mistähän aloittaisi..
parisuhteemme kestänyt 28 vuotta. Siihen aikaan mahtuu paljon, paljon surua.
Olen monen jo aikuisen lapsen äiti, kotona asuu vielä yksi lapsistamme.

Olen itse lihassairauden takia eläkkeellä,arkeni koostuu kotitöistä ja hiljaisuudesta, joka on läsnä myös kun mieheni tulee töistä. Riidan, vähättelyn, mitätöinnin ja välttelyn lisäksi.

hän ei huomioi minua mitenkään, ei puhu ja on kuin minua ei olisi olemassa.

Tuntuu, että suhde on alunperinkin ollut alistussuhde, jossa mies on käyttänyt taloudellista valtaa tarjoamalla kuten hän itse sanoo ” katon pään päälle”. Ruokarahaa hän maksaa jos huvittaa, minä maksan tosi pienestä eläkkeestä kaikki muut kulut, auton, ruuan, vakuutukset, kesämökin kaikki kulut, lääkkeeni, tyttäreni kulut, olen itse p-a ja siksi välillä hyvin katkera tästä.

esim. minulla ei ole ollut varaa tekohampaisiin, hampaani poistettiin v. 2006. koska olivat päässeet todella huonoon kuntoon , ja minulla ei ole ollut rahaa hankkia niitä.
Miehen tulot vaikuttavat , joten toimeentulotukena en niitä voi omasta pienituloisuudestani huolimatta saada.
Näin ollen en voi osallistua harrastustoimintaan tai oikein kehtaa mennäkään minnekään, koska olen vielä nuori ihminen ja minua katsotaan pitkään, koska olen hampaaton.

Olen synnyttänyt lapset, hoitanut heidät aikuisiksi, ja yrittänyt jaksaa olla myös nainen ja äiti oman sairauteni keskellä.
Mieheni ei ole arvostanut minua. Sen sijaan on ollut sekä fyysisesti että henkisesti väkivaltainen, josta syystä koen ahdistusta aina kun tulee riitaa jostain. Riitatilanteita emme pysty ratkomaan, vaan hän vetäytyy pois, mököttää, poistuu paikalta kertomatta minne lähtee tai koska tulee, ei vastaa puhelimeen, uhkailee itsemurhalla, tai kertoo että tulee tiettyyn aikaan, mutta ei sitten tulekaan -huomatessaan, että temppu tehoaa, myös käyttänyt siten saamaansa valtaa häikäilemättömästi hyväkseen. Esim. puhelimessa kertonut että tekee itselleen jotain, jonka jälkeen poliisille on ollut pakko kertoa ja taas on etsitty häntä, myös vapaaehtoisen pelastuspalvelun voimin.
Lisäksi on osoittautunut epäluotettavaksi ihmiseksi pitkin matkaa ja mököttää, hakee huomiota, kärjistää, liioittelee, pilkkaa, on sarkastinen, irvailee, ylipäänsä on tosi hankala ollut aina.

Eläkkeeni on tosi pieni. 10 vuotta olen pähkinyt , miten pääsisin irti tästä helvetistä ja omaan elämään.
Mutta kun tulot ovat alle 800/kk, mitään mahdollisuutta ei ole siirtyä itsenäiseen elämään.
Olen käynyt hänen kanssaan pariterapiassa, 4:en eri kertaan, eri jaksoissa.
Hän on käynyt Jussityössä, lukuisia kertoja, kun olen sanonut, että en jatka vaan lähden ja otan lapset mennessäni. Kuristaminen, kiinnikäyminen ja avioliitossa raiskaaminen koettu useaan kertaan, näistä onneksi jo aikaa.. mutta perhehelvetti kerta kaikkiaan !!!
Mieheni on yrittänyt itsemurhaa ja uhkaillut lasten kuullen sillä.
On ollut myös pakkohoidossa ja lääkäri puhui silloin, että olisi huomionhakuinen ja narsistinen persoonallisuus ja että jos jakso toistuu, silloin dg muuttuu; maanis-depressiivinen, tyyppi II, lääkitys on kirjoitettu sen mukaan. eli syö neuroleptejä ja depressilääkkeitä.
On hyvin huomionhakuinen, marttyyrimainen ja mököttää tai hakee huomiota tekemällä käsittämättömiä tekoja, kuten uhmaa, uhkailee, kiistelee, valittaa kuuntelemattomuudesta, välinpitämättömyydestä puhumattakaan.Huom, täyttää seuraavaksi 60 ! eli kasvuun on ollut aikaa.

Keskustelut muistuttavat oikeusdraamaa, todista että asia on näin ja näin.. oikeassa/väärässä- akseli uuvuttaa ja tekee minut surulliseksi ja väsyneeksi.
Itselleni on tullut tunne, että en osaa enkä jaksa enää ratkoa pikkupoikamaisen uhmakkaan puolison kanssa tavallisia arjen tilanteita, kuten , miten valurautapannu pestään ja kuka siitä päättää.. elämänhalu alkaa olla kateissa.

Luulin alussa, että todella ihan oikeasti olen syypää hänen käytökseensä, ja että olen ansainnut huonon kohtelun, kunnes tajusin, että olisinpa millainen vain, huomionhakuisuus ei siitä poistuisi. Olen kuitenkin kohta 30 vuotta kuunnellut, että minussa on tosi paljon vikaa, että olen täysin kyvytön olemaan nainen ja ihminen ja että jos minä vain olisin/tekisin/ ajattelisin, toisin , niin kaikki olisi hänen puoleltaan toisin..
Olen tajunnut, että asiahan on päinvastoin ja että uhma ja kiukku voisivatkin kertoa siitä, etten enää ole alistettavissa enkä suostu olemaan pelinappulana tässä sairaassa ihmissuhdepelissä, jota hän pelaa läheisten kanssa ja kustannuksella.

Tuttavia meillä ei enää ole, sillä hänen epäkunnioittava ja huomiotahakeva persoonallisuutensa on vienyt ihmiset läheltämme. On varmasti vaikeaa suhtautua ulkopuolisena aikuisen ihmisen epäkypsään puhetapaan, epäkunniottavaan kohteluun ja lapsellisuuteen.tai todistaa miehen kiukuttelua vaimolleen ja jaksaa pysyä silti perheystävänä.
No, onneksi sairaalan psykiatri keskusteli kanssani ja kertoi, että moinen on osa hänen huomionhakuisuuttaan ja että kukaan toinen ei ole syypää toisen mielisairauteen.

huomaan, että jatkuva arvostelu on saanut minut tuntemaan itseni sosiaalisesti huonoksi, kömpelöksi ja kelvottomaksi.

Päällimmäinen tunne tässä suhteessa on, että olen täällä, koska on taloudellinen pakko sietää tätä.
Purin tilannettani asiantuntijan kanssa,jälleen laskimme tulojamme ja kartoitimme tilannettani.
Se näyttää toivottomalta.😞

kaipaan normaalia ihmissuhdetta, jossa tunnen olevani rakastettu, jossa puheeseeni vastataan, kotityöt eivät aiheuta jatkuvaa kinaa, arki jaetaan jne.
Aikuista, hyväksyvää parisuhdetta.
Mies on passiivinen, ja keskusteluyritys, tai mikään positiivinen ei vain onnistu, vaikka miten yritän olla. En kuulemma kuuntele, ihmettelen, sillä se ei ole totta.

En vain anna hänen enää kertoa puolestani, miten ajattelen, uskallan kertoa nyt oman mielipiteeni, pidän tunteistani kiinni, enkä suostu enää manipuloitavaksi.
Olen uupunut,toivoton ja ihmeissäni. Loppumaton kärsivällisyys ei auta.
Ei myöskään yksipuolinen rakentava asenne, kun toista ei kiinnosta tai/ja hän vastaa asiattomasti, kärjistäen, kiistellen tai mykkäkoululla.
Mitä teen, että pääsen toivottomuuden kierteestä normaaliin elämään, jossa on rauhallista, turvallista ja jossa elämä tuntuu uudelleen elämisen arvoiselta ?

– en usko, että on mitään ratkaisua olemassa olevaan suhteeseen, vaan että on vain irtauduttava, mutta miten ?!
ei rahaa, ei asuntoa, ei työtä, ei toivoa.

Kiitos että jaksoit lukea purkaukseni.
On niin paljon asiaa, että ryöpsähtää vähän sitä, vähän tätä, tuntuu että tikahdun pahaan olooni.
Yritän kuitenkin😮