Suunta hukassa avioliitossa

Suunta hukassa avioliitossa

Käyttäjä Tuuliviiri1 aloittanut aikaan 09.06.2020 klo 16:23 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Tuuliviiri1 kirjoittanut 09.06.2020 klo 16:23

Tapasin mieheni kahdeksan vuotta sitten. Olin juuri repimässä itseäni irti epämääräisestä suhteesta nuoruuden rakkauteeni, jonka ystävä nykyinen mieheni niihin aikoihin oli. Suhteemme eteni nopeasti yhdessä asumiseen (muutin hänen asuntoonsa). Miehessäni rakastuin hänen vakauteen ja rauhallisuuteen, tunteeseen siitä, että hän ei katoa viereltäni. Saimme lapsen kaksi vuotta seurustelumme jälkeen. Vanhemuudessa jaamme jotakuinkin samat arvot ja lapsen kasvattamisen osalta emme ole riidelleet juuri koskaan. 

Lapsen syntymän jälkeen omat seksihaluni ovat olleet hiipumaan päin. Välillä on ollut useita kuukausia kun ei ole kiinnostanut yhtään, velvollisuuden tuntoisena olen kuitenkin seksiä olen ”antanut” vaikka itseä ei olisi kiinnostanut. Seksin vähyys on ollut riitojemme aiheena vuosia. Olemme keskustelleet, olen kertonut kuinka vaikea minun on saada itseäni kiinnostumaan seksistä kun tuntuu, että mielessä pyörii kaikki kotiin, töihin, opiskeluun liittyvät asiat. Vaikka mieheni on omien sanojensa mukaan tasa-arvoisen parisuhteen kannalla (eli että kodin työt jaetaan molempien kanssa, lapsesta huolehditaan yhdessä jne.) koen vahvasti, että joudun siitä huolimatta tekemään toisen työpäivän kotona ja illalla olen super väsynyt eikä kiinnostusta parisuhteen ylläpitämiseen tai seksin harrastamiseen tunnu löytyvän, kaipaan vaan rauhaa ja omaa tilaa. Seksiin keskittyminen tuntuu lähes mahdottomalta jos makuuhuone on epäjärjestyksessä, enkä ole sitä kerennyt siivoamaan. Tai jos tiedän jo illalla, että päivällä on jäänyt tekemättä asioita, jotka pitäisi olla seuraavana päivänä tehtynä tai valmisteltuna (onko lapsella huomiseksi puhtaat vaatteet? pitää muistaa palauttaa lomakysely päivähoitoon! jne.).

Olemme keskustelleet asiasta monesti ja olen kertonut useasti, että toivoisin miehen auttavan enemmän, jotta illalla olisi helpompi rauhoittua viettämään yhteistä aikaa. Mieheni ei ymmärrä ajatuksen juoksuani, ja hän vastavuoroisesti kokee, että en arvosta, sitä miten hän pyrkii huomioimaan minua kertomalla, että rakastaa ja tekee mitä vaan suhteemme toimivuuden eteen. Mieheni osoittaa siis rakkautta sanoilla, kun minä odotan ja toivon, että rakkautta osoitettaisiin teoilla. Jotenkin minulle ei tunnu riittävän se, että minulle sanotaan, että ”rakastan sinua, oot parasta mitä minulla on” samalla kun huhkin hikihatussa pyykkejä narulle tai koitan taikoa perheelle ruokaa järkevään aikaan.  Tai, en osaa arvostaa sitä kun mies käy kaupassa, koska ennen kauppaa hän kuitenkin pyytää minua laittamaan listan siitä, mitä kaikkea kaupasta pitäisi ostaa. Olen siis jotenkin superkuormittunut. Lisäksi ristiriitoja välillemme aiheuttaa jossain määrin poikkeavat tulevaisuuden haaveet: mieheni toivoo tasaista arkea, odottaa sitä, että valmistun koulusta ja saan vakituisen työn, jotta voimme sitten vaan ”olla ja nauttia”. Minua ei haittaa ajatus vakituisesta työsuhteesta, mutta en koe sen olevan hyvän elämän mitta. Haluan, että minulla on mahdollisuuksia vaihtaa työtä halutessani, kehittyä, kouluttautua lisää jne. Mieheni on raha-asioissa säästeliäs, hän säästää ajatuksella, että ”sitten kun ollaan eläkkeellä”. Minä olen huomattavasti huolettomampi ja ahdistun ajatuksesta, että elän elämääni vain eläkettä tai jotain muuta kaukaista hetkeä varten. Haluan elää nyt. Nyt kun opiskelen, miehelläni on suurempi vastuu raha-asioista, hän myös tuo tämän jatkuvasti esille mm. huomauttamalla kuinka ison satsauksen hän minuun rahallisesti tekee, ja että toivoisi minun olevan kiitollinen siitä miten hän raataa niskalimassa, jotta minä voin käydä koulua. Olen kyllä kertonut ja näyttänyt, että olen kiitollinen.

Mieheni rakastaa sitä, että hän voi olla möllötellä kotona sohvalla, pelata tietokonetta ja olla näkemättä ihmisiä. Minä tarvitsen elämääni tekemistä, muiden ihmisten näkemistä, spontaaniutta ja uusia asioita. Koska minä olen meistä se temperamenttisempi ja ”itsenäisempi” joudun useasti tekemään myös yhteistä elämää koskevia päätöksiä vaikka en haluaisi olla se joka niitä tekee yksin. 

Olemme keskustelleet  kaikista näistä aiheista paljon ja yleensä emme pääse keskustelussa eteenpäin. Viimeisimpänä ehdotin pariterapiaa ja näytin miehelleni väestöliiton verkkokurssin pariskunnille. Mieheni mielestä pariterapia on hyvä asia ja hän mielellään lähtee mukaan ja maksaa sen, mutta keskustelu päättyi siihen kun hän totesi että ”voit katsoa jonkun hyvän ja varata sinne ajan, mulle on ihan sama koska mennään ja mihin mennään, niin saat päättää”. Kun kerroin, että haluaisin tämän päätöksen tehdä yhdessä niin hän toisti, että hänellä ei ole merkitystä sillä mihin mennään, hänen osuutensa on maksaa terapia. En ole koskaan ottanut eroa puheeksi, vaikkakin olen sitä itsekseni vuosien aikana ajoittain pohtinut. En tiedä miten toimia, miten joustaa omissa toimintatavoissani, en tiedä olenko liian vaativa, liian impulsiivinen, liian tekevä. Miten höllentää ja miten huomioida enemmän? Enkä tiedä, onko tämä liitto jossa hluan elää loppuelämäni, ja samalla pelkään, että erotessa tai tulevaisuudessa huomaisin, että samanlaista se on jos vierellä olisikin joku muu tai jos olisin yksin. 

En oikein edes tiedä miksi tänne kirjoitin. Ehkä halusin vaan kirjoittaa nämä ajatuksen näkyville, ehkä haluaisin kuulla muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia, vinkkejä siitä miten tästä pääsisi eteen päin tai jotain. 

Käyttäjä Tuuliviiri1 kirjoittanut 05.08.2020 klo 11:18

Kohta kaksi kuukautta on kulunut edellisestä viestistä ja ajattelin jatkaa yksinpuheluani tänne.

Olemme viikottain keskustelleet tai riidelleet aiemmassa viestissä kertomistani parisuhteen haasteista. Viikko sitten nostin kissan pöydälle ja kerroin, että olen vakavasti harkinnut eroa, koska koen, että en tule kuullukki eikä minun tarpeitani huomioida. Kerroin avoimesti myös siitä, että seksihaluni ovat edelleen kadoksissa enkä enää ole edes varma siitä, haluanko alkaa työskentelemään niiden palauttamisen eteen. Kerroin huomanneeni, että olen vihainen ja väsynyt kaikkeen, en osaa huomata enää miehen kotona tekemiä hyviä asioitakaan koska kiinnitän huomiota vaan virheisiin. Toistin samat tuntemukseni kuin useasti vuosien aikana siitä, kuinka kuormittavaksi koen sen, että minun vastuullani on 80% kaikki lapseemme tai kodinhoitoon liittyvät tehtävät. Mies itki, haukkui itseään ja syytteli minua. Mikä on luultavasti ihan luonnollinen reaktio. Muutaman päivän kuluttua hän kertoi, että "eikai minun auta kuin alkaa tekemään täällä kaikki kotityöt, jotta sinun olisi helpompi olla". Teki mieli karjua, että en ole koskaan vaatinut tilannetta, jossa minun ei tarvitsisi tehdä mitään. Sen sijaan aloitin uudelleen keskustelun aiheesta. Kerroin miten toivon, että arjessa asioita jaettaisiin tasaisesti, jotta molemmilla olisi aikaa ja tilaa keskittyä itseensä ja parisuhteeseen lisäksi näin näytettäisiin lapsellemme mallia siitä, että molemmat vanhemmat kantavat yhdessä vastuun arjen pyörittämisestä. Mies sanoi, että on laiminlyönyt kodinhoitoa ja parantaa nyt tapansa. Kuulostaa hyvältä eikö?

No, mitä minun aivoissani sitten alkoi pyörimään. Ei suinkaan helpotus siitä, että vihdoin asiat alkavat rullaamaan vaan ajatus siitä, että "niin varmaan, kauankohan tämä miehen innostus taas kestää". Olenko pikkumainen, katkera, väsynyt vai saanko tuntea näin? En kehdannut kertoa miehelleni, että en oikeastaan selvästi enää usko siihen mitä hän minulle lupaa. En tahtoisi loukata häntä.

Olen viime viikot miettinyt eroa PALJON. Käynyt mielessäni läpi tilanteita, miten pärjäisin eron jälkeen ja huomaan, että suurimmat huolenaiheeni liittyvät raha-asioihin ja lapseen. Selviänkö yksin raha-asioiden pyörittelystä, kun ne ovat niin monta vuotta olleet enemmän mieheni vastuulla? Rikonko lapseni jos eroan? Jos muutan, niin kotiutuuko lapsi koskaan minunluokseni vai haluaako hän jäädä asumaan kotiin isän luo? Selviänkö ilman lastani vuoroviikot (oletan, että jos ero tulisi niin lapsi olisi vuoroviikoin minulla ja isällään). Kadunko eroa? Eroaisinko oikeista syistä, vai koitanko vain juosta karkuun jotain?

Eli vaikka asia on nyt pöydällä, asioista on keskusteltu toisinaan ihan järjkevästikin niin, miten kuitenkin tuntuu, että kaikki on entistä enemmän solmussa? Mistä tietää, koska ei enää ole järkeä yrittää?

Käyttäjä epävakaan puoliso kirjoittanut 05.08.2020 klo 12:10

Kuulostaa siltä, että olet kovin stressaantunut. Luepa jostain stressin vaikutuksesta seksuaaliseen haluun, parisuhdevaikeuksiin ja eroajatuksiin.

Stressi on ymmärrettävää, jos olet saanut lähes yksin vastata kaikesta, ja muutenkin elämään sisältyy paljon huolta ja ahdistusta tulevasta. Stressaantuneena ei kuitenkaan kannata tehdä isoja päätöksiä. Tee niin kuin miehesi ehdotti: varaa aika pariterapiaan, hänhän on luvannut tulla sinne ja jopa maksaa kaiken (on kallista!!), nähnyt oman osuutensa töiden laiminlyönnistä, katuu ja haluaa pelastaa suhteenne. Hän on tullut sinua vastaan - tule sinäkin omalta osaltasi.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten. Syy: kirjoitusvirhe