelmista selvijämään.
Mut kysympä sulta mikä ois sinun ratkaisu miten itse tekisit???
Ja mitäpä vaimosi haluaisi ???
Mut minä niin toivoisin että juttelisia asiat pohjamutia myöten kumpikin ja miksi toinen teki niinkuin teki?? ja mitkä oli syyt???
Ja pystysit anteeksi antamaan??!! ja avioliitto jatkuisi
Mut se ois kauhean tärkejätä että kumpikin sitoutusi onnelliseen parisuhteeseen 110%
ja tekisitte töitä yhteisen kodin eteen, niin uskon että pärjäätte.
kirjoita taas ajatuksia ja suunnitelmia tänne.
Voimia teille paljon.
Väkisin kankeamalla tuosta ei tule yhtään mitään, vain kaksi toisiaan kyräilevää ihmista yhteisessä kodissa, lapset seuraavat silmät ymmyrkäisinä vierestä, lapset vaistoavat yllättävän paljon.
Jos, paino sanalla, jos, te haluatta tästä eteenpäinkin olla yhdessä, menette yhdessä pariterapiaan, jos kahden puhuminen ei onnistu. Se ole mitään hymistelyä eikä kuulostelua, vaan pohjamutia kaivavaa syväluotausta, jossa kumpikin sanoo, miltä tuntuu ja miten toivoisi kaiken jatkuvan, siitä lähdette sitten etsimään yhteistä, kultaista keskitietä, molempien toiveita kunnioittaen, huomatkaa molempien toiveita!
Se ei tule olemaan helppoa ja yksioikoista vaan vaikeaa, kitkuista ja itkuista tarpomista, yksi eteen ja kaksi taakse-periaateella. Lopputuloksesta ei voi antaa ennustetta, seon kiinni teidän kahden voimista ja halusta selvitä. Aika parantaa, mutta aika voi haudata alleen myös kostonhimoa ja kaunaa, jotka on varsinkin sinun koetettava käsitellä ajoissa pois, eikä niin että ne putkahtavat joskus vuosien päästä pintaan ja sitten on helvetti irrallaan.
Tehtyä ei tekemättömäksi enää saa, tuli on työnsä tehnyt, mutta voiko raunioille rakentaa, onkin eri asia.
tilastotappio kirjoitti 15.3.2010 19:22
Nyt on sitten kuukauden verran rämmitty eteenpäin. Vaimo käynyt perheneuvolassa muutaman kerran ja minä kerran. Kaikki tuntuu aika sumuiselta. Omat muistikuvat viime syystalvelta ovat jotenkin hämäriä. Sille taitaa olla hieno psykologinen termikin olemassa -regressio.
Olen ihan uusi täällä, samanlaista kokenut. Kovasti voimia sinulle ja teille asioiden läpikäymiseen! Minusta oli lohduttavaa lukea tuo, että kaikki tuntuu sumuiselta. Itselläni on ihan samanlainen olo, en muista niistä ajoista oikein mitään, kaikki on hämärän peitossa ja mietin, että onko se normaalia. On hienoa, että olette käsittelemässä asioita.
Se mikä tässä tulevaisuuden suunnittelussa vituttaa kaikkein eniten on se, että en voi tehdä päätöksiä puhtaasti itsekkäästi. On ajateltava lapsia ja omia sekä vaimon iäkkäitä vanhempia, jotka luultavasti saisivat kaikki neljä slaagin mikäli eroaisimme. Miksi minun tarvitsee kantaa vastuuta tällaisistakin asioista kun itselläkin on jo ihan tarpeeksi rankkaa?
Noin minäkin ajattelin, jälkeenpäin katsoen liikaa. Jääräpäisesti vaan ajattelin muita ja muiden reaktioita, enkä omaa itseäni. Ajattelin, että kaikki päätökset on tehtävä epäitsekkäästi. Toki toisiakin on ajateltava, mutta saa ajatella vähän itsekkäästikin! Minulla tämä johti siihen, että asiat ovat pulpahtaneet pintaan nyt myöhemmin ja tuntuu välillä, että kaikki hajoaa käsiin. Jossain vaiheessa kaikki on käsiteltävä. Yksi ihminen sanoi minulle kerran, että sitähän kadottaa ihan itsensä jos vain ajattelee koko ajan mitä muut sanoisivat, erosta esimerkiksi. Onko sinulla ystävää kenelle voisit puhua tapahtuneesta luottamuksella? Se varmaan helpottaisi ja olisi sinun itsesi kannalta tärkeää. Minä tein senkin virheen, että ajattelin että ei tästä kenellekään voi puhua ja asiasta jäi hirveä mörkö sisälle.
Itse asiassa aika monella, etenkin englanninkielisellä, sivustolla maalaillaan asioille varsin lohdutonta loppukuvaa. Itsellä jyskyttää edelleen takaraivossa valtava epäusko -ei minun tyttöni, minun elämäni valo.
Olen viime aikoina lukenut paljon uskottomuuteen liittyviä sivustoja ja niinhän siellä kirjoitellaan. Jos vaan saatte käsiteltyä asiat, niin varmasti toivoa on! Älä unohda itseäsi 🙂
Empä olisi uskonut, että löydän täältä itseni uudelleen. Tuli sen verran pitkään roikuttua täällä aiemmin mukana itkien omaa särkynyttä sydäntä, että kirjotettava lopahti. Toipuminen eteni hyvää vauhtia ja elämässä moni asia alkoi loksahtaa kohdalleen. Vaan tässä olen enkä muuta voi 🙂
Olen juuri hiljan vääntänyt kättä erään ystäväni kanssa siitä, pitääkö pettäjälle antaa uusi mahdollisuus. Olen kuitenkin (myös täällä tukinetissä) lukenut tarinoista, joissa yksi pettäminen on kestetty ja menty yli ja jääty yhteen. Ystäväni taas oli sitä mieltä ettei yhtä ilman toista ja kolmatta...että olisi kyse asenteesta ennemminkin kuin yksittäisestä teosta. Jotenkin hirvittävän tutulta valitettavasti kuulostivat sinun kertomasi ehdottomuus puoleltasi uskollisuuden suuntaan. Olen itse ollut sitä mieltä (ainakin tähän asti heh), että niin kauan kun saman katon alla asutaan, muita ei sotketa omiin parisuhdesotkuihin mukaan. Se ei totisesti ole ollut exieni asenne.
Olen täysin jäävi sanomaan, pitääkö jäädä vai lähteä, sillä itse sinnittelin kahdessa helvetillisessä pettämiskuviosuhteessa vuosikausia. Ensimmäisessä tiesin ulkopuolisista suhteista, toisessa vasta loppusuoraa kohti koko totuus pahimmista painajaisistani paljastui todellisuudeksi. Eli olen ollut kahden mieleltään erittäin sairaan ihmisen kanssa tekemisissä. Kun sinun tapauksessasi ei ilmiselvästi ole näin pitkälle menevästä sairaalloisesta käytöksestä kyse, tilanne on hiukan eri. Sen kuitenkin sanoisin, mitä joku jo taisi aiemminkin, että itseä ei pidä uhrata. Ehkä juuri se ajoi pohjimmiltaan itseni tänne kirjottelemaan. Ironia siitä, että uhrasin kaiken mahdollisen elämässäni, itseni mukaan lukien, perheen hyväksi. Halusin niin kiihkeästi olla perheellinen. Ja mitä siitä kaikesta tuskaisasta rimpoilusta on jäänyt jäljelle - ei ketään...tai ehkä hiukan valehtelen...jäihän siitä sentään jonkinlaiset yhteyden rippeet jäljelle exäni lapseen (nyt jo aikuinen). Olen siis varsinaisissa keski-iän kriisikysymyksissäni täällä piehtaroinut - mitä ihmettä olen elämässäni oikein saavuttanut ja miksi en saavuttanut sitä itselleni rakkainta ja kalleinta haavetta eli tervettä parisuhdetta ja perhettä 😟
Mutta juuri siksi että itse en ole pystynyt rakentamaan perhettä ympärilleni en missään nimessä mene ehdottamaan ensimmäiseksi kenellekään eroa. Tiedän kuinka hirveän raskasta on ensinnäkin ero ja toisekseen uuden parisuhteen rakentaminen, perheestä puhumattakaan. Tiedän senkin, ettei elämän uudelleen rakentaminen tule naps napista painamalla. Ja tiedän sen, kuinka kipeää yksin elävän ihmisen olo on silloin kun se yksineläminen ei olekaan enää sitä hohdokasta sinkkuelämää jota niin ylistetään. Silloin kun sinkkuudesta alkaa tulla taakka ja kaipuu perhe-elämään on suurtakin suurempi.
Ja olen samaa mieltä kuin ne jotka sanoivat, ettei hätiköityjä päätöksiä pidä tehdä. Mutta itseään kunnioittavia päätöksiä kylläkin. Itseään ei kenenkään ovimatoksi auta asettaa. Joka tapauksessa vain sinä ja vaimosi voitte kahden tehdä päätöksen puoleen tai toiseen. Ja kaiketi päätös joskus pitää tehdä yksipuolisesti. Mutta kukaan muu ei voi puolestanne tietää, mikä juuri teille on parasta. Se teidän pitää itse pähkäillä...ja siihen pähkäilyyn toivotan urheutta ja voimavaroja.
En tiedä, onko pohdinnoistani sinulle hyötyä. Mutta jospa joku tuen murunen lentäisi ilmojen halki suuntaasi 🙂
Hei tilastotappio! Kirjoitat aivan samoin kuin mitä itsekin kirjoitan. Varsinaista rämpimistä ja ylämäkeä tämä petetyn näkökulmasta on. Olen saanut myös itse vastauksesti tuon "pitää ensin selvittää tunteitaan ennenkuin kykenee palaamaan avioliittoon todellisesti -se satuttaa. Vähäpätöiseksi mainittu suhde ei siis ollutkaan niin vähäpätöinen. Minullakin jyskyttää edelleen, kaikkien raadollisten todisteiden jälkeenkin, että ei minun avioliittoni, ei minun mieheni . ei minun rakkaani tee näin meille. Mutta... yulevaisuudesta ei tosiaankaan tiedä mitään, ei edes huomisesta. Saati tästä päivästä
Terv. Maarit4