Suuri pala kurkussa parisuhteessa
Hei!
Olen ollut henkisessä myllerryksessä oman parisuhteeni kanssa pitkät tovit. Kauan olen koittanut löytää oikeaa kanavaa kuinka pääsisin etenemään jumiutuneessa parisuhteessani. Ehkä ajatusten kirjoittaminen ja vaihtaminen tänne edes oloani helpottaisi. Teksti voi olla pitkä ja sekava.
Olen siis reilu kolmekymppinen mies joka on avoliitossa saman ikäisen naisen kanssa. Perheeseen kuuluu myös lähes kouluikäinen poika. Yhdessä olemme taivaltaneet reilu kahdeksan vuotta.
Avopuolisoni oli tavatessani läpi käynyt suuren kriisin ja tämän myötä sairastanut vakavan masennuksen. Hän oli toipunut kohtalaisen hyvin tilanteen huomioon ottaen. Tapailimme säännöllisesti ja huomasin ihastuvani häneen enemmän ja enemmän. Kaikki pelasi niin fyysisesti ja henkisestikin, vaikka toinen oli vielä melkoisen rikki. Ajallaan aloimme seurustella ja moni asia loksahteli paikalleen aivan itsestään, myöskään avopuolisoni henkinen pahoinvointi ei enää itsestään muistutellut.
Suhteen alku oli tyypillistä alkuhuumaa. Paljon seksiä, huomioimista, toisen muistamista, jutustelua yms. kaikkea mitä tyypillisesti kai odottaa voi. Tunsimme molemmat olevamme rakastuneita. Tai näin ainakin oletan. Suht äkkiä suhteen edetessä avopuolisoni tuli yllättäen raskaaksi. Tilanne tuli molemmille suurena yllätyksenä, mutta lapsi oli kaikesta huolimatta tervetullut. Tässä vaiheessa emme asuneet vielä edes yhdessä, emmekä olleet yhteenmuuttamisesta puhuneet. Päätimme pitää yhtä ja saimmekin järjestettyä itsellemme yhteisen kodin melko nopeastikin.
Yhdessä asuminen alkoi mukavasti ja molemmat jännitimme lapsen saapumista maailmaan. Tässä vaiheessa parisuhteemme toimi kuten aikaisemminkin. Hellyyttä oli molemmin puolin, keskustelua, seksiä. Arki sujui omalla painollaan. Lopulta lapsi syntyi ja olimme molemmat hyvin onnellisia uudesta tulokkaasta. Voisin sanoa, että se oli elämäni parasta aikaa.
Vauva-arki sujui tasaisesti, mutta avopuolisoni osoitti pieniä väsymisen merkkejä ja koki ajoittain yksinäisyyttä, minun ollessani päivisin töissä. Koitin auttaa kykyjeni mukaan. Parisuhteemme ei vauva-aikana liiemmin kokenut suuria muutoksia. Toki seksiä alkoi olla jonkun verran vähemmän sekä muuta fyysistä huomioista avopuolisoni puolelta. En tästä säikähtänyt, koska vauva vei molemmilta energiaa ja huomioita paljon.
Lapsen kasvaessa parisuhteemme alkoi kuitenkin arkipäivästyä. Lapsen suhteen haasteita ja stressiä oli paljonkin. Avopuolisoni koitti selvitä yksin päivät ja minä riensin apuun kun töiltäni pääsin. Välillä koitin järjestää naiselleni omaa aikaa lähtemällä viikonlopuksi vanhemmilleni lapsen kanssa. Pari vuotta rullasi lapseen oikeastaan keskittyessä. Parisuhteelle emme puhetta ja aikaa juuri järjestäneet. Huomion antaminen oli jäänyt lähinnä minun vastuulle tai oikeastaan tässä vaiheessa havahduin, että minä hoidan parisuuhteessamme fyysisen huomioimisen ja keskustelun. En osannut sitä pitää ongelmana, mutta seksin väheneminen alkoi mieltäni pikkhiljaa kalvata, koska se oli lähes ainut hetki jolloin sain huomiota naiseltani. Tästä alkoi pikkuhiljaa kehkeytyä hieman isompaa ongelmaa, koska suhteen alussa sitä oli paljon ja nyt naiseni oli lähes haluton ja aika ei tähän muutosta tuonut.
Olimme melkoisen etääntyneitä. Puhuimme toki paljon arkipäiväisistä asioista, mutta parisuhde ei enää tuntunut parisuhteelta. Asia kärjistyi, kun naiseni siirtyi työelämään ja jouduin hänen vuorotyön vuoksi olemaan paljon lapsemme kanssa kahden. Olin jo alusta alkaen koittanut osallistua kotitöihin parhaani mukaan. Tykkään siististä kodista, joten minulle oli itsestäänselvää jo tämän vuoksi osallistua kodin askareisiin. Avopuolison työelämän alkaessa lähes kaikki kotityöt jäivät minun kontolleni, kuten myös lapsikin. Tässä vaiheessa parisuhteen ongelmat alkoivat kalvamaan mieltäni pahasti. Tunsin olevani yksin vastuussa koko kodista saamatta minkäänlaista lämpöä tai tukea naiseltani. Hän vetosi vuorotyön rankkuuteen ja ajallisesti hankaliin työvuoroihin. Ymmärrän kyllä tämän, mutta koin myös itseni samalla hylätyksi.
Tätä samaa on jatkunut nyt lähes kolme vuotta. Olen sinnitellyt ns. yskinhuoltajana koko tämän ajan ja olemme riidelleet tämän vuoksi hyvin paljon. Fyysisyys on naiseni puolelta loppunut tyystin ja sanookin ettei hän ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osoittaa tykkäämistään halein tai pusuin. Lemmikkejä ja lasta paijaa kuitenkin antaumuksetta ja oma-aloitteisesti. Minä en sitä lämpöä ole saanut hänen aloitteestaan oikeastaan koskaan. Hän on hyvin alavireinen, hermostunut, väsynyt ja hyvin stressaantunut ollut lähes koko tämän ajan. Olen koittanut tukea omasta pahasta olosta riippumatta sen minkä pystyn. Haluaisin välillä kokeilla olla huomioimatta häntä millään muotoa, mutta se tuntuu itselle todella vaikealle, jos toisesta välittää. Tuntuu muutenkin, että se vähäinenkin lämpö väliltämme loppuisi siihen.
Seksiä on pari kertaa kuussa, maksimissaan ehkä neljä kertaa. Se on itselleni todella vähän ja tämä kaihertaa mieltäni jatkuvasti. Olen koittanut puhua tästä monet kerrat kertomalla tuntemukseni, mutta välillä menee helposti myös syyttelyksi. Naiseni sulkeutuu ja suuttuu joka ikinen kerta, vaikka asiasta kuinka yrittää puhua. Lopulta minä olen se joka saa pyydellä anteeksi. Hän ei koskaan pyydä, koska ei koe loukanneensa. Emme ole saavuttaneet asian suhteen minkäänlaista kompromissiä. En halua pakottaa, mutta heikoimmilla hetkillä saatan suuttua, koska koen joutuvani joustamaan koko ajan. Tunnen itseni niin itsestäänselvyydeksi ja ihmiseltä johon ei tarvitse energiaansa haaskata.
Asioiden läpikäyminen ja puhuminen on hyvin hankalaa. Olen koittanut hänen mieltään avata, mutta hän kokee sen enemmän hyökkäyksenä tai tietyn päämäärään saavuttamisena, vaikka tarkotukseni on vain luoda henkistä yhteyttä. Hankalien asioiden keskellä naiseni on muutamaan otteeseen väläytellyt eroa. Itse haluaisin keskustella vaikeatkin asiat läpi, vaikka se sattuisikin, mutta hän pakenee vetäytymällä ja mököttämällä. Kuitenkin pölyn laskeuduttua hän ottaa minun huomioonosotuksia vastaan suurella lämmöllä. En koe, että hän tässä vaiheessa teeskentelee, koska suudellessakin aistin tunteita hänellä olevan siinä mukana ja sama homma seksinkin kanssa. Hän on siinä silloin mukana, kun sitä harrastamme.
Nyt on kuitenkin tullut itselläni seinä vastaan oman jaksamisen ja yrittämisen suhteen. Suhde tuntuu niin yksinäiseltä ja yksin yrittämiseltä. Etenkin iltaisin iskee kova fyysisyyden kaipuu nukkumaan mentäessä varsinkin kun toinen jää kännykkäänsä räpläämään tai netflixiä katsomaan. En tarkoita, että jatkuvasti pitäisi olla toisissaan kiinni. Lähinnä tarkoitan, että enkö saa enää koskaan kokea sitä miltä tuntuu kun toinen kietoo kädet ympärilleni ja rutistaa kovasti. Tai antaa pusun poskelle tai jopa suutelee oma-aloitteisesti. Tai enkö saa koskaan kokea, että minun näkeminen toisi hymyn kasvoille. Enkö voi koskaan enää kokea, että minua halutaan niin paljon, jotta minulle voi tehdä aloitteen.
Asian tekee kovin raskaaksi se, että suhteemme oli ainakin ensimmäiset kolme vuotta melkoisen läheinen ja kovin intohimoinenkin. Paljon tapahtui lyhyessä ajassa, mutta en tiedä mikä meitä repii erilleen. Mitä minä teen tai tein väärin? Miksi naiseni näkee minut monesti suurena vihollisena konflikteissa? Olisiko hän huomannut, etten olekaan hänelle sellainen mies mitä hän mieheltään toivoo ja siksi koittaa minut ”hiillostaa” pois suhteesta? En haluaisi helpolla luovuttaa, mutta onko minulla kohta mitään vaihtoehtoja?
En tiedä, osaanko mitenkään auttaa mutta kirjoitan, koska tunnistan itseni siitä, miten kuvailet avopuolisoasi.
En tiedä, liittyykö tähän asiaan mitennkään mutta myös mina olen sairastanut masennusta. Ensimmäisen diagnoosin olen saanut reilu parikymppisenä mutta todellisuudessa olen luultavasti ollut masentunut lapsesta saakka. Nyt kohdallani puhutaan dystymiasta eli pitkäaikaisesta masennuksesta, jossa on parempia ja huonompia kausia.
Olen ollut elämäni varrella kahdessa pidemmässä parisuhteessa, jotka kumpikin menivät samalla kaavalla. Ja sinä kuvailet sen kaavan. Alku on ihanaa; viihdyn lähellä, tykkään seksistä, haluan olla yhdessä... ja sitten se kaikki vain hiipuu pois. Toinen alkaa ärsyttää, fyysisyys melkein inhottaa ja kaikki lähestymiset tuntuvat ahdistavilta.
Ensimmäinen parisuhde loppui minun aloitteestani. Jälkimmäisessä mies ajautui suhteeseen toisen naisen kanssa, koska koki, etten minä enää rakasta häntä.
Jälkiviisaana voin sanoa, että ensimmäinen liittoni olisi voinutkin toimia. Olin vain jo itse päättänyt erosta mielessäni enkä yksinkertaisesti enää suostunut pariterapiaan enkä muutenkaan työstämään asiaa. Ero teki silti kipeää, sillä tiesin, ettei miehessä ollut varsinaisesti sellaista "vikaa", että ero olisi ollut järkevä teko. Se vain tuntui silloin ainoalta mahdolliselta ratkaisulta.
Jälkimmäiseen suhteeseen minun ei olisi ikinä pitänyt edes alkaa. Mies oli epävarmuuttaan mustasukkainen ja rajoitti minun elämääni. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, että olin todella rikkinäinen ihminen ja hän tahtomattaan rikkoi minua paljon lisää. Seksuaalisesti sovimme hyvin yhteen mutta hän oli - minun alkuhuumani jälkeen - paljon minua aktiivisempi. Olimme kuitenkin yhdessä liki 15 vuotta.
Ensimmäinen liittoni olisi ehkä voinut pelastua, jos olisin heti vieraantumisen tunteideni alettua uskaltanut puhua niistä ja olisimme hakeneet apua. Yhdessä - ja etenkin minä vielä erikseen. Yhtä hyvin liitto olisi voinut kariutua avusta huolimatta.
Jälkimmäisessä liitossa hain apua liian myöhään eli vasta miehen suhteen paljastuttua. Kävimme juttelemassa myös yhdessä perhetyöntekijän kanssa. Kaiken tapahtuneen ja suhteen muiden - alusta asti vaikuttaneiden - ongelmien takia oli kuitenkin iso helpotus, kun lopulta erosimme.
Sanot, että sinulle riittäisi, jos seksiä olisi kerran viikossa. Kun itse olen ollut "erkanemisen" vaiheessa, kerta kuukaudessakin on tuntunut paljolta. Olen kyllä pitänyt lähellä olemisesta mutta vain, jos se ei ole sisältänyt pienintäkään vaadetta tai vihjettä siihen, että miehellä on seksi mielessä. Jälkimmäisesä liitossani tämä ei onnistunut, sillä mieheni oli niin aktiivinen, että hän halusi käytännössä aina. Se ajoi minua yhä etäämmäs enkä enää edes halunnut halata tai suukottaa, etten antaisi "vääriä" signaaleja. Ohjasinkin kaiken hellyyden- ja läheisyydenkaipuun lapsiin ja lemmikkeihin.
Onko avovaimollasi tällä hetkellä hoitosuhdetta psykiatriaan? Jotenkin ajattelisin, että hänen olisi hyvä saada puhua jonkun kanssa. Ainakin omalla paikkakunnallani on mahdollisuus ottaa myös puoliso/perhe mukaan joillekin keskustelukäynneille, jos kaikki osapuolet ovat siihen halukkaita. Toki myös perheasiankeskusten/vast. tarjoama keskusteluapu voisi olla riittävä - siellähän voi käydä yksinkin.
En tiedä, onko avovaimollasi sama "parisuhdekaava" kuin itselläni mutta jos näin on, toivoisin hänen saavan apua ja tukea ennen kuin tilanne on liian pitkällä. Se, mitä kerrot teidän yhteisestä elämästänne, saa minut uskomaan, että kaiken tuon pois heittäminen voi harmittaa jälkikäteen. Toki teidän pitää pystyä löytämään kultainen keskitie mm. seksin määrän suhteen - mikä luultavasti vaatii joustavuutta molemmilta.
Se, mistä olen kuta kuinkin varma, on silti se, että yksin tai kaksin ette saa tuota tilannetta ratkaistua vaan tarvitsette siihen apua.
Hei Sad_man
Täällä toinen nainen joka tunnistaa itseään noista kirjoituksista, tosin mä haluan seksiä, koska mulle seksi on vaan hyvää oloa, eikä merkitse niin sanotusti mitään.
Mun on vaikea pussata ja halata, ja siihen on ihan syy. Mies on loukannut mua tosi julmasti, kun mulla on paha olla en kestä kosketustam ja joo seksi ei liity tähän, vaan sellainen välitän sinusta kosketusta. Mä kärsin masennuksesta, meillä oli tosi vaikeaakin, ja kun tunsin itseni hylätyksi eikä mies tajunnut mun tuskaa niin mä aloin inhoamaan sen pusuja. halaus tuntuu kuin kuristuisin...
Mä en siedä kosketusta mieheltä koska en halua että se merkitsee mulle mitään, se on loukannut mua vuosien ainaka monta kertaa, reilu 8 vuotta täälläkin takana. lapset ja eläimet ei ole loukannut eläimet ei loukkaa koskaan, siksi niille voi osoittaa hellyyttä. Mä olen oppinut sellaisen epäluottamuksen ihmisiin mutta eläimet on luotettavia. Koulukiusaamisessa koira oli se joka lohdutti, vanhemmat ei välittän, mies ei tajunnut mun pahaa oloa, mutta koira oli rinnalla...
Mä veikkaan että sun avovaimo ei luota sinuun, eikä varmaan tajua sitä edes itse. siis sellanen perusluottamus että toinen ihminen ei tee pahaa, mulla sitä ei ole, koska jo lapsuudessa sitä ei ole koettu, turvaa, huolenpitoa. Siksi myös omat lapset saa sitä ylenmäärin, turvaa, hellyyttä ja muuta mistä ite jäi paitsi...
Olisi hyvä hänen päästä keskustelemaan jonkun kanssa joka osaisi ohjata omiin tunteisiin, ehkä ensin yhdessä, jotta terapeutti saa sinunkin kokemuksen esiin..
Myös itselä ongelmana on kyllästyminen, se kuuluu osaan elämässäni, siksi osaan elää sen läpi, en ole heti lähdossä kun tuntuu liian tylsältä, en vaan osaa pitkäjänteisiä asioita, olen persoonaltani epävakaa, lievemmästä päästä, en tee super impulsiivisia päätöksiä, tai teen mutta en vakavissa asioissa, en esim pistä tiliä tyhjäksi jne, ennen laitoin, nyt olen oppinut kontrolloimaan itseäni. Mutta eräs terapeutti sanoi osuvasti että hylkäämisen pelko on valtava ja silti onnellisin epävakaa olisi autiolla saarella...
Mammakin tänne vastailee.
Minäkin tunnistan tuon suutelemattomuuden ja kosketuksen haluttomuuden. Meillä suhde ei vaan henkisellä tasolla edennyt mihinkään (omassa keskustelussa siitä enemmän) ja toinen oli täysin sulkeutunut ja kommunikointikyvytön. Ennen pitkää se ja väsymys (sekä siihen liittyvä masennus) aiheutti suunnatonta yksinäisyydentunnetta kun toisen kanssa ei voinut keskustella mistään oikeista asioista.
Mikä tahansa kosketus toisen puolelta oli aina ehdotus seksiin, pyytetöntä kosketusta ei ollut. Se on ihan hirveää kun itsellä on paha olo ja toinen vaan kääntää selän tai vaihtaa puheenaiheen seinämaalin väriin. Ja sitten vähän pepun taputtelua ja pitäis olla valmis sänkyhommiin.
Sittemminhän hän sitten lähti kun meidän suhteessa ei ollut kipinää. Mä sanoisin ettei meidän suhteessa ollut jäljellä mitään. Rakastin edelleen sitä ihmistä jonka olin tavannut 15 vuotta aikaisemmin, mutta sitä ihmistä ei enää ollut. Itse eron jälkeen oon löytänyt itseni ja kas kummaa, hyvin pitkälle sen saman tyypin mitä olin ennen eroakin. Meidän perheen exän sulkeutuneisuus sairastutti tosi pahasti, nyt tilanne paljon parempi.
En osaa sanoa mistä teillä mättää, mutta jos se ei puhumisen keinoin aukea, niin ei se aukea mitenkään muutenkaan. Valitettavasti. On olemassa niin hyviä pariterapeutteja, jotka näkevät heti mistä on kyse ja osaavat toimia, mutta sinne mentäessä pitää molempien haluta.
Voimia!
Kiitoksia vastauksista! Niistä löytyi paljon samoja elementtejä mitä suhteessamme sekä meissä itsessämme on.
Oma osuuteni naiseni käyttäytymiseen on varmasti suuri. Etenkin seksin vuoksi minun puolelta kinaa on ollut paljon vuosien saatossa, ikävä kyllä. Samalla on tullut toista loukattua sekä painostettua tunnepurkauksissaan. Jälkeenpäin morkkis on ollut suunnaton. Riitamme eivät koskaan ole olleet kuitenkaan ns. pahoja eli olemme voineet aina jollain tasoilla asioista keskustella ilman suurempaa huutoa, nimittelyä yms., mutta naiseni on kokenut seksiin liittyvät asiat painostukseksi ja sitähän se pahimmillaan on ollutkin.
Itse olen hyvin seksuaalinen ihminen ja siksi myös kosketukseni on ollut ajoittain lääppiväksi määriteltävää. Koskettelen normaalistikin jo hyvin paljon, mutta välillä olen intoutunut liikaa ja halunnut osoittaa tykkäämistäni kiihkeämmin koskettelemalla. Naiseni on toisinaan tästä tykännyt ja paljonkin, mutta on ollut paljon tilanteita jolloin tuollainen kosketus on tahditonta. Meni oma aikansa, että oikeasti osasin lopettaa olevani ns. tungetteleva.
Seksiin liittyen on vielä mainittava ettei naiseni ole koskaan kokenut seksissä mitään järisyttävää nautintoa, vaikka hänellä haluja olisikin. Orgasmin saaminen on hänelle ollut hankalaa vastapuolen kanssa aina ja yhdynnän kautta hän ei sitä ole koskaan saanut. Kädellä auttaen onnistuu, mutta orgasmi itsessään on järestään vaisuhko oli osapuolena kuka tahansa ollut. Tämä asia on myös hänen halujaan paljon syönyt, koska kenenkään kanssa hän ei siitä mitään suurta hekumaa ole saanut, vaikka meilläkin seksi molempien mielestä on ihan ok tasolla ja melko kiihkeänäkin on pysynyt. Olemme yrittäneet tähän asiaan yhdessä paneutua monin keinoin, mutta emme sitä keskenämme saa ratkaistua.
Masentuneisuutta on ollut meillä molemmilla. Itsellä pahin olo oli tuolloin kolme vuotta sitten ja hain apua mielenterveystoimistolta. Sieltä sain keskusteluapua, mutta keskustelu oli hyvin pintaliitoista ja asiat kiertivät melkolailla kehää. Monesti keskustelu kääntyi vain lääkkeisiin ja koin minua painostettavan syömään lääkkeitä, että se ratkaisisi asiat. Oikeasti olisin vain halunnut käydä omia ongelmiani lävitse ja syitä, miksi koen itseni surulliseksi sekä ahdistuneeksi. Lääkkeitä en missään vaiheessa alkanut syömään, koska koin ja koen edelleen olevani vain keskusteluapua vailla.
Avopuolisollani masentuneisuutta on ollut ehkä enemmän. Hän on koko suhteen ajan tunteistaan puhunut sen verran, ettei mikään koskaan tunnu sen pahemmin miltään. Olo voi hänellä olla ihan ok ja näin, mutta suurempia tunteita hän ei koe. Toki ilmeetön hän ei ole ja ilot sekä surut kyllä kasvoilta näkyvät hyvin selkeästi. Todennäköisesti ahdistus ja stressaantuneisuus on päällimmäinen tunne, joka peittoaa onnen hetket nopeastikin.
Tällä hetkellä suurin kuormittava tekijä on hänen nykyinen työnsä, joka on melko myrkyllinen hänen kaltaisilleen. Onneksi tähän on tulossa muutos ensi keväänä työpaikan vaihdoksen muodossa. Keskusteluapua hän ei ole hakenut, vaikka myöntää itsekin olevan sen tarpeessa. Luulen, että menneisyydessä ollut iso kriisi on hänelle niin iso mörkö, jota hän ei ole valmis kohtaamaan vieläkään kunnolla. Hän on aikanaan sitä kyllä masennusta sairastaessaan terapiassa käsitellyt, mutta moni asia on todennäköisesti jäänyt käsittelemättä.
Lapsemme kanssa meillä oli monta pientä ongelmaa hänen uhmansa suhteen ja hain tähän apua, koska jaksamisemme alkoi olla kortilla. Meillä alkoi vierailla perhetyöntekijä kotonamme käytännönvinkkejä ja keskusteluapua tarjoamassa. Tällöin huomasin kuinka hankalaa naiseni on puhua vaikeista asioista. Etenkin omista ongelmistaan ja jaksamisestaan. Hän varmasti haluaisi puhua, muttei ehkä osaa tai jopa uskalla. Tuntuu kuin joku tunnelukko tai muu muuri tulisi hänen ylleen. Hän monesti myös esittää paljon vahvempaa noina hetkinä. En tiedä mikä hänet saisi murtumaan ja antautumaan.
Kaikesta huolimatta suhteessamme on myös paljon hyvääkin. Emmehän olisi kahdeksaa vuotta tässä muuten tarponeet. Eikä sillä, minä näen naisessani paljon hyvää ja hän on pohjimmiltaan hyvin iloinen, ystävällinen sekä sydämellinen ihminen ja tuntuu että hän vain kaunistuu mitä enemmän ikää tulee lisää ja siksi harmittaa, kun hän on kuoressaan. Harmittaa kun en osaa lähestyä ja tukea oikein.
Silti koen tämän ahdistuksen alla suurta kiitollisuutta hänestä ja toivon suuresti, että saisimme tämän vyyhdin nyt jotenkin pikkuhiljaa purettua. Vaikeinta lienee on, kuinka edetä. Kuinka murtaa muuri, jolla voisi esimerkiksi keskusteluapua saada. Itse olen valmis vaikka mihin, mutta onko hän? Pakeneeko hän mieluummin, kuin että kohtaisi omat sekä meidän ongelmat? Kuinka edes lähestyä tällaisilla asioilla?
Tänään on ollut erittäin surullinen olo. Olen miettinyt suhdettamme millaista se on loppupeleissä ollut. Itselläni on olo, että olisin yksin yrittänyt pitää tätä kaikkea kasassa. Tuntuu, että olen tullut monessa asiassa todella paljon vastaan saamatta kuitenkaan mitään takaisin. Palkintona on ollut sohvan nurkassa kyyhöttävä nainen joka selaa kännykkäänsä. Olen koittanut keskustella, kysellä, auttaa lukemattomat kerrat. Nyt vaan alkaa tuntumaan etten enää jaksa yrittää yhtään mitään. Kuinka tämä olotila näin poukkoilee sitä en tiedä. Ehkä olen saanut vuosien saatossa pettyä niin paljon tämän suhteen kanssa, että kaikki alkaa vaan vyöryä yli. En vaan jaksa olla enää kenellekkään veli. Olenhan sitä jo oman sukuni puolesta valmiiksi. Haluan olla mies, jonka kanssa jollain muotoa halutaan olla tekemisissä muuten, kuin arkisten asioiden kanssa. Haluan olla mies, jota joskus oma-aloitteisesti halutaan. Haluan olla mies, jonka kanssa halutaan tehdä asioita yhdessä. Haluan että saisin olla ME välillä parisuhteessa. Sattuu niin paljon, etten enää näe kohta muuta vaihtoehtoa kuin erota.
Sain viikonlopun aikana kaivettua naisestani syitä kylmyydelle. Hän myönti ettei ole tuntenut minua kohtaan muuta kuin vanhemmuutta ja kumppanuutta. Hän myös kertoi kuinka seksi on tuntunut hänelle kuin olisi kaverin kanssa. Ehdotin, että olisimme koittaneet erilaisten tukitoimien kautta vielä käydä asioita lävitse, mutta hän oli mielessään pedannut eron jo valmiiksi, joten erosimme. Tällä kertaa joulu sai toisenlaista väriä. Toisaalta tämä oli helpotus, mutta sattuu. Sattuu niin paljon, etten tiedä kuinka tarpoa eteenpäin.
Voi sentään ☹️ valitettavan yleistä on se että ongelmiin yritetään tarttua liian myöhään ja se ei ole kenenkään vika, sitä vaan olettaa että se parisuhde on toiselle yhtä tärkeä kuin itselle...
Tulinkin katsomaan että miten teillä on mennyt, harmi että päätös oli noin radikaali, mä myönnän että miehen lapseksi heittäytymistä on ollut täälläkin, ja se vie halut ja himot, jos toinen matkustaa perheessä vapaamatkustajana toisen tehdessä työt, mutta teillä ei tainnut niin olla!? Käsitin että osallistuit kotihommiin ainakin, tosin itse toivoin osallistumista siihen johtajuuteen myös, että se en ole minä joka sanoo että nyt vaatteet päälle ja menoksi, että varmistan onko hampaat pesty ja tavarat koulurepussa, kun mies ei muka tiedä mitä pitää olla... Jostain minäkin olen sen oppinut, oletan että mieskin osaa huolehtia lapselle lämpimät vaatteet ja tavarat mukaan, ennen ei muka osannut 😉
Seksin takia ei pitäisi tehdä mitään päätöksiä, se on laji jossa voi parantaa, mä sain ensimmäisen orgasmin yhdynnässä 28 vuotiaana ja nykyään saan 99% kerroista, tosin ihan pelkkä jyystö siihen ei auta! Pitää olla muutakin kosketusta. Joskus kun tuntui että mies haluu vaan heittää rojut ränniin niin ilmoitin että toosaa ei tule jos ei tule tunnetta että mun eteen on valmis tekemään, teinhän itsekin!
Mies saattoi käyttää puolikin tuntia ihan sivelyyn niskasta selkään ja hitaasti varpaita kohti, intiimialueelle EI koskettu, ja ai että kyllä sitä alkoi karvat nousemaan pystyyn että KOSKE SINNE kun sormi lipuu ohi hitaasti... seksiä voi aina parantaa.
Toivoisin että puhuisitte vielä ja pääsisitte ihan jonkun kanssa keskustelemaan että vaimokin ymmärtäisi että on muitakin vaihtoehtoja!
Hymnitaas kirjoitti 26.12.2018 9:43
Voi sentään ☹️ valitettavan yleistä on se että ongelmiin yritetään tarttua liian myöhään ja se ei ole kenenkään vika, sitä vaan olettaa että se parisuhde on toiselle yhtä tärkeä kuin itselle...
Tulinkin katsomaan että miten teillä on mennyt, harmi että päätös oli noin radikaali, mä myönnän että miehen lapseksi heittäytymistä on ollut täälläkin, ja se vie halut ja himot, jos toinen matkustaa perheessä vapaamatkustajana toisen tehdessä työt, mutta teillä ei tainnut niin olla!? Käsitin että osallistuit kotihommiin ainakin, tosin itse toivoin osallistumista siihen johtajuuteen myös, että se en ole minä joka sanoo että nyt vaatteet päälle ja menoksi, että varmistan onko hampaat pesty ja tavarat koulurepussa, kun mies ei muka tiedä mitä pitää olla... Jostain minäkin olen sen oppinut, oletan että mieskin osaa huolehtia lapselle lämpimät vaatteet ja tavarat mukaan, ennen ei muka osannut 😉
Seksin takia ei pitäisi tehdä mitään päätöksiä, se on laji jossa voi parantaa, mä sain ensimmäisen orgasmin yhdynnässä 28 vuotiaana ja nykyään saan 99% kerroista, tosin ihan pelkkä jyystö siihen ei auta! Pitää olla muutakin kosketusta. Joskus kun tuntui että mies haluu vaan heittää rojut ränniin niin ilmoitin että toosaa ei tule jos ei tule tunnetta että mun eteen on valmis tekemään, teinhän itsekin!
Mies saattoi käyttää puolikin tuntia ihan sivelyyn niskasta selkään ja hitaasti varpaita kohti, intiimialueelle EI koskettu, ja ai että kyllä sitä alkoi karvat nousemaan pystyyn että KOSKE SINNE kun sormi lipuu ohi hitaasti... seksiä voi aina parantaa.
Toivoisin että puhuisitte vielä ja pääsisitte ihan jonkun kanssa keskustelemaan että vaimokin ymmärtäisi että on muitakin vaihtoehtoja!
Vastuuta kodin pyörityksestä olen joutunut pakostikin ottamaan melko paljon, myös lapsen suhteen. Eli suht tasaisesti pyrimme pallottelemaan jo ihan molempien jaksamisen takia. Eli lapsesta vastuunottaminen ei minulle ole vierasta ollut, vaan lähinnä itsestäänselvä asia. Myös arkirutiinien ja askareiden suunnittelu on paljon ollut myös minun hommana. Eli mielestäni ainakin kohtalaisesti olen koittanut olla koko perheen elämässä mukana niinsanotusti "laumaa johtamassa". Välillä toki toisinkinpäin. Olemme pyrkineet tavallamme tasa-arvoiseen parisuhteeseen, että ei ole "miesten" ja "naisten" hommia. On vaan ollut hommia, joita täytyy tehdä. 🙂
Seksin suhteen itse olen koittanut toimia tunnelman mukaan. Välillä hidasta etenemistä pienellä kiusoittelulla, "piirtelyllä", kutittelulla ja paljolla suukottelulta pään/niskan seudulta hitaasti edeteten ja kiusoitellen. Toisinaan taas hieman rajumpaakin etenemistä, jos tämä on tunnelmaan sopinut. Eli vaihtelevuutta olen pyrkinyt siihen tuottaa, sekä mielikuvitusta. Seksissä on mielestäni mahdollisuuksia hyvinkin paljon, kunhan hieman käyttää aistejaan ja vaistojaan. Ja monesti sessiot ovat pituudeltaan tunnista kahteen. Toki välillä 15 minuuttiakin riittää.
Jonkun verran olen saanut puhuttua naiseni (vai onko se nyt ex) kanssa suhteestamme ja asioista mitkä ovat häntä hiertäneet. Suurimmaksi asiaksi nousi kemian puute hänen osaltaan ja toki seksin kanssa jankkaaminen. Alussa kemiaa välillämme oli paljon, mutta vuosien saatossa hänen osaltaan se hiipui pikkuhiljaa. Osittain myös hormonaalisen ehkäisyn vuoksi. Tähän, kun lisätään jatkuva seksistä vonkuminen ja molempien omat henkilökohtaiset "kriisit" on kehä ollut valmis. Puhuimme myös siitä, kuinka puheyhteys vakavempien asioiden tiimoilta vuosien saatossa katkesi. Toki puhuimme ongelmista, muttei sillä tasolla mitä se olisi vaatinut. Jonkun verran on selvinnyt asioita, mistä ei olla aikasemmin osattu/uskallettu puhua.
Joku minussa sanoo, että meillä olisi mahdollista saada homma rullaamaan uudelta pohjalta. Omalta osaltani olisin valmis yrittämään ja korjaamaan asioita. Meidän suhteemme ei ole koskaan ollut riitaisa, ei kolmansia osapuolia, mustasukkaisuutta, väkivaltaa tai alkoholismia. Puitteet toimi ja arki rullasi suuremmilta osin kuitenkin hyvin naiseni mielestä myös. Nainen kuitenkin oli vakaasti sitä mieltä, ettei mitään ole tehtävissä ja tätä hän on vuosia jo päässään pyöritellyt ja kyseenalaistanut rakkauttaan. Minkäs sille voi, jos kemiaa ei hänen puoleltaan löydy. Pariterapiaan hän lähtisi kyllä, mutta sanoi jo ettei se hänen mieltään miksikään muuta.
Nyt joudumme pakon edestä asumaan saman katon alla vielä jonkun tovin. Kummallakaan ei ole rahallisesti mahdollisuuksia muuttaa omaan asuntoon ihan hetkeen. Itse haluaisin jo tämän vuoksikin yrittää vielä ja katsoa lähtisikö tämä uusille urille, jos sitä tahtoisimme.
Vaimosi sanat kieltämättä kuulostavat aivan oman exänisanoilta. Ei kipinää, suhde kuin sisarukseen, terapiaan voi tulla mutta päätökseni n jo tehnyt. Ja sieltä paljastui hyvin nopeasti toinen nainen keneen ne tunteet olikin kääntyneet. Lapsiperhearki on raskasta, sitä se on. Jos on väsymystä,masennusta tai muuten raskasta eikä puheyhteyttä - eroriski on iso. Pahoin pelkään, että jos vaimosi on päätöksen tehnyt, sun ainoa vaihtoehto on päästää irti. Hän palaa jos haluaa palata.
Meidän osalta en usko, että taustalla olisi joku toinen. Kovasti hän väittää ettei kiinnosta minkäänlaiset miehet eikä säädöt ja siihen aikalailla luotankin. Eihän sitä koskaan voi tietää, mutta naistani ei ole suhteen ulkopuolinen huomio kiinnostanut. Hän on todella näyttävä nainen ja saa huomiota sekä tuijottelua osakseen paljon etenkin yöelämässä. Hänestä se on tuntunut ja minun silmään aidosti hänelle näyttäytynyt rasittavalle. Toki en ole hänen puhelimen käyttöä koskaan jaksanut seurailla. Tiedä kenen kanssa kirjoittelee, mutta luulisi senkin olevan paljon salamyhkäisempää, jos jotain olisi. Olemme molemmat myös melkoisia kotihiiriä, joten houkutukset ovat olleet todella vähäisiä senkin suhteen.
Mutta näin se asia on vain alettava hyväksymään, että minä en tähän asiaan voi enää tämän enempää vaikuttaa. Parisuhteemme asioita aion vielä puida hänen kanssaan kuitenkin, koska luulen siitä olevan hyötyä tulevaa ajatellen ja koen sen auttavan eron käsittelyssä myöskin. Melkoista vuoristorataa tämä on tunnetasolla ollut. Onneksi olen päässyt juttelemaan monien ystävien sekä oman perheeni kanssa. Tämä on auttanut ahdistuksen kanssa todella paljon. Tänään sain jopa syötyä ensimmäistä kertaa ilman oksettavaa oloa. Tuntuu, että ilo on nyt otettava tosi pienistä asioista surun keskellä. Takapakkia tulee olemaan vielä monet kerrat ja tämän kun osaisi itselleen sisäistää.
Viikko alkaa olla mennyt naisen eropäätöksestä. Jonkun verran olemme iltaisin puhuneet asioita halki mitä olemme voineet, mutta luulen ettei siellä enää ole juurikaan ammennettavaa. Itseäni harmittaa eniten ettei naiseni halunnut asioiden eteen tehdä aikanaan mitään. Ettei suhteeseen tarvitse panostaa, jos jotain ongelmaa eteen tulee. Ero on siis hänen mielestään validi vaihtoehto aina, jos suhde alkaa syöksyä alamäkeen ja sitä vastaan ei tarvitse taistella. Asetelma on edelleenkin puhuessa, että "minä nyt olen luonteeltani tälläinen ja sille ei mitään voi". Totta, ketään ei voi muuttaa eikä sen pidäkkään mennä niin. Mutta tuntuu, että sen taakse voi piiloutua ja paeta tavallaan vastuuta asioista. Nyt onkin olo sellainen, että olen pois heitettävää "materiaalia" jonka voi nyt kylmästi ja iloisesti heittää pois. Tottakai hänkin on surrut, mutta jotenkin hän tuntuu paljon enemmän iloisemmalta päästessään eroon minusta.
Oma panostus kaikkeen on tuntunut todella turhalta. Miksi roikuin näin kauan tässä huonossa suhteessa? Miksi yritin? Kai minä sitten niin paljon toista kuitenkin rakastin, vai oliko se sittenkin vain pelkkää riippuvuutta tai pelkoa yksin olemisesta? Olen kyllä aikoinani asunut yskin monta vuotta, joten ei se uusi kokemus ole. Ex ei taas ole juurikaan pitkiä aikoja ollut. Ehkä hän kaipaakin sellaisen vaiheen kokemista, tiedä häntä.
Huomion kaipuu on todella suuri tällä hetkellä. Positiivista on ettei se kohdistu pelkästään exääni, kunhan vaan saisin sitä joltain naiselta tällä hetkellä. Haluaisin kokea olevani haluttu ja himottu. Sen tunteen kokemisesta on niin kauan, monia vuosia. Olen ajatellut, jos yhden oluen voimalla kävisin yöelämää katselemassa. En pidä irtosuhteista enkä liiemmin välitä bilettääkkään, mutta jotenkin tuntuu, että olisi pakko päästä pois hetkeksi tästä kuviosta.
Kirjoitellaas tänne pitkästäaikaa.
Melkoista tunneaallokkoa on ollut tämä eron jälkeinen aika. Pohjimmaisena on suuri suru vellonut, vaikka se on varmasti vellonut jo suhteen taustalla melko kauan. Exän kanssa juteltu menneistä aika paljonkin. Kyllähän sieltä paljon ongelmia on löytynyt. Kommunikaation ja yhteisenajan puute lienee suurimmat. Tähän päälle lapsiperheen ja arjen haasteet. Etäännyttäähän se. Itse näkisin tässä vielä mahdollisuuden korjaamiseen, mutta toisen tunteita ei voi väkisin pakottaa ja entiseen en haluaisi palata ollenkaan. Uudelleenaloittaminen vaatisi molempien suuren panostuksen. Itse olisin valmis, mutta ex kokee hypyn tuntemattomaan parempana vaihtoehtona. Näin sen on silloin mentävä ja minun mentävä sen mukaan, vaikka se sattuu erittäin paljon.
Keskusteluapua hain melko pian eron jälkeen ja se on ollut hyvänä työkaluna eron käsittelyssä. Myös pariterapian aloitamme, joka olisi ollut paikallaan monta vuotta sitten. Tuskin siinä mitään häviää.
Ero on nyt tässä tilanteessa lopullinen ja suurin haaste itselleni on nyt irroitautua exästä. En halua jäädä roikkumaan millään muotoa tunnetasolla häneen. Se pelottaa minua todella paljon, koska tiedän aikaisempien kokemusten perusteella olevani todella haikaileva persoona ja maalailevani helposti yhteenpaluufantasioita päässäni. Tätä hankaloittaa tulevaisuudessa säännöliset tapaamiset lapsen merkeissä. Kuinka pääsen tästä kaikesta yli, etten satuta ja kiduta itseäni enempää? Auttaako siihen vain pelkkä aika?