Suuri pala kurkussa parisuhteessa
Hei!
Olen ollut henkisessä myllerryksessä oman parisuhteeni kanssa pitkät tovit. Kauan olen koittanut löytää oikeaa kanavaa kuinka pääsisin etenemään jumiutuneessa parisuhteessani. Ehkä ajatusten kirjoittaminen ja vaihtaminen tänne edes oloani helpottaisi. Teksti voi olla pitkä ja sekava.
Olen siis reilu kolmekymppinen mies joka on avoliitossa saman ikäisen naisen kanssa. Perheeseen kuuluu myös lähes kouluikäinen poika. Yhdessä olemme taivaltaneet reilu kahdeksan vuotta.
Avopuolisoni oli tavatessani läpi käynyt suuren kriisin ja tämän myötä sairastanut vakavan masennuksen. Hän oli toipunut kohtalaisen hyvin tilanteen huomioon ottaen. Tapailimme säännöllisesti ja huomasin ihastuvani häneen enemmän ja enemmän. Kaikki pelasi niin fyysisesti ja henkisestikin, vaikka toinen oli vielä melkoisen rikki. Ajallaan aloimme seurustella ja moni asia loksahteli paikalleen aivan itsestään, myöskään avopuolisoni henkinen pahoinvointi ei enää itsestään muistutellut.
Suhteen alku oli tyypillistä alkuhuumaa. Paljon seksiä, huomioimista, toisen muistamista, jutustelua yms. kaikkea mitä tyypillisesti kai odottaa voi. Tunsimme molemmat olevamme rakastuneita. Tai näin ainakin oletan. Suht äkkiä suhteen edetessä avopuolisoni tuli yllättäen raskaaksi. Tilanne tuli molemmille suurena yllätyksenä, mutta lapsi oli kaikesta huolimatta tervetullut. Tässä vaiheessa emme asuneet vielä edes yhdessä, emmekä olleet yhteenmuuttamisesta puhuneet. Päätimme pitää yhtä ja saimmekin järjestettyä itsellemme yhteisen kodin melko nopeastikin.
Yhdessä asuminen alkoi mukavasti ja molemmat jännitimme lapsen saapumista maailmaan. Tässä vaiheessa parisuhteemme toimi kuten aikaisemminkin. Hellyyttä oli molemmin puolin, keskustelua, seksiä. Arki sujui omalla painollaan. Lopulta lapsi syntyi ja olimme molemmat hyvin onnellisia uudesta tulokkaasta. Voisin sanoa, että se oli elämäni parasta aikaa.
Vauva-arki sujui tasaisesti, mutta avopuolisoni osoitti pieniä väsymisen merkkejä ja koki ajoittain yksinäisyyttä, minun ollessani päivisin töissä. Koitin auttaa kykyjeni mukaan. Parisuhteemme ei vauva-aikana liiemmin kokenut suuria muutoksia. Toki seksiä alkoi olla jonkun verran vähemmän sekä muuta fyysistä huomioista avopuolisoni puolelta. En tästä säikähtänyt, koska vauva vei molemmilta energiaa ja huomioita paljon.
Lapsen kasvaessa parisuhteemme alkoi kuitenkin arkipäivästyä. Lapsen suhteen haasteita ja stressiä oli paljonkin. Avopuolisoni koitti selvitä yksin päivät ja minä riensin apuun kun töiltäni pääsin. Välillä koitin järjestää naiselleni omaa aikaa lähtemällä viikonlopuksi vanhemmilleni lapsen kanssa. Pari vuotta rullasi lapseen oikeastaan keskittyessä. Parisuhteelle emme puhetta ja aikaa juuri järjestäneet. Huomion antaminen oli jäänyt lähinnä minun vastuulle tai oikeastaan tässä vaiheessa havahduin, että minä hoidan parisuuhteessamme fyysisen huomioimisen ja keskustelun. En osannut sitä pitää ongelmana, mutta seksin väheneminen alkoi mieltäni pikkhiljaa kalvata, koska se oli lähes ainut hetki jolloin sain huomiota naiseltani. Tästä alkoi pikkuhiljaa kehkeytyä hieman isompaa ongelmaa, koska suhteen alussa sitä oli paljon ja nyt naiseni oli lähes haluton ja aika ei tähän muutosta tuonut.
Olimme melkoisen etääntyneitä. Puhuimme toki paljon arkipäiväisistä asioista, mutta parisuhde ei enää tuntunut parisuhteelta. Asia kärjistyi, kun naiseni siirtyi työelämään ja jouduin hänen vuorotyön vuoksi olemaan paljon lapsemme kanssa kahden. Olin jo alusta alkaen koittanut osallistua kotitöihin parhaani mukaan. Tykkään siististä kodista, joten minulle oli itsestäänselvää jo tämän vuoksi osallistua kodin askareisiin. Avopuolison työelämän alkaessa lähes kaikki kotityöt jäivät minun kontolleni, kuten myös lapsikin. Tässä vaiheessa parisuhteen ongelmat alkoivat kalvamaan mieltäni pahasti. Tunsin olevani yksin vastuussa koko kodista saamatta minkäänlaista lämpöä tai tukea naiseltani. Hän vetosi vuorotyön rankkuuteen ja ajallisesti hankaliin työvuoroihin. Ymmärrän kyllä tämän, mutta koin myös itseni samalla hylätyksi.
Tätä samaa on jatkunut nyt lähes kolme vuotta. Olen sinnitellyt ns. yskinhuoltajana koko tämän ajan ja olemme riidelleet tämän vuoksi hyvin paljon. Fyysisyys on naiseni puolelta loppunut tyystin ja sanookin ettei hän ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osoittaa tykkäämistään halein tai pusuin. Lemmikkejä ja lasta paijaa kuitenkin antaumuksetta ja oma-aloitteisesti. Minä en sitä lämpöä ole saanut hänen aloitteestaan oikeastaan koskaan. Hän on hyvin alavireinen, hermostunut, väsynyt ja hyvin stressaantunut ollut lähes koko tämän ajan. Olen koittanut tukea omasta pahasta olosta riippumatta sen minkä pystyn. Haluaisin välillä kokeilla olla huomioimatta häntä millään muotoa, mutta se tuntuu itselle todella vaikealle, jos toisesta välittää. Tuntuu muutenkin, että se vähäinenkin lämpö väliltämme loppuisi siihen.
Seksiä on pari kertaa kuussa, maksimissaan ehkä neljä kertaa. Se on itselleni todella vähän ja tämä kaihertaa mieltäni jatkuvasti. Olen koittanut puhua tästä monet kerrat kertomalla tuntemukseni, mutta välillä menee helposti myös syyttelyksi. Naiseni sulkeutuu ja suuttuu joka ikinen kerta, vaikka asiasta kuinka yrittää puhua. Lopulta minä olen se joka saa pyydellä anteeksi. Hän ei koskaan pyydä, koska ei koe loukanneensa. Emme ole saavuttaneet asian suhteen minkäänlaista kompromissiä. En halua pakottaa, mutta heikoimmilla hetkillä saatan suuttua, koska koen joutuvani joustamaan koko ajan. Tunnen itseni niin itsestäänselvyydeksi ja ihmiseltä johon ei tarvitse energiaansa haaskata.
Asioiden läpikäyminen ja puhuminen on hyvin hankalaa. Olen koittanut hänen mieltään avata, mutta hän kokee sen enemmän hyökkäyksenä tai tietyn päämäärään saavuttamisena, vaikka tarkotukseni on vain luoda henkistä yhteyttä. Hankalien asioiden keskellä naiseni on muutamaan otteeseen väläytellyt eroa. Itse haluaisin keskustella vaikeatkin asiat läpi, vaikka se sattuisikin, mutta hän pakenee vetäytymällä ja mököttämällä. Kuitenkin pölyn laskeuduttua hän ottaa minun huomioonosotuksia vastaan suurella lämmöllä. En koe, että hän tässä vaiheessa teeskentelee, koska suudellessakin aistin tunteita hänellä olevan siinä mukana ja sama homma seksinkin kanssa. Hän on siinä silloin mukana, kun sitä harrastamme.
Nyt on kuitenkin tullut itselläni seinä vastaan oman jaksamisen ja yrittämisen suhteen. Suhde tuntuu niin yksinäiseltä ja yksin yrittämiseltä. Etenkin iltaisin iskee kova fyysisyyden kaipuu nukkumaan mentäessä varsinkin kun toinen jää kännykkäänsä räpläämään tai netflixiä katsomaan. En tarkoita, että jatkuvasti pitäisi olla toisissaan kiinni. Lähinnä tarkoitan, että enkö saa enää koskaan kokea sitä miltä tuntuu kun toinen kietoo kädet ympärilleni ja rutistaa kovasti. Tai antaa pusun poskelle tai jopa suutelee oma-aloitteisesti. Tai enkö saa koskaan kokea, että minun näkeminen toisi hymyn kasvoille. Enkö voi koskaan enää kokea, että minua halutaan niin paljon, jotta minulle voi tehdä aloitteen.
Asian tekee kovin raskaaksi se, että suhteemme oli ainakin ensimmäiset kolme vuotta melkoisen läheinen ja kovin intohimoinenkin. Paljon tapahtui lyhyessä ajassa, mutta en tiedä mikä meitä repii erilleen. Mitä minä teen tai tein väärin? Miksi naiseni näkee minut monesti suurena vihollisena konflikteissa? Olisiko hän huomannut, etten olekaan hänelle sellainen mies mitä hän mieheltään toivoo ja siksi koittaa minut ”hiillostaa” pois suhteesta? En haluaisi helpolla luovuttaa, mutta onko minulla kohta mitään vaihtoehtoja?